”Oli kauhea kynnys lähteä opiskelemaan, koska olin aivan varma, että muut olivat tosi fiksuja ja älykkäitä” – Anne-Maria Haapala neuvoo fukseja unelmoimaan

Oulun ammattikorkeakoulun viestintäjohtaja Anne-Maria Haapala harrastaa intohimoisesti teatteria. “Minua on aina kiinnostanut ihmisten välinen vuorovaikutus.”

TEKSTI Laura Tauriainen

KUVAT Laura Tauriainen

Oulun ammattikorkeakoulun viestintäjohtaja Anne-Maria Haapala pohti kirjallisuuden ja teatterin opiskelua, mutta aloittikin suomen kielen opinnot Oulun yliopistossa vuonna 1986.

Kirjallisuuden opinnoissa oli hänen mielestään liian yhteiskunnallis-marxilainen sivumaku, ja teatterikorkeakoulua ei pidetty lestadiolaisperheessä soveliaana opinahjona.

Opintojen alettua Haapala kuitenkin tajusi, että joskus pitää vähän peruuttaa.

”Eräällä luennolla vieraillut Märta Tikkanen kertoi kirjoittamansa Vuosisadan rakkaustarinan kirjoittamisprosessista. Kuuntelin häntä ja itkin. Kirjallisuus oli sittenkin se minun juttuni”, Haapala muistelee.

Haapalan aloittaessa yliopisto-opintonsa takana oli pitkä jakso kotona oloa kolmen alle viisivuotiaan lapsen kanssa. Ylioppilaskirjoituksista oli vierähtänyt jo kymmenen vuotta. Samaan aikaan rakenteilla oli Kempeleeseen nouseva uusi koti, ja kiirieinen perheenäiti ehti työskennellä osa-aikaisesti sihteerinä.

”Oli kauhea kynnys lähteä opiskelemaan, koska olin aivan varma, että muut olivat tosi fiksuja ja älykkäitä.”

Haapala kuitenkin huomasi lasten kanssa kotona ollessaan oppineensa aikatauluttamaan elämäänsä ja olevansa motivoitunut päästessään pitkästä aikaa oppimaan uutta. Kempeleestä käsin kulkiessa tuli otettua kaikki mahdolliset kurssit jokaiselle päivälle, joten opinnot etenivät jouhevasti. Välillä tosin piti lukea keskellä yötä kylpyhuoneen lattialla ja mennä tenttiin samoilla silmillä.

Kaikesta selviäminen toi Haapalalle rohkeutta ja itsevarmuutta.

Takataskussa opettajan pätevyys

Anne-Maria Haapala ei missään nimessä halunnut opettajaksi. Silti hän päätyi auskultoimaan ja tekemään sijaisuuksia eri-ikäisiä opettaen.

”Opiskelukaverini sanoi, että aina on hyvä, jos ihmisellä on takataskussa opettajan pätevyys, joten menimme soveltuvuuskokeisiin ja yllättäen pärjäsimme. Halusin nähdä, millainen koulumaailma on.”

Etenkin kokemukset aikuisten opettamisesta ja heidän oppimisensa kanssa työskentelystä ovat auttaneet Haapalaa nykyisessä työssään koulutusmaailman viestinnän parissa, joten syrjähyppy opettajaksi ei ollut lainkaan turha.

Haapala haki valmistuttuaan uusia näkökulmia tekemällä monenlaisia töitä. Hän työskenteli opettajana väliaikaisessa ammattikorkeakoulussa, kirjoitti juttuja paikallislehtiin ja Ylelle sekä opiskeli muun muassa tiedotusoppia, markkinointia, viestintää ja johtamista Helsingin avoimen yliopiston kautta, koska Oulussa se ei ollut mahdollista. Niin hän päätyi lopulta viestintäjohtajaksi lähes 20 vuotta valmistumisensa jälkeen.

Hän kokee tarvitsevansa teatteriharrastustaan työn vastapainoksi, vaikka viestintäjohtajana hän tekeekin luovaa työtä. Haapala kertoo työskentelevänsä nuorten, innovatiivisten ja älykkäiden ihmisten kanssa. Alaiset kuvailevat häntä esimieheksi, joka luottaa ja kannustaa.

”Työni on luovaa, ja tiimissäni on nuoria, innovatiivisia ja älykkäitä ihmisiä. Olen etuoikeutettu, koska saan työskennellä heidän kanssaan. Alaisteni mukaan luotan heihin ja kannustan. Uskon, että niin syntyy vaikka mitä.”

Istu ja katsele aaltoa

Uusia fukseja Haapala neuvoo käymään ulkomailla, olemaan rohkeita ja uskomaan itseensä. Itse hän ei koskaan aio lakata unelmoimasta.

Siksi hän kehottaa tekemään unelmakarttoja: Haapalan mukaan ihminen lähtee kohti niitä asioita, joita sanoo ääneen.

Joskus suunnitelmat toteutuvat, joskus eivät, mutta katumiseen ei kannata tuhlata energiaa. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus.

”Me usein jäämme johonkin arjen pieneen asiaan kiinni, jolloin tuntuu että koko maailma romahtaa. Silloin on hyvä mennä meren rannalle istumaan ja katsella mistä aalto tulee.”

 

Kuka?

Anne-Maria Haapala

» Valmistunut Oulun yliopiston humanistisesta tiedekunnasta, kirjallisuuden laitokselta vuonna 1995.
» Työskentelee Oulun ammattikorkeakoulun viestintäjohtajana.
» Asuu Hailuodossa yli 100 vuotiaassa vanhassa pappilassa, jonka pihapiirissä asuu lampaita, kanoja ja kissa.
» Yliopisto-opinnoissa parasta oli kannustavat opettajat ja hyvä ilmapiiri.
» Haastavinta opiskeluissa oli opiskelutekniikka.
» Ensimmäinen oman alan työ oli Kempeleen kunnalla opettajan sijaisena.
» Unelmoi heittäytymisestä uusiin asioihin. “Että olisin rohkea kokeilemaan ja uskaltaisin katsoa aidosti elämän moninaisuutta.”
» Vapaa-ajallaan kirjoittaa ja ohjaa näytelmiä, kasvattaa ruusuja ja neuloo tikkuryijyjä.

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Teoksen henkilöt ovat uskottavia, epätäydellisiä ihmisiä, jotka kaipaavat rakkautta ja kipuilevat kukin haavojensa kanssa.

Helsingin Sanomien toimittajan Satu Vasantolan (s. 1965) esikoisteos En palaa takaisin koskaan, luulen kertoo pysäyttävän tarinan juuriltaan lähteneistä ja menneisyytensä piinaamista ihmisistä.

Eteläpohjalaisesta maalaiskylästä Helsinkiin muuttanut ja juristiksi opiskellut Susanna on sukulaisten silmissä vieraalta tuntuva ”herra”. Irakilainen Fatima on paennut lastensa ja veljensä kanssa Suomeen kotimaansa väkivaltaa. Susannan eno Tapio muuttaa 60-luvulla töiden perässä Ruotsiin, jossa finnjävelit ovat yhteiskunnan pohjasakkaa. Epäreilun kohtelun suututtamana hän tekee kohtalokkaan virheen ja palaa nöyryytettynä kotiin.

Pakolaisten ja Tapion tarinat hyljeksittyinä muukalaisina rinnastuvat teoksessa alleviivaamatta. Niin ikään lapsesta saakka hyljeksitty Susanna ottaa Fatiman lapsineen kotiinsa asumaan. Teoksessa kuvataan inhimillistä kärsimystä eri muodoissaan, mutta koskettavimmillaan se on, kun aito lähimmäisenrakkaus ja lämpö pilkahtavat esiin, usein arkisissa ja pienissä teoissa.

