Kameran kääntöpuoli kauhistuttaa

Kun laitan kuvani lehden sivulle, mietin kaikkia aiempia filmille tallentuneita versioita itsestäni. Kovin monesta niistä en pidä, Iida Putkonen miettii pääkirjoituksessaan.

Painopäivää edeltävänä perjantaina photoshoppaan omaa naamaani irti harmaasta  taustasta. Hion hiuksia kohdalleen tietoisena siitä, ettei kukaan välitä tai edes huomaa kahden pikselin levyistä hiussuortuvaa ylioppilaslehdessä. Silti jatkan.

Kun laitan kuvani lehden sivulle, mietin kaikkia aiempia filmille tallentuneita versioita itsestäni. Kovin monesta niistä en pidä. Kotini seinällä roikkuu minusta kaksi kuvaa: toisessa kaadan taaperona itseni päälle mehua ja toisessa syön muoviautoa. Siedän kuvia harvahiuksisesta ja -hampaisesta itsestäni, mutta pian pysyvien hampaiden jälkeen kuvat minusta loppuvat.

Lapsuuden albumeissa poseeraan erikseen jokaisen irronneen hampaan jälkeen, mutta ala-asteen loppuvuosilta  jäljellä on enää luokkakuvia. Yläasteella katosin niistäkin kokonaan. Kamerasta tuli minulle pahin vihollinen, enkä enää suostunut sen eteen edes väkisin. Karkasin kuvauspäivänä opettajien kynsistä ja vannoin, etten katuisi edes vuosien kuluttua.

Pelkäsin kameraa pitkään. Toimittajakeikoilla olen tottunut nauramaan sitä, kuinka pitäydyn itse kameran takana, koska vihaan olla kuvissa. Myös valokuva-albumini ovat siitä todiste. Sivuilla voisivat olla lukiovuosien värjätyt hiukset tai ulkomaanmatkojen palanut iho. Sen sijaan esiinnyn reissukuvissa korkeintaan tärähtäneenä kätenä tai sormena linssin reunassa. Pelkäsin omaa kuvaani niin paljon, että unohdin täysin jättää muistoistani jäljen.

 

Usean vuoden kamerakammon jälkeen totuttelen jälleen olemaan linssin toisella puolella.

Lukion kapina on laantunut ja kadun kuitenkin kadonneita muistoja. En enää halua unohtua, mutta kuten mikä tahansa muu muutos, ei tämäkään ole helppo.

Kuvaustilanteessa hikoilen ja heilun ja heitän vähintään kaksi kiusallista vitsiä kameran takana seisovalle (anteeksi teille). En myöskään siedä katsoa lopputulosta, koska pelkään mörköä, joka filmille on tallentunut.

Kesken tämänkin pääkirjoituksen pysähdyn katsomaan omaa kuvaani kehyksessä. Kuvittelen kuvalle jatkoksi jalat, jotka juoksevat kameran alta karkuun. Piirrän päässäni silmiin pakokauhua ja muita merkkejä siitä, että kuva olisi ollut parempi jättää ottamatta.

Silti, kuva on ja pysyy. Hiukset eivät luikertele pakoon eivätkä silmät harhaile linssin keskiöstä. Hymy ei valahda kasvoilta eivätkä rypyt paidassa haittaa. Enkä vihaa kuvaani, vaikka helposti voisin.

Olen tullut siihen tulokseen, että kaikista ihmisistä saa niin hyviä kuin huonojakin kuvia – myös minusta. Jokaiseen asiaan löytyy kääntöpuoli, mutta jos pelästyy huonoja kokemuksia, ei uskalla enää kääntää hyviäkään näkyviin.

Tänä vuonna aion siis olla kuvissa. Myös tärähtäneissä ja epäimartelevissa, aivan omana itsenäni. Jos en paikatakseni menetettyjä teinivuosien hirveyksiä, niin ainakin luodakseni muistoja, joita voin vanhana muistella kaihoisasti. Tai kulmakarvoja, joita voin tuomita, kun muoti väistämättä jälleen muuttuu.

Muutos on myös vuoden ensimmäisen printtilehden teema. Vuosikymmenen ensimmäisessä printissä käsittelemme esimerkiksi sitä, miksi Linnanmaan kampus on jatkuvassa muutoksessa ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Anna-Kaisa Sitomaniemi kirjoittaa vain printissä julkaistussa jutussa siitä, miksi uutuusversiot samoista tarinoista jaksavat vetää katsojia ja miettii, onko muutos tarpeen.

Elina Korpi kuvaa omaa muutostaan opiskelujen aikana ja Anca M. Catana kertoo maailman muuttuneen, ja muutoksen merkitsevän mielenrauhan menettämistä.

Toivon tänä vuonna hyviä muutoksia myös sinulle.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän välitän

"Väitän, että vaikeina aikoina tarvitsemme juuri yrittämistä. Sitä, että välittää asioista. Sitä, että pitää asioita tärkeinä. Sitä, että jaksaa rakentaa hajottamisen sijaan", kirjoittaa Anni Hyypiö pääkirjoituksessaan.

Marraskuuta on totuttu pitämään pimeyden kuukautena. Tätä tekstiä kirjoittaessani Oulussa päivän pituus on seitsemän ja puoli tuntia. Aurinko tuntuu vain käväisevän hetkellisesti taivaalla, ja yhtä lailla pimeää on yliopiston pääoven avatessa ja sulkiessa.

Synkältä on silti tuntunut jo pitkään ennen marraskuuta. Huonoja uutisia ryöppyää ilmoille aiheesta kuin aiheesta. Ihmiset jatkavat mieletöntä sikailuaan niin somessa kuin tosielämässäkin. Ilmastonmuutosta koskevat ennusteet nostavat kylmän hien otsalle.

Tänä syksynä kaipaan valoa ehkä enemmän kuin koskaan.

 

Kun puhun valon tarpeesta, en puhu jouluvaloista tai kirkasvalolampuista, vaikka marraskuun lopussa seitsemättä kertaa järjestettävän Lumo-valofestivaalin teokset mieltä sinänsä valaisevatkin.

Mielestäni pimeyden voittamiseen tarvitsemme ennen kaikkea toivoa, lupausta paremmista ajoista.

En tarkoita sitä, että tarvitsisimme tähän maailmaan yhtään enempää korneja mietelauseita tai karmeita latteustsemppauksia. En sitä, että kielteisestä asiasta etsittäisiin aina väkisin jokin hopeareunus. Enkä varsinkaan sitä, että ikävistä asioista kirjoitettaisiin vain kivoja ja piristäviä juttuja, vaikka tätäkin minulta on toimittajana toivottu.

Mielestäni tarvitsemme realistista ja todenmukaista tietoa siitä, kuinka asian tila on, mutta myös kannustusta toimia muutoksen eteen. Esimerkkejä siitä, kuinka voimme itse vaikuttaa omalla toiminnallamme, ja lisää motivaatiota toimia muutoksen eteen.

 

Nihilistisessä lamaantumisessa on oma vinha viehätyksensä. Olen itsekin vaalinut pitkään ja hartaasti omassa elämässäni kainuulaisen verenperinnön tuomaa “mitäpä se hyvejää” -asennetta. Sen voi ulottaa oikeastaan mille tahansa elämänalueelle, kaiken voi aina ennakkoon torjua muutamalla sanalla: miksi edes yrittää, pieleen menee kuitenkin. Asenne suojelee ikäviltä kolhuilta: kun ei edes yritä, ei joudu koskaan pettymään.

Silti väitän, että vaikeina aikoina tarvitsemme juuri yrittämistä. Sitä, että välittää asioista. Sitä, että pitää asioita tärkeinä. Sitä, että jaksaa rakentaa hajottamisen sijaan.

Nuorempana pidin asioista välittämistä nolona. Oli viileää olla välinpitämättömän epäkiinnostunut kaikesta – maailman tilasta, muiden mielipiteistä, siitä, oliko oma käytös satuttavaa vai ei. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän välitän.

 

Kaipaan siis valonliekkejä, merkkejä valosta pimeyden keskelle. En niinkään vain hyviä uutisia (vaikka niitäkin on mukavaa kuulla), vaan vakuutusta siihen, että asioille voi vielä tehdä jotain. Luottamusta siihen, että asiat voisivat olla vielä paremmin, ja että haluamme tehdä asialle yhdessä jotain.

Sillä miten voisimme jatkaa huomiseen, ellemme uskoisi siihen, että asiat voisivat olla myös paremmin? Jos kaikki menee vain jatkuvasti, poikkeuksetta ja vääjäämättömästi päin helvettiä, miksi vaivautuisimme enää puuttumaan mihinkään?

 

Toivo ja toiveet ovat myös vuoden viimeisen printtilehden teema. Lehdessä kysyimme muun muassa sitä, mikä herättää tutkijoissa toivoa.

Essi Erkkilä kirjoittaa vain printtilehdessä julkaistavasta jutussa siitä, miksi SYL:n esitys opiskelijoiden lomantarpeesta – eli toive paremmasta nykyhetkestä – kirvoitti niin valtavan julkisen raivon. Anca M. Catana kirjoittaa oululaisopiskelijoiden tulevaisuudenhaaveista, Filip Polák taas siitä, onko suomen kielen oppiminen mahdollista.

Toivon sinulle valoa syksyysi, hyvä lukija.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Oman virheen myöntäminen tuntuu hirveältä, mutta on hyväksi sinulle ja yhteiskunnalle

Kasvojen menettäminen on ihmiselämän viheliäisimpiä tunteita, ja siksi sitä välttää viimeiseen asti. Silti sitä kannattaisi tehdä mahdollisimman usein, kirjoittaa Anni Hyypiö pääkirjoituksessaan.

Tänä keväänä näin jotain niin upeaa ja niin hirveää, että se jäi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Netflixiin huhtikuussa saapunut kuusiosainen sketsisarja I think you should leave with Tim Robinson näyttää, mitä seuraa, jos joku kerta kaikkiaan kieltäytyy menettämästä kasvojaan.

Ensimmäisessä näkemässäni sketsissä työhaastattelussa ollut hahmo (Tim Robinson) lähtee ravintolasta ja työntää ovea väärään suuntaan. Kauhistuttava hymy kasvoillaan Robinson pinnistelee ja survoo ovea väärään suuntaan niin kauan, että se nousee saranoiltaan – ja kas, näin sen voi työntää auki. Näin hahmo kyllä säästyy nolon asian myöntämiseltä (hän mokasi työntämällä ovea väärään suuntaan), mutta korjaa sen niin, että siitä tulee alkuperäistä tekoa tuhat kertaa kamalampi.

Tämä on sketseistä miedompia. Kiusallisuusprosentti nousee toisissa sketseissä niin korkeksi, että heikkohermoinen joutuu vääntämään äänenvoimakkuuden pois päältä.

Vaikka Tim Robinsonin kauheat tilanteet ovat liioiteltuja, niiden takana piilee ikiaikainen viisaus: kasvojen menettäminen on ihmiselämän viheliäisimpiä tunteita, ja siksi sitä välttää viimeiseen asti.

 

Oman virheen myöntäminen on kieltämättä aivan hirveää. Olen itse aina kammonnut hammaslääkärillä käyntiä. En siksi, että pelkäisin toimenpiteitä, vaan siksi, että lääkärin ilmoitukset taas uusista rei’istä ovat merkki epäonnistumisesta hammaslangan käyttämisessä. Tunnen syyllisyyttä siitä, että oma virheeni tulee ammattilaisen toimesta nähdyksi.

Toinen mieltäni kaivertava karmeus ovat oikaisut. Ne ovat hyvin tarpeellisia osoituksia siitä, että media ottaa vastuun mokistaan ja korjaa virheensä. Mutta voi hyvät hyssykät, miten sydämestä kouraisee oikaisuja kirjoittaessa.

Tänä vuonna olen kenties sekoillut ja mokaillut niin paljon, ettei virheiden myöntäminen tunnu yhtä pahalta. Itse asiassa se tuntuu jopa aika vapauttavalta. Sen ajan, jonka aiemmin käytti murehtimiseen siitä, huomasiko joku mokani, voi käyttää ihan johonkin muuhun – vaikka kiusallisten sketsien katsomiseen.

Your fear of looking stupid is holding you back, luin kerran seinään spreijatusta graffitista, ja minusta se on aivan totta.

 

Virheiden myöntämisellä on myös yhteiskunnallinen aspekti. Kasvojen menettämisestä kieltäytymisestä saa paljon hupaisia sketsejä, mutta kyseessä on oikea ongelma. Kieltäytyminen omien virheiden tunnustamisesta vie mahdollisuuden ja halun muutokseen. Ken ei havaitse itsessään vikaa eikä kuuntele kritiikkiä, hän ei koskaan myöskään kasva ihmisenä.

Erityisesti ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa olen kasvavalla kauhulla seurannut sitä häikäisevän itsevarmaa tapaa, jolla osa keskustelijoista sivuuttaa tieteellisen tutkimuksen tulokset. Tätä perustellaan sillä, että arvostetuissa julkaisusarjoissa julkaistu tutkittu tieto on poliittisesti värittynyttä tai peräti valheellista, kun taas itse hankittu tieto on oikeaa ja aitoa.

On ollut häikäisevää huomata, kuinka osa ihmisistä kokee oman päättelynsä olevan aivan ylivertaista tiedeyhteisön tuottamaan tietoon nähden. Ylivertaisuusvinouma, joka tunnetaan myös nimellä Dunning-Kruger-vaikutus, todella on keskuudessamme – mitä vähemmän tiedät ja osaat, sitä enemmän haluat keulia taidollasi ja tietämykselläsi.

 

Mutta muistatko, sinä olet ihminen. Erehtyväinen, puutteellinen, mokaileva, monesti oikeassa, usein väärässä – siis inhimillinen. Virheet tuntuvat hirveiltä, mutta niiden olemassaolon myöntäminen vapauttaa.

Kasvojen menettämisestä tulee kerta kerralta helpompaa. Suosittelen sitä siksi lämpimästi aivan kaikille. Aloita vaikka jo tänään.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Kun valta piiloutuu, se vaikuttaa

"Valta, vallankäyttö ja vaikuttaminen ovat arkisia ja pieniä asioita – ja paradoksaalisesti juuri arkisesta, piilevästä vallasta kannattaakin olla tietoinen", väittää päätoimittaja Anni Hyypiö.

Hyvä lukija, nyt tarkkana! Sinuun yritetään vaikuttaa.

Sinua pommitetaan pienillä ja suurilla vaikuttamisyrityksillä jatkuvasti.

Houkuttelevia viestejä kuuluu televisiosta (jos flunssa ei tokene, juuri meidän tuotteemme taltuttaa sen tehokkaammin), radiosta (älä vaihda kanavaa, tällä kanavalla on luvassa sikahauskaa hupailukisaa ihan just kohta!), Instagram-feedistä (kai teit jo uunifetapastaa?), ja läheisten ja tuttavien puheista (vessapaperirullan ei kuulu olla noin päin telineessä).

Kun puhumme vallasta, ymmärrämme sen usein negatiivisen, ehkäpä turhan suureellisen mielikuvan kautta. Kun ajattelen valtaa, ajattelen hirmuhallitsijoita, poliittista suhmurointia, House of Cardsin niljakasta Francis Underwoodia.

Valta, vallankäyttö ja vaikuttaminen ovat kuitenkin arkisia ja pieniä asioita – ja paradoksaalisesti juuri arkisesta, piilevästä vallasta kannattaakin olla tietoinen.

 

Vaikuttaminen ja valta näkyvät suorimmin toki vaalikeväänä. Vaalimainokset ja -tentit kutsuvat näkijäänsä käyttämään äänen juuri tämän ehdokkaan ja puolueen eteen. Vaalimainonta toivoo vaikuttavansa näkijäänsä houkuttelevalla lupauksella: juuri tänä keväänä kaikki toden totta muuttuu!

Tämä vaalikevät on kuitenkin tuntunut harvinaisen raskaalta. Ylen kyselyssä (30.3.) eduskuntapuolueet kertovat ehdokkaisiin kohdistuvista uhkailuista, seksuaalisesta häirinnästä, vaalimainosten tuhoamisesta, huutelusta vaaliteltoilla. Jos jo pelkästään vaalihäiriköinnistä lukeminen tuntuu raskaalta, entä sitten sen kokeminen?

Kiinnostuneena olen seurannut myös sitä, millaisia vaalimainoksia eteeni on tullut sosiaalisessa mediassa. Facebookissa on mahdollista klikata esille syy siihen, miksi tätä mainosta näytetään juuri minulle. Se paljastaa jotain myös omasta itsestäni.

 

Vaikutusvaltaa olen miettinyt myös katsoessani Netflixistä dokumenttia spektaakkelimaisen pieleenmenneestä luksusfestivaalista Fyre Festivalista. Olen katsonut dokumentin jo ainakin viidesti, sillä en vain pysty käsittämään sitä, miten häikäilemätöntä sikailua maailmaamme mahtuukaan.

Fyre Festival näytti ennakkoon otetuissa kuvissa ja somessa upealta, mutta todellisuus oli ruma. Huipputason ravintolaruoan sijaan tarjolla oli kuivia juustoleipiä, luksusteltat osoittautuivat ankeiksi hätämajoitusteltoiksi. Koko festivaali oli vain kaunis haave, pelkkä kangastus.

Fyre-fiaskossa kiinnostavaa oli sen markkinoinnissa ilmennyt vallankäyttö. Satojen tuhansien seuraajien somejulkkikset (tunnetaan myös someinfluenssereina) hengasivat jumalaisen kauniina tyylikkäillä mainosvideoilla.

Influensserien läsnäolo videoilla vihjasi, että kohta sinäkin voit hengata supermallien kanssa ja hörpätä kookospähkinästä pina coladaa, kunhan nyt ensin maksat turhia kyselemättä tästä ilosta tuhansia dollareita.

Supersujuvalla promovideolla ei kerrota, että biitsillä kirmaileville huippumalleille on maksettu hengailusta jahdilla. Tai sitä, että Kendall Jennerille maksettiin lehtitietojen mukaan jopa 250 000 dollaria yhdestä mainoksesta Instaan.

Mutta vallankäyttöä on tämäkin, vaikkakin paljon epäsuorempaa kuin vaalimainoksissa. Tämä vallankäyttö on piiloutunut aitouden illuusioon.

 

Vuoden toisessa printtilehdessä puhumme vallasta, vallankäytöstä ja vastuusta. Puhumme myös siitä, miksi vallankäytön mahdollisuutta ei haluta ottaa aina vastaan. Mietimme, miksi valta kyllä kelpaa toisille, mutta ei maistukaan yhtä lailla kaikille.

Kirjoittaessani vallasta kirjoitan kuitenkin myös siitä, mitä itse teen työkseni. Vallankäyttäjiä olemme myös me journalistit. Journalistilla on valta määrittää sitä, mistä ja miten kansakunnassa puhutaan.

Tätä kirjoittaessani tuore esimerkki: Helsingin Sanomien analyysissä (8.4.) linkitettiin yhteen seksuaalirikokset ja Oulun yliopiston ja Oulun ammattikorkeakoulun laskeneet hakijamäärät yhteishaussa. Jutussa kerrottiin helsinkiläisnuoren miettivän “onko [Oulu] yhtä paha paikka kuin kirjoitetaan.”

Sanoilla on valtaa. Pahaksi paikka muuttuu toiston kautta. Jos Oulusta puhutaan hyvin vaikutusvaltaisen median sivuilla toistuvasti negatiivisen kehyksen kautta, siksi se lopulta myös muuttuu.

 

Ja muista: luonnollisesti vaikutusvalta piiloutuu myös tähän tekstiin.

Toivon, että tämä teksti herättää lukijassaan reaktion, ajatuksen, ahaa-elämyksen. Että se vaikuttaa lukijaansa.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Kun kaikki on mahdollista, elämästä tulee mahdottoman uuvuttavaa

"Vaikka suhtaudun tehokkuuden ilosanomaan kriittisesti, huomaan silti sisäistäneeni sen vaatimukset", kirjoittaa päätoimittaja Anni Hyypiö.

In English.

 

Olen aina kadehtinut superihmisiä – heitä, jotka tekevät kymmentuntista työpäivää, juoksevat puolimaratoneja, tekevät vapaaehtoistyötä ja vaikuttavat politiikassa, harrastavat ja lukevat.

En kadehdi heitä vain siksi, että heidän elämänsä näyttää niin kiinnostavalta, vaan myös siksi, että nykymaailma tuntuu olevan tehty juuri heille, aikaansaaville superihmisille.

Elämme tehokkuutta ihannoivassa maailmassa, jossa lähes kaikkea toimintaa voi mitata, ja siten myös aina parantaa. Mittareiden maailmassa on aina mahdollisuus toiminnan tehostamiselle, nopeuttamiselle, parantamiselle aiempaan verrattuna. Sama asia lyhyesti ja tehokkaasti: tulos tai ulos.

Tehokkuusvaatimukset vaikuttavat myös yliopistomaailmassa. Tulosohjauksen ajassa tutkijan ja tutkimusyksikön on todistettava pärjäämisensä tuloksella: sovittu määrä julkaisuja ja tutkintoja on paras tulla, muuten rahahanat väännetään kiinni.

Kontrolli tulee opetus- ja kulttuuriministeriöstä, joka sääntelee korkeakoulujen toimintaa rahoitusmallilla. Nyt malli on muuttumassa taas, vielä aiempaa tutkintopainotteisempaan suuntaan. Viime joulukuussa opiskelijajärjestöt Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) ja Suomen opiskelijakuntien liitto (SAMOK) kritisoivat mallia siitä, että luovuus, yksilölliset oppimispolut ja koulutuksen laatu ovat jäämässä tutkintotuotannon jalkoihin.

Yksi tehokkuuden edistämisen työkaluista on nykyteknologia, joka mahdollistaa tehokkaan työskentelyn missä vain. Teknologian myötä olet periaatteessa aina tavoitettavissa, miksi siis et käyttäisi aikaasi mahdollisimman tehokkaasti: sähköpostia voi lukea puhelimesta missä vain, yhden työpuhelun voi aina soittaa hyvin lomamatkaltakin.

Ja läppärit ja tabletitkin ovat nykyään niin ihanan kevyitä, kyllähän sellaisen voi ottaa mukaan minne vain!

 

Vaikka suhtaudun tehokkuuden ilosanomaan kriittisesti, huomaan silti sisäistäneeni sen vaatimukset. Jokainen pöytä on potentiaalinen työ- tai opiskelupöytä, jokaisella laiskotteluhetkellä ajatukseni karkaavat kesken oleviin työasioihin.

Mutta kysyn: ovatko tehokkuus ja tuloksellisuus oikeasti ainoita tapoja mitata onnistumista? Ja kuinka kauan tämä malli voi vielä jatkua?

En sano, että muutos olisi aina pahasta: mikään ei koskaan muuttuisi paremmaksi, jos emme uskaltaisi tehdä muutoksia. Silti väitän, että jos ainoa muutoksen tapa on tehostaminen, asioiden tekeminen samoilla resursseilla vielä vain himppusen verran paremmin ja nopeammin, ihminen uupuu ja väsyy.

Ja mitä teemme maailmalla, joka on kyllä viritetty huippuunsa, mutta jonka asukkaat ovat totaalisen väsyneitä elämään siellä?

 

Olen erityisen huolissani uupuvista nuoristamme. Tutkimusten mukaan opiskelijat ovat entistä masentuneempia ja ahdistuneempia.

THL:n mukaan mielenterveys- ja päihdehäiriöt aiheuttavat pääosan opiskelijoiden terveyshaitoista ja ovat merkittävä syrjäytymisen ja pitkäaikaisen työkyvyttömyyden riskitekijä. Nämä tosiseikat tuntuvat sopivan kovin huonosti yhteen sen kanssa, että myös opiskelijan olisi oltava mahdollisimman tehokas: opintopisteitä on ropistava sovittuun tahtiin, jotta opintotuki ei katkea.

Nuorten uupumiseen on syytä suhtautua hyvin vakavasti. Tulevaisuudessa tarvitsemme nimittäin juuri heitä, jotka jaksavat ja pystyvät taistelemaan suuria, koko maailmaa järisyttäviä globaaleja ongelmia vastaan.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Työn sankari, älä unohda elää

Työ on myös moraalikysymys: työn koetaan olevan jotain, jota täytyy tehdä ollakseen kunnon ihminen, oikea, arvokas osa yhteiskuntaa.

In English.

Monen kesätyöt päättyivät tällä viikolla. Ihannetapauksessa kesäduunista jää käteen työkokemusta, työtodistus, palkan muodostama mukava pesämuna ja sydäntä lämmittävä tyytyväisyyden tunne – onneksi tuli lähdettyä.

Pahimmassa tapauksessa jää vaille yhtään näistä, mutta kaveriksi tarttuu alkava työuupumus ja punaisena kytevä viha koko työmaailmaa kohtaan – että tulikin taas lähdettyä!

Ikävä kyllä molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia, etkä koskaan voi etukäteen tietää, kummin käy.

Usein työ on kuitenkin vain työtä – joskus mukavaa, joskus ikävää, välillä vähän rasittavaa, usein ihan kivaa.

 

Työ on nykyihmiselle ilon ja surun, ahdistuksen ja tyytyväisyyden lähde. Työ jakautuu epäreilun epätasaisesti: joillekin työtä on annettu kestämätön määrä (koska aiemmissa yt-neuvotteluissa irtisanottiin puolet työntekijöistä), toiset eivät jatkuvasta yrityksestä huolimatta löydä töitä mistään. (Paitsi puhelinmyyntityötä, niitähän on aina tarjolla!)

Työ ja työttömyys ovat olleet tämän hallituskauden kuumia aiheita. Tilastokeskuksen viimeisimmän tilaston (21.8.) mukaan Suomen työllisyysaste nousi 71.9 prosenttiin. Eittämättä iloinen uutinen, vaikka kaiken maailman spekulantit saattavatkin miettiä, mistä kaikki nämä uudet työpaikat ovat tulleet.

Työttömyydellä on kielteinen merkitys kansantaloudelle. Silti työ on mitä suuremmassa määrin myös moraalikysymys: työn koetaan olevan jotain, jota täytyy tehdä ollakseen kunnon ihminen, oikea, arvokas osa yhteiskuntaa.

Huomasin tämän ajattelutavan vaikutuksen itsessäni vasta, kun valmistumisen jälkeen jäin ensimmäistä kertaa työttömäksi. Ikävää ei ollut ainoastaan pienellä rahalla kituuttaminen, ikävää oli arvottomuuden, turhuuden tunne. Kukaan ei tarvinnut minua missään, enkä siksi ollut minkään arvoinen.

Synkkyyden katkaisivat ainoastaan lyhyet työllistymispätkät. Kun aamulla oli edessä tuuraus toimituksessa tai freelancer-työtilaus, saatoin taas hengittää vapaammin.

 

Työn merkitystä ei voi kiistää. Toimeentulon lisäksi se antaa myös merkityksellisiä kokemuksia, työkavereita, työterveyspalvelut, järkevän tavan käyttää päivästä kahdeksan tuntia.

Toki kaiken työn ei tarvitse olla erityistä, älyllisesti stimuloivaa, ansioluettelossa komeasti kalskahtavaa: joskus työ on vain työtä, ja sitä tehdään rahan takia. Ja sekin riittää.

He, joilla työtä on, vievät työnteon toisinaan toiseen ääripäähän ja tekevät vain työtä. Tarkoittaen siis sitä, että työ vie päivästä käytännössä jokaisen tunnin, joka ei kulu nukkumiseen tai syömiseen.

Työn imu on mahdollisuus ja vaara. Mielekästä, hauskaa ja antoisaa työtä jaksaa tehdä tunneista piittaamatta, silmät ristissä, oma jaksaminen koetuksella. On jaksettava, sillä mukavaa työtähän tämä lopulta on.

Samaan työn sankaruuteen olen törmännyt myös ei-palkkatöissä: opiskeluissa, luottamustoimissa, vapaaehtoistyössä, bändeissä.

Työn vuoksi uhrautuminen ja kaikkensa antaminen tuntuu aluksi hyvältä. On mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi ja erityiseksi.

Sankaruus kuitenkin kantaa vain tiettyyn rajaan saakka. Sitten usein seurauksena on väsyminen, kyynistyminen, inho, lopulta katkeruus, vaihtelevassa järjestyksessä.

 

Syksyn aluksi kaikille työn sankareille muistutukseksi: vaikka työsi (tutkintosi, luottamustehtäväsi, vapaaehtoistyösi, bändisi) olisi kuinka tärkeä, merkityksellinen, erityinen, älä anna sen kasvaa sinua suuremmaksi, ainoaksi identiteettiäsi määrittäväksi tekijäksi.

Sillä jos jäätkin yllättäen sitä vaille, mitä jää jäljelle?

Tätä viisautta olen yrittänyt itsekin ahkerasti opetella. Kun olen nykyisessä työpaikassani kaatanut aamukahvia kuppiin silmät väsymyksestä seisten, OYY:n kanslisti Riitta on antanut minulle erinomaisen neuvon. Hän kehotti minua kaatamaan kuppiin vettä, ja työntämään sitten sormen veteen.

Mikäli veteen jää sormen jäljiltä kuoppa, olen työssäni korvaamaton.

Muuten en ole.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: