Jos saisit valita kaikista maailman organisaatioista, minkä työpaikan nimen kirjoittaisit ansioluetteloosi?
Kun kohde on tiedossa, mieti seuraavaksi sitä, voisitko päästä duuniin työharjoitteluun, onhan harjoittelu lopulta helpoin tie päästä maistamaan unelmiensa työtä.
Opiskeluaikanani tein kaksi lyhyttä opintoihin kuuluvaa harjoittelua Oulussa. Harjoittelut olivat sinänsä hyviä, mutta eivät erityisen kunnianhimoisia. Vasta myöhemmin olen tullut ajatelleeksi, että olisin voinut katsoa hieman omaa kotikuntaa kauemmas – olisin voinut pyrkiä mihin tahansa oman alani huippuorganisaatioon, vaikka antropologiseen tutkimuslaitokseen, kansainväliseen järjestöön, etnografiseen museoon tai ulkoasiainministeriöön. Vaikka opiskelin kansainvälistä alaa, ulkomaille hakeutuminen ei tullut edes mieleeni.
Eivät kaikki opiskelukaveritkaan miettineet kovin pitkälle, sillä pakollisen harjoittelun opintopisteet saattoi kuitata kesä- tai vapaaehtoistyöllä. Erään kielenopiskelijan annettiin suorittaa kansainvälinen harjoittelunsa pelkällä esseellä.
Emme tuolloin tainneet ymmärtää että harjoittelu ei ole vain opintojen välttämätön paha, vaan jopa tärkein osa opintoja. Työharjoittelu on ainutlaatuinen mahdollisuus saada sellaista kokemusta, mitä ei millään muulla keinolla voi saada.
Harjoittelu piskuisella palkalla ei kuitenkaan kaikkia houkuttele. Työtön kollegani oli sitä mieltä, ettei hän viitsi hakea harjoitteluohjelmaan, sillä työttömyyskorvaus on harjoittelijan palkkaa suurempi. Minun on kuitenkin vaikea olla samaa mieltä. Mielestäni työharjoittelu on tärkeä investointi uraan, ja siksi se kannattaa käyttää viisaasti.
Ensinnäkin moni vastavalmistunut yliarvioi arvonsa työmarkkinoilla. Työnantajan vaakakupissa relevantti työkokemus painaa enemmän kuin pelkkä uutuuttaan kiiltävä tutkintopaperi.
Lisäksi harjoittelujakso juuri valmistumisen jälkeen voi olla taktinen siirto: ei tarvitse turhaan odotella kortistossa ja työhön pääsee heti kiinni. Harjoittelujakson myötä ovet voivat aueta jonnekin, mihin rahkeet eivät muutoin vielä riittäisi.
Paikatakseni puuttuvaa kokemusta lähdin itse opintojen jälkeen ylimääräiseen kansainväliseen harjoitteluun. Työskentelin Suomen ulkoasiainministeriön palveluksessa Venäjän Murmanskissa puoli vuotta. Tämä harjoittelu olikin unelmien täyttymys, sillä sain tutustua minua kiinnostaviin arktisiin asioihin ja konsulaatin työn eri puoliin. Mikä parasta, sain toivoa itselleni kiinnostavimpia ja hyödyllisimpiä työtehtäviä. Työpaikassani ymmärrettiin harjoittelun tärkein tarkoitus: se on ammatillisen osaamisen kehittämistä varten, ei vain ilmaista työtä työnantajalle.
Muualla opiskelijat ja vastavalmistuneet työskentelevät jopa ilmaiseksi saadakseen haluamaansa kokemusta. Eräs ulkomaalainen nuori mies asui sillan alla suorittaessaan palkatonta harjoittelua Genevessä. Aamuisin hän puki puvun ja kravatin ja suuntasi työpaikkaansa YK:n Euroopan päämajaan. Helpommallakin voi päästä, sillä rahoituslähteitä löytyy kyllä. Omaani auttoi Opetushallituksen kansainvälisen harjoittelun apuraha. Vaikka koti-ikävä vaivasi ja säästöt hupenivat, hinta oli pieni upeisiin kokemuksiin verrattuna.
Kuukausi Suomeen paluuni jälkeen istuin työhaastattelussa, jossa haastattelijat halusivat kuulla kaiken harjoittelustani. Seuraavana päivänä sain puhelun: minut oli valittu.
Julkaistu
SHARE
Kaisa Vainio
Syksyllä 2016 filosofian maisteriksi valmistunut kulttuuriantropologi, Venäjä-asiantuntija, museotäti, projektiosaaja ja toimittaja. Kymmenen vuotta kestänyt opintopolku on ollut pitkä ja kiemurainen. Tuloksena on monialaosaaja – vai sittenkin ”huuhaahumanisti”? Twitter: @KaisaK_Vainio
Times Higher Educationin ranking-listalla italialainen Bolognan yliopisto ja Oulun yliopisto sijoittuvat samalle sijalle, välille 201-250. Onko yliopistoilla kuitenkaan mitään yhteistä ranking-sijan lisäksi?
Asia selviää matkustamalla Bolognaan, maailman vanhimpaan yliopistoon, jossa opiskelijapolitiikkaa tehdään tarvittaessa myös kirveellä.
Saavun Bolognan lentokentälle maaliskuisena aamuna hieman pöllämystyneenä, sillä vietin edellisen yön nukkumalla Helsinki-Vantaan lentokentän penkillä. Karun nukkumispaikan valintaan on kaksi syytä: Helsingin julkinen liikenne ei kykene vastaamaan puoli kuudelta aamulla lähtevien lentomatkustajien kentälle saapumistarpeeseen, enkä ole vielä tarpeeksi juppi takseilemaan Suomen hinnoilla.
Onneksi maaliskuun lopulla kevät on jo pitkällä, ja keskustaan matkatessa laskeudun viehättävään pieneen kaupunkiin. Bologna on kaupunkina täydellisessä symbioosissa yliopiston kanssa, jotkut sanovatkin että ne ovat yksi ja sama.
Ensimmäinen haastatteluni on sovittu kasvatustieteen tiedekuntaan, jossa minut ottaa vastaan professori Elena Pacetti.
Nolaan heti itseni syöksymällä italialaisittain suukottamaan häntä poskille opiskelijoiden ollessa paikalla. Ympärillä olevien opiskelijoiden kihertäessä huomaan Pacettin olevan hämillään. Hän keskeyttää minut toiselle poskelle pyrkiessäni ja ojentaa kätensä. Kätelessämme hän mainitsee tämän olevan kuitenkin se formaali tapa.
Hankalasta alusta huolimatta lähdemme tutustumaan tiedekunnan tiloihin. Mukaamme liittyy tukihenkilökuntaan kuuluva Laura Malin, joka kertoo millaisia palveluita tutkijoille ja opettajille tarjotaan kansainvälisissä asioissa.
Isoja luentosaleja tiedekunnalla on muutama, eivätkä ne ole erityisen erikoisia: ihan kuin katselisi yliopistomme L1 tai L2 -saleja, paitsi että Bolognassa ei pistorasioita luentosaleista juuri löydy. Vanhemmat ja näyttävämmät salit maalauksineen ja puisine veistoksineen löytyvät muista tiedekunnista.
Tietokoneluokkia löytyy, mutta nekään eivät päätä huimaa, päätteet vaikuttavat muutaman vuoden liian vanhoilta ja näyttävät pyörivän vielä Windows 7:lla. Oulun yliopiston modernimmat tilat kyllä päihittävät ainakin tämän tiedekunnan.
Keskiaikaisessa Bolognassa nuoret palkkasivat oppineita pitämään luentoja, jotka järjestettiin yleensä vuokratussa ladossa, isossa talossa tai muussa sopivaksi katsotussa tilassa. Nyky-Bolognassa kasvatustieteellisen tiedekunnan pääluentosali ei ole mitenkään kummoinen. Läppärissäkin pitää olla hyvä akku, sillä pistorasiapaikkoja ei ole.
Bolognassa opiskelija tekee itsenäistä työtä
”Bolognassa opiskelijat ovat tottuneet tekemään paljon itsenäistä työtä”, Pacetti aloittaa.
Luentoja ei ole kovin paljon, ja yleensä opiskelijoiden pitää lukea kursseja varten useita kirjoja. Pacettin mukaan jotkut opiskelijat työskentelevät omissa oloissaan, mutta useimmat tekevät työtä ryhmissä.
”Historiallisesti tarkasteltuna tällainen opiskelutyyli on ollut leimallista yliopistollemme lähes tuhat vuotta”, hän jatkaa.
Bolognan yliopisto onkin syntynyt opiskelijoista. Itse nimi universitas on latinaa, ja tarkoitti aikanaan jotain yhteisöä, esimerkiksi maanviljelijöiden joukkoa, yhdistymää – Bolognan tapauksessa isoa massaa opiskelijoita.
Keskiaikaisessa Bolognassa tiedonhaluiset nuoret halusivat oppia lääke- ja lakitieteen auktorien teoksia ja olla itsekin asiantuntijoita. Opiskelijat löysivät toisensa, ja alkoivat yhteismielin palkata oppineita pitämään luentoja ja avaamaan vaikeita aiheita. Yleensä luentoja varten vuokrattiin lato, isompi talo tai muu luentosaliksi sopiva tila.
Vuokrien nostosta tyrmistyneet opiskelijat päättivät yhdistyä, muodostaa universitaksen. Opiskelijat muuttivat kommuuneihin säästääkseen vuokrissa, ja valitsivat joukostaan johtajan, rehtorin, joka esitti kyläläisille uhkaavan ukaasin: Laskekaa vuokria, tai muutamme toiseen kaupunkiin!
Tiedon lisäksi nuorukaiset tarvitsivat toki myös tyynyn päänsä alle, ja pian Bolognan pikkukylän talojen omistajat huomasivat orastavan bisneksen. Vuokrahuoneiden hinnat alkoivat nousta pilviin.
Tällöin opiskelijat päättivät yhdistyä, muodostaa universitaksen. Opiskelijat muuttivat kommuuneihin säästääkseen vuokrissa, ja valitsivat joukostaan johtajan, rehtorin, joka esitti kyläläisille uhkaavan ukaasin: Laskekaa vuokria, tai muutamme toiseen kaupunkiin!
Koska muutto olisi tyrehdyttänyt Bolognan kasvun, kyläläisten oli taivuttava – ensimmäinen iso voitto opiskelijapolitiikalle. Näistä opiskelijoiden kommuuneista syntyi ensimmäinen yliopisto, vuoden 1088 paikkeilla.
”Olemme ylpeitä menneisyydestämme ja se velvoittaa meitä pitämään laadun korkeana”, Laura Malin kertoo.
Italialla on Suomen tavoin käytössä kansalliset auditoinnit, joissa korkeakouluja arvioidaan tiettyjen kriteerien mukaan, ja laadukkuudesta saa tunnustusta. Bologna on Italian arvioissa aina kärjessä.
”Itse asiassa sisäiset laadunvalvontaprosessimme ovat tiukempia kuin kansalliset vaatimukset”, Pacetti kehaisee.
Yliopistojen rahoitus muistuttaa Suomen mallia: rahaa maksetaan erilaisten kriteerien kuten tutkintojen, viittausten ja erikseen määriteltyjen tavoitteiden mukaan.
Lisäksi käytössä ovat lukukausimaksut: Bolognassa 1600 euroa vuodessa kandintutkinnosta, maksimissaan 3000 euroa vuodessa maisterivaiheesta.
Bolognan tunnistaa sen punaisista pylväskäytävistä. Siksi kaupunkia kutsutaan lempinimellä la rossa, punainen.
Miksi Suomi romuttaa järjestelmänsä?
Laadukkaana yliopistona Bologna pärjää hyvin rahoituskamppailussa eikä tarvetta henkilökunnan irtisanomisiin ole.
”Miksi ihmeessä romuttaisitte yhden maailman parhaista järjestelmistä? ” Pacetti ihmettelee ääneen.
Kerron heille, kuinka uusimmat yt-neuvottelut kohdistuvat tukihenkilöstöön. Pacetti ja Malin ennustavat, että opetushenkilökunta ei varmastikaan tykkää kehityksestä.
Kerron heille myös siitä, kuinka professorit valittavat ajan kuluvan hallintoon, sillä ketään muita ei ole pyörittämässä pakollisia prosesseja. Jälleen minua tuijotetaan epäuskoisina.
”Kyllähän täälläkin professorit ja henkilökunta käyttävät aikaansa hallintoon, mutta jokaisella on kuitenkin käytössään resursseja, vähintään 20 toimistosihteeriä, tai muuta tukihenkilöstöä per tutkinto-ohjelma”, Malin kertoo.
Pacetti myöntää, että jos saisi päättää, heille palkattaisiin lisää opettajia, sillä opiskelijoita on paljon ja etenkin graduvaiheessa opinnäytetyön ohjausta on paljon.
”Yliopistossamme on pitkä perinne suullisissa tenteissä. Useat kurssit ja kirjat kuulustellaan suullisesti, mikä vähentää tenttien korjaamisesta tulevaa työtaakkaa”, hän kertoo.
Kansainvälisesti Bolognan yliopiston opetuksellista tasoa pidetään hyvänä, ja poikkitieteellisyyteen kannustetaan varhaisessa vaiheessa opintoja. Seminaareja on paljon, opiskelijoiden tulee oppia hyviksi perustelijoiksi ja puhumaan yleisön edessä. Pacetti myöntää, ettei esiintymistä vaativa tyyli sovi kaikille, ja erityisjärjestelyitä tehdään tarvittaessa.
Kauniina kevätpäivänä tiedekunnan salit ja käytävät ovat tyhjiä. Kaikki ovat ulkona, joko istumassa puistoissa tai lukemalla kaupungille ominaisten pylväskäytävien varjoissa. Ryhmätyö- ja opiskelutiloja kuulemma on kaupungin useissa kirjastoissa, mutta silti suosituimpia paikkoja opiskelulle ovat kahvilat ja erilaiset aukiot.
Tiedekunnan pienessä puutarhassa Pacetti kertoo tiedekuntansa olevan aktiivisesti mukana erilaisissa kulttuuriprojekteissa. Yliopisto järjestää säännöllisesti keskustelutilaisuuksia sekä symposiumeja eri ajankohtaisista aiheista, kuten maahanmuutosta ja ilmastonmuutoksesta. Tiedekuntien käytäviä koristavatkin monet tilaisuuksien posterit.
Bologna on yliopistona vahva nimi koko Emilia-Romagnan maakunnalle sekä Pohjois-Italialle ja sen kosketus näkyy monessa asiassa.
”On tärkeää, että yliopisto ei eriydy muusta yhteisöstä vaan kantaa kortensa kekoon yhteiskunnallisissakin teemoissa”, Pacetti pohtii.
Samana iltana sähköpostiini tupsahtaa maili Bolognan rehtorinkansliasta. Vararehtori on kuullut Oulun ylioppilaslehden toimittajan olevan juttukeikalla ja haluaisi tavata.
Minusta tuntui, että neiti Pacettilla oli näppinsä pelissä, joten sovimme tapaamisen seuraavalle päivälle.
Laura Malin (vasemmalla) ja Elena Pacetti työskentelevät kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja toivovat, ettei Suomi pilaa menestyvää koulutusjärjestelmäänsä.
Kansainvälinen alusta lähtien
Rehtorin kanslia sijaitsee lähellä kaupungin sydäntä, keskiaikaisessa kivirakennuksessa Via Zambonilla.
Turvatarkastusten jälkeen pääsen vararehtori Alessandra Scagliarinin toimistoon odottamaan. Hän ottaa minut hymyillen vastaan – tällä kertaa tajuan vain kätellä.
”Onpa hienoa saada vieraita Suomesta! Meillä on paljon opiskelija- ja tutkijavaihtoa Oulun yliopiston kanssa”, hän sanoo iloisesti.
Scagliarinin vastuulla on juuri yliopiston kansainvälistyminen sekä yliopistossa tehtävän tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisääminen.
”Käytännössä ideoin strategioita tieteen popularisoimista varten, sekä huolehdin kansainvälisistä suhteista ja liikkumisesta”, hän selittää.
Scagliarinin mukaan Bolognan yliopistoa ymmärtääkseen on ymmärrettävä sen kansainvälinen lähtökohta. Kommuuneihin muuttaneet opiskelijat eivät tulleet pelkästään Italiasta. Alppien pohjoispuolelta tuli niin paljon opiskelijoita, että muodostettiin kaksi osakuntaa (nation), joille valittiin omat johtajat eli rehtorit.
Yhteistyössä kaupungin ja maakunnan johtajien kanssa Bolognan yliopistolle annettiin omat autonomiset oikeudet vuonna 1158 keisari Fredrik I Barbarossan myöntämänä.
Vuosituhantinen kansainvälisyys myös näkyy kaupunkikuvassa. Ihmiset, eivät pelkästään opiskelijat, ovat todella mukavia ja vastaanottavia.
Scagliarini onkin mielissään siitä, että Italian valtio rahoittaa yliopistoja myös niiden kansainvälistymismeriittien mukaan. Niihin kuuluvat muun muassa vaihto-opiskelijoiden määrä, kansainvälisten opiskelijoiden suorittamat opintopisteet ja vaikkapa tutkijoiden kansainvälinen liikkuvuus. Bologna on näillä mittareilla numero yksi.
Kansainvälistymismittareilla saadut rahat eivät kulu tilojen vuokriin tai kattoremontteihin vaan niillä pyritään edistämään yliopiston yhteiskunnallista vaikuttavuutta.
Vararehtori Alessandra Scagliarini suosii jumppapalloa, sillä työhön kuuluu paljon pöydän ääressä istumista. Toimiston seinällä komeilee Argentiinan lippu, joka muistuttaa Buenos Airesissa sijaitsevasta Bolognan kampuksesta
Bologna auttaa myös kouluttamattomia
Yllättäen vararehtori Scagliarini kertoo minulle Unibo for Refugees -ohjelmasta, johon mittava osa kansainvälistymismittareilla saatavista rahoista laitetaan.
Vuoden 2015 lopusta lähtien pyörinyt projekti keskittyy auttamaan turvapaikanhakijoiden sopeutumista uuteen maahan.
”Välimeren yli tulevat ja henkensä riskeeraavat pakolaiset ovat monesti koulutettuja ja taitavia ihmisiä, jotka haluavat mahdollisuuden kuulua yhteiskuntaan”, Scagliarini kertoo.
Bolognan yliopisto pyrkii kartoittamaan turvapaikanhakijoiden aiemmin hankittua osaamista ja muuttaa aikaisemmat opinnot ECTS-standardin mukaisiksi, eurooppalaiseen korkeakoulujärjestelmään soveltuviksi opintopisteiksi. Osa maahantulijoista voidaan myös hyväksyä opiskelijoiksi ja heille voidaan myöntää tutkinto, mikä helpottaa työn hankkimista sekä sopeutumista uuteen maahan.
”Haluamme auttaa myös kouluttamattomia. Sitä varten meillä on yrittäjyysprojekti, jossa annetaan eväitä monenlaista kokemusta omaaville pakolaisille”, hän jatkaa.
Projekti keskittyy maatalousyrittäjyyteen, sillä monesti lukutaidottomat ja italiaa puhumattomat saattavat silti olla kokeneita maanviljelijöitä tai karjankäsittelijöitä. Heille annetaan mahdollisuus perustaa oma yritys, parhaassa tapauksessa stipendi, jonka turvin aloittaa työnteko.
”Jos Bolognan yliopistoa uhattaisiin rahoitusleikkauksilla, uskoisin että koko maakunta nousisi vastustamaan. Meillähän on täällä muurit ja linnat valmiina!”
Kansainvälisten asioiden yksikkö koostuu yli neljästäkymmenestä työntekijästä. Heidän työllään Bolognan yliopisto haluaa jatkaa kehittymistä kansainvälisenä tiedeyliopistona. Yliopistojen sisäinen autonomia mahdollistaa rahojen satsaamisen sinne, minne halutaan – myös maahanmuuttajien auttamiseen.
Scagliarinin mielestä yliopisto lunastaa paikkansa yhteiskunnallisena instituuttina, kun se on näkyvä ja tekevä osa ihmisten elämää.
”Jos Bolognan yliopistoa uhattaisiin rahoitusleikkauksilla, uskoisin että koko maakunta nousisi vastustamaan. Meillähän on täällä muurit ja linnat valmiina!”, hän naurahtaa.
Bolognan yliopisto vaalii vanhoja perinteitään ja muistaa ajat, jolloin kaupunkia ympäröivät muurit oikeasti suojasivat pahantekijöiltä.
Scagliarini kertoo, kuinka joka toukokuu vanhassa aula magna luentosalissa pidetään jopa tuhansia ihmisiä vetäviä professorien yleisöluentoja – osa vieläpä latinaksi.
Tilaisuudet kiinnostavat sekä opiskelijoita että tavallisia bolognalaisia, ja miksipä ei? Näyteluennot ovat kiehtova tapa päästä osaksi jotain ikiaikaista ja historiallista.
Samoin opiskelijat valmistuttuaan juhlivat laurea-juhlia, joissa he kulkevat kukkaseppele päässään kaupungilla viiniä juoden. Kyse on vanhasta keskiaikaisesta perinteestä, jonka viettäminen sitoo alumnin osaksi tiedeyhteisöä ja on oivallinen syy juhlia aamunkoittoon asti.
Kiitän vararehtoria ajasta ja suuntaan kohti Piazza Verdiä, jossa minun on tarkoitus tavata opiskelijakunnan edustaja. Kyseinen aukio tunnetaan opiskelijoiden aukiona, ja nimi on osuva: ilmassa on vapputunnelmaa ja kymmenet opiskelijat lukevat kirjojaan, siemailevat virvokkeita tai vain hengailevat.
Suurin osa bolognalaisista opiskelijoista lukee mieluiten ulkona, varsinkin keväisin.
Poliittisten opiskelijajärjestöjen pelikenttä
Tapaan Lorenzo Leonardin aukion viereisessä kahvilassa. Hän on toiminut muutaman suomalaisen opiskelijan kummina ja suunnittelee itsekin opiskelijavaihtoa Ouluun.
Leonardi on aktiivisesti mukana opiskelijapolitiikassa, joka Bolognassa on huomattavasti poliittisempaa kuin vaikkapa Oulussa.
”Täällä on kolme suurinta opiskelijakiltaa. Student Office, Link ja Uni Si. Kaikki niistä ovat enemmän tai vähemmän poliittisia ja hyvin aktiivisia”, hän kertoo.
Yliopistolla toimii myös ylioppilaskunta ja edustajiston tapainen student council, mutta niiden rooli tuntuu olevan lähinnä hallinnollinen.
”Meillä on opiskelijaedustusta kaikissa yliopiston hallintoelimissä, hallituksesta lähtien. Paikoista äänestetään edustajistossa tai ne jyvitetään isoimmille opiskelijakilloille. Esimerkiksi enemmistö kasvatustieteellisen tiedekunnan paikoista kuuluu Student Officelle”, Leonardi selittää.
Student Office, johon Leonardi kuuluu, oli aikanaan katolinen kilta, mutta nykyään se mielletään enemmän oikeistolaiseksi kuin leimallisen katoliseksi. Se on myös maltillisin kolmesta suuresta killasta.
Vasemmistolainen opiskelijaliike Uni Si on hyvin suosittu Bolognassa. Link taas on vasemmistolaisista omaksi suuntauksekseen eriytynyt vasemmistoanarkistinen opiskelijaliike, joka sai alkunsa 1970-luvun väkivaltaisuuksissa, ”lyijyn vuosista”. Linkin taustalla on leikkauspolitiikan vastainen, anarkistinen CUA-järjestö (Collettivo Universitario Autonomo).
Opiskelijakillat järjestävät erilaisia tapahtumia ja pyrkivät vaikuttamaan yliopiston, maakunnan ja hallituksen linjoihin monissa teemoissa, kuten opiskelija-asumisessa ja kampuksien sijainnissa. Lorenzon mukaan Bolognassa esimerkiksi insinöörit eivät muodosta omia teekkarikiltojaan, vaan toimintaa tehdään kolmen ison liikkeen kautta.
”Osa liikkeistä kerää palautetta kursseista ja pyrkii auttamaan yliopistoa kehittämään hallintoaan, kun taas toiset nauttivat enemmän suorista mielenilmauksista”, hän kertoo.
Aiemmin haastattelemani vararehtori Scagliarini kertoi minulle edellisellä viikolla tapahtuneesta suuresta opiskelijoiden mielenilmauksesta, joten kysyn Leonardilta lisätietoja.
”Ah, se kirjastojuttu! Se oli Linkin tekosia”, Leonardi huokaisee. Koska olin kuullut mielenilmauksessa olleen merkittävä määrä katolisia opiskelijoita, epäilykseni heräävät.
Bolognan yliopistossa opiskeleva Lorenzo Leonardi kuuluu maltilliseen Student Officeen ja suunnittelee vaihtovuotta Ouluun.
Opiskelijapolitiikkaan painoarvoa kirveellä
Leonardi kertoo kuinka Bolognan keskusta on täynnä kirjastoja ja laboratorioita, jotka ovat kaikille avoimia joka päivä keskiyöhön asti. Laboratorioihin tarvitsee opiskelijastatuksen, mutta kirjastot ovat auki myös yliopiston ulkopuolisille.
Kyseisen kriisin keskus oli ollut ”kirjasto 36”, Via Zamboni 36:ssa sijaitseva kirjasto. Kyseessä on aivan Piazza Verdin vieressä oleva kirjasto, ja etenkin viikonloppuisin siellä oli nähty jos minkälaista meininkiä.
Linkin mielestä kirjaston kulunvalvonta oli rehtorin tukemaa fasisimia eikä sitä voinut sallia. Niinpä helmikuun lopussa pieni ryhmä Linkin toimihenkilöitä marssi kirveen kanssa kirjastoon ja hajotti kontrollipisteen.
Yliopiston rehtori Francesco Ubertini määräsi, että tähän kirjastoon tulee kulunvalvonta, jossa jokaisen kirjastoon menijän on luovutettava henkilöllisyystodistuksensa pantiksi pääsyä vastaan.
Päätös suututti Linkin, sillä kirjasto 36 oli ollut jo 1970-luvulta lähtien CUA:n kokoontumispaikka ja monikulttuuristen tapahtumien keskiössä.
”Link ei halunnut, että tulijoilta vaaditaan henkilöllisyystodistukset. Ei heillä kaikilla edes ole niitä, eivätkä kaikki heistä edes usko niihin”, Leonardi kertoo.
Linkin mielestä kyseessä oli rehtorin tukemaa fasisimia eikä sitä voinut sallia. Niinpä helmikuun lopussa pieni ryhmä Linkin toimihenkilöitä marssi kirveen kanssa kirjastoon ja hajotti kontrollipisteen.
Koska tällaista opiskelijapolitiikkaa ei hallinnossa katsottu hyvällä, rehtori sulki kirjaston. Viime viikolla rehtori ilmoitti siirtävänsä koko kirjaston pois ikiaikaiselta paikaltaan turvallisuussyistä. Link on protestoinut marsseilla tätä vastaan useita kertoja.
Samalla kun opiskelijat lukivat filosofien vallankumouksellisista ajatuksista, huumeita myytiin avoimesti kirjaston käytävillä.
”Ihmisten pitäisi ymmärtää, että rehtori asetti kulunvalvonnan turvallisuussyistä”, Leonardi painottaa. ”Link yrittää tehdä tästä kamppailun järjestäytymisoikeutta vastaan, mutta tosiasia on, että kirjasto 36 oli rikollisten pesä”, hän pamauttaa.
Samalla kun opiskelijat lukivat filosofien vallankumouksellisista ajatuksista, huumeita myytiin avoimesti kirjaston käytävillä. Alkuvuodesta erään opiskelijatytön päälle oli masturboitu kyseisessä kirjastossa. Tekijä ei jäänyt kiinni.
”Rehtori halusi lopettaa tällaisen turvattomuuden ja henkilökunnan piti saada tietää, ketä kirjastossa milläkin hetkellä oli. Tässä Student Office tukee rehtoria sataprosenttisesti”, Leonardi kertoo. Linkin mielenosoituksia oli siis vastustamassa iso joukkio myös Leonardin liikkeen aktiiveja.
Tällä hetkellä kirjasto on yhä suljettu, ja vastaavat kulunvalvonta-asemat on asennettu muihinkin kirjastoihin. ”Tämän he ovat saaneet mielenosoituksillaan aikaan!” Leonardi puuskahtaa.
On ilmeisen totta, että Bolognassa opiskeilijat ovat tottuneet olemaan aktiivisia ja osoittamaan mieltään. Toisaalta sellainen Bologna on aina ollut: opiskelijat ovat yliopiston alkuaikoina palkanneet opettajat ja sanelleet heille tiukat työehdot. Kaupungista ei saanut poistua ilman pantin jättämistä, ja palkan saattoi menettää jos ei pysynyt kiinni etukäteen tehdyssä tuntisuunnitelmassa. Bolognassa opiskelijat ovat olleet kaiken keskiössä, ilman heitä yliopistoa ei olisi ikinä syntynyt. Siksi tänäkin päivänä Bolognassa opiskelijat tuntuvat olevan ylpeitä joukkovoimastaan.
Hieman yllättäen Leonardi kertoo, että Student Office on tehnyt Linkin kanssa usein yhteistyötä, eikä heidän välillään ole juuri koskaan väkivaltaa. Loppujen lopuksi kyse on siitä, että valta kuuluu opiskelijoille ja heitä pitää kuunnella – tai seuraukset tuntee koko kaupunki nahoissaan.
Mielestäni Oulun yliopistossa harjoitettava opiskelijapolitiikka on kyllä täysin tuhnua tähän verrattuna. Toisaalta joku voisi sanoa, että olemme liian fiksuja valtaamaan katuja ja kapakoita – oli miten oli, Leonardi tulee yllättymään Ouluun saapuessaan.
Haastatteluni perusteella olin piirtänyt kuvan Bolognasta ja huomannut eroavaisuuksia kotiyliopistooni. Halusin kuitenkin vielä puhua jollekulle, jolla on kunnollista kokemusta molemmista.
Oululaiset vaihto-opiskelijat Emma Kurkinen (vasemmalla) ja Anna Peltomaa nauttivat Bolognan keväästä.
Opettajia ei kutsuta saunomaan
Anna Peltomaa ja Emma Kurkinen pyörähtävät paikalle Piazza Verdille. Ammattilaisen elkein he tilaavat suklaa-kaneli-cappuccinot ja istuvat pöytään. Hymy on herkässä auringon lämmittäessä kylmään suomalaiseen talveen tottuneita kasvoja.
”Halusimme ottaa tämän kevään itsellemme”, Kurkinen kertoo. Hän on on Peltomaan kanssa vaihdossa Bolognan yliopistossa. Molemmilla oululaisilla oli takana stressaava musiikkikasvatuksen kolmas vuosikurssi ja jotain oli tehtävä.
”Tämä oli aika spontaani päätös”, Peltomaa naurahtaa. He jättivät hakemuksensa vasta viimeisenä hakupäivänä, ja ruoanrakastaja Kurkinen ehdotti kohteeksi Bolognaa. Kiirettä ja painetta oli elämässä ollut niin paljon, että oli aika irtiotolle.
Hieman syyllisen näköisenä nuoret naiset vakuuttavat kyllä myös opiskelevansa.
”Meille vaihtareille ei tarjota kovinkaan paljon englanninkielistä opetusta, eikä italian kielitaitomme vielä ole kovin vahva”, Kurkinen tunnustaa.
”Suurin ero täällä Suomeen on vastuunkantamisessa. Täällä opinnot täytyy suorittaa paljon itsenäisemmin opintosuunnitelmista lähtien”, Peltomaa kertoo.
”Joka luennolla saattaa olla eri opettaja, mikä on toisaalta mielenkiintoista, mutta samoihin opettajiin ei oikein tutustu”, Kurkinen jatkaa. ”Lisäksi opetus on välillä hyvin kaavamaista luennointia eikä juurikaan osallista.”
”Täällä opettajat vaativat enemmän kunnioitusta, heitä pitää teititellä eikä heitä ole niin helppo lähestyä kuin Oulussa.”
Molemmat olivat toivoneet enemmän kontaktiopetusta, sillä nyt opiskelu on pitkälti oppikirjojen lukemista ja tenttimistä. ”Pidemmällä opinnoissa oleville on tarjolla enemmän opetusta ja kontaktia”, Peltomaa kertoo. Oulussa käytäntö tuntuu olevan päinvastainen.
”Opettajien kanssa on sovittava erikoisjärjestelyistä, koska me emme italiankielisissä suullisissa tenteissä pärjäisi”, Kurkinen kertoo. Tähän mennessä kaikki on sujunut hyvin, mutta tilanne on aina opettajasta kiinni.
”Täällä opettajat vaativat enemmän kunnioitusta, heitä pitää teititellä eikä heitä ole niin helppo lähestyä kuin Oulussa”, Peltomaa huomauttaa. Naiset naurahtavat, että toisin kuin heidän kotioppiaineessaan, näitä opettajia tuskin kutsuttaisiin saunailtaan.
Peltomaa ja Kurkinen ensimmäisiä Bolognaan tulleita oululaisia musiikkikasvatuksen vaihto-oppilaita, joten tilanne on kaikille osapuolille uusi.
”Täällä on kyllä hyvä meininki ja kaupunki on aivan ihana, vaikka opiskelupuolella tökkisikin”, Kurkinen hymyilee. Hän on itse Oulussa toiminut vaihto-oppilaan kummina ja arvostelee bolognalaista järjestelmää kehittymättömäksi.
”Vain meidän tiedekunnassamme on ”Buddy-program”, jossa joku paikallinen opiskelija tutustuttaa käytäntöihin”, hän kertoo.
Oulussa systeemi on huomattavasti parempi. Ensimmäinen kontakti otetaan jo ennen maahan saapumista. Bolognassa vaihtareiden on itse hommattava kämpät ja palloiltava ympäriinsä ilman ohjausta jopa kolme viikkoa ennen kuin kummit aktivoituvat.
”Täällä eletään toisaalta Erasmus-kuplassa: kaikki vaihtarit hengaavat yhdessä ja pitävät toisistaan huolta”, hän lisää. Jokaisella Bolognassa opiskelevalla vaihto-oppilaalla tuntuu olevan ”Hey, this is Erasmus!”-asenne, ja vaihtoaika otetaan kokemusten kannalta.
”Spontaaniushan tässä on tärkeätä eikä täällä kukaan vahdi läsnäoloja luennoilla”, Peltomaa tunnustaa hymyillen.
Vaihtokokemus antaa on myös akateemista kotiinvietävää.
”Tässä oppii itseluottamusta ja itsenäisyyttä opintopolulle. Minusta on tullut täällä varmempi”, hän pohtii.
”Jotenkin tässä oppii myös rentoutta, ei tarvitse hampaat irvessä opiskella, vaan riittää että tekee parhaansa”, Kurkinen lisää.
Molemmat ovat oppineet priorisoimaan opintojensa eri osa-alueita. ”Reippaasti vaan työt alta pois!” Kurkinen tokaisee jämptisti.
Tutustu keväisen Bolognan tunnelmiin myös oheisella videolla.
Mutta kumpi yliopisto miellyttää enemmän, Oulu vai Bologna?
Kysymys vetää Peltomaan ja Kurkisen hetkeksi hiljaiseksi. Naisten katseet harhautuvat Piazza Verdin opiskelijaporukoihin. Kenelläkään ei ole haalareita, ja oululainen kuppikuntaisuus näyttää olevan kaukana. Täällä kaveriporukat ovat poikkitieteellisiä.
”Täällä maan ja kaupungin historia näkyy yliopistomaailmassa, ja sitä myös hyödynnetään opetuksessa”, Peltomaa sanoo. ”Mutta Oulussa on reilusti paremmat opiskelutilat ja opiskelijaruokailu”, hän jatkaa.
Bolognassa varsinaisia opiskelijaruokaloita ei ole kuin yksi, ja se on naisten kokemusten perusteella laadultaan surkea. Opiskeilijat syövät omia eväitään tai lähiravintoloiden pizzaslaisseja.
”Tässä oppii arvostamaan suomalaista, edullista ja hyvää järjestelmää”, Kurkinen toteaa.
Epäkohtiin kuuluu myös tulostamisen vaikeus. Yliopistoista ei juurikaan löydy opiskelijoiden käyttöön tulostimia, ja kaikki käyttävätkin kaupungilta löytyviä yksityisä tulostusliikkeitä.
”Kirjastoissa opiskelukin on hankalaa, kun pitää aina olla henkilöllisyystodistus mukana ja kaikki laukut sun muut pitää jättää päästäkseen sisälle”, Peltomaa kertoo.
Lopuksi kysyn heiltä, maksaisivatko lukukausimaksua tällaisesta yliopistosta. Vastaus on yksimielinen: ei.
”Täällä on vähän liian ’vahvimmat selviää’ -meininki. Kaikki on hyvin itsenäistä. Siinä on hyvät ja huonot puolensa”, Kurkinen pohtii.
”Ilmaisnäytteenä tämä on erityisen hyvä kokemus, mutta vaikea kuvitella maksavani tästä 1500–3000 euroa per lukukausi. Kyllä suomalaista maksutonta koulutusta on vain ihailtava”, Peltomaa tiivistää.
Opiskelijat kokoontuvat aukioille keskustelemaan sekä opinnoista että elämästä.
Tämä kaupunki kuuluu opiskelijoille
Liityn naisten seuraan heidän suunnatessaan kohti Bolognan yöelämää. Opiskelijoita on kaikkialla ja kaupungin katetut kadut kuhisevat elämää.
Bolognaa kutsutaan pylväskäytävien kaupungiksi, sillä keskusta on niitä pullollaan. Yliopiston opiskelijamäärien kasvaessa kaupunkilaiset laajensivat talojaan kaduille, jotta saivat lisää vuokra-asuntoja. Katujen piti silti pysyä tarpeeksi leveinä, joten talot kasvoivatkin pylväskäytävien ylle.
Halvasta viinistä ja oluesta humaltuessani ymmärrän, että Bolognan yliopisto on nimenomaan opiskelijoiden yliopisto. Kaikki lähtee opiskelijan aktiivisuudesta: kädestä ei pidetä, on toimittava itsenäisesti. Bolognassa opiskelijat pidättävät oikeuden vaikuttaa asioihin suorilla mielenosoituksilla eivätkä tunnu innostuvan parlamentaristisesta vaikutuksesta kuten pohjoismaiset kollegansa.
Ehkäpä yliopiston hallinnolle on vain hyvä, että opiskelijat haluavat tehdä itse, sillä opettajilla on aikaa tutkimukselle ja yliopisto pitää huolen työrauhasta. Opiskelijoiden into saadaan suunnattua kaduille, eikä esimerkiksi kabinetteihin, jossa se voisi hallinnollisessa mielessä olla tehokkaampaa.
Opiskelijat eivät kai koskaan ole heränneet vaatimaan ryhmätyöskentelytiloja, tulostuspisteitä tai edullista opiskeluruokailua. Aktiivit tuntuvat keskittyvän keskenään nahisteluun eivätkä ymmärrä, missä ratkaisut tehdään. Jos tämän potentiaalienergian valjastaisi, sillä voisi rakentaa utopian. Onhan varmasti voimaannuttavaa marssia ja heiluttaa lippuja ja viirejä.
Itse yliopisto on ihailtava toimija yhteiskunnallisessa mielessä. Kaikki Italiassa tuntevat Bolognan yliopiston ja sen tekemän tutkimuksen ja työn. Alueen teollisuus on hyvin mukana koulutusohjelmissa: bolognalainen Lamborghini on tänä keväänä aloittanut koulutusohjelman, jossa insinööriopiskelijat pääsevät kuuluisalle autotehtaalle harjoitteluun valmistamaan moottoreita.
Bologna on hyvin vasemmistolainen kaupunki, ja se näkyy myös yliopistolla.
Oulussa opiskelijasta pidetään huolta
Mutta Oulu on silti kova. Meillä opiskelijasta pidetään huoli, ketään ei haluta menettää. Olemme suorastaan liikuttavan empaattisia opiskelijoiden hyvinvoinnista huolehtiessamme.
Bolognaan verrattuna Oulun yliopisto ei ole opiskelijoiden yliopisto. Se on opettajien yliopisto.
Lehtorimme joustavat ja joustavat. Kynnykset eivät ole korkeat, jokaiselle löytyy tarvittaessa erityisjärjestelyt tentteihin ja luennoille. Opiskelijat tunnetaan nimeltä ja jollei opintosuorituksia tule, heistä oikeasti huolestutaan. Ohjausta saadaan käytännössä aina, kun sitä tarvitsevat. Tämä on vähentänyt oululaisen opiskelijan itsenäisyyttä ja puolestaan nostanut opettajan työmäärää.
Missä on tunteen palo, missä protestit ja graffitit?
Oululaiset maisterit eivät ole niin tutkijahenkisiä ja ärhäkköjä kuin bolognalaiset kollegansa, mutta osaavat kuunnella ja pyytää neuvoja. Se on yllättävän tärkeää, etenkin poliittista uraa harkitseville.
Oulussa opiskelijat harvoin marssivat missään, paitsi haalarit päällä. Aktiivinen ylioppilaskunta on hionut vaikuttamisen niin näkymättömäksi ja tehokkaaksi, että mielenilmauksille on varsin harvoin tarvetta. Sen haittapuolena on toiminnan armoton tylsyys valiokuntineen ja toimihenkilöineen. Missä on tunteen palo, missä protestit ja graffitit?
Ehkäpä voidaan sanoa, että Oulun yliopisto ei ole opiskelijapolitiikassaan jämähtänyt 1970-luvulle. Opiskelijat eivät ole rakentaneet tätä taloa, ja siksi heitä on helpompaa opettaa ja rakastaa. Onneksi jossain vaiheessa yliopistolaitoksemme historiassa opiskelija ymmärrettiin resurssina, joka kannattaa hyödyntää. Tämä tarkoittaa, että kannattaa vetää jokainen maisterimankelin läpi, se on pienelle maalle hyväksi.
Yöuneni jäävät vähiin kun metsästän aamuneljältä taksia kohti lentokenttää. Taksikuski puhuu heikosti englantia ja minä vielä heikommin italiaa, mutta juttelemme Bolognasta. Hän on ylpeä yliopistostaan.
Minun ääneni ei ole aina ollut vahva, mutta kuten sanonta kuuluu, harjoittelu tekee mestarin. Toistolla ja yhä udelleen ja uudelleen yrittämisellä olen voittanut oman esiintymistä koskevan epävarmuuteni.
Kaikilla on nimittäin ääni. Yksi ääni ei kuulu vielä kovin kauas, mutta yli 11 000 opiskelijan edustajana ääni on jo paljon vahvempi.
Edustuksellinen demokratia takaa sen, että ylioppilaskunnassa tehdään töitä opiskelijan hyvän elämän eteen. Linjoista päättää edustajisto, jonne opiskelijat jäseninä äänestävät itselle mieluisat edustajansa.
Näyttäisi siltä, ettei nuoria ikäluokkia kiinnosta demokraattinen päätöksenteko yhtä paljon kuin heidän vanhempiaan. Vuoden 2012 Nuorisobarometrista selviää, että nuoret ovat yhä kiinnostuneempia politiikasta. Se ei kuitenkaan näy äänestysinnon kasvamisena.
Tuore EVAn raportti taas kertoo, että vain alle puolet 19–27 vuotiaista pitää ehdottoman tärkeänä elää demokraattisessa yhteiskunnassa. Selvityksen mukaan nuoria kiinnostaakin yhä vahvemmin asiantuntijuuteen perustuva vallankäyttö.
Nuorten poliittisen vaikuttamisen murros on nähtävissä myös ylioppilaskuntakentällä.
OYY:n edustajistovaalien ehdokasasetteluiden määrän kehitystä tarkastellessa huomaa, että edessä on huolestuttava tulevaisuus. Viimeisissä kolmissa vaaleissa ehdokkaiden määrät ovat tippuneet lähes 10 prosenttiyksikköä per vaalit. Vielä vuoden 2009 vaaleissa edustajistoehdokkaita oli 285, vuonna 2011 190, vuonna 2013 172. Viime vaaleissa syksyllä 2015 ehdokkaiden määrä oli jo lähes puolittunut 156 ehdokkaaseen.
Kevään järjestöjen OYY-kummeilustaon tullutkin selväksi, että ylioppilaskunta koetaan etäiseksi. Samalla ylioppilaskunnan toiminnasta tärkeimpänä asiana nähdään opiskelijoiden edunvalvonta.Saa nähdä, vastaavatko kevään jäsenkyselyn syksyllä julkistettavat tulokset järjestöjen näkökulmia.
Edunvalvontaa voi tehdä, kun määritellään tavoite. Edunvalvonta on poliittista, kun sen pyrkimys on saavuttaa ihannetila. Vaikka opiskelijat eivät olekaan kovin yhtenäinen joukko, tavoitteiltaan opiskelijat näyttäytyvät yhtenäisiltä määräenemmistöllä tehtyjen edunvalvonnallisten tavoitteiden takia. Tavoitteiden asettaminen taas on politiikkaa.
Toisaalta juuri opiskelijapiireissä olen huomannut politiikan olevan kirosana.
Politiikka on muuttunut arkikeskusteluissa sanaksi-joka-jääköön-mainitsematta. Poliittisesti aktiivisten nuorten kuplan ulkopuolella en ole juuri kuullut puhuttavan politiikasta. Moni kokee, etteivät poliittiset linjaukset kuulu ylioppilaskuntakentän toimintaan. Siksi Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) joutui perustelemaan hallituskriisin kantojaan ja linjaansa sanoen, että “– opiskelija ei elä tyhjiössä vaan on osa yhteiskuntaa, jossa päätökset vaikuttavat toisiinsa”.
Linjaamalla suunnan korkeakoulukentän tai yhteiskunnan kehitykselle voi yksikin edustaja puhua koko opiskelijapiirin äänellä. Ilman selvää kannanottoa en voisi edustaa ylioppilaskuntamme yli 11 000 opiskelijaa.
Koska uskallus linjata ja ottaa kantaa on opiskelijaliikkeen vahvuus, siitä ei pitäisi luopua.
Julkaistu
SHARE
Jenny Vaara
Kasvatustieteilijävaikuttaja, OYY:n hallituksen varapuheenjohtaja vuonna 2017. Opiskelijan hyvinvoinnin ja kestävän korkeakoulukentän puolella. Twitter: @jennyvaaa
Oululaisten sydäntutkijoiden käyttämää aineistoa voi pitää maailman mittakaavassa erityislaatuisena. Aineiston avulla selvitetään, mitkä tekijät vaikuttavat sydänsairauksia ja äkkikuolemia aiheuttavan fibroosin syntyyn.
Oulun yliopistossa tehtävä fibroottisten sairauksien tutkimus ja terästutkimus saivat kesäkuun alussa Suomen Akatemialta 3,3 miljoonaa euroa. Raha on tarkoitettu yliopiston painopistealueiden vahvistamiseen. Fibroottisten sairauksien tutkimus kuuluu elinikäinen terveys -teeman alle.
Fibroosi tarkoittaa sidekudosta, joka muodostuu elimeen, kun sen omat solut kuolevat. Fibroosia kertyy yleisimmin elimiin, joissa oman solukon uusiutuminen on hidasta tai olematonta. Tällaisia ovat esimerkiksi sydän, keuhkot, maksa, munuaiset ja haima.
Oulun yliopistollisessa sairaalassa kardiologian eli sydäntautien osastolla yliopistotutkijana työskentelevä Juhani Junttila on erikoistunut sydänfibroosiin. Fibroosi liittyy kaikkiin sydänsairauksiin, ja sydänsairaudet ovat suomalaisten yleisin kuolinsyy.
”Kun sepelvaltimotautia sairastava saa sydäninfarktin, sydänlihasta kuolee ahtauman aiheuttaman hapenpuutteen takia. Lihassolut korvautuvat fibroosilla”, sanoo Junttila.
Sepelvaltimotauti on Junttilan mukaan yleisin sydänperäisten kuolemien syy Suomessa. Sydänlihassairauksissa, esimerkiksi sydänlihastulehduksessa ja alkoholin aiheuttamassa kardiomyopatiassa, fibroosin muodostuminen aiheuttaa sydämen vajaatoimintaa. Junttila lisää, että myös verenpainetauti tai perinnölliset syyt voivat paksuunnuttaa sydänlihasta fibroosilla.
Silmukoita sydämessä
Kardiologian tutkimusryhmää Oulun yliopistossa johtaa professori Heikki Huikuri, jonka seuraajaksi Juhani Junttila on myöhemmin astumassa. Suureen ryhmään kuuluu lukuisia tutkijatohtoreita, väitöskirjantekijöitä ja yhteistyökumppaneita Oulun yliopiston muilta tieteenaloilta sekä Euroopasta ja Yhdysvalloista. Ryhmällä on yhteinen National Institute of Healthin rahoitus tunnetun yhdysvaltalaisen Johns Hopkinsin yliopiston kanssa.
Junttilan erikoisalaa on sydänperäisen äkkikuoleman tutkimus. Äkkikuoleman jäljet johtavat fibroosiin.
”Sydänlihassolut ovat järjestyneet ikään kuin jonoihin supistumaan oikeassa suunnassa. Solujen väleihin muodostuva fibroosi haittaa synkroniaa supistuksessa ja estää sähkönjohtumista”, Junttila kertoo.
Lihas johtaa sähköä, mutta fibroosi ei. Kun sähkö ei pääse johtumaan, voi syntyä rytmihäiriö, eräänlainen oikosulku.
”Silloin sähkö tekee silmukoita. Se etsii uuden reitin ja palaa takaisin”, kuvailee Junttila.
Rytmihäiriöt voivat olla fataaleja eli johtaa kuolemaan. Tällaista kuolemaa eivät välttämättä edellä minkäänlaiset oireet.
Miksi fibroosi tappaa nuoren?
Kun ihminen kuolee äkillisesti ilman selvää syytä, ruumiille tehdään oikeuslääketieteellinen tutkimus. Kuoleman selittäjäksi voi löytyä fibroosi sydämessä.
”Toisin kuin muualla maailmassa, Suomessa laki määrää oikeuslääketieteellisen tutkimuksen, kun kuolinsyytä ei tiedetä. Ruumiinavauksiin perustuva aineisto on maailman suurin”, Junttila kehuu.
Oulun yliopiston kardiologian tutkimusryhmä on perehtynyt pohjoissuomalaisten äkkikuolleiden aineistoon vuodesta 1998 lähtien. Sydännäytteistä on tutkittu fibroosin astetta ja eristetty DNA:ta.
”Pohjois-Suomen aineistossa on ollut nuoria äkillisesti kuolleita, joilla ei ole edeltävää sairautta, mutta sydämestä on löytynyt fibroosia”, sanoo Junttila.
Selvitettävänä on, selittääkö geneettinen alttius fibroosin.
Toinen tutkimusryhmän pääteema on äkkikuolemien yhteys aikuistyypin diabetekseen ja sepelvaltimotautiin.
”Aineiston perusteella yli kahdeksankymmentä prosenttia sydänperäisistä äkkikuolemista tapahtuu diabeetikoille. Uutena löydöksenä voi sanoa, että ne sepelvaltimotautia sairastavat, joilla ei ole diabetestä, saavat paremman ennusteen kuin ne, joilla on sekä sepelvaltimotauti että diabetes”, Junttila selvittää. Aiemmissa sydämen magneettitutkimuksissa on havaittu, että diabetes lisää fibroosin muodostumista sydämeen.
Ihmishenkien pelastaminen vaatii jatkuvuutta
Koska valtion myöntämä tutkimusraha on vähentynyt viime vuosina, Akatemia-rahoituksen saaminen on Juhani Junttilan mielestä äärimmäisen tärkeää tutkimusprojektien jatkuvuuden kannalta.
”Geenianalyysit ovat kalliita. Tavoitteenamme on löytää geneettiset syyt, jotka altistavat äkkikuolemaa aiheuttavalle sydänfibroosille, jotta riskiryhmään kuuluvat henkilöt voidaan tunnistaa aiemmin.”
Ajatuksena ryhmällä on, että yhteistyökumppaneiden kanssa voisi kehittää metodeja, jotka estäisivät fibroosin syntymistä.
Tavoitteena on myös selvittää tarkemmin syyt sille, miksi diabeetikoilla on riski kuolla sepelvaltimotautiin sydänperäisesti ja miten kuolleisuutta voisi vähentää.
Koska tutkimus on hidasta ja keskittyy hyvin erikoistuneisiin, pieniin asioihin, suoria vaikutuksia tulokset eivät heti anna. Junttilan mukaan vastausten saaminen vaatii useita käynnissä olevia koeasetelmia ja paljon työtä.
Erityisesti perinnöllisten tekijöiden tutkiminen on Junttilan omien sanojensa mukaan hänelle ”lähellä sydäntä”.
”Ne ihmiset eivät ole itse vaikuttaneet sairastumiseensa. Jos kaikilla ei ole syntyessään samoja pelimerkkejä tähän maailmaan, siihen pitää pyrkiä vaikuttamaan. Jos jokunen henki saataisiin näin pelastettua.”
Julkaistu
SHARE
Sanna Häyrynen
Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu.
Twitter: @sannahayrynen
Viekas kettu ja paha susi ovat satujen vakiohahmoja. Miksi näin on?
Kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen Oulun yliopistosta vastaa, että eläinsadut pohjautuvat esihistoriallisten heimoyhteisöjen mytologiseen tarinaperinteeseen.
”Heimoyhteisöt eivät koostuneet vain ihmisistä, vaan niissä elettiin tiiviisti yhdessä luonnon kanssa. Heimoilla oli omat toteemieläimensä. Raja ihmisen ja eläimen välillä ei ollut niin vahva kuin nyt.”
Esihistoriallinen ihminen personifioi eli inhimillisti eläinten lisäksi luontoa muutenkin: vaikkapa lähteillä ja tuulella oli henki. Korhosen mukaan maailmankuva oli hyvin sieluttunut.
Yhteiselo eläinten kanssa jatkui maatalousyhteiskunnassa, ja ympärillä olevat eläimet tarjosivat valmiin henkilögallerian mielikuvineen.
Kreikkalaisessa tarinaperinteessä Aisopoksen eläinsadut eli faabelit ovat olleet sisällöltään opettavaisia.
”Eläimet ovat helppo vertauskuvien kohde. Kun kettu on näyttänyt juonikkaalta, on juonittelevaa ihmistä ruvettu kutsumaan ketuksi. Vaikuttaa olevan perustavanlaatuista, että ihminen näkee eläimillä erilaisia toimijuuksia”, Korhonen miettii.
Eläinhahmojen rooleissa ilmenee jonkin verran kulttuurisia eroja, joihin yhteisön elinkeino vaikuttaa. Agraariyhteiskunnissa susi on nähty yksinomaan vihollisena, mutta Pohjois-Amerikan intiaanien tarinoissa susien metsästystaitoja ihaillaan.
”Sutta pidetään veljenä tai kollegana, joka on tarinoissa auttajan roolissa”, professori kertoo.
Suomalais-ugrilaisessa perinteessä karhua kunnioitetaan niin paljon, että sen nimeäkin vältetään mainitsemasta. Puhutaan mieluummin mesikämmenestä, otsosta tai kontiosta. Korhonen huomauttaa, että sen sijaan eurooppalaisissa tarinoissa karhu kuvataan usein kömpelönä ja tyhmänpuoleisena tyyppinä, jota kettu huijaa.
Jokin tarve ihmisellä tuntuu olevan ymmärtää ja sepittää eläimen sielunmaailmaa.
”Kun katsoo pieniä lapsia, lähes poikkeuksetta he ovat kiinnostuneita eläimistä. Jotkut eläimet herättävät luontaista hellimisen halua, toiset taas inhoa ja pelkoa.”
Korhosen perheeseen hankittiin muutama vuosi sitten koira. Toisen nisäkäslajin kanssa asuminen on muistuttanut häntä vahvasti siitä, että emme elä tällä planeetalla yksistään ihmisten kesken.
”On kaikenlaista vipeltäjää”, Korhonen toteaa.
Mitä olet aina halunnut tietää tieteestä? Onko olemassa tiedeaiheinen kysymys, johon et löydä vastausta? Vaivaako mieltäsi tiedepulma, jonka kysyminen saisi sinut tuntemaan itsesi tyhmäksi? Nyt voit esittää sinua aina askarruttaneen tiedeaiheisen kysymyksen Oulun ylioppilaslehdelle! Tiedeuutisten jengi ottaa selvää hassuimmista ja höpsöimmistäkin kysymyksistä. Lähetä siis mieltäsi kaihertava kysymys osoitteeseen tiedeuutiset.oyl@gmail.com. Vastaukset selviävät Tiedeuutisissa.
Julkaistu
SHARE
Sanna Häyrynen
Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu.
Twitter: @sannahayrynen
Olen pelännyt kertoa tunteistani ja ajatuksista läheisille ihmisille. Ajatus niiden jakamisesta on tuntunut siltä, että antaisin aseet jollekin toiselle, jolla on kaikki mahdollisuudet tuhota minut, kirjoittaa Aino-Kaisa Manninen.
Viime syksynä hain partiolaisten järjestämälle Value Based Leadership -arvojohtajuuskurssille. Kurssin viimeinen jakso pidettiin kesäkuussa Tampereella.
Monet ovat kysyneet minulta oliko kurssi hyvä. Viimeisenä iltana yksi kurssin ohjaajista kuitenkin neuvoi, että älkää miettikö oliko kurssi hyvä vai huono, vaan minkälaisen muutoksen se on saanut teissä aikaan johtajana.
Nimensä mukaisesti kurssilla puhuttiin paljon arvoista ja kuinka ne näkyvät tai eivät näy omassa elämässä. Itselleni tärkeitä arvoja ovat maailman muuttaminen, uuden luominen ja kehittäminen sekä terveys ja hyvinvointi. Yksi kurssin keskeisistä vahvuuksista olikin näiden asioiden äärelle pysähtyminen, irtautuminen arjesta ja reflektointi.
Kurssilla opetettiin viisi keskeistä periaatetta: fokus eli keskittyminen, saat mitä annat, oma valinta, uskalla heittäytyä ja ei voi näyttää hyvältä kun opettelee.
Näitä periaatteita noudattaen olen kevään aikana muuttunut.
Viime vuonna olin väsynyt enkä juuri nauttinut työstäni. Uutta opeteltavaa oli paljon, en hallinnut kaaosta. Tänä vuonna olen pyrkinyt tekemään enemmän asioita, joista todella nautin – ja tavoite- ja tulosorientoituneena ihmisenä myös asioita, joilla ei välttämättä ole niin selkeää ja konkreettista päämäärää. Aloitin pitkän tauon jälkeen uudelleen tanssiharrastuksen ja ostin sinikantisen vihkon luovaa kirjoittamista varten, nyt kesällä olen palannut jälleen yleisurheilun pariin.
Vaikka en voi väittää kaiken olevan seurausta yhdestä kurssista, on se selvästi tukenut minua muutoksessa erinomaisesti. Nyt teen taas kaikkia niitä asioita, jotka kuuluivat kiinteästi elämääni vielä kymmenen vuotta sitten, mutta jotka jäivät niin sanottujen tärkeämpien asioiden, kuten järjestötoiminnan ja vaikuttamisen, alle.
Kevääseen on kuulunut myös pettymyksiä, epäonnistumisia, romahtamisia ja tilanteita, joista minun on pitänyt kerätä kasaan rohkeuteni.
Yksi kurssin keskeisimmistä oivalluksista oli haavoittuvuuden käsite. Olen oppinut, että on rohkeutta uskaltaa olla haavoittuva.
Olen pelännyt kertoa tunteistani ja ajatuksista läheisille ihmisille. Ajatus niiden jakamisesta on aiemmin tuntunut siltä, että antaisin aseet jollekin toiselle, jolla on kaikki mahdollisuudet tuhota minut. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan olen saanut voimaa siitä, että olen jakanut haavoittavat asiat.
Jokainen meistä epäonnistuu välillä ihmisenä. Johtajakin on ihminen ja se, että hän uskaltaa olla haavoittuva, antaa muille tilaa olla juuri sellaisia ihmisiä kuin he ovat – kaikkine ominaisuuksineen ja haavoittuvuuksineen.
Nyt uskallan olla armollisempi itseäni kohtaan. Tiedän, ettei yhtäkään epäonnistumista tai pettymystä ole mahdoton ylittää. Jatkossa voin käsitellä vastoinkäymisiä entistäkin paremmin niin ihmisenä kuin johtajana.
Julkaistu
SHARE
Aino-Kaisa Manninen
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen pääsihteeri, joka innostuu organisaatioiden kehittämisestä ja haaveilee salaa kirjoittavansa kirjan. Twitter: @AinoKaisaMannin.