Susannan mumma tuo kontrastia juurettomille hahmoille. Mummola on suvun kiintopiste ja turvapaikka. Pelkäksi uhrautuvaksi äitihahmoksi mumma ei kuitenkaan typisty, vaan raskasta salaisuutta kantava nainen on toiveineen ja seksuaalisine haluineen aidon moniulotteinen ihminen.

Kolmeen osaan jaettu romaani on useista miljöönvaihdoksistaan ja isohkosta henkilökavalkadistaan huolimatta eheä kokonaisuus. Taitavasti rakennettu tarina koukuttaa ensimmäiseltä sivulta lähtien.

Tekstin ajoittaiset epätavalliset sanajärjestykset pistävät aluksi silmään. Ne tuovat teokseen vanhahtavaa maalaismurteen sointia, ja sopivat hyvin etenkin mumman suuhun. Myös se-pronominin käyttäminen henkilöistä tuo maaseutu–Helsinki -vastakkainasettelun tematiikkaan sopivaa puhekielisyyttä.

Teoksen henkilöt ovat uskottavia, epätäydellisiä ihmisiä, jotka kaipaavat rakkautta ja kipuilevat kukin haavojensa kanssa. Maailmassa paha saa harvoin palkkansa eivätkä kaikki haavat parane, mutta hyväkin ottaa joskus erävoiton. Toisista huolta pitämällä, olemalla ihminen ihmiselle, pelastetaan henkiä ja luodaan elintärkeää yhteisöllisyyttä; yksin ei selviä kukaan.

Vihapuheen ja vastakkainasettelun ajassa onnistuu Vasantolan humaani teos herättämään uskoa ihmiseen ja yhteiseen tulevaisuuteen. Teosta voi suositella kaikille synnyinmaahan ja asuinpaikkaan katsomatta, pienellä varoituksella tosin.

Romaanin henkilöiden mukana eläminen voi vakavasti horjuttaa lukijansa maailmankatsomusta.

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

Meiltä loppuu aika

"Vaikka tänä kesänä en kuumuuden takia nukkunut viiteen viikkoon silmäystäkään kunnolla ja koko keskikesä on muistoissani silkka epäselvä, epämukava horteinen putki, toivon ensin äärimmäisen loskaista talvea ja yhtä kuumaa, ellei kuumempaa, kesää", kirjoittaa Iikka Kivi.

Nuorempana luin paljon historiaa. Kansakuntien kohtalonhetket kiehtoivat loputtomasti ja minua harmitti, kun elämäni oli osunut maailmanhistoriassa niin seesteiseen aikaan. Millaista olisikaan ollut elää sellaisena aikana, kun meneillään oli koko maailmaa myllertävä murros?

Herätessäni kolmannen helleviikon jälkeen jälleen kerran lämmön murjomana raatona sain vastaukseni: hanurista. Todella, todella hanurista.

Harva ajanjakso on konkretisoinut ilmastonmuutosta modernille ihmiselle samalla tavoin kuin vuoden 2018 kesä. Ruotsissa riehuneet metsäpalot, Suomessa koettu vesipula, eläin- ja kasvikunnan hätä kuivuuden edessä ja kertakaikkisen surkealta näyttävä viljasato tekivät tilastojen lämpötilakäyristä yhtäkkiä karua todellisuutta.

Vaikka onkin selvää, että paahtokesän uuvuttavat lämpötilat eivät suoraan johdukaan ilmastonmuutoksesta, yhtä selvää on se, että ilmaston lämpenemisen edetessä tämän kesän kaltaiset äärisääjaksot ovat entistä tavallisempia.

Siinä missä 1990-luvulla tällaisia kesiä kärvisteltiin 1-2 vuosisadassa, nyt niitä tulee noin viiden vuoden välein.

 

Reaktiot lämpöön ovat vaihdelleet voimakkaasti: osa on ryhtynyt todella pohtimaan omia vaikutusmahdollisuuksiaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, osa taas heittäytyy denialismin väliaikaiseen turvaverkkoon ja kieltää koko asian olemassaolon. Moni on myös perustellut omaa mukavuudenhaluaan vähättelemällä oman itsensä ja Suomen vaikutusta ilmaston lämpenemiseen. Hallitus taas on toiminut tyypilliseen tapaansa ja ollut määrätietoisesti puhumatta asiasta sanallakaan.

Vähättelyyn, kieltäymykseen ja vaikenemiseen meillä ei ole varaa. Aika loppuu kesken. Meillä on noin 40 vuotta aikaa tehdä asialle jotain. Se on ihmiskunnan historiassakin äärettömän lyhyt aika, geologisista tai kosmisista aikajanoista puhumattakaan.

Joten, vaikka tänä kesänä en kuumuuden takia nukkunut viiteen viikkoon silmäystäkään kunnolla ja koko keskikesä on muistoissani silkka epäselvä, epämukava horteinen putki, toivon ensin äärimmäisen loskaista talvea ja yhtä kuumaa, ellei kuumempaa, kesää.

Ei siksi, että vihaisin lajitovereitani vaan juuri päinvastaisesta syystä. Pelkään, että tämä ekokatastrofi voi johtaa sukupuuttoomme ja minimivahingoillakin konflikteihin, ennennäkemättömään pakolaisuuteen, lajien massakuolemiin ja maapallon asuinkelvottomaksi muuttumiseen.

 

Siksi toivon ihmiskunnalle mahdollisimman epämukavia oloja muutamaksi seuraavaksi vuodeksi.

Kun kaikki on hyvin, olemme haluttomia muuttamaan mitään. Kun mukavuuden kehä rikotaan, alamme vaatia muutosta.

Ja jos tämä kesä jotain opetti, niin sen, että liian kuumassa huoneessa torkkunappi menettää tehonsa ja on pakko herätä, vaikka se olisi kuinka epämukavaa tahansa.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Piiloteltu riesa on hermoilijan supervoima

"Oikeastaan on aika kammottava ajatus, että jännittämiseni yhtäkkiä katoaisi", kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Päästäni hulvahtaa napaan asti ulottuva aalto, joka muljauttaa sydäntäni ja saa käteni ja ääneni tärisemään.

Näin käy, kun odotan vuoroani esittelykierroksen ringissä tai ennen esiintymis- tai kilpailutilannetta, joskus myös kadulla puolituttuun törmätessäni.

Olen jännittäjä.

Ala-asteella jännityksen takia möhlittyjen esitelmien jälkeen luulin pitkään, että jännittäminen on jotenkin poikkeuksellinen ja hävettävä vaiva, josta on päästävä eroon.

Koin epäonnistuneeni, jos h-hetkellä käteni vapisivat tai sekoilin sanoissani.

Vasta yliopiston puheviestinnän kurssilla opin, ettei jännittämistä tarvitse kitkeä tunnerepertuaarista.

Suun avaaminen julkisesti on huomattavasti helpompaa, kun oman jännittämisensä hyväksyy.

 

Tänäkin syksynä moni opiskelija hermoilee tutustumisiltamissa, lounaspöydissä ja ryhmätöitä tehdessään – saati sitten ryhmätöitä esitellessään.

YTHS:n mukaan noin joka kolmas opiskelijoista kokee esiintymisen kaltaiset sosiaaliset tilanteet ongelmallisiksi jännittämisen vuoksi.

Opiskelijoille on onneksi olemassa jännittäjäryhmiä, joissa arkea hankaloittavaan jännittämiseen saa vertaistukea ja vinkkejä.

Vielä ihanampaa olisi, jos jännittäminen ei jakaisi ihmisiä kahteen leiriin, vaan jännittämisestä puhuttaisiin avoimesti ja täysin normaalina asiana.

Esiintymistaitojen kanssa yhtä tärkeiksi pitäisi nostaa jännittämistaidot. Jännittäminenhän on varsinainen supervoima, jota on turha demonisoida, piilotella tai ruoskia pois. Se on saatava hyötykäyttöön.

 

Oikeastaan on aika kammottava ajatus, että jännittämiseni yhtäkkiä katoaisi. Reaktio nimittäin kertoo minulle, että edessä on jotain uutta ja tärkeää, jota varten kannattaa valmistautua.

Virittävän jännityskihelmöinnin ja lamaannuttavan jännittämisen välimaastossa taiteilu on toisinaan nuoralla huojumista. Pelon hallintaa on opeteltava.

Omaa ensiapuani tärinätilanteissa ovat silmien sulkeminen ja syvään hengittäminen.

Humoristisesta suhtautumisesta on myös apua. Eivät jännittävät tilanteet useinkaan niin vakavia ole, että niiden vuoksi kannattaisi hermoja kiristellä. Pieni mokailu jännittyneenä keventää tunnelmaa, joten töppäilyä on turha etukäteen kauhistella.

Yläasteelta muistan erään huhun. Luokkakaverini siskon luokkakaveri oli kuulemma ennen esitelmää sanonut kaikille, että nyt jännittää niin paljon, että on pakko nostaa jalat ylös. Hän oli mennyt makaamaan liitutaulun alle ja nostanut jalkansa kohti kattoa.

Vaikka kyseessä olisi vain juoru, tarinan henkilön häpeilemättömyydessä on jotain tavoiteltavaa.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Työn sankari, älä unohda elää

Työ on myös moraalikysymys: työn koetaan olevan jotain, jota täytyy tehdä ollakseen kunnon ihminen, oikea, arvokas osa yhteiskuntaa.

In English.

Monen kesätyöt päättyivät tällä viikolla. Ihannetapauksessa kesäduunista jää käteen työkokemusta, työtodistus, palkan muodostama mukava pesämuna ja sydäntä lämmittävä tyytyväisyyden tunne – onneksi tuli lähdettyä.

Pahimmassa tapauksessa jää vaille yhtään näistä, mutta kaveriksi tarttuu alkava työuupumus ja punaisena kytevä viha koko työmaailmaa kohtaan – että tulikin taas lähdettyä!

Ikävä kyllä molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia, etkä koskaan voi etukäteen tietää, kummin käy.

Usein työ on kuitenkin vain työtä – joskus mukavaa, joskus ikävää, välillä vähän rasittavaa, usein ihan kivaa.

 

Työ on nykyihmiselle ilon ja surun, ahdistuksen ja tyytyväisyyden lähde. Työ jakautuu epäreilun epätasaisesti: joillekin työtä on annettu kestämätön määrä (koska aiemmissa yt-neuvotteluissa irtisanottiin puolet työntekijöistä), toiset eivät jatkuvasta yrityksestä huolimatta löydä töitä mistään. (Paitsi puhelinmyyntityötä, niitähän on aina tarjolla!)

Työ ja työttömyys ovat olleet tämän hallituskauden kuumia aiheita. Tilastokeskuksen viimeisimmän tilaston (21.8.) mukaan Suomen työllisyysaste nousi 71.9 prosenttiin. Eittämättä iloinen uutinen, vaikka kaiken maailman spekulantit saattavatkin miettiä, mistä kaikki nämä uudet työpaikat ovat tulleet.

Työttömyydellä on kielteinen merkitys kansantaloudelle. Silti työ on mitä suuremmassa määrin myös moraalikysymys: työn koetaan olevan jotain, jota täytyy tehdä ollakseen kunnon ihminen, oikea, arvokas osa yhteiskuntaa.

Huomasin tämän ajattelutavan vaikutuksen itsessäni vasta, kun valmistumisen jälkeen jäin ensimmäistä kertaa työttömäksi. Ikävää ei ollut ainoastaan pienellä rahalla kituuttaminen, ikävää oli arvottomuuden, turhuuden tunne. Kukaan ei tarvinnut minua missään, enkä siksi ollut minkään arvoinen.

Synkkyyden katkaisivat ainoastaan lyhyet työllistymispätkät. Kun aamulla oli edessä tuuraus toimituksessa tai freelancer-työtilaus, saatoin taas hengittää vapaammin.

 

Työn merkitystä ei voi kiistää. Toimeentulon lisäksi se antaa myös merkityksellisiä kokemuksia, työkavereita, työterveyspalvelut, järkevän tavan käyttää päivästä kahdeksan tuntia.

Toki kaiken työn ei tarvitse olla erityistä, älyllisesti stimuloivaa, ansioluettelossa komeasti kalskahtavaa: joskus työ on vain työtä, ja sitä tehdään rahan takia. Ja sekin riittää.

He, joilla työtä on, vievät työnteon toisinaan toiseen ääripäähän ja tekevät vain työtä. Tarkoittaen siis sitä, että työ vie päivästä käytännössä jokaisen tunnin, joka ei kulu nukkumiseen tai syömiseen.

Työn imu on mahdollisuus ja vaara. Mielekästä, hauskaa ja antoisaa työtä jaksaa tehdä tunneista piittaamatta, silmät ristissä, oma jaksaminen koetuksella. On jaksettava, sillä mukavaa työtähän tämä lopulta on.

Samaan työn sankaruuteen olen törmännyt myös ei-palkkatöissä: opiskeluissa, luottamustoimissa, vapaaehtoistyössä, bändeissä.

Työn vuoksi uhrautuminen ja kaikkensa antaminen tuntuu aluksi hyvältä. On mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi ja erityiseksi.

Sankaruus kuitenkin kantaa vain tiettyyn rajaan saakka. Sitten usein seurauksena on väsyminen, kyynistyminen, inho, lopulta katkeruus, vaihtelevassa järjestyksessä.

 

Syksyn aluksi kaikille työn sankareille muistutukseksi: vaikka työsi (tutkintosi, luottamustehtäväsi, vapaaehtoistyösi, bändisi) olisi kuinka tärkeä, merkityksellinen, erityinen, älä anna sen kasvaa sinua suuremmaksi, ainoaksi identiteettiäsi määrittäväksi tekijäksi.

Sillä jos jäätkin yllättäen sitä vaille, mitä jää jäljelle?

Tätä viisautta olen yrittänyt itsekin ahkerasti opetella. Kun olen nykyisessä työpaikassani kaatanut aamukahvia kuppiin silmät väsymyksestä seisten, OYY:n kanslisti Riitta on antanut minulle erinomaisen neuvon. Hän kehotti minua kaatamaan kuppiin vettä, ja työntämään sitten sormen veteen.

Mikäli veteen jää sormen jäljiltä kuoppa, olen työssäni korvaamaton.

Muuten en ole.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

PSOASin palvelupiste avataan syksyllä Linnanmaalle, tilaan tulee myös Unirestan H2O-ravintola

Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiö (PSOAS) avaa syksyllä Oulun yliopiston Linnanmaan kampukselle oman palvelupisteen. Tällä hetkellä tila kulkee nimellä PSOAS Lounge. Tilaan avataan myös Unirestan ravintola, Health to Organic Cafe & Deli Campus. PSOASin tila sijoittuu Juvenes Printin ja UniSalonin väliselle alueelle. Alueen rakennustyöt käynnistyivät heinäkuussa. PSOASin palvelupäällikön Jari Simosen arvion mukaan uuden palvelupisteen tilat valmistuvat lokakuun loppupuolella, jollei remontissa […]

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiö (PSOAS) avaa syksyllä Oulun yliopiston Linnanmaan kampukselle oman palvelupisteen. Tällä hetkellä tila kulkee nimellä PSOAS Lounge.

Tilaan avataan myös Unirestan ravintola, Health to Organic Cafe & Deli Campus.

PSOASin tila sijoittuu Juvenes Printin ja UniSalonin väliselle alueelle. Alueen rakennustyöt käynnistyivät heinäkuussa. PSOASin palvelupäällikön Jari Simosen arvion mukaan uuden palvelupisteen tilat valmistuvat lokakuun loppupuolella, jollei remontissa tule eteen mitään yllätyksiä.

Tila jakautuu kahtia: toisella puolella on PSOASin toimisto, toisella puolella Unirestan ravintola.

Jari Simosen mukaan palvelupisteeltä tulee saamaan pitkälti samoja palveluita kuin Mannenkadulla sijaitsevasta asuntotoimistosta. Linnanmaan pisteellä tulee työskentelemään asiakaspalvelijoiden lisäksi PSOASin isännöitsijöitä.

Edelleen mietinnässä on se, tuleeko Linnanmaan pisteelle asuntojen avainpalvelu vai ei, vai pitääkö avaimet jatkossakin hakea Mannenkadulta.

”Käytössämme oleva tila on rajallinen. Myös turvallisuus tulee huomioida, jotta avaimia ei päädy vääriin käsiin. On vielä auki, missä määrin avainpalvelut toteutuvat Linnanmaalla. Sen olemme kuitenkin päättäneet, että esimerkiksi parkkipaikkojen avaimet saa Linnanmaalta.”

PSOASin toimiston ulkopuolelle tulee myös kalustettua odotustilaa, joka on avointa kaikille.

”Tiedossamme on, että Linnanmaalla tilat ovat tiiviit. Jollei muualta löydy tilaa, saa meille tulla viettämään aikaa, oli sitten asiaa meille tai ei.”

Hinnat H20-konseptin mukaiset

Unirestalle uuden kahvila-ravintolan avaaminen Linnanmaalle on iso asia, toimitusjohtaja Kaija-Liisa Silvennoinen toteaa.

Ketjulla oli Linnanmaalla ennen kuusi ravintolaa ja yksi kahvila, mutta kampuksen ravintolakilpailutusten myötä Unirestalle jäi ainoastaan hallintopäädyn Kastari.

Health to Organic -ravintola poikkeaa merkittävästi lounasravintola Kastarista siinä, että ravintolasta ei saa Kelan ateriatuettua lounasta. Samoin on muissakin Health to Organic (H2O)-ravintoloissa, joita on tällä hetkellä kolme: yksi Ideaparkissa, yksi Oulun keskustassa ja yksi Kalevan toimitalossa.

”Olemme PSOASin tiloissa vuokralla, emme korkeakoulun omistamassa tilassa. Ravintolassa on H2O-konseptin mukaiset hinnat. Toki meillä on erilaisia alennuksia opiskelijakortilla, mutta Kelan ateriatuettua lounasta ei meiltä saa.”

Linnanmaan kampukselle tuleva ravintola on muuten muiden H2O-ravintoloiden kaltainen, mutta muita pienemmän keittötilan vuoksi lounasvaihtoehtona on salaattibaari tai keitto. Päivittäin vaihtuvia keittoja on kaksi.

Asiakaspaikkoja on 80, ja lisäksi tilaan tulee pieni neuvottelutila.

Kaija-Liisa Silvennoinen kertoo, että H2O-konsepti on alun perin kehitetty juuri Linnanmaan kahvilatarjontaa ajatellen.

”Päädyimme lopulta avaamaan ensimmäisen ravintolan keskustaan. Se oli varmasti oikea järjestys, mutta olemme innoissamme siitä, että pääsemme sinne, minne ravintolaa alunperin suunniteltiinkin. Uskon, että H2O on Linnanmaalla toivottu lisä.”

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: