Senni Suhosen puheenjohtajavuonna ei yhtään tylsää hetkeä – “Kalenteria katsoessani en tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa”

Vuoden opiskelijaksi valittu Senni Suhonen joutui hektisen puheenjohtajavuotensa aikana luotsaamaan oululaisia arkkitehtiopiskelijoita kohti suurta muuttoa. Hän pitää vuoden tärkeimpänä tehtävänään hyvän ilmapiirin ylläpitämistä. “Meidän lafkan tekevät ihmiset, eivät seinät”, hän sanoo.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Maiju Pohjanheimo

Viime vuoden joulukuussa Aleksanterinkadulla koitti perjantai-ilta, jota oululainen Senni Suhonen muistelee lämmöllä.

Tuona iltana otetuissa valokuvissa moni kuohuviinilasia kantava vieras hymyilee auliisti kameralle. Hymyt ovat kuitenkin hieman surumielisiä, aavistuksen haikeita.

Eikä ihme, olihan juhlassa kyse jäähyväisistä jollekin rakkaalle, jollekin tärkeälle, omalle vanhalle lafkalle.

Perjantaina 9.12. järjestetyssä Lafka all night long -tapahtumassa Oulun yliopiston arkkitehtuurin tiedekunnan opiskelijat, alumnit ja henkilökunta jättivät jäähyväisensä pitkään palvelleelle kampukselle.

Tilat oli jo vuosi sitten myyty peliyhtiö Fingersoftille ja rakennusyhtiö Rakennusteholle, mutta sinä joulukuisena iltana kampuksella palattiin pelejä edeltävään aikaan. Jäähyväisillan ohjelmaan kuului muun muassa luento jokaiselta tiedekunnan vuosikymmeneltä, muistotilaisuus, tanssia ja yösnägäri. Tapahtuma huipentui arkkitehtien Kiltatalolla järjestettyyn aamusaunaan.

Senni Suhonen seurasi juhlan kulkua Oulun Arkkitehtikillan hallituksen puheenjohtajana. Hän kertoo liikuttuneensa siitä, miten lämpimiä tunteita vanhat tilat synnyttivät niin uusissa kuin vanhoissa opiskelijoissa.

Suhonen kuitenkin tiesi, että vaikka luopuminen vanhasta tekee kipeää, sama yhteisöllisyyden tunne voi syntyä myös noin kuuden kilometrin päässä sijaitsevalla Linnanmaalla.

“Koitimme siinä luoda ihmisiin uskoa, että meidän lafkan tekevät ihmiset, eivätkä seinät”, Suhonen sanoo nyt kahvikupin äärellä.

Tämä kannustava asenne on yksi syistä, miksi Suhonen valittiin toukokuussa Oulun yliopiston Vuoden opiskelijaksi.

Vuodesta 2011 asti valitulta Vuoden opiskelijalta odotetaan opintojen hyvän etenemistahdin lisäksi opiskeluaikana osoitettua aktiivisuutta opiskelijoiden ja yliopistoyhteisön hyväksi.

Vuoden opiskelija ei siis keskity ainoastaan omaan akateemiseen erinomaisuuteensa, vaan hän edistää yhteisöllisyyttä, innostaa, motivoi ja tsemppaa muita.

Valintaperusteissa Suhosta kiitellään Oulun Arkkitehtikillan eteen tehdyn työn lisäksi innostavuudestaan ja kannustavuudestaan: hän on onnistunut pitämään yllä hyvää ilmapiiriä tiedekunnan suurista muutoksista huolimatta.

Suhonen on saamastaan tunnustuksesta mielissään ja kiitollinen. Hänen mukaansa hyvän ilmapiirin ylläpito olikin tärkein tehtävä haastavana puheenjohtajavuonna.

“Koska olin puheenjohtaja vuonna jolloin edessä häämötti raskas muutto, koin tehtäväkseni nostattaa hyvää tunnelmaa, etsiä ne hyvät asiat”, Suhonen sanoo.

 

Arkkitehtikoulutus yhdistää tieteen, taiteen ja käytännöllisyyden

Oikeastaan Senni Suhosen tie olisi aivan hyvin viedä niin Kontinkankaalle, Linnanmaalle kuin keskustan kampuksellekin.

Vaikka Nivalasta kotoisin oleva Suhonen haki ja pääsi opiskelemaan biologiaa Oulun yliopistoon syksyllä 2012, takaraivossa kutkutti kiinnostus arkkitehtuuriin ja lääketieteeseen.

Biologian fuksina Suhonen huomasikin arpovansa kahden vaihtoehdon välillä: ryhtyäkö arkkitehdiksi vai lääkäriksi, lääkäriksi vai arkkitehdiksi, kas siinä kiperä pulma.

Lopulta arkkitehtikoulutus voitti. Suhosen mukaan alassa innosti mahdollisuus yhdistää tieteellinen, taiteellinen ja käytännöllinen työ. Ja miksipäs ei, matemaattis-luonnontieteellisten aineiden lisäksi hän on ollut aina kiinnostunut myös kuvataiteesta.

Vuonna 2013 arkkitehtuurin hakukohteissa ennakkotehtäviä oli kolme, jokaisessa tehtävänä tarkastella eri näkökulmista italialaiskirjailija Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit -romaanissa kuvattua Armillan kaupunkia.

Ennakkotehtävävaiheessa Suhonen alkoi epäröidä. Pitkän ja haastavan hakuprosessin aloittaminen hirvitti: osaanko näitä asioita sittenkään?

“Onneksi isä kuitenkin patisti tekemään tehtävät ja lähettämään ne”, hän nauroi, ja jatkaa:

“Hakuvaiheessa ajattelin näin: tuonne kun pääsen, siitä alkaa jotain hienoa!”

 

Muutto on edessä

Suhonen ei ollut uumoiluissaan väärässä. Syksyllä 2013 hän aloitti opintonsa arkkitehtifuksina yhdessä 39 muun ensimmäisen vuoden opiskelijan kanssa.

Verratessaan biologian ja arkkitehtuurin fuksivuotta Suhonen näkee suurimmaksi eroksi opintojen vaativuuden.

“Biologian opiskelu ensimmäisenä vuonna oli aika helppoa, tenttikirjojen lukemista ja luentojen kuuntelemista. Arkkitehdin opinnoissa pitää pyrkiä koko ajan kehittelemään jotain uutta, jotain, mitä kukaan ei sinulle suoraan kerro”, hän sanoo.

Suhoselle siirtyminen Linnanmaalta Oulun keskustaan avasi aivan uuden maailman. Oulun yliopiston arkkitehtiopiskelijat olivat opiskelleet omalla tunnelmallisella kampuksellaan vuodesta 1959. Tilaa oli omaan käyttöön varsin mukavasti: arkkitehdeillä oli käytössään noin 3 150 neliömetriä kahdessa eri rakennuksessa.

“Kun omassa käytössä oli koko kortteli, porukka hitsautui todella hyvin yhteen”, Suhonen sanoo.

Aleksanterinkadun kampuksella oli mahdollisuus ýmpärivuorokautiseen opiskeluun, ja mahdollisuutta myös käytettiin ahkerasti: lafkalla työskenneltiin yötä myöten erityisesti isoja harjoitustöitä tehdessä.

“Kirjaston säkkituolit toimivat välillä levähdyspaikkoina”, Suhonen muistelee.

Muutoksia oli tosin ilmassa. Jo Suhosen fuksivuonna kampuksella uumoiltiin, että muutaman vuoden päästä edessä olisi muutto Linnanmaalle, olihan Suomen yliopistokiinteistöt Oy (SYK) jo vuonna 2012 irtisanonut vanhan kivikoulun vuokrasopimuksen. Muuttosuunnitelmia vastustivat ankarasti niin kampuksen opiskelijat kuin opettajatkin. Ponteva vastustus ei kuitenkaan torpannut muuttohanketta.

Kun päätös muutosta lopulta tuli, Suhonen itse lohduttautui ajatuksella, että kävi miten kävi, hän ehtisi sentään opiskella kandiksi vanhalla kampuksella.

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.
Senni Suhonen sanoo puheenjohtajavuonna halunneen tehdä tiedotuksesta avoimempaa. “Osittain sen takia lähdin myös tilatyöryhmään, linkiksi opiskelijoiden ja hieman hämärien asioiden välille.”

 

Työrutiini auttoi opinnoissa

Lopulta Senni Suhonen pääsi vaikuttamaan muuttoon ja sen onnistumiseen enemmän kuin fuksina ehkä arvelikaan.

Vuonna 2016, tiedekunnan suurena muutto- ja myllerrysvuonna, hän toimi Oulun Arkkitehtikillan puheenjohtajana. Killan lisäksi hän pohti arkkitehtien tilakysymyksiä tiedekunnan tilatyöryhmässä. Vaikuttamistyötä hän teki lisäksi hallinnon opiskelijaedustajana arkkitehtuurin tiedekunnan tiedekuntahallituksessa ja tiedekunnan johtoryhmässä.

Luottamustehtävien lisäksi Suhonen edisti samana vuonna ahkerasti opintojaan. Hän valmistui kandidaatiksi aikataulussaan (erityismaininnalla erinomainen), järjesti killan poikkitieteellistä kaupunkisuunnittelua koskevaa työpajaa, osallistui vuosikurssinsa varainkeruuseen ja aloitti uudessa työssä arkkitehtitoimistossa.

Ehtikö hän vuoden 2016 aikana kertaakaan levähtää? Tai edes nukkua?

“Ei ollut paljoakaan tylsiä – tai edes vapaita – hetkiä. Kalenteria katsoessani en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa”, Suhonen toteaa.

Järkyttävästä työmäärästä hän sanoo selvinneen aikatauluttamisella ja tietynlaisella päättävyydellä: rankasta vuodesta oli vain puserrettava läpi.

Vaikka monelle opiskelijalle uudessa duunissa aloittaminen voi tarkoittaa opintojen viivästymistä, Suhoselle kävi täysin päinvastoin. Helmikuussa 2016 alkanut osa-aikainen työ LUO arkkitehdit -toimistossa auttoi kandivaiheen kurssien saamisessa siunattuun päätökseensä.

“Kun kurssit olivat jo lähestymässä finaaliaan, työrutiini teki työskentelystä vielä tehokkaampaa”, Suhonen kertoo.

 

Puheenjohtajasta vanhaksi

Joulukuisesta perjantai-illasta on kulunut nyt puolisen vuotta.

Arkkitehtien jäähyväisjuhlat on juhlittu, ja vanhaa kampusta isännöivät uudet omistajatFingersoftin ja Rakennustehon käsissä arkkitehtien vanhasta kampuksesta tulee moderni pelikampus, joka on omistajiensa mukaan ”maailman paras peliekosysteemi vuonna 2020

Arkkitehdit opiskelevat nyt Linnanmaalla. Vielä tämän vuoden ajan he opiskelevat väistötiloissa, Telluksen takana J- ja K-ovien välisellä alueella. Suhosen arvion mukaan uusiin tiloihin arkkitehdit pääsevät muuttamaan näillä näkymin vuoden 2018 tammikuun aikana. 

Muuttunut on myös Senni Suhosen luottamustehtävien luonne.

Puheenjohtajapestiä seurasi siirtyminen Arkkitehtikillan hallituksen vanhaksi. Vanhana hänen pääasiallisena tehtävänään on siirtää tietoa eteenpäin uusille toimijoille, neuvoa ja jeesata kiperissä kohdissa.

“Hallituksemme on tänä vuonna aika nuori, oli kiva lähteä vielä porukkaan mukaan. Nyt tosin taitaa olla viimeinen hallituspestini, vanhasta ei taida olla enää paluuta takaisin”, hän nauraa.

Loppujen lopuksi Senni Suhosen tunnelmat menneestä vuodesta ovat kaikesta kiireestä, muutoksesta ja hektisyydestä huolimatta positiiviset.

“En vaihtaisi, vaikka ehkä en jaksaisi enää uudestaan.”

 

Kuka?

Senni Suhonen

>> Neljännen vuoden arkkitehtiopiskelija

>> 24 vuotta.

>> Kotoisin Nivalasta.

>> Tekniikan kandidaatti.

>> Oulun Arkkitehtikillan taloudenhoitaja vuonna 2015, puheenjohtaja vuonna 2016, killan vanha vuonna 2017. Toiminut opiskelijaedustajana arkkitehtuurin tiedekunnan tiedekuntahallituksessa ja johtoryhmässä ja opiskelijajäsenenä tiedekunnan tilatyöryhmässä.

>> Vuonna 2015 Suhonen voitti asemakaavakurssiin kuuluvan opiskelijoiden suunnittelukilpailun Karjasillan koulun ja lähialueen tulevasta käytöstä.

>> Oulun yliopiston Vuoden opiskelija 2017.

>> Työskentelee oululaisessa LUO arkkitehdit -arkkitehtitoimistossa.

>> Harrastaa ratsastusta ja pianonsoittoa. ”Jokin uusi liikuntaharrastus houkuttelisi kovasti.”

 

Mikä?

Vuoden opiskelija

>> Vuodesta 2011 lähtien Oulun yliopistopäivänä alumnijuhlassa on julkistettu Vuoden alumnin ohella Vuoden opiskelija.

>> Vuoden opiskelijan valinnan kriteereinä ovat opiskeluaikana osoitettu aktiivisuus opiskelijoiden ja yliopistoyhteisön hyväksi sekä opintojen hyvä etenemistahti. Vuoden opiskelija innostaa, motivoi ja tsemppaa muita ja edistää yhteisöllisyyttä.

>> Vuoden opiskelijaksi nimettävän henkilön tulee olla perustutkinto-opiskelija. Esitettävä henkilö ei voi olla ylioppilaskunnan hallituksen jäsen tai toimihenkilö eikä yliopiston ylimpien päätöksentekoelinten jäsen.

>> Päätöksen tekee Oulun yliopistoseura OYY:n entisten toimijoiden alumniyhdistys Rauhala-klubin esityksestä.

>> Vuonna 2016 Vuoden opiskelijaksi valittiin Mia Hautala.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Keskustelun kiitollisuus ja kirous

Kansainvälisissä bisneskuvioissa kouliintuneella Jarmo Okkosella on näkemystä yt-neuvottelujen hoitamiseen. Oulun yliopiston henkilöstöjohtajana hän uskoo, että ihmisten kuunteleminen kannattaa. Akateemisessa keskustelukulttuurissa kuunneltavaa riittää.

TEKSTI Sanna Häyrynen

KUVAT Elina Korpi

Onneksi Jarmo Okkonen tykkää tehdä töitä. Viime marraskuussa aloittaneen Oulun yliopiston henkilöstöjohtajan vapaa-aika on kevään aikana jäänyt vähiin. Haastatteluunkin Okkonen ehti pikaisesti palaverien välissä.

Kalenterin pitää täynnä Oulun yliopiston muutoshanke, johon kuuluvat yt-neuvottelut ja palvelurakenteen uudistus. Muuta kuin opetus- ja tutkimushenkilöstöä koskevat yt-neuvottelut alkoivat tammikuussa. Okkosen tehtävänä on ollut tarkastella yliopiston henkilöstön organisoitumista ja rakenteita sekä istua varsinaisissa yt-neuvotteluissa.

”Tärkeää on kuunteleminen ja kysymysten esittäminen”, hän sanoo.

Jotta johtajalla olisi henkilöstöön luottamukselliset suhteet, on oltava valmis vastaanottamaan työntekijöiden näkemyksiä.

”Alkuperäiset suunnitelmat usein muuttuvat keskustelujen perusteella. Nytkin olisimme voineet päätyä hyvin erilaiseen tulokseen ilman kunnon keskustelua.”

Toukokuussa yliopiston hallitus ilmoitti, että neuvottelujen tuloksena irtisanotaan enintään 35 henkilöä, 40 määräaikaista työsuhdetta päättyy ja 41 virkaa lakkautuu eläköitymisten myötä.

Neuvotteluissa myös päätettiin, että yliopiston palvelurakenne uudistetaan perustamalla neljä lähipalvelutiimiä tiedekuntaklustereille. Nykyisistä työtehtävistä on lakkautettu 156 ja avattu 155 uutta tehtävää henkilöstön sisäiseen hakuun.

Okkonen korostaa, että muutos on tehtävä yhdessä henkilöstön kanssa. Uusi rakenne on vain väline. Työnkuvien sisältöjen kehitystyö alkaa elokuussa, kun uudet tiimit käynnistävät toimintansa.

”Minulle rakenteen uudistus tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että menemme asiakaslähtöisempään suuntaan”, sanoo Okkonen ja tarkoittaa asiakkailla palvelujen käyttäjiä eli tässä tapauksessa tiedekuntia.

 

Opettaja päätyi bisnesmaailmaan

Koulutukseltaan Jarmo Okkonen on luokanopettaja. Kohtalokkaaksi urakäänteeksi opettajalle koitui hurahtaminen tietokoneavusteiseen opetukseen. Okkonen ylläpiti verkko-oppimisympäristöä ja päätyi 1990-luvun lopulla teknologiabuumin myötä Nokialle töihin tekniseen tukeen.

Koulutus soveltui myös henkilöstöhallinnon tehtäviin, joihin Okkonen pian pestattiin.

Nokian huippuvuosina hän työskenteli henkilöstöpäällikkönä kansainvälisissä ympyröissä ja eteni lopulta henkilöstöjohtajaksi.

Myöhemmin Okkonen näki Nokialla myös vähemmän mairittelevat ajat. 2010-luvun taitteessa Nokia joutui lakkauttamaan matkapuhelinten tuotantoaan rajusti eri puolilla maailmaa. Vuonna 2012 tuhansien työntekijöiden tie yhtiössä päättyi: osa irtisanottiin, ja osa irtisanoutui itse. Okkonen kuuluu irtisanoutuneisiin.

”Oma tehtäväni siirtyi Kiinaan. Jälkeenpäin voi kuitenkin sanoa, että nuo ajat opettivat valtavasti, vaikka vaikeita olivatkin.”

Nokia-uransa jälkeen Okkonen perusti henkilöstöjohtamisen konsultointiyrityksen.

”Konsultoinnissa on kyse siitä, että autetaan johtoa huomaamaan ongelmat, jotka estävät työntekijöiden onnistumista ja rakennetaan ratkaisuja esteiden poistamiseksi”, Okkonen selventää.

Hän on erikoistunut esimiesten ja henkilöstön valmennukseen, mikä tarkoittaa yksityiskohtaista keskustelua vaikeuksien nujertamiseksi ja vaikkapa esimiesten toimintatapojen muuttamista.

Okkonen näkee opettajan työssä paljon samaa kuin henkilöstöhallinnon johtotehtävissä. Molemmissa on tarkoituksena saada asiat tapahtumaan ilman, että niihin tarvitsee oppilaita tai henkilöstöä pakottaa.

Henkilöstöjohtaja kertoo pitäneensä opettajan työstä ja arvostaa ammattia edelleen.

”Olen opettajakollegoilleni toisinaan sanonut, että joku päivä vielä palaan. Ei se olisi hullumpi vaihtoehto.”

 

Yliopistossa asioita punnitaan pitkään

Kahdeksan kuukauden kokemuksella yliopistossa työskentelystä Okkonen osaa vertailla akateemisen työyhteisön ja yritysmaailman piirteitä. Yhteistä molemmille on, että isoissa organisaatioissa on aina monenlaisia, laajalle hajaantuneita toimintakulttuureja.

”Jos joku asia toimii yhdessä tiimissä tai tiedekunnassa, se ei toimi toisessa.”

Okkonen on kuitenkin huomannut yliopistossa esimiestoiminnan poikkeavan siitä, mihin hän on aiemmassa työssään tottunut.

”Akateemisen vapauden perinne mahdollistaa sen, että jokainen voi opettaa ja tutkia hieman omista lähtökohdistaan. Yksityisessä yrityksessä olisi suoraviivaisempi ja voimakkaampi ohjaus”, hän vertaa.

Okkonen sanoo, että yrityksissä päätökset tehdään rivakammin, kun taas yliopistossa asioita punnitaan pitkään. Toisinaan se on ihmetyttänyt häntä, mutta Okkonen näkee, että nimenomaan keskustelukulttuurin vuoksi yliopistolaitos on kestänyt aiempiakin myllerryksiä.

Useissa muutosprosesseissa urallaan mukana ollut Jarmo Okkonen sanoo, että jokainen muutos on omanlaisensa. Yhteistä niille on se, että ihmiset kokevat irtisanomiset henkilökohtaisesti.

”Vaikka irtisanottaisiin vain yksi ihminen, se on hänelle iso asia. Jälleen korostuu kyky kuunnella.”

Siksi johdon on aina muistettava, että suunnitelmat ovat vain lähtökohtia, jotka muuttuvat, kun työntekijöitä kuunnellaan.

Okkonen odottaa, että pahimmat yt-kevään kiireet jäävät taakse, ja syksyn puolella päästään käytännön toiminnan kehittämiseen uusien lähipalvelutiimien kanssa. Kuunteleminen jatkuu.

 

Kuka?

>> Jarmo Okkonen

>> 53 vuotta.

>> Asuu Haukiputaalla. Kotoisin Rovaniemeltä.

>> Työskennellyt 1.11.2016 alkaen Oulun yliopiston henkilöstöjohtajana.

>> Valmistunut 1992 kasvatustieteiden maisteriksi Oulun yliopistosta.

>> Ennen työtään Oulun yliopiston henkilöstöjohtajana työskenteli viimeiset pari vuotta Stora Enson Veitsiluodon tehtaan henkilöstöpäällikkönä. Sitä ennen yli 10 vuotta Nokialla henkilöstöpäällikkönä ja myöhemmin henkilöstöjohtajana. Uransa ensimmäiset yhdeksän vuotta teki luokanopettajan töitä. Osakkaana 2012 perustetussa henkilöstöjohtamisen konsultointiyritys PractiColissa.

>> Vapaa-ajallaan viettää aikaa perheensä kanssa, pelailee golfia ja toimii jalkapalloseura Haukiputaan Pallon puheenjohtajana.

>> Lapsuuden unelma-ammatti oli veturinkuljettaja.

>> Haaveilee, että perheellä ja omilla lapsilla olisi hyvä tulevaisuus.

>> Toivoo, että Suomi ja Pohjois-Suomi pärjäisivät kansainvälisessä kilpailussa.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Mustelmilla on hyvä olla – jenkkifutaria eivät tällit haittaa

Amerikkalaista jalkapalloa harrastava Satu Roiha hamuaa maailman kärkeen. Hän kaataa ennakkoluulot, joiden mukaan laji olisi pelkkää aggressiivista kamppailua tai vain miehille sopivaa.

TEKSTI Sanna Häyrynen

KUVAT Anna Mansisto

Satu Roihan hihojen alta pilkottavat mustelmaiset kädet. Hän myöntää näyttävänsä usein siltä, että olisi joutunut hakatuksi.

”Kauhistelijoille selitän, että toiselle kävi kovempaa. Onneksi adrenaliini peittää kivun, niin mustelmien syntymistä ei huomaa”, takapuolustajan paikkaa Oulu Northern Lights -joukkueessa pelaava Roiha sanoo.

Hän on se, joka taklaa. Roihan peruskauraa on tarttua vastustajasta kiinni ja kaataa tämä maahan. Onneksi pudotus on lyhyt, sillä amerikkalaisessa jalkapallossa pyritään pysyttelemään mahdollisimman matalana.

Silti joskus sattuu. Roihan jalkapöytään on tullut hiusmurtuma, polvet ovat vääntyilleet ja sormiakin on murtunut.

”Tykkään mennä näyttämään vammojani lääkärille, niin samalla opin loukkaantumisiin liittyviä asioita”, lääketiedettä opiskeleva Roiha naureskelee.

Hän sanoo, että taitojen karttuessa vammatkin vähenevät, kun varusteita oppii hyödyntämään niin, että ne suojaavat.

Hienous piilee rajuuden alla

Harrastuksensa alkuvaiheessa Roiha myöntää kompensoineensa tekniikan puutetta vauhdilla ja voimalla. Hän oli nähnyt joitakin vuosia aiemmin Yhdysvalloissa käydessään sikäläistä yliopistosarjan amerikkalaista jalkapalloa.

Näkemästään Roihalle jäi mielikuvaksi ronski fyysisyys.

”Kun sääntöjä ei ymmärrä, huomaa vain kontaktin. Sen taustalla on kuitenkin tarkka strategia. Nyt pidän lajia todella mielenkiintoisena”, hän makustelee.

Ottelun asetelman muodostavat hyökkäävä ja puolustava joukkue. Hyökkääjät pyrkivät kuljettamaan pallon maalialueelle, ja puolustajat yrittävät estää heitä.

Nopeiden hyökkäyspyrähdysten aikana on luettava toisten aikeita ja vastattava niihin.

Roihan mielestä peli on itse asiassa hidasta. Hyökkäysyrityksiä seuraa aina pieni tauko, jolloin palataan alkuun.

”Tämä on taktinen peli. Se joukkue voittaa, joka on opetellut hommansa paremmin. Jokaisen on pelattava yhteen. Yksilönä ei juurikaan loisteta”, puolustaja toteaa.

Oulun ylioppilaslehti 2017.
Satu Roiha on kiinni paikassa maajoukkueeseen, joka lähtee kesäkuussa Kanadaan maailmanmestaruuskilpailuihin. Vaikka karsinnat maajoukkuepaikoista ovat vielä käynnissä, Roiha näkee itsensä jo Kanadassa.

Heti huipulle

Satu Roihan urheiluhistoriaan kuuluu pitkä lista lajeja: uinti, yleisurheilu, kansantanssi, jalkapallo, kuntosali, jooga ja juoksu. Lukion jälkeen hän vietti Ilmajoella vuoden ja kävi lääketieteen pääsykokeeseen valmentavaa kurssia. Tuolloin kämppäkaveri houkutteli Roihan kokeilukerralle amerikkalaisen jalkapallon harjoituksiin. Sieltä jäi matkaan innostus, ja opiskelupaikan napattuaan hän liittyi keväällä 2014 Oulussa Northern Lights -joukkueeseen. Roiha sai ensimmäisen kevään jälkeen kutsun maajoukkueleirille.

”Parin viikon jälkeen koin, että kuulun porukkaan. Se oli hieno tunne yksilölajien harrastamisen jälkeen.”

Suomen mestaruudesta joukkue kilpailee Vaahteraliigassa ja on yltänyt pronssille vuosina 2011, 2014 ja 2015. Voitto tuli 2012. Oulun yliopistokin on noteerannut menestyksen ja palkinnut yliopistossa opiskelevat Northern Lights -naiset urheilumitaleilla.

Tänä vuonna Vaahteraliiga alkaa toukokuussa ja huipentuu finaaliin syyskuussa. Kesällä joukkueen jokainen viikonloppu kuluu otteluissa – MM-kilpailuviikonloppua ja lepoviikkoa lukuun ottamatta.

Roiha on kiinni paikassa maajoukkueeseen, joka lähtee kesäkuussa Kanadaan maailmanmestaruuskilpailuihin. Ne järjestetään joka neljäs vuosi. Vaikka karsinnat maajoukkuepaikoista ovat vielä käynnissä, Roiha näkee itsensä jo Kanadassa.

”Viime vuonna pääsin pelaamaan Suomi–Ruotsi-maaotteluun. Olihan se hienoa pelata Suomi-paita päällä. Oli televisiokamerat ja Maamme-laulu soi”, hän muistelee.

Jenkkifutis opettaa itsearvostusta

Sen lisäksi, että amerikkalainen jalkapallo on myös naisten laji, se on kaikenlaisten naisten laji. Joukkueeseen pääsemiselle ei ole tiukkoja vaatimuksia, vaan erilaisia vahvuuksia hyödynnetään pelissä: tarvitaan esimerkiksi kookkaita ja voimakkaita pelaajia, pieniä ja vikkeliä hyökkääjiä sekä tarkkasilmäisiä ja nopeasti reagoivia pelinlukijoita.

Naiset pelaavat täysin samoin säännöin kuin miehet. Northern Lightsin naiset ovat iältään 18-vuotiaista päälle kolmikymppisiä. Nopeudessa ja voimassa miehet päihittävät naiset kuitenkin jo murrosiässä, joten sekajoukkueet eivät ole mahdollisia.

”Treenaamme kyllä yhtä aikaa miesten joukkueen kanssa. He arvostavat meitä eivätkä ole mitenkään vähätteleviä”, Roiha sanoo.

Hänelle laji edustaakin sitä, että jokainen hyväksytään sellaisena kuin on.  Harrastus on opettanut katsomaan itseä eri tavalla.

”Kukaan ei tule sanomaan, että pitäisi vaikka laihduttaa. Minulla ei ehkä aina ole ollut kovin hyvä kuva vartalostani. Tässä kuitenkin korostuu se, että pärjään juuri tällaisena kuin olen”, Roiha pohtii.

Kun joku kehuu taitoja, Roihalle tulee tunne, että hän on hyvä. Ja se tuntuu hyvältä.

 

Kuka?

>> Satu Roiha

>> 24 vuotta.

>> Asuu Kaukovainiolla. Kotoisin Rovaniemeltä.

>> Opiskelee neljättä vuotta lääketiedettä Oulun yliopistossa.

>> Tehnyt työharjoitteluja amanuenssina OYS:n kirurgian ja sisätautien osastoilla.

>> Harrastaa amerikkalaista jalkapalloa Oulu Northern Lights -joukkueessa. Oheisharjoitteluna käy kuntosalilla, lenkkipolulla, ryhmäliikuntatunneilla ja uimassa. Mukana myös futsal-ringissä.

>> Lapsuuden haaveammatti oli lääkäri – äidin ja tädin esimerkin innoittamana.

>> Haaveilee amerikkalaisen jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin pääsemisen lisäksi opiskelujen jälkeen matkustelevansa keikkatyöpätkien lomassa. Uusi elämänvaihe houkuttaa: ”Opiskelijaelämä on yllättävän rankkaa.”

>> Toivoo, että ihmiset selvittäisivät konfliktitilanteet keskustelemalla eivätkä sotimalla tai tappelemalla. ”Vaikka harrastusvalinnasta ei tätä toivetta ehkä uskoisi.”

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Huuhaa kumotaan kriittisellä ajattelulla – Pauli Ohukainen uskoo bloggaamisen tekevän paremmaksi tutkijaksi

Tutkija Pauli Ohukaisen mielestä tieteilijöillä on velvollisuus osallistua julkiseen keskusteluun ja estää siten virheellisen tiedon ja perusteettomien väitteiden leviäminen. Sen vuoksi hän kirjoittaa tiedettä popularisoivaa, kriittistä tiedeblogia. Blogin suosio on tullut yllätyksenä Ohukaiselle, sillä hän kuvitteli blogitekstien kiinnostavan vain hänen äitiään.

TEKSTI Sanna Häyrynen

KUVAT Elina Korpi

Alkuvuodesta oululainen Pauli Ohukainen vietti useita viikkoja Hongkongin- ja Australian-matkalla.

Matkan tarkoituksena oli valmistella yhteistyöprojekteja Computational Medicine -tutkimusryhmälle, mutta Ohukainen ehti tavata myös australialaisia skeptikoita.

Maapallon toisella puolella on puhuttanut esimerkiksi poliitikkojen haluttomuus kuunnella ilmastotieteilijöiden näkemyksiä hiilenpolton vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Myös rokotekammoiset sivuuttavat tieteen saavutuksia.

”Hinkuyskä on tehnyt comebackin, vaikka se oli rokotteiden avulla jo hävinnyt.  Näin voi käydä, kun ihmiset epäilevät rokotteiden hyötyjä ja pelkäävät niiden haittoja”, Ohukainen kertoo.

Rokoteskeptisyys, detox-kuurivinkit, ravitsemussuositusten kyseenalaistaminen ja rasvasota jylläävät verkossa. Näitä kiistanalaisia kysymyksiä Ohukainen ruotii Tervettä skeptisyyttä -blogissaan, jossa hän jakaa kriittisen, tieteeseen perustuvan ajattelun sanomaa.

Kriittisen ajattelun ja skeptisyyden filosofiaan perehtyneen Ohukaisen blogin alkusysäyksenä oli ihmetys: miksi ihmiset uskovat väitteitä, joille ei ole tieteellistä tai järjellistä perustetta?

”Verkossa liikkuu paljon näkemyksiä, jotka ovat muodossa ’mitä ajatella’. Harvemmin ne ovat muotoa ’miten ajatella’. Kokeilin, voisiko loogisen ajattelun pohtiminen kiinnostaa muitakin.”

Lukijamäärästä päätellen loogisella ajattelulla on ollut kysyntää: suosituimmalla blogikirjoituksella oli vuorokaudessa 15 000 lukijaa, ja blogin Facebook-sivulla on yli 4300 tykkääjää.

Bloggaaminen tekee paremmaksi tutkijaksi

Oulun yliopistossa tutkijatohtorina työskentelevä Ohukainen kirjoittaa esimerkiksi verisuonten kalkkeutumisesta seikkaperäisen selkeästi ja omaan tutkimustyöhönsä nojaten.

”Valtimotaudeista liikkuu verkossa väärää tietoa. Tutkimustieto meinaa jäädä vain asiantuntijoiden keskuuteen, joten koen tärkeäksi kertoa näistä asioista”, Ohukainen perustelee.

Monimutkaisen aiheen yleistajuistaminen eli popularisointi ei ole helppoa edes tohtorille. Selkeä esitys vaatii vankat pohjatiedot. Ohukainenkin on joutunut opiskelemaan omaa alaansa lisää, jotta teksteistä tulisi kelvollisia.

”Blogin kirjoittaminen on minulle testi, kuinka hyvin ymmärrän asiat, jotka luulen osaavani”, kuvailee Ohukainen.

Hänen mielestään bloggaaminen tekee paremmaksi tutkijaksi. Lisäksi verkon syövereissä on huutava pula tieteilijöistä.

Salaliittojen uhka

Kun kokemuksiinsa vetoavat näennäisasiantuntijat villitsevät yleisöä, paikalle tarvitaan tutkijaa. Ohukaisen mielestä tieteilijöiden velvollisuus on vastata perusteettomiin väitteisiin.

Hän harmittelee, että vanhemman polven akateemisen väen keskuudessa edelleen ajatellaan muodollisen huutelun norsunluutornista olevan riittävää viestintää.

Esimerkiksi tuoreimman Tiedebarometrin mukaan tiedeaiheita seurataan internetin kautta lähes yhtä paljon kuin televisiosta, radiosta ja sanomalehdistä, joten tieteilijöillä on oiva tilaisuus hyödyntää verkkoviestinnän mahdollisuuksia.

Nuorempien tutkijoiden oma-aloitteista viestintää taas voi estää epävarmuus. Omaa asiantuntijuutta ei pidetä riittävänä julkiseen keskusteluun osallistumiseksi.

”Se on hyvä tuoda esille, että tutkijakin on erehtyväinen ihminen. Onneksi tieteentekijän ei tarvitse sitoutua yhteen lopputulokseen niin kuin kokemusasiantuntijan, joka myy esimerkiksi tiettyä ravitsemusluentoaan”, Ohukainen vertaa.

Tutkija voi aina viitata useaan, ristiriitaiseenkin tutkimustulokseen ja sanoa, miltä asia tämänhetkisen tiedon perusteella näyttää. Tutkimuksenteon elävää prosessia on Ohukaisen mielestä hyvä avata.

”Tieteen tekeminen on monille mysteeri. Jos tapahtumasarjat tutkimustulosten taustalla olisivat tiedossa, tuntematonta ei tarvitsisi täyttää mielikuvituksen luomalla tilkkeellä. Ihmiset eivät ehkä turvautuisi kokemusasiantuntijoihin ja epäilisi tiedettä salaliitoista.”

Kokemusasiantuntijat näyttäytyvät vilpittöminä auttajina, ja tieteilijät piilottelevina rahoittajien kätyreinä. Tässä mielessä kokemusasiantuntijoilta voi Ohukaisen mukaan myös oppia: tutkijakin voi näyttäytyä vilpittömänä, kun avaa tutkimusprosessiaan yleisölle.

Kerro mummolle

Sen lisäksi, että tieteen popularisointi palvelee yleisöä, siitä on Pauli Ohukaisen mukaan hyötyä myös tieteilijälle itselleen.

Omasta alastaan oppii lisää, kun opettelee kertomaan siitä selkeästi sortumatta vaikeaselkoiseen ammattijargoniin.

”Jos asian haluaa selittää omalle mummolle, termien merkitykset on tiedettävä. Tarinamuoto sopii tieteeseenkin”, vinkkaa Ohukainen.

Selkeyttä hän suosittelee myös tieteensisäiseen kirjoittamiseen, sillä tieteelliset artikkelit ovat usein hyvin vaikeita. Helppolukuisuus auttaa kollegoita.

Monia tutkijoita voi myös turhauttaa, jos omasta alasta liikkuu julkisuudessa virheellistä tietoa. Joistakin aloista taas ei puhuta mitään. Siksi popularisointi kannattaa.

”Tutkija voi itse tuoda esiin, miksi oma ala on tärkeä. Olemassaoloa pitää perustella, jotta päättäjät ja rahoittajat ovat tietoisia tutkimuksen merkityksestä”, Ohukainen muistuttaa.

Verkkokirjoittaminen vaatii toki hieman vaivaa. Ohukainen käyttää yhden blogitekstin kirjoittamiseen tunnista kymmeneen tuntia. Pitempiä tekstejä hän valmistelee pätkissä.

Ohukainen on hyvillään siitä kuinka pelkästään asiaan keskittymällä voi houkuttaa lukijoita. Hän ei kerro henkilökohtaisista asioistaan, ei provosoi eikä kalastele kävijöitä klikkiotsikoilla.

Bloggaaja kannustaa tutkijoita kirjoitusharrastukseen kokeilemalla aluksi erilaisten aiheiden hahmottelua pöytälaatikkoon. Lähipiiriä ja muita bloggaajia voi käyttää testiyleisönä ja neuvonantajina. Yksin ei tarvitse rämpiä.

Oman alansa kiinnostavuuttakaan on turha epäillä.

”Ei ole aihetta, jolle ei löytyisi lukijoita”, Ohukainen vakuuttaa.

Tavoitteena ei tarvitse olla suosituimpien blogien listauksen valloittaminen. Voi kirjoittaa vaikkapa sukulaisille. Kiinnostuksen herättäminen saattaa viedä aikaa, mutta suosio voi myös yllättää.

Niin kävi Ohukaisellekin, joka kuvitteli, että hänen tekstejään lukisi vain oma äiti.

 

Kuka?

>> Pauli Ohukainen

>> 33 vuotta.

>> Asuu Oulussa.

>> Työskentelee tutkijatohtorina professori Mika Ala-Korpelan johtamassa Computational Medicine -tutkimusryhmässä Oulun yliopistossa.

>> Vuonna 2016 väitteli filosofian tohtoriksi  farmakologian ja toksikologian alalta, tutki sydänläpän rasvoittumisen ja kalkkeutumisen molekyylibiologiaa. Valmistui filosofian maisteriksi biokemiasta vuonna 2009. 

>> Työskennellyt opiskeluaikoinaan myös telineasentajana.

>> Vapaa-ajalla käy kuntosalilla, lenkkeilee ja kirjoittaa tiedeblogia.

>> Lapsuuden ammattihaaveet liittyivät tieteeseen ja tutkimukseen.

>> Haaveilee, että elämässä pysyisi tekemisen ja oppimisen ilo. ”On niin paljon asioita, joita en tiedä, mutta haluan ottaa selvää.”

>> Toivoo, että ihmiset kiinnostuisivat kriittisestä ajattelusta mahdollisimman laajasti.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Teurastajan isä

Kasvatustieteitä opiskeleva oululainen sarjakuvataitelija Veli-Matti Ural on tarinankertoja, joka nauttii sanaleikeistä ja sekoiluhuumorista. Sarjakuvia koko ikänsä harrastaneen Uralin ensimmäinen supersankari oli Batmanin kyvyillä varustettu Norsumies.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Elina Korpi

”Newman!” ”These pretzels are making me thirsty!” ”No soup for you!”

Kun stand up –koomikko Jerry Seinfeld manailee arkkivihollisensa käytöstä, villitukkainen Cosmo Kramer hoippuu kuvaan tai vihainen keittokauppias kieltäytyy myymästä keittoa, Veli-Matti Uralia alkaa naurattaa.

Vaikka vanhimmat vitsit ja hokemat ovat lähes kolmekymmentä vuotta vanhoja, yhdysvaltalaisessa Seinfeld-klassikkosarjassa on edelleen se jokin, joka vetoaa Uralin, 25, nauruhermoon.

Samaten Uralia hekotuttaa brittiläisen huumorin klassikkoryhmää Monty Pythonia tai rikossarjoja parodioivia Mies ja alaston ase-elokuvia katsoessa.

”Niistä näkee sen, että tekijätiimillä on ollut myös hauskaa, ettei kirjoitusvaiheessa ole ollut turhia estoja sille, mistä asioista saisi kirjoittaa.”

Uralilla on hauskuuteen erityinen suhde: sarjakuvataiteilijana Ural naurattaa työkseen muita.

Mutta Ural ei urallaan halua vain naurattaa, sillä hänellä on suurempia suunnitelmia.

Uskomaton Norsumies

Sarjakuvaa Ural on piirtänyt aivan lapsesta saakka. Aivan ensimmäiset sarjakuvaruudut hän muistaa piirtäneensä alakoulun kolmannella luokalla. Näissä sarjakuvissa hän esitteli itse keksimiään supersankareita. Yksi heistä oli Norsumies: hahmo joka yhdisti supersankareiden nopeuden, tarkkuuden ja kyvykkyyden norsun ruumiinrakenteeseen.

”Oikeastaan kyse oli aika pitkälti vain Batman-kopiosta, mutta norsun hahmossa”, hän tunnustaa.

Vaikka omat sarjakuvaideat olivat lennokkaita, ensimmäiset Uralin sarjakuvasuosikit olivat klassikkokamaa, Asterixia ja Aku Ankkaa. Mestaripiirtäjä Don Rosan uskomattoman tarkka ja yksityiskohtainen piirustusjälki kiehtoi Uralia jo lapsena.

Ensimmäiset sarjakuvansa Ural piirsi vain omaksi ilokseen, mutta kymmenvuotiaana hän uskaltautui esittelemään niitä kavereilleen ja sukulaisilleen. Sarjakuvat nähneiden naurusta rohkaistuneena yläkouluikäinen Ural uskaltautui esittelemään sarjakuvastrippejään julkisesti. Ensimmäiset stripit hän latasi sarjakuvaharrastajien suositulle verkkosivustolle Kvaak.fi:hin.

Vuonna 2012 Ural osallistui Kalevan järjestämään strippisarjakuvakilpailuun. Voittoa ei tullut, mutta lehti julkaisi yhden Teuras-aiheisesta viidestätoista stripistä. Ne Ural julkaisi myöhemmin Kvaak.fi:ssä.

Sittemmin Uralin luoma sarjakuvahahmo on löytänyt tiensä netissä julkaistuista sarjakuvablogeista viime vuonna julkaistuun kovakantiseen Keijo Teuras –esikoisalbumiin. Teemaa juhlistaa myös kulttuuritalo Valveella perjantaina 10.2. avattava Teuras-teemainen taidenäyttely.

Miksi Teuras ei tapa?

Uralin strippisarjakuvan nimikkohenkilö Keijo Teuras on mafiapomo Pepperonin kätyri.

Francis Ford Coppolan ohjaaman Kummisetä-elokuvan don Vito Corleonen olemuksesta vaikutteita ottanut Pomo Pepperoni antaa alaiselleen tehtäviä, jotka tämä onnistuu aina tavalla tai toisella nolosti mokaamaan.

Tappokäskyt päättyvät poikkeuksetta väärinkäsitykseen, kun Teuras ymmärtää konkreettisesti vertauskuvalliseksi tarkoitetut kalojen kanssa nukkumisen, kurkun leikkaamisen tai vihollisen rei’ittämisen.

Onko Teuras siis tolkuttoman onneton tunari, joka on kykenemätön ymmärtämään yksinkertaistakaan ohjetta? Vai onko mafiamiehen kätyri sittenkin hienostunut humanisti, joka välttelee  tappamista väärinymmärrysten avulla?

Sitä äimistelee myös tappokäskyjen epäonnistumiseen turhautunut Pomo Pepperoni itse.

”Miksi sä toivoton tolvana edes ryhdyit palkkamurhaajaksi?”

Toisaalta Uralin sarjakuvahahmot ihmekin ällistelevät sitä, miksi ihmeessä Pepperoni antaa tappokäskynsä aina koukeroisina vertauskuvina.

Näihin kysymyksiin Ural ei haastattelussa anna vastausta. Hänen mukaansa sarjakuvaa voi tulkita aivan vapaasti molemmilla tavoilla, eikä hän siksi sulje pois kumpaakaan vaihtoehtoa.

Hyvä sarjakuvahahmo onkin Uralista vähän sellainen, ettei sen luonteesta pääse aivan heti selville.

”Sankarillinen, kiinnostava, mutta kuitenkin mahdollisimman sympaattinen”, Ural pohtii.

Esimerkiksi osassa stripeistä vilahtava presidentti Vladimir Putin on Uralin mukaan hieno sarjakuvahahmo: henkilö, johon mahtuu monenlaisia merkityksiä ja erilaisia tulkintoja.

 

Oulun ylioppilaslehti 2017
Keijo Teuras sekoittaa karahvin kirahviin. Kuva: Veli-Matti Ural.

Kielivitsit naurattavat

Kielellä leikittely naurattaa Uralia itseään, ja niin sanaleikkejä vilisee jatkuvasti myös Teuraan maailmassa. Keijo Teuraan sarjakuvien moninaiset sanaleikkivitsit Ural kertoo kehittelevänsä itse.

Tutunoloinen kielivitsi löytyy myös Uralin suunnittelemasta Oulun ylioppilaslehden uudesta haalarimerkistä, jossa yrmy mieshahmo tutustuu Ylkkäriin.

Merkin tekstinä on jämy kehotus: ”Älä ole öykkäri, lue Ylkkäriä”.

”Halusin löytää sanan, joka rimmaisi Ylkkärin kanssa. Niitä vaihtoehtoja ei kauheasti lopulta ollut.”

Yksi suosituimmista suomalaisista kielivitseihin perustuvista strippisarjakuvista on Pertti Jarlan luoma Fingerpori.

Jarla on jalostanut suositun Fingerporin kymmenen julkaisuvuoden aikana instituutioksi, sarjakuvavastineeksi Marimekon Unikko-kuosille: Heimo Vesan, Rivo-Riitan ja Allan Kurman kasvot tuijottavat vastaan kaikkien suurimpien suomalaisten sanomalehtien sivuilta.

Sarjakuva on jättänyt jälkensä myös poliittiseen retoriikkaan: kun keskustan kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen vei perustamansa Kansalaispuolueen puoluerekisteriin, keskustan puoluesihteeri Jouni Ovaska kuvasi ratkaisua ”fingerporimaiseksi.”

Fingerporin tie ei suoranaisesti kiinnosta Uralia. Hän ei halua jumittua viimeisessä ruudussa odottaa mehukas vitsi –formaattiin ikuiseksi ajoiksi. Tulevaisuudessa hän haluaisi tehdä aiempaa pidempää, tarinallisempaa sarjakuvaa.

”Kun Teuras-sarja päättyy, en palaa enää strippisarjakuvaan, ellei joku sitä minulta sitä erikseen tilaa.”

Tämä toive näkyy myös hänen nykyisessä sarjakuvamaussaan. Tällä hetkellä Ural on innostunut pitkistä, polveilevista tarinoista, kuten Hugo Prattin Corto Maltesesta tai Robert Kirkamin käsikirjoittamasta Walking Deadista.

”Oulun Sarjakuvakeskuksella työskentelyssä yksi hyvä puoli on se, että tulee tutustuttua sellaisiin sarjoihin, joita ei aiemmin ole löytänyt. Nyt esimerkiksi Mauri Kunnas näyttäytyy minulle aivan eri tavalla kuin lapsena.”

Strippimuodon ja sanaleikkien lisäksi Jarlaa ja Uralia kuitenkin yhdistää myös kolmas piirre.

Pertti Jarla on kertonut toteuttavansa Fingerpori-stripeissä usein lukijoiden lähettämiä ideoita. Stripeistä löytyy muun muassa kirjailija Roman Schatzin, elokuvatuottaja Aleksi Bardyn ja Kiroileva siili-sarjakuvasta tutun Milla Paloniemen ideoita.

Myös Ural on saanut Keijo Teuraan faneilta omia ehdotuksiaan sarjakuviksi. Eräältä fanilta hän sai kokonaisen sarjakuvakäsikirjoituksen valmiiksi luonnosteltuina kuvineen.

Sarjakuvasta on myös gradun aiheeksi

Komedian ystävät tuntevat Uralin myös harrastajateattereiden näyttämöltä.

Ural on näytellyt useissa Oulun Työväen Näyttämön ja Oulun ylioppilasteatterin näytelmissä, joiden tyylilajina on ollut usein väärinkäsityksiin ja absudereihin yhteensattumiin perustuva farssi. Esimerkiksi kesällä 2013 hän nauratti oululaisia Hietasaaren kesäteatterissa Pokka pitää –sarjan alistuneena Richardina.

Hupaisa ja kepeä farssi naurattaa ja viihdyttää katsojia, mutta itse Ural toivoisi tekevänsä ennemmin vakavampia rooleja.

”Oulun Suomalaisen Yhteiskoulun Lukiossa (OSYK) draamakursseilla sai näytellä myös vakavimmissa näytelmissä, kuten Shakespearen Macbethissä. Siihen tyylilajiin olisi mukava palata.”

Näyttelemisen ja piirtämisen ohella Ural opiskelee kasvatustieteitä Oulun yliopistossa.  Opiskeltava aine on tosin sekin yhteydessä sarjakuvamaailmaan: Ural on huomannut pedagogian opinnoista olevan hyötyä nykyisessä työssään, johon kuuluu lapsille ja nuorille tarkoitettujen sarjakuvatyöpajojen vetäminen.

Sarjakuva on ollut mukana myös yliopiston opinnäytetöissä. Kandidaatin tutkielman aiheena Uralilla oli sarjakuvan käyttö opetuksessa. Sama teema tulee kulkemaan mukana myös gradussa.

”Sarjakuvan käytöstä pedagogiikassa ei ole Suomessa hirveästi aiempaa tutkimuskirjallisuutta, mutta esimerkiksi Yhdysvalloista sitä löytyy paljonkin.”

Tosin gradun pariin pääseminen edellyttää sitä, että aikaa riittäisi kaikilta muilta kiinnostavilta harrasteilta ja sivutöiltä myös opiskeluille.

”Viime vuosi on käytännössä mennyt välivuotena”, hän tunnustaa.

Uralilla on selvästi mahdollisuuksia monelle uralle – näyttelijäksi, sarjakuvataiteilijaksi tai opettajaksi.

Kysytään kuitenkin vielä: mikä Uralista tulee isona?

Hänelle vastaus on lopulta helppo.

”Näyttelijän hommia pidän edelleen harrastuksena, ja sarjakuvataiteilija mielestäni olen jo. Tosin siihen, että elättäisin itseni pelkillä albumeilla, ihan siinä pisteessä en ole vielä. Mutta varmasti tulee lisää”, hän hymähtää.

 

Kuka?

>>Veli-Matti Ural
>>25-vuotias.
>>Asuu Oulussa.
>>Opiskelee Oulun yliopistossa kasvatustieteitä viidettä vuotta. Töissä Oulun sarjakuvakeskuksella toimintavastaavana. Työ sisältää muun muassa sarjakuvatyöpajojen pitämistä.
>>Piirtänyt Keijo Teuras -strippisarjakuvaa vuodesta 2012. Ensimmäinen albumi julkaistiin viime vuonna.
>>Oulun Sarjakuvaseura ry:n hallituksen jäsen.
>>Vapaa-ajallaan katsoo komediasarja Seinfeldiä dvd:ltä. Harrastaa myös näyttelemistä, on näytellyt esimerkiksi lyhytelokuvissa, mainoksissa ja Oulun Työväen Näyttämön ja Oulun ylioppilasteatterin näytelmissä.
>>Lapsena unelma-ammatti oli paleontologi. ”Valitettavasti Suomesta ei löytynyt töitä tältä alalta.”
>>Toivoo, että kaikki menee niin kuin pitääkin.
>>Haaveilee opintojen saamisesta valmiiksi. ”Ne ovat jääneet sivuraiteille välivuoden pitämisen ajaksi.”

 

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Paljon vastuuta nuorten harteilla

Saamelaiset ovat kansa, joiden historiasta ja kulttuurista ei suomalaisissa oppikirjoissa puhuta. Tiedonpuute onkin suurin syy saamelaisten kohtaamille ongelmille. Suomen Saamelaisnuorten puheenjohtaja Ida-Maria Helander haluaa kasvattaa tietoisuutta kulttuuristaan.

TEKSTI Minna Koivunen

KUVAT Elina Korpi

Täytettyään kahdeksantoista ivalolainen Ida-Maria Helander kuuli Suomen Saamelaisnuorten yhdistyksestä. Asia jäi hautumaan, ja muutaman vuoden päästä hän meni yhdistyksen toimintaan mukaan kavereidensa kanssa.

“Tarvitsin paikan vaikuttaa ja toteuttaa itseäni. Meillä oli paljon ideoita ja energiaa tehdä hommia.”

Nyt 27-vuotias saamelaisen kulttuurin opiskelija on toista vuotta Suomen Saamelaisnuorten puheenjohtajana. Saamelaiset ovat pieni vähemmistö Suomessa, ja järjestöllä on selkeä tehtävä: tiedonvälittäminen saamelaiskulttuurista ja kohtaamispaikkojen luominen saamelaisnuorille niin Suomen sisällä kuin yli rajojen.

“Tiedonpuute on kaikkien meidän ongelmiemme takana, ja se juontaa peruskouluun. Olemme täysin näkymätön vähemmistö. Oppikirjoissa ei ole lähestulkoon mitään saamelaisista eikä pelkästään se, että valtaväestö ei opi meistä, mutta saamelaislapset eivät opi omasta kansastaan. Se on huolestuttavaa”, Helander sanoo ja jatkaa:

“Saamenkielisellä historiantunnilla, jonka ei pitäisi olla vain saamenkielinen tunti, pitäisi kuulla omasta kansastaan. Mutta jos siellä käytetään käännöstyönä tehtyä saamenkielistä historiankirjaa esimerkiksi Aikamatka Suomen historiaan, tilanne on vinksahtanut.”

Hiljainen mielenilmaus

Ida-Maria Helander kertoo, että he ovat yhdistyksessä vaihtaneet virallisten lausuntojen kirjoittamisen uusiin vaikuttamiskeinoihin. Viimeisimpänä he ottivat kantaa nykytaiteen museossa Kiasmassa esillä olevaan Jenni Hiltusen Grind-videoteokseen, jossa feikkisaamelaispuvuissa twerkataan.

“Pidimme siellä syyskuussa hiljaisen mielenosoituksen. Meillä oli gáktit väärinpäin, mikä on saamelaisten perinteinen tyyli ilmaista vastalause ja kävimme katselemassa teosta.”

Vaikka mielenilmaus oli pienimuotoinen, se oli tehokas ja toimiva.

“Saimme sillä keskustelua aikaiseksi ja Kiasman vuoropuheluun kanssamme. Lähetimme ennen hiljaista mielenilmausta kirjeen heille ja sihteerimme Petra Laiti on käynyt tapaamassa Kiasman museonjohtajaa ja intendenttiä. Grind-teos pysyy siellä, mutta he ovat ottaneet oppia ja vastaisuudessa pohtivat etukäteen enemmän asioita. Oli hyvä, että Kiasma lopulta otti vastuun.”

Oulun ylioppilaslehti 2016

Saamelaispukuihin liittyvät kohut ovat toistuvia ja niissä on kyse siitä, ettei pukuja väärin käyttävät ymmärrä saamelaisten kansanpuvun merkitystä. Gákti on saamelaisten näkyvin symboli ja jokaiselle mittatilaustyönä valmistettu, joten se on hyvin henkilökohtainen.

Nämä kohut turhauttavat.

“Hämmentää, että joku ihminen ajattelee, että kaikki täällä on omaa. Nimenomaan se ihmisten tietämättömyys turhauttaa. Erona Suomen kansallispukuun, joka on myös tehty työ- tai arkivaatteen perusteella, on se, että se on kansallispuku ja meillä on kansanpuku, joka on arki- ja käyttövaate. Ystäväni Aslak Holmberg on sanonut, että on sama asia kuin ottaisi Suomen lipun piknikliinaksi.”

Kun saamelaisten kansanpukua tai feikkipukua käytetään esimerkiksi mainoksissa, se ei herätä lainkaan imartelua.

“Tuntuu lähinnä siltä, että olemme objekteja eikä meitä haluta kokonaisena tähän maailmaan ja valtioon, vaan se on shoppailua. ‘Ei meitä kiinnosta kuunnella, että älkää viittikö länkyttää ja valittaa, mutta me otamme nämä hommat, mitä me tarvitsemme.’

Suuri rikkaus

Helander on monikulttuurisesta perheestä: hänen isänsä on saamelainen ja äiti suomalainen. Heidän kotonaan ei puhuttu saamea, mutta Helander on opetellut kielen aikuisiällä. Ilmiö ei ole harvinainen, ja sille on nimi: sulauttamispolitiikka. Helanderin isä kuten lukuisat muut 1950- ja 60-luvuilla pohjoisessa koulunsa käyneet kuuluvat asuntolakoulusukupolveen.

“Minun isäni ikäpolvi on ollut asuntolakouluissa eikä siellä ole saanut puhua saamenkieltä. Se on ollut sukupolvikokemus, ja moni on valinnut, että haluavat lapsilleen helpomman elämän, eivätkä puhu heille saamea.”

Saamelaisuus on Helanderille ennen kaikkea elämää: mitä on ollut ja mitä tällä hetkellä on.

“Koen, että on suuri rikkaus olla saamelainen. Se antaa minulle elämään kulman, joka auttaa ymmärtämään elämää ja maailmaa.”

Saamelaisuuteen liittyy myös suuri vastuu. Koska kyseessä on pieni kansa, kulttuurin säilyminen ja siitä kertominen on pienen joukon vastuulla.

“Kun ajattelen omia kavereitani, kaikki tekevät paljon duunia meidän tulevaisuutemme eteen. Viime vuosina on puhuttu nuorten etnostressistä. Minäkin koen, että sellaista on olemassa. On aika paljon harteilla.”

Helander on huolissaan siitä, kuinka saamelaisnuoret jaksavat. Pelkona on, ettei oteta kantaa mihinkään sen takia, ettei jakseta murehtia.

“Ihmiset eivät välttämättä ymmärrä nuoren stressiä tai huolia. Jos jollain olisi tarvetta psykologin tai psykiatrin palveluihin, kulttuurisensitiivisiä palveluita ei ole Suomessa. Jos yrität kertoa näistä huolista ja murheista, käy niin, että päädyt pitämään luennon henkilölle, jonka pitäisi hoitaa sinua, ennen kuin pääset omiin syviin tuntoihin.”

 

Kuka?

» Ida-Maria Helander.
» 27-vuotias.
» Kotoisin Ivalosta, asuu Oulun Raksilassa.
» Opiskelee saamelaista kulttuuria ensimmäistä vuotta Oulun yliopistossa. Käynyt Madetojan musiikkilukion.
» Suomen Saamelaisnuorten puheenjohtaja vuodesta 2015. Ollut varapuheenjohtajana 2013–2014.
» Työskennellyt saamenkielisessä päiväkodissa Helsingissä ja tekee sijaisuuksia Mäntylä-Snellmanin päiväkodissa Oulussa.
» Vapaa-ajallaan viettää aikaa ystävien kanssa ja rentoutuu. Tykkää katsella sarjoja.
» Lapsena unelma-ammatti oli laulaja ja jääkiekkoilija mimmiliigassa.
» Toivoo yleisen ilmapiirin muutosta Suomessa ja maailmassa, ja että saamelaislapset saisivat kasvaa ja elää rauhassa ilman stressiä.
» Haaveilee, että opinnot on jossain vaiheessa tehty ja pääsee kotiin Ivaloon rakentamaan elämän.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää: