Joukko ihmisiä hyppii villisti tasajalkaa, taputtaa rytmikkäästi ja huutaa: “Paapelin portot helvettiin!” Tämä on vasta alkua, sillä Tornionlaaksossa tapahtui 1930-luvulla kummempaakin. Jon Blåhedin elokuva Valitut, kertoo herätysliike korpelalaisuuden noususta ja tuhosta vahvoin kuvin. Valitut on ensimmäinen meänkielinen pitkä elokuva.
Korpelalaisuus syntyi 1920-1930-luvuilla Pohjois-Ruotsin ja –Suomen lestadiolaisten keskuudessa. Liike herätti jo ainakaan paljon kohua hämmentävillä rituaaleillaan ja oudoilla tavoillaan.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Jon Blåhed on kotoisin Pohjois-Ruotsin Torniojokilaaksosta ja hän tarttui alueen vaiettuun historiaan. Valitut on tositapatumien innoittama elokuva ja se perustuu korpelalaisuutta tutkineen kirjailija Bengt Pohjasen romaaniin ja näytelmään Dagning ; röd! (Punainen aamunkoitto, 1988).
Elokuva on pohjoismainen yhteistuotanto ja rooleissa on suuri joukko Suomen eturivin näyttelijöitä.
Viestejä suoraan Jumalalta
Suosittu lestadiolainen saarnaaja Toivo Korpela (Samuli Niittymäki) riitaantuu liikkeen johdon kanssa ja muuttaa pois paikkakunnalta. Liike sai nimensä Korpelalta, mutta kyseenalaiset hurmokselliset piirteet kehittyivät vasta myöhemmin.
Teodor (Jakob Öhrman) saa unessa ilmestyksen, että uusi raamatunkäännös olisi Vanhan testamentin Danielin kirjassa mainittu ”Hävityksen kauhistus”.
Kuvissa nähdään palavia pensaita, ja ilmestyksiä tulee lisää.
Jumala ilmoittaa liikkeen profeetoille maailmanlopun päivämäärän ja ajan, jolloin kristalliarkki hakisi 666 korpelalaista turvaan Palestiinaan.
Kun arkki ei saavukaan sovitusti järven jäälle, liikkeen johtajat saavat ilmoituksen, että arkki onkin symbolinen. Paratiisi on maan päällä.
Kaikesta kielletystä saa nauttia vapaasti. Sallittua ovat tanssi, vapaa seksi, juopottelu ja kortinpeluu. Huhuja liikkuu jopa ihmisuhreista. Rituaaleihin kuuluu häpykarvojen kampaaminen sekä peräaukon pesu ja sively pullasudilla.
Tämä ei voi päättyä hyvin.
Kun loppu tulee, kaikki on turhaa
Vimmaisen ja alkoholisoituneen Teodorin esikuva on todennäköisesti lahkon profeettana toiminut Sigurd Siikavaara.
Teodorin puoliso ja kylän opettaja Rakel (Jessica Grabowsky), kamppailee uskonsa ja hurmoksellisen maailmanlopun kultin ristiriitojen keskellä.
Grabosky tekee hienon ja intiimin roolityön pääosassa. Kamera tulee paikoin todella lähelle ja Rakelin mielialat kerrotaan hienovaraisin ilmein.
Kun loppu on tulossa, lasten on turha mennä kouluun, pellot voi jättää viljelemättä ja omaisuuden voi polttaa. Rakelin järki kuitenkin pistää vastaan. Voiko hän valita toisin puolison johtaman hurmosliikkeen sijaan.
Naisen osa uskonnollisissa liikkeissä on usein taipua mielivaltaisiin sääntöihin. Esimerkkejä löytyy läheltä, sillä lestadiolaisia nuoria kuvaava Satu Majavan uusi dokumenttisarja Suvikset. Suvikset on nostattanut suuren määrän otsikoita viime päivinä.
Korpelaisuudessa nainen ei kuitenkaan vaikene. Elina Knihtilä yltää miltei turkkalaisiin sfääreihin saadessaan hurmoksessa jumalalta ilmoituksia. Oudot kuvakulmat korostavat häiriintynyttä tunnelmaa.
Murrosajan hysteriaa
Elokuvan kerronta on viipyilevää ja luottaa tunnelmaansa. Valitut voitti Rotterdamin elokuvajuhlien Big Screen –kilpasarjan. Elokuva kannattaakin ehdottomasti katsoa suurelta kankaalta.
Kuvaus on kaunista ja tarkkaan mietittyä. Miltei mistä kohdasta tahansa voisi poimia upean still-kuvan.
Kerrontaa tauottavat pysähtyneet panoraamakuvat alueen luonnosta. Palavat pensaat ja puut ovat enne uusista Jumalan ilmestyksistä.
Pääosin jousilla soitettu musiikki kertoo omalla kielellään ristiriidoista. Teema toistuu eri muunnelmina voimistuen välillä painostavan sahaavaksi.
Elokuva näyttää enemmän kuin selittää. Syitä joukkohurmokselle esitetään lyhyissä kohtauksissa tai kuvissa. Ruotsalaiset kallonmittaajat käyvät koulussa, sanomalehdessä vilahtaa hakaristi, kommunismin pelko kuullaan sivulauseissa.
Sortotoimet, köyhyys, menneisyyden traumat ja pelot tulevasta eivät voi olla vaikuttamatta. Vähemmästäkin tekee mieli huutaa perkelettä pois ja paeta kristalliarkilla.
Ensimmäinen meänkielinen elokuva
Meänkielellä on Ruotsissa vähemmistökielen asema, mutta Suomessa sitä pidetään murteena. Kieleen tottuu nopeasti ja muutamia sanoja ja ilmaisuja lukuun ottamatta kaiken ymmärtää ilman tekstitystäkin.
Kieltä tärkeämpää ovat uskomattomat tositapahtumat, elokuvan vahva tunnelma ja loistavat roolityöt.
Valitut on kuvattu jopa harvinaisen selkeästi suurelle kankaalle. Pieneltä ruudulta katsottuna ilman kunnollista äänentoistoa sekä tilaa ja aikaa keskittyä, elokuva menettäisi varmasti suurimman osan tehostaan.
Valitut, Suomi 2025. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jon Blåhed Pääosissa: Jessica Grabowsky, Jakob Öhrman, Elina Knihtilä, Alma Pöysti, Hannu Pekka Björkman, Sampo Sarkola, Samuli Niittymäki, Sakari Kuosmanen, Kati Outinen, Hannes Suominen. Ensi-ilta 21.3. Elokuvateatteri Star ja Finnkino Plaza.
Artikkelia muokattu 24.3. klo 9.31: Muutettu ingressistä Torniojokilaakso Tornionlaaksoksi ja leipätekstistä tarkennettu tekstin muotoiluja.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Sekä ainejärjestöissä että kieli- ja viestintäopintojen keskuksessa Linguassa puhaltavat uudet tuulet. Kansainvälisten opiskelijoiden sitouttamiseksi ollaan valmiita muuttamaan omaa toimintakulttuuria ja suomen kielen opiskelua kehitetään koko ajan houkuttelevammaksi.
Oulun yliopiston suomalaiset ja kansainväliset opiskelijat liikkuvat useimmiten omissa porukoissaan sekä kampuksella että vapaa-ajalla. Tutustumisesta olisi hyötyä molemminpuolisesti. Eri kulttuureista kotoisin olevien opiskelijoiden kanssa ystävystyminen avartaa maailmankuvaa ja tänne muualta maailmasta muuttanut saa kontaktin paikalliseen kulttuuriin. Myöhemmin kansainvälisistä kontakteista voi olla hyötyä työelämässä. Kansainvälisyystaidot ovat kysyttyjä työmarkkinoilla, joten kansainvälistyminen jo opiskeluaikana kannattaa. Kielimuuri kuitenkin estää monesti ystävystymisen.
Kielimuurin murtamiseksi Oulun ylioppilaskunta julkaisi vuoden 2024 lopussa nettisivuillaan manuaalin, jossa annetaan ohjeita aine- ja harrastejärjestöjen aktiiveille siitä, miten kansainvälisiä opiskelijoita voisi houkutella mukaan toimintaan.
Manuaalissa ohjeistetaan esimerkiksi viestimään järjestöjen tapahtumista englanniksi niin paljon kuin on mahdollista ja pohtimaan tapahtumien teemoja uudella tavalla. Sopivan teeman valinnalla voi olla paljonkin merkitystä, sillä jos teemana on esimerkiksi Kummeli, se ei aukea kansainvälisille opiskelijoille. Tapahtumien teemaksi kannattaa valita jokin kansainvälisesti tuttu aihe.
OYY on lisäksi julkaissut yliopistotermien kääntämistä helpottavan sanakirjan. Sanakirjasta löytyvät käännökset monille tapahtumille, paikoille ja opiskeluun liittyville termeille, joita järjestöjen viestinnässä usein käytetään.Sekä manuaali että sanakirja ovat tervetulleita apuvälineitä, kun suomenkielisiä ja kansainvälisiä opiskelijoita houkutellaan yhteen. Vaikka tulevaisuudessa ainejärjestöjen tapahtumista tiedotetaan englanniksi, se ei yksinään riitä siihen, että kansainväliset opiskelijat saataisiin vedettyä mukaan järjestöjen toimintaan.
Kansainväliset opiskelijat tulevat usein Suomeen suorittamaan maisterivaiheen opintoja, joten he ovat vanhempia opiskelijoita. Monet vanhemmat opiskelijat kaipaavat tavoitteellisempaa toimintaa kuin pelkkä hauska yhdessäolo valmistumisen ja työmarkkinoille suuntaamisen häämöttäessä. Jos ainejärjestöt eivät ota tätä huomioon, uudet kontaktit jäävät syntymättä ja suomenkieliset ja kansainväliset opiskelijat jäävät jatkossakin pyörimään omiin piireihinsä.
Oulun yliopistossa opiskelevalle Thushanille ainejärjestöt eivät ole tuttuja, kuten ei monelle muullekaan kansainväliselle opiskelijalle. Thushan tekee tällä hetkellä väitöskirjaansa, joka keskittyy tekoälyoppimiseen. Hänellä on perhe, puoliso ja pieni tytär, eikä hän omien sanojensa mukaan ole mikään bilettäjä. Thushan kertoo, että hänen mielestään parhaimpia tapoja tutustua eri kulttuureista kotoisin oleviin ihmisiin on se, että ihmisillä on yhteinen päämäärä, jota kohti ponnistellaan. Thushan on tavannut suomalaisia ja maahanmuuttajia erilaisten projektien parissa, joita hänen edustamansa Rotaract-klubi järjestää vapaaehtoisille.
Rotaract-klubin toiminnan tarkoituksena on kehittää nuorista vastuullisia aikuisia ja tulevaisuuden johtajia. Nuoret saavat itse päättää toiminnastaan. Rotaract-klubit kuuluvat Rotary International -järjestöön, joka on perustettu Chicagossa 1905. Järjestö keskittyy palvelu- ja hyväntekeväisyystoimintaan ja se on oiva tapa verkostoitua samanmielisten kanssa.
Thushan on osallistunut Rotaract-klubin toimintaan jo kotimaassaan Sri Lankassa, ja muutettuaan Suomeen opiskelemaan hän liittyi Oulun klubiin, jonka johtajana hän on myös toiminut. Klubissa kommunikointikieli on pääasiassa englanti. Jäsenet ovat Oulun yliopiston kansainvälisiä opiskelijoita, ja klubi liittyi vuoden 2024 lopulla virallisesti Oulun yliopiston ylioppilaskuntaan.
”Oulun Rotaract-klubi on kansainvälinen, aktiivit ovat kotoisin ympäri maailmaa. Käymme yhdessä esimerkiksi vanhainkodeissa auttamassa ja keräämme lahjoitettavaa tavaraa tarvitseville. Jotkut projektit liittyvät luontoon ja ympäristön tilan seuraamiseen. Esimerkiksi yhdessä projektissa siivosimme rantoja, keräsimme näytteitä ja lähetimme ne Suomen ympäristökeskukseen, jossa tutkitaan Itämeren tilaa”, Thushan selittää.
Vaikka Thushan ei juuri osaa suomea, hän kuitenkin kertoo, että on kotiutunut hyvin Suomeen. Rotaractin kautta hän on tutustunut Rotary-järjestön muihin jäseniin ja saanut tuntumaa suomalaiseen elämänmenoon.
”Olen oppinut juomaan kahvia, tykkään monista lohiruuista. Eniten kuitenkin arvostan Suomessa yksinkertaista, onnellista elämää!”
Thushanin kaltaisille perheellisille opiskelijoille ei ehkä löydy sopivaa tekemistä aine- ja harrastejärjestöjen parista ainakaan tällä hetkellä. Hän onkin löytänyt tärkeän yhteisönsä muulla tavalla. Oulun yliopiston ylioppilaskunnan ponnistelut kansainvälisten opiskelijoiden mukaan saamiseksi ainejärjestöjen toimintaan ovat kuitenkin tervetulleita. Haastetta ainejärjestöillä piisaa, sillä juomapelien ympärille rakennettu vapaa-ajan toiminta ei ole omiaan houkuttelemaan mukaan vanhempia opiskelijoita, joita kiinnostaa enemmän tavoitteellisempi toiminta, kuten esimerkiksi tulevaisuuden työllistymistä tukevat verkostoitumistapahtumat.
Yliopistoissa on totuttu ajattelemaan, että ne ovat kansainvälistymisen suhteen edelläkävijöitä. Oulunkin yliopiston ainejärjestöt ovat kuitenkin heränneet melko myöhään siihen, että ne eivät tavoita kansainvälisiä opiskelijoita. Kun kansainväliset opiskelijat muuttavat Suomeen, yliopistot ovat vastaanottavia yhteisöjä ja siten erityisesti vastuussa tulokkaiden kotouttamisesta.
Ainejärjestöillä on edessään mittava työsarka, sillä tällä hetkellä ne eivät ole kovin tunnettuja kansainvälisten opiskelijoiden keskuudessa. Olisi hienoa, mikäli ainejärjestöt kykenisivät tulevaisuudessa toimimaan sosiaalisina ankkureina muualta maailmasta tänne muuttaneille opiskelijoille ja sitouttamaan tulevaisuuden osaajia osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Nyt jo tehdyt toimenpiteet ovat askel tähän suuntaan.
Ainejärjestöjen uudistumispyrkimykset voidaan nähdä osana laajempaa kehityskulkua, jossa Suomeen muuttaneita opiskelijoita pyritään kotouttamaan siihen yhteisöön ja yhteiskuntaan, johon he ovat saapuneet. Suomen yliopistoissa toteutetaan Juha Sipilän johtaman hallituksen aikana alkuun polkaistua Talent Boost -ohjelmaa, jonka tavoitteena on Työ- ja elinkeinoministeriön nettisivujen mukaan edistää kansainvälisten osaajien asettautumista Suomeen ja estää heidän aivovuotoaan ulkomaille. Oulun yliopistossakin toteutetaan ohjelmaa.
”Talent Boost -ohjelma on ollut läpileikkaava yliopiston eri yksiköiden välillä, ja erilaisia tapahtumia on järjestetty kansainvälisille opiskelijoille paljon opintojen tueksi. Yliopistolla on aktiivisesti tehty kielitietoisuustyötä, jotta yhteisömme monikielisyys olisi yhä näkyvämpää jokaiselle yliopistolaiselle. Kieliosaamisen kehittämiseen on ryhdytty panostamaan kaikissa tiedekunnissa”, kertoo kieli- ja viestintäopintojen keskuksen Linguan Päivi Jokinen, joka toimii suomen kielen yliopisto-opettajana.
Jokinen jatkaa, että kansainvälisistä asiantuntijoista jopa 63 % kokee kielimuurin vaikeuttaneen Suomeen kotoutumista. Talent Boost -ohjelman käynnistyttyä Oulussa vuonna 2021 suomen kurssien osallistujamäärät ovat kasvaneet reilusti.
Yliopistoissa on totuttu ajattelemaan, että ne ovat kansainvälistymisen suhteen edelläkävijöitä. Oulunkin yliopiston ainejärjestöt ovat kuitenkin heränneet melko myöhään siihen, että ne eivät tavoita kansainvälisiä opiskelijoita. Kun kansainväliset opiskelijat muuttavat Suomeen, yliopistot ovat vastaanottavia yhteisöjä ja siten erityisesti vastuussa tulokkaiden kotouttamisesta.
”Kandidaatin- ja maisterintutkintoihin pakollisena kuuluvien suomen kurssien osuutta ollaan tällä hetkellä laajentamassa niin, että käytännössä kaikkiin Oulun yliopiston tutkinto-ohjelmiin on tulossa vähintään 5–10 opintopisteen laajuinen suomen kielen kurssikokonaisuus. Kurssitarjonnassa on myös kehitetty nopeutettuja kielenoppimispolkuja alku- ja loppukesään ajoittuvien intensiivikurssien myötä. Näistä kursseista on saatu osallistujilta erinomaista palautetta. Tärkeänä pyrkimyksenä on ollut vahvistaa pitovoimaa niin, että mahdollisimman moni Ouluun saapunut päättäisikin jäädä asiantuntijaksi tänne pohjoiseen. Humanistinen tiedekunta tarjoaa edistyneille kielenoppijoille myös 60 opintopisteen laajuista Työelämäsuomi-sivuainekokonaisuutta.”
Suurin osa kansainvälisistä asiantuntijoista kokee, että kielimuuri on heikentänyt heidän mahdollisuuksiaan kotoutua Suomeen. Oulun yliopiston toimintasuunnitelmat suomen kielen opetuksen kehittämiseksi ovat siksi tarpeen. On tärkeää, että alkuun kansainväliset opiskelijat pystyvät hoitamaan asioitaan ja opiskelemaan englannin kielellä, mutta kotoutumista edistää parhaiten suomen kielen opettelu. Se avaa ovia työmarkkinoilla ja muualla yhteiskunnassa. Linguassa suomen kielen opiskelua pyritään tekemään houkuttelevaksi monin eri tavoin.
”Kurssitarjontamme on laajaa kaikilla eri kielitaidon tasoilla alkeiskursseista edistyneimpiin työelämäkursseihin. Suomen kursseilla käsitellään käytännön kielitaitoa osallistujien tarpeiden ja ajankohtaisten asioiden pohjalta. Oulun alueen ympäröivään yhteisöön sitoutumiseksi kursseilla tehdään vierailuja esimerkiksi ruokakauppaan, kahviloihin ja kulttuurikohteisiin. Työelämänäkökulmaa sisällytetään kursseihin, ja kielenopetukseen panostetaan jatkuvalla kehitystyöllä. Kurssilaisia usein motivoi yhteinen tekeminen ja verkostoituminen yli tiedekuntarajojen”, Jokinen selittää.
Jokinen lisää, että kaikille yliopiston uusille opiskelijoille kerrotaan suomen kielen opintojen kurssipolusta ja rakennetaan alusta alkaen näkyville jatkumo alkeiskursseja laajemmalle kielitaidon tasolle. Opintojen kurssipolkua on aktiivisesti kehitetty, ja nykyisin Oulun yliopistossa onkin tarjolla kielikursseja edistyneimmälle asiantuntijakielitaidon tasolle saakka. Alkeiskursseilla käsitellään suomen kielen ominaispiirteitä ja pyritään murtamaan myyttejä siitä, että suomen oppiminen olisi ”maailman vaikeinta”. Suomen kieli on hyvin loogista, ja kursseilla monille analyyttisille yliopistolaisille avautuu innostava, uniikki näköala kieleen.
”Usein suomen omaksumisessa alkuvaiheen kärsivällisyys palkitaan, kun uudenlaisen kielen juju alkaa hiljalleen avautua. Suomen tunneilla käsitellään myös oppimisen herättämiä tunteita pohjolan pimeän talven keskellä, ja ’sisun’ käsite tulee konkreettisesti tutuksi”, Jokinen kertoo.
Kielimuuri ei ole olemassa ainakaan siksi, että Linguassa ei olisi ajateltu kansainvälisten opiskelijoiden tarpeita. Suomen kieltä voi opiskella alkeista asiantuntijatasolle saakka, ja kielen opiskelusta pyritään koko ajan tekemään houkuttelevampaa. Haasteeksi jääkin edelleen se, miten englanninkielisen koulutuksen perässä tänne muuttaneet opiskelijat saataisiin kiinnostumaan suomen kielen opiskelusta. Kurssien suosio ei kerro koko totuutta: niille osallistuu vain osa kansainvälisistä opiskelijoista. Yliopistossa opiskelu ja työskentely voi tuudittaa kansainväliset opiskelijat siihen, että koko suomalainen yhteiskunta toimii hyvin englanniksi.
Tampereen yliopistolla maisterintutkintonsa suorittanut ja siellä myös työskentelevä Benjamin on hyvä esimerkki kansainvälisestä opiskelijasta, joka on toisaalta ymmärtänyt suomen kielen taidon merkityksen ja joka korkeasti koulutetun kansainvälisen osaajan, suomalaisen työelämän kipeästi kaipaaman työntekijän asemassa osaa myös asettaa vaatimuksia uudelle kotimaalleen. Benjamin on suorittanut yhteensä kuusi suomen kielen kurssia Tampereen yliopistossa. Sen lisäksi hän on opiskellut kieltä Onnenkieli-kielikoulussa ja Tampereen Työväenopistolla. Hän on myös opiskellut suomea nettikursseilla.
Benjamin on läpäissyt Suomen kansalaisuuteen vaadittavan kielitestin ja hän sai kansalaisuuden vuoden 2024 lopulla. Hän on menossa suorittamaan asepalveluksen vuonna 2025 ja odottaa, että hänen suomen kielen taitonsa paranee armeijassa.
Benjamin on aktiivisesta suomen opiskelustaan huolimatta myös sitä mieltä, että työmarkkinoiden olisi hyväksyttävä englanti työkielenä nykyistä laajemmin. Benjamin mainitsee ohimennen hyvänä asiana sen, että isoimmat länsimaiset kaupungit pohtivat nykyisin vakavasti sitä, pitäisikö niissä korottaa englanti yhdeksi viralliseksi kieleksi. Suomessa Espoo on tähän mennessä ainoa kaupunki, jossa englannin kieli on virallinen palvelukieli.
Ylen 18. syyskuuta 2017 julkaistussa uutisessa Espoon elinkeinojohtaja Tuula Antola kertoo, että ratkaisun taustalla on Espoon halu houkutella kaupunkiin korkean osaamisen työpaikkoja. Esimerkiksi aasialaiset suuryritykset Antola toivottaa tervetulleeksi. Englannin kielen houkutteluvoima on ymmärretty, kun Suomi muiden maiden mukana kilpailee kansainvälisistä osaajista. Espoossa on oltu valmiita toimimaan tulijoiden ehdoilla ja englanti on virallinen palvelukieli. Samalla kuitenkin on selvää, että laajemmin katsottuna työmarkkinoilla suomen kielen taito on edelleen painava vaatimus. Siksi maahanmuuttajien odotetaan opettelevan kielen.
Yliopistoissa kansainvälistymisen kaksoisliike näkyy siinä, miten englanniksi viestimistä ollaan laajentamassa ja toisaalta suomen kielen opetusta kehitetään paremmin kansainvälisiä opiskelijoita palvelevaksi. Ainejärjestöissä kansainvälistyminen tarkoittaa tulevaisuudessa varmasti muutakin kuin pelkkien nettisivujen päivittämistä englannin kielellä. Ehkä toimintakulttuurikin muuttuu joiltakin osin. Haalaribileet eivät enää vanhempana opiskelijana tunnu houkuttelevalta tavalta viettää aikaa. Erilaisten tapahtumien järjestäminen palvelisi kansainvälisiä opiskelijoita.
Vuonna 2023 Helsingin yliopiston strategiaa tukevassa ”Lisää löylyä kv-toimintaan” -projektissa etsittiin ratkaisuja siihen, miten kansainvälisten opiskelijoiden integroitumista Suomeen voisi edistää ainejärjestötasolla. Helsingin yliopistonOpiskelija-palvelu -sivuilla 15. joulukuuta 2023 julkaistussa uutisessa projektipäällikkö Sakari Siilin kertoo, että merkittävä pullonkaula on se, että ainejärjestöjen toiminta on keskittynyt kandivaiheen opiskelijoiden toiveiden mukaisen toiminnan järjestämiseen.
Valtaosa kansainvälisistä opiskelijoista tulee Suomeen suorittamaan maisterivaiheen opintoja, ja siinä vaiheessa ainejärjestöjen tapahtumien sisällöt ja kansainvälisten opiskelijoiden toiveet eivät enää kohtaa. Siilinin mukaan Helsingin yliopiston ainejärjestöt ovat kuitenkin halukkaita muokkaamaan tapahtumiensa sisältöjä. Samaa kehitystä voi uumoilla Oulunkin yliopiston ainejärjestöihin. Ehkä Thushanin kaltaiset vanhemmat, kansainväliset opiskelijat löytävät tulevaisuudessa mieleistä tekemistä ainejärjestöjen parista.
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan yhteisöasiantuntija Viljami Viinikka on Siilinin kanssa samaa mieltä siitä, että nykyisellään ainejärjestötoiminta palvelee ennen kaikkea kandivaiheen opiskelijoita.
”En usko, että toimintaa on varsinaisesti ohjattu tähän suuntaan, vaan se on muodostunut useamman tekijän summasta. Tietysti yksi tapa, miten ainejärjestöjen toimintaa saa maisterivaiheen opiskelijoille mieluisammaksi on se, että saadaan maisterivaiheen opiskelijoita mukaan järjestämään toimintaa. Uskon, että KV-manuaalimme auttaa tässä asiassa, mutta sen lisäksi olemme myös jakamassa kannustinrahaa opiskelijajärjestöille, jotka kehittävät toimintaansa enemmän mukaan ottavaksi aliedustetuille opiskelijaryhmille”, Viinikka kertoo.
KV-manuaalissa luetellaan resursseja, joita Oulussa asuvilla kansainvälisillä opiskelijoilla on käytössään. Yksi näistä on BusinessOulun sekä Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelujen yhdessä kehittämä palveluInternational House Oulu, joka järjestää muun muassa verkostoitumis-, työllisyys- ja kohtaamistapahtumia, esimerkiksi kuukausittaistaNetworking and Board Games-tapahtumaa. Kun ainejärjestöjen toimintaa kehitetään tulevaisuudessa kansainvälisemmäksi, ehkä mallia kannattaakin ottaa tahoilta, jotka auttavat kansainvälisiä opiskelijoita löytämään väylän suomalaisille työmarkkinoille.
Benjaminilla on viesti kaikille niille, jotka pohtivat sitä, miten maahanmuuttajat voitaisiin ottaa paremmin huomioon.
”Suomi on vasta oppimassa sitä, miten ollaan oikeasti kansainvälinen maa. Tällä hetkellä maahanmuuttajaväestö on edelleen pieni ja yhteiset toimintatavat ovat vasta hakusessa. Kukaan ei voi mitään sille, että suomen kieli on suhteellisen vaikea oppia”, Benjamin toteaa.
Suomalaisessa yhteiskunnassa pohditaan paraikaa eri tahoilla sitä, mikä olisi parasta kotouttamispolitiikkaa. Englannin kielen rooli kotouttamisessa jakaa varmasti mielipiteitä. Myös maahanmuuttajilla on erilaisia odotuksia ja näkemyksiä siitä, miten Suomessa pärjää. Thushanin ja Benjaminin erilaiset opinpolut suomen kielen parissa ilmentävät tätä vaihtelevuutta. Thushan on suorittanut vain yhden suomen kielen kurssin, Survival Finnish 1. Kurssilla opitaan käyttämään tutuimmissa arkisissa tilanteissa käytettäviä fraaseja ja opiskellaan suomen kielen tyypillisimpiä piirteitä.
Toisaalta Thushan kertoo, että hänellä on suunnitelmissa suorittaa enemmän kursseja vuonna 2025. Thushan on pärjännyt hyvin ilman suomen kieltä yliopistolla, sillä ympäristö on kansainvälinen. Benjamin on läpäissyt Suomen kansalaisuuteen vaadittavan kielitestin.
Helsingin yliopistossa väitöskirjaa korkeakoulutettujen maahanmuuttajien kieli-ideologioista ja -asenteista tekevä Katariina Pyykkö on tutkinut sitä, mitä kieliä korkeakoulutetut maahanmuuttajat pitävät tärkeinä Suomeen kotoutumisen näkökulmasta. Pyykön tekemässä verkkokyselyssä englanti nousi tärkeimmäksi kieleksi, mutta suomi tuli ihan englannin kannoilla. Vastaajan koulutusala vaikuttaa Pyykön mukaan siihen, mitä kieliä hän pitää tärkeänä kotoutumisen kannalta.
”Tähänastisen tutkimukseni perusteella voi sanoa, että teknisillä ja luonnontieteen aloilla opiskelevat pitävät englantia tärkeimpänä kommunikointikielenään. Tähän vaikuttaa se, että näillä aloilla tiimit ovat kansainvälisiä, vaikka toimitaankin Suomessa. ICT-alalla lisäksi tuotteet suunnitellaan ulkomarkkinoille ja asiakkaat ovat ulkomaalaisia, kun taas sosiaali- ja terveysalalla työskennellään kotimaassa ja asiakaskohtaamisissa tarvitaan suomea”, Pyykkö selittää.
Thushanin kanssa vastaavassa tilanteessa on varmasti monia. Yliopistolla ja tiedemaailmassa pärjää hyvin englannin kielellä, ja Thushan toimii tohtorikoulutettavana tutkijana ICT-alalla, joten suomen kieltä ei juuri tarvitse. Kuitenkin voidaan arvioida, että Benjaminille aukeaa enemmän mahdollisuuksia suomalaisessa yhteiskunnassa, koska hän on opiskellut suomea aktiivisesti. Niissäkin ei-englanninkielisissä länsimaissa, joissa maahanmuuttajia on paljon enemmän kuin Suomessa, ei englanti ole noussut virallisen kielen asemaan ja tulijoiden odotetaan osaavan paikallista kieltä. Tähän ei liene tulossa muutosta pitkään aikaan.
Kylmä fakta on, että työ on tärkeässä roolissa kotoutumisessa ja sen löytyminen vahvistaa tunnetta siitä, että maahanmuuttaja on päässyt yhteiskunnan jäseneksi.
Opetushallituksen vuonna 2019 julkaisemassa taustapaperissa kerrotaan, että vain 43 % korkeakoulutetuista kansainvälisistä opiskelijoista työskentelee asiantuntijatehtävissä Suomessa. Puutteellinen kielitaito on usein syy sille, miksi korkeasti koulutetut maahanmuuttajat jäävät työttömiksi. Siksi Oulun yliopiston tavoitteet laajentaa kieliopintojen määrää maisterivaiheessa ovat hyvä merkki kehityssuunnasta. Ehkä tulevaisuudessa ainejärjestötkin osaavat ottaa paremmin huomioon kansainvälisten opiskelijoiden tarpeet ja auttavat heitä kotoutumaan uuteen yhteisöön. Tosin kaikkia ne eivät tule ehkä ikinä tavoittamaan.
”Ainejärjestön tapahtumissa oli tylsää”, kuittaa Benjamin.
PahkiSpeksin esitykset tarjoavat usein hersyvää huumoria. Tänä vuonna produktion teemana on kuitenkin läheisen kuolema ja suru, joten lähtökohtaisesti ollaan speksille uusien aiheiden äärellä.
Lewis Carrollin rakastettu lastensatu Liisan seikkailut ihmemaassa on poikinut lukuisia sovituksia vuoden 1865 ilmestymisestään lähtien. Nyt oman versionsa tarjoilee oululainen PahkiSpeksi. Kaikille avoin ja poikkitieteellinen produktio on jo järjestyksessään 12. PAHKI ry:n toteuttama speksi.
Speksi on improvisaatiota hyödyntävä musiikkiteatteriesitys. Yleisö voi vaikuttaa lavan tapahtumiin huutamalla omstart, jonka jälkeen lavalla esitetään tapahtumat uudestaan. Omstart-huudon perään voi lisätä myös jonkin määreen, esimerkiksi ”omstart, hitaammin”.
Oulun ylioppilaslehti kävi katsomassa Itu Torvisen ohjaaman produktion ensi-illan.
Juonellisesti Kaninkolon syövereissä on ehkä turhankin yksinkertainen. Päähahmo Iisak (Valtteri Säynäjäkangas) siirtyy siskonsa hautajaisista Ihmemaahan, ja hänen täytyy päästä sieltä pois. Käytännössä juoni etenee kohtauksesta toiseen ja asiat seuraavat toisiaan ilman suurempaa dramaattista jännitystä tai selkeitä syy-seuraussuhteita.
Vaikka eräs Ihmemaan piirre onkin absurdius, olisi tarinalta toivonut merkittävästi enemmän revittelyä. Paluu todelliseen maailmaan ei vaikuta erityisen tärkeältä, sillä tapahtumapaikka ei olekaan kovin vaarallinen tai ihmeellinen paikka. Niin ikään hahmojen vaikutus tarinan kulkuun jää hyvin ohueksi, eikä sankarimme eteen tule juuri voitettavia esteitä. Myöskään loppua lukuun ottamatta merkittäviä juonenkäänteitä ei näytelmään mahtunut.
Vaikka speksi pohjautuukin löyhästi Liisa ihmemaassa -teokseen, jää siitä kaipaamaan myös alkuperäisteoksen kielellistä leikittelyä. Ainoastaan Postero-Toukka (Kari Suutari) pääsi lähelle jonkinlaista ilottelua, kiitos muista hahmoista selkeästi poikkeavan verkkaisen puhetavan. Ymmärrettävistä syistä myös alkuperäisteoksesta ei olla otettu mukaan esimerkiksi hahmojen koon muuttamista tai muita suurempia fantasiaelementtejä, mutta esimerkiksi kroketin peluun puute jäi kaivelemaan.
Ennakkoon mainostettu suruteema ei oikein näy muuten kuin näytelmän alussa ja lopussa. Päähenkilön sisäisen tunnetilan käsittelyä olisi toivonut enemmän jokaiseen kohtaukseen. Epäsuhta erityisesti improvisaatiopätkien komediallisen hupailun ja vakavan kerronnan välillä on esityksessä läsnä. Näytelmän huipentavassa, varsin vakavassa kohtauksessa ensi-illan yleisö oli pitkälti hipihiljaa ja kohtauksen aikana kajahti vain yksi omstart-huuto.
Uudestaan, uudestaan!
Parhaimmillaan yleisön ja lavan tapahtumien suhde oli nopeissa, perättäisissä omstarteissa. Kun kolme tai neljä asiaa ketjutetaan onnistuneesti putkeen, saavat sekä yleisö että näyttelijät onnistumisen kokemuksia. Eräässä improvisaatiopätkässä hahmot joutuivat kysymään apua Jumalalta, ja seuraavaksi äänessä olikin itse Saatana.
Vastapainona taas muutama henkilö piti paikoin koko esitystä panttivankinaan. Näytöksen aloittanut instrumentaaliversio Jefferson Airplanen White Rabbit -kappaleesta loi mukavan odottavan tunnelman saliin. Odotusta ei kuitenkaan palkittu, vaan ensimmäinen kohtaus junnasi paikallaan, kun lähes jokaisen repliikin perään huudettiin omstartia mitä kummallisemmista asioista. Vaikka improvisaatio ja yleisön osallistaminen ovatkin oleellinen osa speksiä, täytyy ihmetellä, kenen etuja palvelee, jos ainoastaan omstartin huutaja naurahtaa lavalla tapahtuvalle asialle.
Ensimmäinen näytös päättyi tietenkin teekutsuihin, joka on eräs Carrollin alkuperäisen teoksen ikimuistoisimpia kohtauksia. Tällä kertaa jo valmiiksi hieman epäselvä meno paisui omstartien myötä sekoiluksi, jonka toivoi lähinnä loppuvan. Improvisaation myötä kohtauksen idea ja eteenpäin vievä energia katosivat, ja yleisöstä osa taisi toivoa lähinnä väliajan alkavan.
Valoa ja energiaa
Nimettyjä hahmoja tämän vuoden speksissä on peräti yhdeksän ja sen valitettavasti huomaa. Väliajan kanssa kolme tuntia kestäneessä esityksessä ei näin moneen hahmoon ehdi pureutua kunnolla ja muutamat roolit jäävät varsin epäselviksi. Esimerkiksi Hatuntekijä (Leevi Louhula) ei tuntunut vaikuttavan tarinaan juuri mitenkään. Samoin päähahmo Iisakin suhde niin puolisoonsa Raxiin (Neea Räisänen) kuin kuolleeseen siskoonsa jää käsikirjoituksessa idean tasolle eikä niitä ehditä kehittämään esityksen aikana. Vastapainona taas sekä Hertta Kuningatar (Vilma Honkala) että hänen apureinaan toimineet Tyttelit (Osmi Liekko Nuojua ja Helmi Laukkanen) hoitavat selkeät roolinsa upeasti.
Amatöörituotannoksi Pahkin produktio kestää helposti vertailun kalliimpiinkin tuotantoihin. Tullisalin varsin kolkkoon ilmeeseen luotiin tunnelmaa yksinkertaisilla ja toimivilla lavasteilla. Samoin esityksen valaistus oli ammattilaistasoa. Erityisesti siirtyminen mustavalkoisista hautajaisista Ihmemaan väriloistoon toimi.
Musikaaliksi Kaninkolon syövereissä oli varsin onnistunut. Musiikkikappaleita oli ripoteltu tasaisin väliajoin esitykseen, ja ne kuljettivat juonta eteenpäin tai esittelivät hahmojen sisäisiä tuntemuksia. Toki ikuinen ongelma spekseissä on, että laulujen sanoista ei tahdo saada selvää. Bändi oli kuitenkin erinomaisessa tikissä ja sovitukset tutuista pop-kappaleista kajahtivat komeasti. Mieleen jäi varsinkin Iisakin lopun sooloesitys, jota täydensivät tanssijat harmaan suruharson kanssa.
Tunnelmaa esityksessä nostattivat erityisesti mahtavan energiset tanssiesitykset. Koreografit ja tanssitiimi ansaitsivatkin illan päätteeksi suurimmat aplodit yleisöltä. Myös maskeeraus ja puvustus olivat tänä vuonna varsin onnistuneita. Satuteema mahdollisti revittelyn hahmojen ulkomuodoilla, ja varsinkin Hertta Kuningatar ja Tyttelit kannattaa nähdä eturivistä. Samoin Irvikissa oli näyttävä ilmestys.
Koska jokainen speksiesitys on omanlaisensa, jäi Kaninkolon ensi-illasta kovin ristiriitaiset tunnelmat. Esityksessä on selkeästi potentiaalia, mutta sen löytäminen vaatii töitä ja kärsivällisyyttä – myös yleisöltä.
PahkiSpeksin Kaninkolon syövereissä -esitykset Tullisalissa (8.3.), 11.3., 12.3., 13.3. ja 15.3. Lisätietoa ja liput osoitteesta pahki.fi/2025
Artikkelia muokattu 11.3. klo 9.25: Korjattu virheellinen nimi.
Julkaistu
SHARE
Kalle Parviainen
Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.
Opettajan tärkeimpiä tehtäviä ovat luottamuksen rakentaminen ja turvallisen ilmapiirin luominen, ajattelee vuoden 2024 Jäätävän hyväksi opettajaksi valittu Pietu Halonen.
Pietu Halonen oli parikymppinen kesälomaansa viettävä tuotantotalouden opiskelija, joka niin monen muun opiskelijan tavoin mietti, mistä tienata opiskelurahoja. Hänen lapsuuden piano-opettajansa tuli lapsuudenkotiin virittämään Halosen pianoa ja mainitsi, että Kempeleessä ei kukaan enää anna soittotunteja. Siitä syntyi Pietun Pianokoulu, joka on edelleen olemassa. Tästä lähti teekkarin polku kohti musamaikan ammattia ja vuoden 2024 Jäätävän hyväksi opettajaksi. Tunnustus jaettiin Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa Annos 65-vuosijuhlassa lauantaina 22. helmikuuta.
Musiikki on kulkenut Halosen elämässä lapsuudesta asti. Taustalla olivat lapsuuden pianotunnit, kuoro ja bändiharrastus. Halonen kävi myös musiikkilukion. Silti hän päätyi opiskelemaan tuotantotaloutta Oulun yliopistoon.
“Nokialla oli kova imu 2000-luvun taitteessa ja ajattelin, että minusta tulee varmaan jokin projektipäällikkö Nokialle ja lähdin sitten teekkariksi. Musiikin oli määrä säilyä harrastuksena”, Halonen kertoo.
Myös opiskeluaikoina bänditouhut jatkuivat ja jossain vaiheessa Halonen kertoo antaneensa kutsumukselleen periksi. “Tajusin, että ketä mä huijaan, musta tulee musamaikka.” Hän aloitti musiikkikasvatuksen opinnot Oulun yliopistossa vuonna 2005.
Halonen ei siis koskaan päätynyt Nokialle, mutta hukkaankaan tuotantotalouden opinnot eivät menneet. Hänellä on yritys, joka tuottaa musiikkikasvatuksen ohjelmistoja ja oppimateriaaleja. “Hyvin paljon on tarttunut sieltä työkaluja, kuten yrittäjyyttä, projektinhallintaa, ohjelmistotuotantoa ja ohjelmistoliiketoiminnan oppeja”, hän täsmentää.
Halosen urapolku on ollut mahdollisuuksien viitoittama tie. Kasvatustieteen opiskelija oli ajamassa päättöharjoittelunsa loppukahveille, kun hänen piano-oppilaansa äiti, sattumalta erään koulun apulaisrehtori, soitti Haloselle ja kysyi sattuiko hän tietämään ketään musiikinopettajaa. Siellä Halonen vietti reilun vuosikymmenen peruskoulun musamaikkana.
Pikku hiljaa alkoi siirtymä kohti akateemista yhteisöä. Askel kerrallaan Halonen työskenteli sivutoimisena musiikinopettajana Oulun yliopistolla ennen siirtymistään päätoimiseksi vuonna 2021. Nyt hän toimii yliopisto-opettajana musiikkikasvatuksen tutkinto-ohjelmassa. Halosen työn pääpaino on kontaktiopetuksessa, kuten pianon vapaassa säestyksessä sekä luokkamusisoinnissa.
Lapsuuden instrumentista pianosta on tullut työkalu. “Kyllä se on semmoinen pullapitko, että kaikki liittyy kaikkeen”, Halonen tiivistää kysyttäessä millainen rooli musiikilla on nykyään elämässä. Enää hän ei itse soita läheskään yhtä paljon kuin mahdollistaa sitä muille. “Musiikki on nykyään enemmän työkalu, jolla pääsen nostamaan opiskelijoita ja tuettua oppilaita sekä kasvatettua heitä”, Halonen kuvailee. “Saan kyllä yhtä lailla kiksejä siitäkin kuin nuorempana esiintymisestä.”
Kutsumustyössä
Kriteereinä Jäätävän hyvän opettajan palkinnon saamiselle ovat muun muassa motivaatio kehittää omaa työtä ja hyvät pedagogiset taidot. Innostus työtä kohtaan Halosen mukaan hänestä ainakin tihkuu. “Olen kutsumustyössä näköalapaikalla: olin kentällä ja nyt ammennan niitä kokemuksia seuraavan sukupolven opettajille.” Tämä näkyy myös Halosen valintaa puoltavissa palautteissa, mutta päällimmäisenä hänet tunnetaan aktiivisena tutkinto-ohjelman yhteisön jäsenenä ja yhteisöllisyyden edesauttajana.
“Pietu edistää monipuolisesti yhteyttä opiskelijoiden, opettajien sekä ainejärjestön välillä. Hän on esimerkiksi avustanut ainejärjestön hallitusta kampusjamien järjestämisessä henkilökunnan jäsenenä, joka on ollut todella tärkeää musiikkikasvatuksen opiskelijoiden ryhmäytymisen ja kehittymisen kannalta. Hän viestii lisäksi aktiivisesti ainejärjestön hallituksen kanssa ja pitää opiskelijat henkilökunnan puolelta ajan tasalla”, palautteissa kerrotaan Halosen aktiivisuudesta.
Halosen mukaan opettajan tärkeimpiä tehtäviä on luottamuksen rakentaminen ja turvallisen ilmapiirin luominen, jotka taas syntyvät kohtaamisissa ja yhteyden rakentamisessa myös luokkahuoneen ulkopuolella. “Kun se yhteys on rakennettu jo luokan ulkopuolella oli se sitten välitunnilla biljardipöydän ääressä tai kahvilla opiskelijoiden kanssa niin se on valmiina sinne luokkaan astuessa”, hän täsmentää.
Yliopistoympäristössä toimiessa Halonen kokee opiskelijat jo enemmän kollegoiksi kuin oppilaiksi, mutta tuettavaa on edelleen ihan samaan tapaan kuin peruskoulun teinienkin kanssa, keskustelunaiheet vain muuttuvat. Valtaosa opiskelijoista on parikymppisiä uudessa kaupungissa ja uuden äärellä rakentamassa ammatti-identiteettiään, joten keskusteltavaa riittää. “Opiskelijat ovat hyviä keskustelukumppaneita”, hän sanoo.
Halonen saa myös kiitosta siitä, miten kohtaa opiskelijat yksilöinä. “Pietu on kiinnostunut oikeasti musiikkikasvatuksen opiskelijoista, ja pitää huolta että jokaisella opiskelijalla olisi hyvä olla. Hän tulee kyselemään aina opiskelijoiltamme kuulumisia käytävällä kävellessään ja tuo mukanaan aina päivän piristyksen”, palautteissa mainitaan. Miten tämä on mahdollista nykypäivän hektisessä opetusilmapiirissä?
“Oppitunti kerrallaan”, Halonen sanoo. Hänen mukaansa se on juuri opettajan ammattitaidon ydintä, että kohtaa opiskelijat ja osaa asettaa yksilöllisiä, sopivia haasteita. “Opettajan rooli on pitää sykettä yllä ja samalla skannata koko luokkaa ja huomata, jos jollakin sylttää ja lempeällä tuuppaisulla saada homma takaisin raiteilleen”, hän lisää.
Teknologiasta tukea opettamiseen
Halosen pedagogisista taidoista kertoo myös hänen jatkuva opetuksen kehittämisensä. Paitsi että Halonen itse kehittää oppimateriaaleja, hän pyytää palautetta aktiivisesti opiskelijoilta. “Hänen opetuksensa ja oppimateriaalinsa ovat ajantasaisia ja hän hyödyntää teknologiaa monipuolisesti opetuksensa tukena”, kerrotaan palautteissa.
Teknologia onkin Haloselle tärkeä työkalu opetuksessa. “Digitaalisuus on olennaisimpia avaimia ja tietenkin toimiva pedagogiikka, että tiedetään mitä polkua kuljetaan ja miten opetusta tuetaan”, Halonen sanoo. Oma vahva tausta pedagogina ja teknologian parissa auttaa Halosen mukaan ymmärtämään, missä digitaalisuutta kannattaa hyödyntää.
“Soittaminen on kuitenkin edelleen soittamista ja instrumentit ovat oikeita, mutta koen digitaalisuuden hyödyt tukitoiminnoissa kuten miten saadaan nuotit esitettyä ja onko opetusta tukevia lyhyitä videoita opiskelijoiden saatavilla. Nekään eivät kuitenkaan täysin korvaa opettajan ohjausta.”
Erityisesti, kun resursseja jatkuvasti kiristetään, tulee opettajan henkilökohtainen ammattitaito ensiarvoiseen asemaan. “Se on positiivinenkin ongelma, että miten otetaan niin sanotusti opetuksesta löysät pois kuitenkin samalla säilyttäen mahdollisuudet oppimistuloksiin.” Siinä missä ennen opiskelijat saattoivat käydä yksityistunneilla, nykyään samassa luokkahuoneessa voi soittaa 12 henkeä luurit päässä.
Onnistumisen kokemuksia
Tunnustus Jäätävän hyvästä opettajasta tuntuu Halosesta erittäin hyvältä ja hän arvostaa sitä erityisesti tietäen, että tunnustus tulee suoraan opiskelijoilta. “Superkiitos kaikille, jotka olivat tässä mukana ja kyllä minä sen vielä ongin, ketkä saivat tämän aikaan.” Halosen luoma yhteys opiskelijoihin ja kädenjälkensä suhteellisen pienen tutkinto-ohjelman ilmapiirissä tiivistyy ehdotuksessa mainittuihin valinnan perusteluihin.
Mikä opettamisessa sitten on parasta? Halosen vastaus on yksiselitteinen: konkreettiset onnistumisen kokemukset. “Nuorempana kun pääsi itse keikalle, niin se oli kova juttu, mutta koulumaailmassa opettaessani esimerkiksi se, kun umpisulkeutunut oppilas laulaa mikkiin kevätjuhlassa ja tietää, kuinka pitkä tie se on ollut niin se nostaa vedet silmiin.”
Opettajalle on hänen mukaansa paras palkinto, kun jokainen omista lähtökohdistaan saa tuloksia aikaan – oli se sitten ujo oppilas tai ne lahjakkaat, jotka päätyvät vaikka voittamaan bändikisoja.
Yksi opettaja kohtaa vuosien varrella tuhansia opiskelijoita ja oppilaita, joihin jokaiseen voi jättää jäljen. “Ajatus siitä, millaisen jäljen opettaja voi jättää koko siihen katraaseen, on aika motivoivaa.”
Jäätävän hyvä opettaja 2024 palkittiin Annos 65 -vuosijuhlilla 22.2.2025.
Kuka tahansa Oulun yliopiston opiskelija on voinut ehdottaa Jäätävän hyväksi opettajaksi millä tahansa koulutusalalla toimivaa yliopisto-opettajaa.
Valintakriteereinä olivat muun muassa innostavuus, ammattitaitoisuus, opintojakson etenemisen seurannan helppous, opintojaksojen osaamistavoitteiden selittäminen ja arviointimenetelmien monipuolinen ja innostava hyödyntäminen.
Palkinto jaettiin yhdeksännen kerran. Aikaisemmin palkinto on myönnetty Jukka-Pekka Rannalle, Elina Niemitalo-Haapolalle, Katja Sutelalle, Vesa-Matti Pohjaselle, Oliver Jardelle, Matti Niemelälle, Matti Kangaspuoskarille ja Eetu-Pekka Heikkiselle.
Valinnan teki Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallitus kokouksessaan 22.1.2025.
Julkaistu
SHARE
Tuuli Heikura
Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.
Uhma kertoo ravistelevasti nuorisokotiin joutuvasta Vilmasta, joka haastaa mielivaltaisen laitoksen sortoa. Visa Koiso-Kanttilan ohjaama elokuva vie sisälle nuoren mielen voimaan ja samalla myös voimattomuuden tunteisiin. Uhma kauhistuttaa ja hätkähdyttää, mutta tarjoaa myös toivoa.
Visa Koiso-Kanttila tunnetaan raadollisen rehellisistä dokumenteistaan, joissa hän pureutuu yhteiskunnan kipukohtiin.
Syrjäytyneitä nuoria hän kuvasi jo vuoden 1997 elokuvassaan Vangitut, jossa käsitellään Helsingin lähiön nuorten ankaraa arkea.
Uhma on Koiso-Kanttilan toinen fiktioelokuva. Järkyttävintä on, että elokuva perustuu todellisiin tapahtumiin. Ohjaaja kertoi haastattelussa, että rankimpia asioita ei voinut edes käsitellä draamaelokuvassa, koska hän halusi säästää katsojia.
Koiso-Kanttila teki elokuvaa varten usean vuoden taustatyön – haastatteli entisiä laitosnuoria, laitosten työntekijöitä, sekä kävi läpi suuren määrän lastensuojelun asiakirjoja.
Vahvat roolityöt kantavat
Vilma on menettänyt isänsä ja perheessä on uusi isäpuoli ja pieni lapsi. Teini-ikäinen tyttö ei sopeudu uusperheen elämään ja oireilee monella tavalla. Lopulta hänet lähetetään nuorisokotiin, jossa olot ovat karmeat.
Laitoksessa nuoret kokevat monenlaista väkivaltaa. Säännöt ovat mielivaltaiset, nuoria nöyryytetään, eristetään ja pahoinpidellään. Mukana on myös henkistä ja fyysistä hyväksikäyttöä, päihteitä ja rasismia.
Elokuva alkaa voimakkaalla kohtauksella. Vilma on vihaa ja katkeruutta täynnä ja lähtee hakemaan aineita kaveriporukan kokoontumispaikalta. Kohtaus päättyy takaa-ajoon ja lopulta poliisin kiinniottoon.
Vilman käytös vaikuttaa täysin irrationaaliselta, mutta katsoja ei tiedä hänestä kaikkea. Kuvaus ja nopeat leikkaukset kertovat osaltaan hänen mielentilastaan.
Ona Huczkowski tekee vahvan roolityön kapinoivana ja vihaisena nuorena. Tanssijataustainen näyttelijä on omimmillaan rajuissa fyysisissä kohtauksissa, joissa hän on kuin irti päästetty luonnonvoima.
Viha ja kiukku eivät välity kuitenkaan silmissä kipunoivina katseina tai vahvoina ilmeinä. Ihmiset näyttävät tunteensa kasvoillaan eri tavoin.
Huczkowskin näytteleminen ei ole kuitenkaan ilmeetöntä riehumista. Vilmasta välittyy koskettavasti rajun käytöksen takaa pilkahteleva herkkyys.
Vilman lisäksi myös muut nuorten roolihahmot ovat uskottavia yksilöitä. He eivät jää ainoastaan seinäpaperiksi Vilman kapinoinnin ja nuorisokodin mielivaltaisuuden taustalle.
Hämmentävin hahmo on Kati Outisen hienosti näyttelemä nuorisokodin johtaja Anneli. Hän ei ole hyvä tai paha, mutta katseesta aistii, että jotakin on mennyt sisältä rikki.
Muut aikuiset hahmot ovat lähinnä hyviksiä tai sadistisia paskiaisia – ainakin he näyttäytyvät nuorten silmissä sellaisina. Tarina ei kuitenkaan kerro heistä.
Taidolla toteutettu tärkeä draamaelokuva
Kerronta on nuorten arkea kuvaavissa kohtauksissa dokumentaarisen toteavaa. Ohjaaja luottaa katsojan älyyn ja ei selittele turhia.
Välillä tuntuu siltä kuin katselisi laitokseen sijoittuvaa klaustrofobista kauhuelokuvaa. Kuvallinen kerronta pysyy kuitenkin tyylikkäästi hallinnassa, vaikka sävyt vaihtelevat.
Piilossa pidettyä rottaa käy heti sääliksi, jos on katsonut paljon elokuvia. Eläinystävä tuo kerrontaan mukaan symboliikkaa.
Rakkauden kaipuu ja uudelleen loukkuun astumisen vaara ovat samankaltaisia kiusatuilla ihmisillä ja muilla eläimillä.
Elokuva menettää dramaattista tehoaan viimeisissä kohtauksissa, joissa lakonisen harmaat värisävytkin kirkastuvat.
Loppu vähän latistaa synkkäsieluisen ihmisen kokemusta. Kyse ei kuitenkaan ole ohjaajan draamantajun puutteesta vaan tietoisesta valinnasta.
Uhma kertoo yhden nuoren taistelusta koneistoa vastaan. Samalla se on tärkeä puheenvuoro kaikkien noin 10 000 huostaanotetun nuoren puolesta ja laajemminkin lastensuojelun tilasta.
Uhman ensi-ilta 28.2. Elokuvateatteri Star ja Finnkino Plaza.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Viime vuonna Oulu kompuroi kohuissa ja koki poikkeuksellisen aallon rasistisesti motivoituneita väkivaltarikoksia. Samalla kun positiivinen kuva Oulusta otti osumaa, valmistauduttiin tulevaan kulttuuripääkaupunkivuoteen 2026.
“Oululaiset ei pelkästään kuse omiin muroihinsa, vaan ne myös ripuloivat.”
Näin totesi Oulun kaupungin viestintä-, tapahtuma- ja markkinointijohtajana toiminut Mikko Salmi marraskuun lopulla järjestetyssä Pohjois-Pohjanmaan matkailufoorumissa.
Lauseellaan Salmi viittasi siihen, että oululaisilla on tapana nostaa kotikaupungistaan esiin vain sen huonoja puolia. Lausahdus ei ole liian kaukaa haettua, sillä Oulusta puhuttaessa mieleen saattaa juolahtaa itsetuhoiset ajatukset Merikosken silloilla, yleisesti haastava sijainti tai kuten artisti Kauko Röyhkä sen jo aikoinaan kiteytti: Paska kaupunki.
Oulun vuosi 2024 piti sisällään lukuisia kohuja ja tapahtumia, jotka harvemmin olivat positiivisia, aina johtajakohuista väkivaltarikosaaltoon. Palataan kuitenkin vielä Salmen tapaukseen.
Videota Salmen puheenvuorosta alkoi jakamaan oululaisyrittäjä Lauri Salovaara, jota Salmi samassa yhteydessä kritisoi nimeltä mainiten. Tapaus nousi uutiskynnyksen yli kuitenkin vasta joulukuussa Ylen uutisoimana.
Salmi oli ehtinyt ryvettyä johtajapestinsä aikana useissa kohuissa jo ennenkin. Varoituksia jaettiin niin lestadiolaisille ilkkumiseksi koetun kuvan jakamisesta sekä kaupunginjohtaja Seppo Määtän erotiedon vuotamisesta Kalevalle keväällä 2024.
Muroripulointikohun koettiin olleen viimeinen niitti Salmen virasta eroamiseen. Kohun takaa paljastui lopulta kuitenkin ronskia kielenkäyttöä vakavampia sääntörikkomuksia vuosien varrelta.
Kaleva kertoi, että Salmi laskutti työnantajaltaan 36 000 euroa työkorvauksia ohjeiden vastaisesti, matkusti kalliisti ja osti alkoholia työntekijöille kaupungin maksukortilla. Salmen törsäilyn oli hyväksynyt toinen Oulun merkittävä viranhaltija, hallintojohtaja Ari Heikkinen.
Hallintotieteiden emeritusprofessori Ari Salminen kutsui Ylen haastattelussa Heikkisen toimintaa avoimesti korruptioksi. Tapauksen käsittely eteni poliisin tutkintaan. Kaupunginjohtaja Ari Alatossava ei luovuttanut Salmen ja Heikkisen varoituksiin asiakirjoja Kalevalle.
Johtajasotkuja on selvitelty viime vuosien aikana lukuisia kertoja. Viimeisimpänä Salmen lisäksi vuoden 2025 alussa lähteä sai palvelussuhdepäällikkö Mauri Mikkola. Viime vuoden aikana kaupunginjohtaja Seppo Määtän erosi ja muista Oulun ex-johtajista yhdyskuntajohtajana toiminut Matti Matinheikki sekä kaupunginjohtajana toiminut Päivi Laajala saivat syytteet kahdesta törkeästä rikoksesta.
Viime vuonna virastaan eronnut Määttä kunnostautui tapauksessa salailemalla kaupungin virkamiesten sähköpostiviestejä.
Tapauksia on lyhyen ajan sisällä niin paljon, että moni voisi kuvitella kaupungin johtoportaan olleen jo vuosia melkoisella tuuliajolla. Positiiviset asiat tulevat ilmi lähinnä vain kaupungin omassa viestinnässä.
Soppaan voitaneen lisätä myös Oulun yliopiston hallituksen poikkeuksellinen eroaalto, kun kolme hallituksen jäsentä jätti eroilmoituksena heti uuden rehtorin Arto Maanisen valinnan jälkeen.
Ulkopuolisen silmin tapaus näyttäytyy selkeänä protestina uutta rehtoria kohtaan, mutta sen juurisyyt ovat jääneet toistaiseksi kertomatta. Professorit Petri Lehenkari ja Jukka Kekkonen esittivät ratkaisuksi yliopiston hallintokriisiin jopa koko hallituksen eroa.
Kaupungin ja yliopiston toimintatapoja on monissa eri tapauksissa yhdistänyt tarve salata asioiden taustoja, sekä tapa ratkaista erimielisyydet eroamisilla ja irtisanomisilla laajamittaisemman tarkastelun sijaan. Kun totuus lopulta kuitenkin paljastuu, on käsillä suurempi kohu kuin silloin, jos asioista olisi kerrottu alun perin suoraan.
Verinen kesä
Kesäkuussa 2024 Oulu nousi koko valtakunnan polttopisteeksi, kun tunnettu uusnatsivaikuttaja puukotti alaikäistä lasta keskellä Valkean kauppakeskusta. Samana torstai-iltana puukko viuhui myös Meri-Toppilassa johtaen yhden ihmisen kuolemaan.
Heti seuraavalla viikolla kauhu toistui uudestaan, kun Valkeassa puukotettiin jälleen. Tällä kertaa tekijä oli alaikäinen poika Haukiputaalta, joka matkasi pyörällä kauppakeskukseen tarkoituksenaan tappaa ulkomaalaistaustainen henkilö.
Oulusta puhuttiin jokaisessa lehdessä, sosiaalisessa mediassa, televisiossa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Pelättiin, että puukotukset ryöpsähtävät akuutiksi väkivaltaepidemiaksi ja ihmisiltä kyseltiin, uskaltavatko he käydä enää Valkeassa asioimassa.
Kesäkuun puukotusten motiivien on esitetty olleen todennäköisesti rasistisia. Ensimmäisessä tapauksessa puolustus kiisti syyttäjän näkemyksen rasistisesta motiivista. Molemmat epäillyt puukottajat on todettu oikeudessa olleen syyntakeettomia tekohetkellä.
Jälkimmäisen puukotuksen motiivi oli oikeuden mukaan rasistinen, mikä on ilmeistä, sillä Waffen-paitaan ja hakaristeillä koristetuilla kengillä varustautunut teinipoika oli kertonut netissä haluavansa tappaa tummaihoisen ja mennä vankilaan. Viikkoa ennen tapahtuneesta puukotuksesta poika totesi ”respect for him”. Poika jätettiin tuomitsematta rangaistukseen syyntakeettomuutensa vuoksi.
Myöhemmin syyskuussa Kastellissa tapahtunutta puukotusta epäillään yhtä lailla rasistiseksi teoksi. Rasistisesta motiivista kielineet asiat paljastuivat poliisille niin esitutkinnan lopussa, ettei niistä voitu viestiä julkisuuteen. Tai siis ei uskallettu. “Kesällä tapahtui Oulussa kaikenlaista, missä oli aika suoraan viitteitä viharikoksista, niin pyrittiin hillitsemään sitä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen”, rikoskomisario Tero Luukkonen avasi Ylen haastattelussa.
Poliisin mukaan Oulussa siis tapahtui kesällä 2024 niin paljon kaikenlaisia rasistisia viharikoksia, että virkavalta halusi hillitä siihen liittyvää keskustelua. Ei välttämättä kauneinta tekstiä kaupungin kannalta, mutta asian hyssyttely viranomaisen toimesta tuntuu vähintäänkin oudolta päätökseltä.
Syyskuussa Oulun kaupunki kuitenkin linjasi laativansa rasisminvastaisen ohjelman samalla todeten, että Oulussa on rasismia. Asiaa lähdetään ratkomaan perustamalla muun muassa moniammatillinen työryhmä.
Rasisminvastainen ohjelma hyväksyttiin kaupunginhallituksessa tämän vuoden tammikuussa siitä huolimatta, että perussuomalaiset valtuutetut vastustivat sen toteutusta sellaisenaan. Heidän mielestään rasismia ei olisi pitänyt eriyttää muusta syrjinnästä.
Myyttinen kulttuuripääkaupunkivuosi 2026
Oulun tulevaisuus on kuitenkin valoisa, kun ensi vuonna 2026 juhlitaan kulttuuripääkaupunkivuotta. Oulu2026-vuosi tuo tullessaan kulttuuritapahtumia vuoden jokaiselle päivälle käsittäen yhteensä yli tuhat tapahtumaa. Luvassa on siis pelkästään positiivista fiilistä, vai onko sittenkään?
Kulttuuripääkaupunkivuodesta saatiin loppukesällä aikaiseksi jälleen yksi johtajien julkinen sanakamppailu, kun Oulun taakseen jättänyt entinen kulttuurijohtaja Johanna Tuukkanen kritisoi Kalevalle hankkeen olevan todella irtaantunut kaupungin kulttuuriorganisaatioista ja vuoden kohokohtien hämärän peitossa. Kritiikkiä sai osakseen koko Oulun kulttuuritoiminta.
Tuukkasen vastinpari, Oulu2026-hankkeen toimitusjohtaja Piia Rantala-Korhonen, kehotti vastineessaan ex-kulttuurijohtajaa katsomaan peiliin ja kertoi hänen näkemyksensä olleen kovin kapea-alainen. Puheenvuoro toi omalla tavallaan mieleen älähtävän koiran, mutta jonkinlaista konkretiaa tulevan vuoden tapahtumiin saatiin kuitenkin tammikuussa 2025.
Kulttuuripääkaupunkivuoden kolme teemaa ovat ”Rohkeasti reunalla”, ”Villi kaupunki” ja ”Vastakohtien voima”. Teemat tuovat kieltämättä oululaiselle hyvin mieliin niin Merikosken sillat kuin viimevuotiset uutistapahtumatkin.
Oulun ikävämpiä puolia ja ilmiöitä, jotka kaikki paikalliset ja ulkopaikkakuntalaisetkin tunnistavat, käytetään kaupunkimarkkinoinnissa kovin vähän. Eri oululaiset brändit ja yhdistykset ovat kuitenkin ottaneet omakseen muun muassa aiemmin mainitun Paska kaupunki -lauseen omakseen.
Oululainen vaatemerkki Paine Clothing on myös tehnyt Merikoski Swimming Team -vaatemalliston, mikä on osoitus hyvästä oululaisesta mustasta huumorista. Alati uusiutuva Paska kaupunni -graffiti on vielä vuosikymmentenkin jälkeen yksi Oulun tunnetuimmista nähtävyyksistä.
Oulu lanseerasi vuonna 2021 uudessa kaupunkibrändissään Asteen verran parempi -sloganin, jota voidaan soveltaa useisiin eri kaupungin toimintoihin ja viesteihin. Esimerkiksi Lahti on ylpeästi Suomen Chicago, joten siitä johtaen idea Oulun uudelle iskulauseelle: Asteen verran paskempi kaupunki.
Tämänkin tosin ex-viestintäjohtaja Mikko Salmi saattoi jo itse aikoinaan keksiä, mutta raaski jättää mahdollisuuden käyttämättä.
Julkaistu
SHARE
Toni Keränen
Journalismin opiskelija, joka viihtyy urheilun ja podcastien parissa, sekä arvostaa suomalaista saunailtakulttuuria.
