“Jos sanani ovat totta, ruumiini ei mätäne” – Kirkkohaudat raottavat entisajan elämän salaisuuksia

Kirkko, tila ja muisti -hanke tutkii pohjoissuomalaisia kirkkoja ja hautaustapoja. Tekstiilit ja kirkkojen esineistö kertovat omaa kieltään menneisyyden maailmasta ja ihmisten maailmankuvasta. Hankkeen aikana on myös päästy tutkimaan muumioita.

TEKSTI Sampo Marski

KUVAT Sampo Marski

Kirkko on tila, joka on aina aikansa kuva. Tekstiilit ja esineistö kertovat omaa tarinaansa ajan ihmisen tavoista ja maailmankatsomuksesta. Parhaimmillaan arkeologien käsiin päätyy muumioita, mutta tutkimuskohteena voivat olla niin makrofossiilit kuin entisajan hajumaailma.

Arkeologit Tiina Väre, Sanna Lipkin, Annemari Tranberg ja Kirkko, tila ja muisti -projektia johtava Titta Kallio-Seppä tutkivat hankkeessa hautojen avulla pohjoissuomalaista sielunmaisemaa. Projekti on monitieteinen, ja mukana olevista lähes 20 tutkijasta löytyy arkeologien lisäksi niin historioitsijoita kuin biologejakin. Projektissa on myös kansainvälistä väriä, sillä mukana on tutkijoita kahdesta eri yhdysvaltalaisesta yliopistosta.

Pohjois-Suomi on tutkijoiden mukaan otollinen paikka tutkia kirkkohautoja ja muumioita.

“Keminmaan lisäksi täältä löytyy kirkkohautoja muun muassa Haukiputaalta, Sodankylästä ja Kempeleestä”, Tiina Väre kertoo.

Kirkkohaudalla tarkoitetaan kirkon alle haudattuja vainajia. Tapa oli keskiajalla yleinen papiston keskuudessa ja levisi 1700-luvulla myös tavallisen kansan pariin. Tuon ajan kirkkojen lattioiden alta löytyy runsaasti hautoja, joista tutkimusryhmä on kiinnostunut.

Tätä tuoreempia hautoja ei Suomessa ole, sillä kirkkohautaaminen kiellettiin valtiovallan puolesta vuonna 1822.

”1700-luvun lopulla alettiin keskustelemaan siitä, että ruumiiden haju ei välttämättä ollut kovin miellyttävä. Varsinkin kesäaikaan kirkossa on ollut varmasti mielenkiintoiset tuoksut. Tällöin havahduttiin myös siihen, että mätänevien ruumiiden mukana saattoi levitä tauteja”, Titta Kallio-Seppä kertoo.

Ei pelkkiä sormuksia ja luunsirpaleita

Tutkijoiden mukaan kirkkohaudat ovat mielenkiintoisia sen vuoksi, että pohjoisen kylmä ja kuiva ilmanala on usein hidastanut ruumiiden mätänemistä. Osa haudatuista on myös muumioitunut, mikä tarjoaa erityislaatuisen tutkimusaineiston tutkijoiden käyttöön.

”Esimerkiksi tekstiilit ovat usein täydellisinä muumioiden päällä ja todella hyvin säilyneitä”, Sanna Lipkin selventää.

Tutkijoiden mukaan arkeologit häärivät usein sellaisten hautojen parissa, joissa vainajasta on jäljellä luunsirpaleita ja mahdollisesti muutamia metalliesineitä. Kirkkohaudoissa tilanne on toinen.

”Parhaimmillaan vainajat ovat kuin heidät olisi vasta haudattu”, Titta Kallio-Seppä kertoo.

”Antibakteeriset kasvit, joita hautaan on laitettu hajuhaittojen estämiseksi, ovat voineet samalla edistää muumioitumista.”

Tutkimusryhmän mukaan suurimmaksi osaksi kyseessä on luonnollinen muumioituminen. Ei voida myöskään poissulkea sitä ajatusta, että muumioitumista olisi ihmistoimin edesautettu.

”Esimerkiksi hautakasveilla on voinut olla merkitystä. Antibakteeriset kasvit, joita hautaan on laitettu hajuhaittojen estämiseksi, ovat voineet samalla edistää muumioitumista. Valitettavasti meillä ei ole tietoa, kuinka tarkoituksenmukaista tämä on hautaamisessa ollut”, Tiina Väre kertoo.

Väreen mukaan muumioitumisen edesauttaminen voi olla peräisin uskonpuhdistusta edeltävältä ajalta. Katolisen kirkon pyhäinjäännekultti sopii hyvin yhteen ajatukseen muumioitumisesta.

Joka tapauksessa muumioituminen synnytti kirkon kannalta hyödyllisiä tarinoita.

Keminmaan muumioituneen kirkkoherran, Rungiuksen, kerrotaan perimätiedon mukaan sanoneen: ”Jos sanani ovat totta, ruumiini ei mätäne”.

”Toki tämä on vain tarina muiden joukossa, mutta en näe, että legenda mitenkään mahdoton olisi”, Tiina Väre naurahtaa.

Lasten hautaaminen tavallista

Suurin osa kirkkojen alta löytyvistä haudoista on lapsien hautoja. Lapsikuolleisuus oli 1700-luvulla korkea ja oman lapsen hautaaminen valitettavan arkipäiväistä. Osasyy tähän oli imetyskäytäntöjen puutteellisuus.

Lipkinin mukaan lasten haudat ovat erilaisia kuin aikuisten haudat. Niissä oli enemmän kukkakoristeita ja muuta tavaraa, jotka ovat tutkijoille herkullista materiaalia. Haudoissa näkyy myös nuorten kädenjälki.

”Lasten haudat olivat usein nuorten koristelemia. Arkeologisessa materiaalissa on aika ainutlaatuista, että voidaan varmasti sanoa jonkin esineen olevan nuorten tekemä. Lapset ja nuoret ovat usein näkymätön osa historiaa ja arkeologiaa”, Lipkin kertoo.

Tutkimusryhmän mukaan lasten hautaaminen oli yhteisöissä eräänlainen nuorten osallistamisriitti. Mieskummin tehtävä oli valmistaa lapsen arkku ja naiskummin järjestää tilaisuus, jossa hautaan menevät koristeet valmistettiin. Myös miespuoliset olivat tähän tilaisuuteen tervetulleita.

”Niin karmeaa kuin lapsen hautaaminen onkin, oli vainajan valmistaminen samalla harvinaislaatuisia tilaisuuksia, joissa voitiin seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Samalla se valmisti nuoria siihen ajatukseen, että kyllä, myös teidän lapsenne saattavat kuolla.”

Koska kuolema, erityisesti lasten kuolema, oli elämässä vahvasti läsnä, oli tämä yksi tapa osallistaa nuoret yhteisöön ja sen tapoihin ja normeihin. Samalla vainajan valmistaminen oli niitä harvoja tilaisuuksia, jossa nuoret saivat olla keskenään ilman aikuisten valvontaa.

”Niin karmeaa kuin lapsen hautaaminen onkin, oli vainajan valmistaminen samalla harvinaislaatuisia tilaisuuksia, joissa voitiin seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Samalla se valmisti nuoria siihen ajatukseen, että kyllä, myös teidän lapsenne saattavat kuolla”, Lipkin kuvailee.

Tutkijoiden mukaan arkeologit häärivät usein sellaisten hautojen parissa, joissa vainajasta on jäljellä luunsirpaleita ja mahdollisesti muutamia metalliesineitä. Kirkkohaudoissa tilanne on toinen. Kuvassa Sanna Lipkin ja Tiina Väre tutkivat Keminmaalta löytynyttä hopeasormusta.
Tutkijoiden mukaan arkeologit häärivät usein sellaisten hautojen parissa, joissa vainajasta on jäljellä luunsirpaleita ja mahdollisesti muutamia metalliesineitä. Kirkkohaudoissa tilanne on toinen. Kuvassa Sanna Lipkin ja Tiina Väre tutkivat Keminmaalta löytynyttä hopeasormusta.

Arkeologia yhä monitieteellisempää

Kirkko, tila ja muisti -projektissa on käytetty useiden eri tieteenalojen metodeja. Muumioita tutkittaessa nousevat esiin esimerkiksi kysymykset hautarauhasta ja vainajien kunnioittamisesta. Myös tässä laaja metodologia auttaa. Nykytekniikan avustuksella vainajien arkkuja ei tarvitse parhaimmillaan edes avata.

”Tomografisilla kuvauksilla saadaan selville esimerkiksi arkussa käytettyjen naulojen paikat ja rakenneratkaisut”, Tiina Väre kertoo.

Kuvausten avulla on muun muassa saatu selville, että vainajien päällä olevat vaatteet eivät ole tavallisia vaatteita vaan varta vasten vainajalle tehtyjä. Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa tehty yhteistyö on paljastanut myös muita salaisuuksia menneisyydestä.

”Paleopatologian ja tietokonetomografian metodeilla on selvitetty muun muassa menneisyyden tauteja. Erityisen mielenkiintoista stabiili-isotooppianalyysin käyttö, jolla voidaan saada selville vainajasta paljon sellaista, joka ei olisi muuten mahdollista. Hampaiden tutkiminen kertoo myös paljon vainajasta, esimerkiksi sen, onko häntä imetetty vai ei”, Väre jatkaa.

Haudoista on myös tutkittu makrofossiileita. Kasvit, siemenet ja hyönteiset kertovat paljon menneestä. Asiaan erikoistunut Annemari Tranberg on löytänyt haudoista muun muassa kasveja. Niiden tutkiminen tuo oman näkökulmansa entisaikojen hautausmenetelmien tarkkailuun.

”Makrofossiilit kertovat hautaamisesta, siihen liittyvistä rituaaleista ja ympäristöstä. Hautoihin laitettiin kukkia muun muassa pahan hajun karkottamiseksi. Kesäaikaan ruumiit tietysti mätänivät ja kirkossa oli varmasti melkoiset tuoksut”, Annemari Tranberg kertoo.

Tutkimuksessa on toki apuna myös historian osaamista, sillä arkistoista löytyy tähdellistä tietoa tutkimuksen avuksi.

Historian elävöittämistä ja muumion paluu

Kirkko, tila ja muisti -projekti on poikinut myös muuta kuin tieteellisiä artikkeleita. Projektin innoittamana on tehty muun muassa teatteriesitys ja tulevaisuudessa on tarkoitus tehdä Keminmaan muumioitunutta kirkkoherra Rungiusta käsittelevä elokuva.

”Koen, että näistä projekteista pitää jäädä käteen myös jotain populaarimpaa eikä vain niitä englanninkielisiä tiedeartikkeleita. Vaikka toki niiden tekeminen se päätavoite on”, Titta Kallio-Seppä täsmentää.

Tällä hetkellä projektin puitteissa kerätystä esineistöstä valmistellaan näyttelysarjaa, jonka on tarkoitus tulla esille Ouluun, Kemiin ja Tornioon.

Muumioiden ja kirkkotilan tutkiminen ei kuitenkaan tutkimusryhmän mukaan lopu tähän, sillä pohjoissuomalaisilla kirkkohaudoilla on vielä paljon kerrottavaa. Esimerkiksi lapsuuden historia ja imetys ovat teemoja, jotka voivat antaa paljon myös tänä päivänä käytävään keskusteluun.

Sampo Marski

Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.

Lue lisää:

Tulevaisuuden odotukset vaikuttavat ihmisen hyvinvointiin – Oululaistutkimus auttaa ymmärtämään syitä näköalattomuuden taustalla

Sanna Huikari tutki väitöskirjassaan alkoholin käytön vaikutusta avioeroihin sekä työttömyyden ja taloudellisten kriisien yhteyttä itsemurhiin. Huikarin mukaan sosiaalisella normilla on suuri vaikutus siihen, miten elämän vastoinkäymiset otetaan vastaan. Lisäksi näköalattomuus on myös osaltaan itseään ruokkiva kehä: jatkuva puhe epävarmuudesta synnyttää edelleen epävarmuutta. Syyskuussa väitellyt tuore tohtori vannoo monitieteellisyyden nimiin, ja toivoo, ettei tiedeyhteisössä kaivauduttaisi poteroihin.

Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Eppu Normaalin laulun sanoihin kiteytyy suomalaisen kansanluonteen karikatyyrin lisäksi myös Sanna Huikarin väitöskirjan, Empiirisiä tutkimuksia itsemurhien ja avioerojen taloustieteestä, teemat.

Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun tutkija tarkasteli syyskuun puolivälissä julkaistussa väitöksessään alkoholin käytön vaikutusta avioeroihin sekä työttömyyden ja taloudellisten kriisien yhteyttä itsemurhiin.

Huikarin väitöskirja koostuu kolmesta artikkelista. Ensimmäisessä hän tutki alkoholinkäyttöä ja sen yhteyttä avioeroihin 23 OECD-maassa.

”Aineistona meillä oli tilastoja aina vuodesta 1960 vuoteen 2010, joten puhutaan aika laajasta tutkimuksesta.”

Tutkimuksessa selvisi, että alkoholin käytöllä on tutkituissa OECD-maissa sekä lyhyen että pitkän aikavälin yhteys avioeroihin.

”Toki voidaan ajatella, että avioerot nostavat alkoholin kulutusta, mutta meidän aineistomme mukaan näin päin asioiden välillä ei kausaalisuhdetta löytynyt.”

Työttömyys yhteydessä itsemurhiin

Huikarin tutkimuksessa käytiin läpi myös työttömyyden ja itsemurhien yhteyttä. Hänen mukaansa työttömyys on usein esimerkiksi bruttokansantuotetta parempi mittari talouden tutkimiseen.

Tutkimusaineistona olleesta Tilastokeskuksen kuluttajabarometristä selvisi myös työllisyysodotukset. Tutkimuksen mukaan ympäröivän yhteiskunnan odotuksilla on selkeä yhteys itsemurhiin.

”Työllisyyden nousun vaikutusta itsemurhiin on tutkittu ennenkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun tutkittiin myös ihmisten työllisyysodotusten vaikutusta itsemurhiin.”

Huikarin mukaan sosiaalisella normilla on suuri vaikutus siihen, miten elämän vastoinkäymiset otetaan vastaan. Syvässä istuva ajatus siitä, että “meni, miten meni, kunhan menee paremmin kuin naapurilla” voi elämän aallonpohjalla olla kova pala purtavaksi.

Tutkimuksessa Huikari yhdisti myös sosiaalisen normin käsitteen työttömyyteen. Hän jakoi aineiston perusteella Suomen matalan ja korkean työttömyyden alueisiin, joilla tarkasteli työttömyyden vaikutusta itsemurhiin.

”Niillä alueilla missä työttömyys oli alkujaan matala, työttömyyden noustessa sen vaikutus itsemurhiin oli suurempi.”

Huikarin mukaan sosiaalisella normilla on siis suuri vaikutus siihen, miten elämän vastoinkäymiset otetaan vastaan. Syvässä istuva ajatus siitä, että “meni, miten meni, kunhan menee paremmin kuin naapurilla” voi elämän aallonpohjalla olla kova pala purtavaksi.

”On helpompi jäädä työttömäksi, jos ympärillä on muitakin työttömiä. Jos on itse se kaveripiirin ainoa työtön, niin kyllähän se voi ottaa koville.”

Huikarin mukaan esimerkiksi valtiollisia tukitoimia voisi tulevaisuudessa kuvitella kohdennettavan tämän kaltaisten tutkimustulosten pohjalta.

Talouskriisien luonteella on väliä

Väitöskirjansa viimeisessä osassa Sanna Huikari tutki talouskriisien vaikutusta itsemurhiin. Niiden vaikutuksia itsemurhiin on tutkittu ennenkin, mutta Huikarin tutkimuksessa käsiteltiin ensimmäistä kertaa sitä, vaikuttaako talouskriisin luonne jotenkin itsemurhien määrään.

“Talouskriisejä on erilaisia. Esimerkiksi vuoden 2008 pankkikriisi oli luonteeltaan hyvin erilainen verrattuna vaikkapa vuonna 1973 maailmanmarkkinoita ravistelleeseen öljykriisiin.”

Tutkimuksessa selvisi, että vuosien 2001, 2008 ja 2011 talouskriisit näkyivät aikaisempaa suurempina piikkeinä itsemurhatilastoissa. Tilastojen tulkinnassa pitää kuitenkin olla tarkkana.

“Vaikka luvut olivat määrällisesti isompia kuin edellisten kriisien yhteydessä, niin suhteutettuna väestönkasvuun ero käytännössä katosi.”

Itsemurhien määrä on myös hyvin kulttuurisidonnaista. Huikarin mukaan yksittäisistä kriiseistä parhaiten jäi mieleen Japanin vuoden 1997 talouskriisi. Tuolloin maassa tehtiin vuoden aikana kymmenentuhatta itsemurhaa enemmän kuin edellisinä vuosina.

“Niitä tilastoja katsellessa piti useaan kertaa tarkistaa lähdeaineistosta lukujen oikeellisuus. Niin hurjia ne olivat.”

Kriisityypeistä itsemurhatilastojen mukaan vakavimpia olivat osakemarkkina- ja pankkikriisit. Huikarin mukaan kriisi on itsemurhatilastojen valossa sitä vakavampi, mitä enemmän se kohdistuu yksilöön.

“Esimerkiksi Suomessa 1990-luvun alun laman seurauksena yhden ihmisen henkilökohtainen velkataakka saattoi kriisin seurauksena kasvaa yhdessä yössä sellaiseksi, että siitä oli mahdoton selvitä.”

Tutkittu tieto tärkeää yhteiskunnallisesti

Itsemurhat, työttömyys ja avioerot eivät ole kevyimpiä aiheita tutkittavaksi. Mikä sai Huikarin kiinnostumaan aiheista?

”Vuonna 2012 British Medical Journalissa julkaistiin tutkimus, jonka mukaan vuoden 2008 finanssikriisi näkyi piikkinä Iso-Britannian itsemurhatilastoissa. Luin tutkimuksen ja innostuin.”

Brittitutkimuksen lisäksi Huikaria motivoi Suomen korkeat itsemurhatilastot.

”Tuolloin Suomi oli vielä itsemurhatilastojen kärkimaita Euroopassa. Ajattelin, että samantyyppinen tutkimus olisi hyvä toteuttaa myös kotimaisesta aineistosta.”

Synkät tutkimusteemat ovat Huikarin mielestä tärkeitä myös yhteiskunnalliselta kannalta. Hänen mukaansa kaikki uusi tieto, joka voi valottaa mekanismeja esimerkiksi itsemurhien taustalta, vie eteenpäin ja voi osaltaan auttaa tulevaisuudessa vähentämään itsemurhia.

”Uskon, että näissä asioissa kaikki tieto on askel parempaan.”

Huikarin tutkimusintressit eivät ole aivan perinteisiä taloustieteen aiheita. Hänen tutkimustensa teemat liikkuvat alueilla, jotka on perinteisesti mielletty esimerkiksi sosiologian tai lääketieteen osaamisalueeksi.

Pahimmillaan taloustieteilijöitä on Huikarin mukaan syytetty jopa “taloustieteen imperialismista” eli ilmiöstä, jossa taloustiede tunkeutuu omine tutkimusmetodeineen muille tieteenaloille ja yrittää tehdä tieteenalan omat metodit ja käytänteet tarpeettomiksi.

”Eihän tässä olla kertomassa, miten lääketiedettä tai sosiologiaa tulisi tutkia, vaan tuoda osaltaan lisävalaisua näihin teemoihin. Uskon, että tällainen toiminta on kaikkien etu.”

Silpputyö ja sukupolven tuska

Huikarin tutkimuksista nousee esille yksi teema: tulevaisuuden odotukset, tai niiden puute, vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin. Näköalattomuudesta on puhuttu niin sanotun Y-sukupolven kohdalla, joka joutuu painimaan yhteiskunnan odotusten kanssa historiallisessa tilanteessa, jossa työ on muuttunut pätkäksi ja silpuksi. Eläkevirkoja on tarjolla vain harvoille ja valituille.

”Näköalattomuus on myös osaltaan itseään ruokkiva kehä: jatkuva puhe epävarmuudesta synnyttää epävarmuutta.”

”Siinä mielessä nämä ajatukset ovat huolestuttavia, että meillä menee materiaalisessa mielessä nyt paremmin kuin koskaan.”

Oman tutkimuksensa valossa Huikari haluaa laittaa ajatukset näköalattomasta tulevaisuudesta perspektiiviin.

”Jos tarkastellaan niin radikaaleja toimia kuin itsemurhia, niin niiden määrä on viime vuodet ollut selvässä laskussa. Näköalattomuus on myös osaltaan itseään ruokkiva kehä: jatkuva puhe epävarmuudesta synnyttää epävarmuutta.”

Monitieteellisyyden puolestapuhuja

Tulevaisuudessa Sanna Huikari suunnittelee tutkimusta lääketieteen kentällä. Hän on mukana Pohjois-Suomen syntymäkohorttia tutkivassa työryhmässä.

“Kohortissa on laaja aineisto vuosina 1966 ja 1986 syntyneistä suomalaisista. Näiden tilastojen pohjalta olisi tarkoitus tutkia muun muassa ihmisten liikuntatottumuksia ja niiden kustannuksia yhteiskunnalle.”

Yhdestä asiasta Huikari on kuitenkin varma. Hän haluaa tehdä monitieteellistä ja yhteiskunnallisesti merkittävää tutkimusta myös tulevaisuudessa.

“Toivon, että tiedeyhteisössä voitaisiin vielä avoimemmin mielin miettiä, mitä toisella tieteenalalla olisi annettavaa, ja lähdettäisiin rohkeasti tekemään yhteistyötä. Jos toinen tieteenala voi antaa edes ripauksen jotain uutta tietoa esimerkiksi itsemurhista, on se silloin myös yhteiskunnallisesti merkittävää.”

 

Lue lisää Huikarin tutkimusaiheista: Viikon 39 tutkijatapaaminen: Sosiaalisia normeja ja virtasvaikutusta.

Sampo Marski

Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.

Lue lisää:

Oulussa kehitetty pelillistetty sovellus sai nuoret miehet liikkumaan

Pokémon Go -mobiilipeli sai kesällä 2016 pelaajat liikkeelle ympäri maailmaa. Oulussa kehitettiin samantyyppinen mobiilisovellus muutamia vuosia aiemmin osana liikuntalääketieteellistä tutkimusta.   

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

Fyysinen aktiivisuus voi jäädä luennoilla istumisen ja esseiden kirjoittamisen lomassa vähälle. Erilaiset aktiivisuusrannekkeet patistavat ajoittain nousemaan tuolista ja liikkumaan.

Aktiivisuuden seuraamisella on merkitystä: Oulun yliopistossa nuorille miehille tehdyssä tutkimuksessa huomattiin tällaisten sovellusten voivan todella lisätä fyysistä aktiivisuutta.

Oulun yliopiston tohtorikoulutettava Anna-Maiju Leinonen ja hänen tutkimusryhmänsä ovat tutkineet nuorten miesten fyysistä aktiivisuutta pelillistämisen keinoin.

Leinosen tutkimus oli osa vuonna 2009 aloitettua MOPO-hanketta. MOPO-hankkeessa toteutettiin tutkimusta muun muassa Oulun alueen kutsuntojen yhteydessä vuoteen 2013 saakka. Hankkeen päätoteuttajia olivat Oulun diakonissalaitoksen liikuntalääketieteellinen klinikka ja Oulun yliopisto, ja keskeisiä yhteistyökumppaneita olivat Oulun kaupungin liikuntapalvelut, Virpiniemen liikuntaopisto sekä Puolustusvoimat.

Pelillistetyn palvelun pilotti-interventio järjestettiin vuonna 2012, jolloin tutkimus kesti kolme kuukautta. Tuolloin mukana oli 280 kutsuntoihin osallistunutta nuorta miestä, joille tutkimusryhmä antoi aktiivisuusrannekkeet. Rannekkeiden avulla ryhmä sai positiivisia tuloksia fyysisen aktiivisuuden lisääntymisestä.

Leinosen ja tutkimusryhmän toteuttama laajempi kuuden kuukauden tutkimus aloitettiin vuoden 2013 syyskuussa kutsuntojen yhteydessä. Tutkimusryhmä järjesti kutsunnoissa kuntotestin, johon osallistuneilta kysyttiin halukkuutta osallistua tutkimukseen.

Tutkimusryhmä jakoi aktiivisuusrannekkeet kaikille tutkimukseen osallistuneille 496 nuorelle miehelle. Osallistujat jaettiin kahteen ryhmään: kontrolliryhmään ja interventioryhmään.

Kontrolliryhmäläiset eivät saaneet palautetta aktiivisuudestaan, heidän ainoa tehtävänsä oli mitata omaa aktiivisuuttaan ja ladata se tutkimustietokantaan.

Interventioryhmä ei saanut ensimmäisen viikon aikana palautetta aktiivisuudesta. Tämän jälkeen he saivat ohjeet palautteen saamista varten mittarista sekä tutkimusta varten kehitetystä MOPOrtaali-mobiilisovelluksesta.

Anna-Maiju Leinosen mukaan MOPOrtaalin tavoitteena oli nuorten miesten aktivointi myös sosiaalisesti eikä vain fyysisesti.

”Syrjäytyminen on ongelma nuorten miesten keskuudessa, ja sovelluksella haluttiin rohkaista heitä myös sosiaalisuuteen.”

Sovelluksen avulla käyttäjä pystyi seuraamaan omaa fyysistä aktiivisuuttaan sekä kuntoaan. Käyttäjä sai palvelun kautta muun muassa päiväkohtaista minuuttitietoa omasta aktiivisuudesta.

Palvelussa toimi lisäksi chat, jonka kautta käyttäjät pystyivät keskustelemaan toistensa kanssa. Käyttäjät pystyivät myös jakamaan kuvia, saamaan tietoa liikunnasta ja ravitsemuksesta sekä Oulun kaupungin nuorille kohdennetuista palveluista.

 

Peli innosti liikkumaan

Interventioryhmän käyttäjät pääsivät pelaamaan Clans of Oulu -peliä, joka kehitettiin yhteistyössä tutkijoiden, nuorten sekä oululaisen Ludocraft-pelifirman kanssa. 

Pelissä Oulun kartta oli jaettu alueisiin, ja käyttäjät pystyivät valtamaan niitä menemällä fyysisesti paikan päälle ja maksamalla pelissä kerätyillä pisteillä. Pelissä oli viisi joukkuetta, kirjautuessa sisälle pelaaja sai valita joukkueen, jossa halusi pelata.

Pelissä sai lisäpisteitä muun muassa aktiivisuustiedon lataamisesta, fyysisen aktiivisuuden lisäämisestä sekä istumisen vähentämisestä.

”Pelin tapahtumat näkyivät myös palvelun kautta eli ne integroitiin toisiinsa. Lisäksi pelissä ja palvelussa käytettiin yhteneväistä ulkonäköä.”

Leinosen mukaan palvelusta jaettu tieto oli räätälöityä kunkin käyttäjän aktiivisuustason ja elämäntapamuutoshalukkuuden perusteella.

Tutkimus jatkui vuoden 2014 maaliskuulle, jolloin tutkimukseen osallistuneille teetettiin sama kuntotesti kuin syksyllä 2013. Noin 70 prosenttia tutkimukseen mukaan lähtijöistä oli mukana loppuun saakka.

 

Aktiivisuus lisääntyi yksittäisillä käyttäjillä

Tutkimuksen päätavoitteena oli arvioida sovelluksen soveltuvuutta nuorten miesten aktivointiin.

Palveluun kirjautui lopulta 60 prosenttia kaikista interventioryhmäläisistä ja nämä 161 käyttäjää kirjautuivat palveluun yhteensä hieman yli 1000 kertaa.

Kirjautumisia palveluun oli keskimäärin kolme yhdeltä henkilöltä.

Anna-Maiju Leinosen mukaan kirjautumismäärät olivat vähäisiä, vaikkakin osa käyttäjistä kirjautui palveluun jopa 200 kertaa. Peliä sen sijaan pelasi puolen vuoden aikana 56 käyttäjää, mikä on noin viidesosa interventioryhmäläiistä. Leinosen mukaan aktiivisia pelaajia oli vielä vähemmän.

Tutkimuksen toisena tavoitteena oli arvioida, voiko palvelun avulla saavuttaa positiivisia muutoksia fyysisessä aktiivisuudessa ja kunnossa. Aktiivisuustiedon vertailuun tutkimusryhmä käytti MVPA-aikaa. 

”MVPA-ajalla (Moderate to vigorous physical activity) tarkoitetaan fyysistä aktiivisuutta, joka sisältää kaiken liikunnan reippaasta intensiteetistä ylöspäin.”

MVPA-aikaan kuuluvat reippaaseen, tehokkaaseen ja erittäin tehokkaaseen liikuntaan käytetty aika. Tutkimusryhmä havaitsi interventioryhmällä viikoittaisen keskimääräisen fyysisen aktiivisuuden lisääntyvän ja kontrolliryhmällä laskevan.

Muutos ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkittävä ennen kuin vasta yksittäisillä viikoilla tutkimuksen loppuvaiheilla.

Tutkimuksen alussa ja lopussa suoritetuissa kuntomittauksissa tapahtuneissa muutoksissa ei ryhmien välillä havaittu eroja.

Vaikka fyysinen aktiivisuus lisääntyi yksittäisillä käyttäjillä, fyysisen aktiivisuuden lisääntyminen ei näkynyt ryhmätasolla.

“Tuloksia voidaan siis pitää lupaavina, mutta jotta pääsisimme todellisiin muutoksiin nuorten miesten käyttäytymisessä, tulisi palvelua edelleen kehittää.”

Leinosen tutkimusryhmällä ei ollut sosiaalisen aktivoitumisen osalta käytössä mittareita, joilla muutosta olisi mitattu.  

Tutkimuksen avulla osa vähemmän liikkuvista nuorista miehistä saatiin aktivoitua.

 

Vähensikö tiedonsiirron vaikeus tiedonsaantia?

Leinosen mukaan tutkimuksen haasteena oli vähäinen aktiivisuustieto sekä palvelun käytön kiinnostuksen ylläpito. Tutkimuksen aikana käyttäjien piti itse huolehtia aktiivisuustiedon lataamisesta tutkimustietokantaan, mikä saattaa selittää tiedon vähäisyyttä.

Aktiivisuusmittarilla mitattu tieto siirrettiin tietokantaan heille annetun Flowlink-latausalustan avulla: Käyttäjät riisuivat rannekkeen ranteesta ja asettivat sen alustalle. Alusta itsessään oli kytketty tietokoneeseen.

Mittarin osalta tiedonsiirrossa ei hyödynnetty esimerkiksi Bluetooth-yhteyttä, jonka avulla tietojen lataaminen olisi ollut paljon helpompaa.

Käyttäjiltä kerätyn palautteen mukaan helpompi tiedonsiirto olisikin ollut paikallaan.

Anna-Maiju Leinonen pitää tutkimuksen vahvuuksina muun muassa laajaa väestöpohjaista tutkimusjoukkoa ja jatkuva-aikaista aktiivisuuden mittausta molemmissa tutkimusryhmissä. Tutkimuksen tulokset auttavat kehittämään tulevaisuudessa vaikuttavia ja nuoria kiinnostavia palveluja, jotka tukevat muun muassa fyysisen aktiivisuuden lisäämistä.

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää:

Eikö lehmä asukaan häkissä? – Moni alakouluikäinen lapsi ei tiedä mistä ruoka tulee

Tuoreen väitöstutkimuksen mukaan jopa yli kolmanneksella lapsista on virheellisiä käsityksiä ruoan reitistä ja maatiloista. ”Ymmärrys siitä, mistä ruoka tulee ja miten omilla valinnoillaan voi vaikuttaa, on hakusessa”, muotoilee Luonnonvarakeskuksen tutkija Pia Smeds. Jotta virheelliset luulot väistyisivät, lasten olisi hyvä päästä luokkahuoneen lisäksi tutustumaan myös koulupuutarhoihin, luontoon ja maatiloihin.

TEKSTI Heidi Niemi

KUVAT Anni Hyypiö

Suomalaisten maatilojen määrä on laskussa, ja suomalaisista noin 70 prosenttia asuu urbaanissa ympäristössä.  

Kun omakohtaista kokemusta ei ole, käsitys ruoantuotannosta ja maatiloista on monella lapsella kertomusten varassa. Luonnonvarakeskuksen tutkijan Pia Smedsin väitöstutkimuksen mukaan yli kolmanneksella lapsista onkin virheellisiä mielikuvia maataloudesta ja ruoantuotannosta.

Smedsin tutkimus osoittaa, miten koulusta saatu tieto ruoasta ja maanviljelystä yhdistyy median ja muun ympäristön välittämään kuvaan. Lastenkirjojen ja piirroshahmojen vaikutus ulottuu lasten mielikuviin maatilan eläimistä ja työstä. Tutkimuksessa mukana olleet lapset piirsivät esimerkiksi elefantin lehmän viereen ja lehmän häkkiin, Smeds kertoo.

Oulun yliopistossa 10.11. väitelleen Smedsin kasvatustieteen alan väitöskirja käsittelee ruokakasvatusta, eli lasten mielikuvia ja oppimista ruoan reitistä pellolta pöytään. Smedsin tutkimuksessa oli mukana 318 5- ja 6-luokkalaista oppilasta Helsingistä, Vaasasta, Forssasta ja Jokioisilta.

Smedsin mukaan tutkimukseen osallistuneiden lasten mielikuvissa maatila vertautuu eläintarhaan, ja käsitys maataloudesta on romantisoitunut: lehmät lypsetään käsin eikä kännykkä löydä signaalia. Kun lapset menevät paikan päälle maatilalle, he huomaavat että todellisuus ei vastaakaan mielikuvia: älypuhelin pelaa myös maatilalla, eivätkä lehmät ole häkeissä kuten eläintarhan eläimet lastenkirjoissa ja -ohjelmissa. 

Vaikka tutkimuksen mukaan kaupungissa asuvat lapset romantisoivat maatiloja maalla asuvia enemmän, kaikilla lapsilla oli samantyyppisiä virheellisiä mielikuvia. Lasten äidinkielellä ei ollut vaikutusta vastauksiin.

Pia Smedsin mukaan kyseessä on suurempi ongelma kuin ymmärretään. Smedsiin yhteyttä ottaneet opettajat ovat kertoneet että jotkut yläkoululaiset eivät tiedä miten perunoita keitetään tai että ne pestään maasta nostamisen jälkeen.

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.
Luonnonvarakeskuksen tutkija Pia Smeds näkee kouluruoan erinomaisena pedagogisena välineenä. Ruoan kautta voidaan opettaa lapsille omien valintojen ympäristövaikutuksia ja antaa valmiuksia tehdä kestäviä valintoja. Kuva: Riikka Kalmi.

 

Omakohtainen kokemus tehostaa oppimista

Mutta mikä neuvoksi? Pia Smeds tarjoaa avuksi vierailua maatilalle. 

Kun tutkimukseen osallistuneet lapset vierailivat ruoan alkulähteillä eli maatiloilla, he oppivat tehokkaammin ja keskittyivät paremmin. Smedsin tutkimus osoittaa, että lasten vieminen aitoon ympäristöön antaa lapsille luokkahuoneeseen verrattuna erilaisen mahdollisuuden oppia, antaen kokonaiskuvan siitä, mistä ruoka tulee ja millaista on työ ja elämä maatilalla.

”Luokkahuone on rajoitettu ympäristö”, hän toteaa.

Smedsin mukaan oppiminen omakohtaisen kokemuksen kautta aidossa ympäristössä antaa tilaa erilaisille oppijoille ja syventää oppimiskokemusta: itse koettu jää paremmin mieleen, ja käsitys ruoasta sekä maatilasta muuttuu realistisemmaksi. Tiedon saaminen ja maatilan kokeminen paikan päällä siis korjaa mielikuvia vastaamaan todellisuutta.

Smedsin mukaan lapset hyötyvät maatiloihin tutustumisesta ja koululle tulevista vierailijoista, kuten paikallisista yrittäjistä. Kun lapset viedään ulos luokasta koulupuutarhaan, luontoon tai maatilalle, oppimiselle avautuu uusia mahdollisuuksia.

Smedsin mukaan on tärkeää, että lapset tietävät mitä syövät, mistä ruoka on tullut lautaselle ja millaista työtä sen eteen on tehty. Lasten on hyvä huomata että ruoan ei tarvitse tulla kaukaa, eikä ruoan kasvattaminen ole vaikeaa tai outoa, hän painottaa.

Pia Smeds näkeekin kouluruoan erinomaisena pedagogisena välineenä. Ruoan kautta voidaan opettaa lapsille omien valintojen ympäristövaikutuksia ja antaa valmiuksia tehdä kestäviä valintoja.

Vaikka lapset ovat tulevaisuuden päättäjiä, tulevaisuus ei ole vain poliitikkojen vastuulla, vaan “kaikkien panos lasketaan”. Hänen mukaansa on tärkeää, että jokainen tietää omat mahdollisuutensa vaikuttaa.

Ruoan kautta voidaan antaa konkreettisia välineitä kestävän tulevaisuuden rakentamiseen, hän kertoo. Jotta lapset voivat tehdä ekologisia ja eettisiä käytännön valintoja, heillä on oltava tietoa. Ruokakasvatus onkin pitkälle kantavaa kestävyyskasvatusta, Smeds toteaa.

Heidi Niemi

Tiedeviestinnän ja kirjallisuuden opiskelija, joka ei tiedä, mutta ottaa selvää.

Lue lisää:

Mennyt on läsnä nykyisyydessä – Lapin synkkä kulttuuriperintö -hanke selvittää Suomen ja Saksan sota-ajan yhteistyön jälkiä Pohjois-Suomen mielenmaisemaan

Toisen maailmansodan aikaan saksalaissotilaat asuttivat Lappia käydessään omaa sotaansa Neuvostoliittoa vastaan. Sodanaikaiset suhteet saksalaisiin ovat olleet suomalaisille vaikea, usein myös tyystin vaiettu asia. Oulun yliopiston arkeologian professori Vesa-Pekka Herva on tarttunut aiheeseen Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeessa. "Olemme halunneet ottaa kiinni jossain määrin marginaaliin jääneestä – tai jätetystä – aiheesta."

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

”Suomen ja Saksan yhteistyökuvio on ollut alusta lähtien hyvin kaksijakoinen, mikä tekee siitä aiheen, jota on hankala käsitellä. Meitä kiinnostaa, miten siihen on suhtauduttu sodan jälkeen”, kertoo Oulun yliopiston arkeologian professori Vesa-Pekka Herva.

Hän on tutkinut suomalaisten ja saksalaisten yhteistä elämää osana Suomen Akatemian rahoittamaa Lapin synkkä kulttuuriperintö -hanketta. Tutkimukseen kuuluvat myös kulttuuriperinnön ”vaihtoehtoiset” hyödyntämistavat, kuten sotaan liittyvien esineiden etsintä ja keräily sekä saksalaiskohteiden kartoittaminen.

Tutkimus on poikkitieteellistä, ja siinä hyödynnetään arkeologian lisäksi sosiologian, antropologian ja historian näkökulmia.

Herva kertoo saksalaisiin ja toiseen maailmansotaan liittyvän tutkimuksen nivoutuvan hänen omiin tutkimusintresseihinsä siten, että yksi hänen tekemistensä painopiste on historiallisen ajan ja lähimenneisyyden arkeologiassa ja kulttuuriperinnön tutkimuksessa. Kulttuuriperinne on myös akatemiahankkeen näkökulma.

”Yleisesti kulttuuriperinnön tutkimuksen ideana on selvittää sitä, miten menneisyys on läsnä nykyisyydessä: miten menneisyyttä esitetään, tulkitaan ja käytetään eri tarkoituksiin nykyisyydessä.”

 

Inarin yleisökaivaukset valottavat saksalaisten kokemuksia Lapissa

Tutkimushankkeen myötä on järjestetty kahtena kesänä vuosina 2016 ja 2017 yleisökaivauksia Inarissa. Tänä kesänä järjestetyille yleisökaivauksille hanke sai lisärahoitusta Helsingin yliopistolta. Hervan mukaan hanke on Oulun ja Helsingin yliopistojen välinen yhteisprojekti.

Vuonna 2016 tutkimusryhmä sekä joukko vapaaehtoisia kaivajia kaivoivat Inarissa saksalaisen sotilassairaalan jäänteitä. Tänä vuonna he kaivoivat saksalaista sotilastukikohtaa. Herva kertoo molempien kaivausten ideana olleen yhteisöarkeologinen tutkimus, jolloin tutkimuksia tehdään yhteistyössä vapaaehtoisten, ei-ammattilaisten kanssa.

Koska suomalaisten ja saksalaisten suhde oli sota-aikana vaikea, aihe on monille haastava. Hervan mukaan yleisökaivaukset ovat yksi tapa, jolla ihmiset voivat käsitellä suomalaisten sodanaikaista suhdetta saksalaisiin.

Hän kertoo yleisökaivauksilla käyneen henkilöitä, jotka eivät osallistuneet kaivauksiin, mutta jotka kuitenkin halusivat puhua aiheesta tai jakaa muistojaan Hervan ja tutkimusryhmän kanssa.

Yleisökaivausten tarkoituksena oli etsiä saksalaisten leirien arkipäiväiseen toimintaan liittyvää esineistöä, jota he löysivätkin sairaalatarpeista viinapulloihin. Ryhmä keskittyi erityisesti roskakuoppien kaivamiseen, koska juuri roskien perusteella on mahdollista päästä isompiin kysymyksiin siitä, miten saksalaiset ovat kokeneet heille hyvin vieraan ympäristön sekä toimineet siinä ympäristössä.

”Kaivausten osalta hanke siis tutkii sota-aikaa, kun taas hankkeen muissa osa-alueissa tutkitaan kulttuuriperintöön liittyviä asioita, kuten millaisia jälkiä saksalaisjoukkojen läsnäolo on jättänyt pohjoisen ihmisten mielenmaisemaan ja elinympäristöön.”

 

Kiinnostuitko aiheesta? Kuuntele Tiedeuutisten toisesta podcastista, miten sodasta Suomessa puhutaan, miksi Suomen ja Saksan sodanaikainen yhteistyö on vaiettu aihe, ja millaisia yliluonnollisia kokemuksia pohjoisen sotahistoriallisiin kohteisiin liittyy. Haastateltavana arkeologian professori Vesa-Pekka Herva, haastattelijana Heli-Paaso Rantala. Soundcloudin linkki ei valitettavasti toimi Tuudossa.

 

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää:

Tuleeko Oulusta historianfilosofian uusi keskus?

Journal of the Philosophy of History on historianfilosofiaan painottuva kansainvälinen tieteellinen julkaisu, jonka toimituksen siirtyminen Ouluun voi uuden päätoimittaja Jouni-Matti Kuukkasen mukaan nostaa Oulun yliopiston maailmankartalle. Kuukkasen mukaan julkaisun avulla yliopistolla on mahdollisuus profiloitua historianfilosofian keskukseksi.

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston filosofian apulaisprofessori Jouni-Matti Kuukkanen on aloittanut tämän vuoden alusta kansainvälisen Journal of the Philosophy of Historyn toimittamisen Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. 

Julkaisu keskittyy historianfilosofian alaan, sen pääpainon ollessa historiassa ja historiankirjoituksissa, jotka käsittelevät filosofisia teemoja, menetelmiä tai käsitteitä. Tieteellisiä julkaisukanavia arvioivan kotimaisen Julkaisufoorumin luokituksessa julkaisu on sijoitettu tasolle 1 (perustaso). 

Kuukkanen näkee julkaisun toimituksen siirtymisen Ouluun mahdollistavan Oulun profiloitumisen historianfilosofian keskuksena. Ala ei ole kovin suuri, ja Hollannissa historianfilosofialla on jo vahva asema, toisin kuin muualla Euroopassa.

“Julkaisu on ainoa Euroopassa julkaistava kansainvälinen alaan keskittyvä lehti. Sen siirtyminen keskemmältä Eurooppaa Ouluun on merkittävä tekijä”, hän arvioi.

Virallisesti Kuukkasen pesti päätoimittajana alkaa vasta heinäkuussa, jolloin ilmestyy lehden toinen numero. Lehden ensimmäisestä numerosta vastasi nyt jo vetäytynyt päätoimittaja, Frank Ankersmit. Journal of the Philosophy of Historyn julkaisija pysyy edelleen Hollannissa, vain toimitustyö siirtyy Ouluun.

 

Tavoitteena korkealaatuisuus ja mielenkiintoisuus

Jouni-Matti Kuukkasen mukaan päätoimittaja vastaa yhdessä toimituskunnan kanssa lehden linjasta ja sen toiminnasta.

Journal of the Philosophyn toimituskunta on kansainvälinen, ja se koostuu neljästä henkilöstä: yhdysvaltalaisesta Allan Megillistä, englantilaisesta Giuseppina D’orosta, hollantilaisesta Herman Paulista ja virolaisesta Marek Tammista. Lisäksi toimituskunnalla on taustavaikuttajana senior editorina toimiva entinen päätoimittaja Ankersmit, joka on myös julkaisun perustajajäsen.  

Kuukkanen hoitaa Editorial Manager-ohjelman kautta kirjoitusten kulkua, tekee päätöksiä ja ehdotuksia toimituskunnalle ja viime kädessä tekee myös itse lopulliset päätökset ja ratkaisut.

“Lehteen lähetetyn kirjoituksen hyväksyminen tai hylkääminen tapahtuu aina toimituskunnan päätöksen kautta.”

Kuukkanen voi pyytää toimituskunnan apua myös vertaisarvioijien hankkimisessa. Hän kertoo käyvänsä itse ensin lähetetyt kirjoitukset läpi, jonka jälkeen hän pyytää toimituskunnalta nimiehdotuksia vertaisarvioijista.

Yleensä Kuukkanen on itse yhteydessä vertaisarvioijiin, jotka joko suostuvat tai kieltäytyvät kunniasta. Vertaisarvioijan suostuminen pyöräyttää pitkän julkaisuprosessin käyntiin.

“Tavoitteena on, että paperiset numerot sisältävät korkealaatuisia, arvioinnin läpäisseitä ja tieteellisesti mielenkiintoisia artikkeleita.”

Uutena päätoimittajana Jouni-Matti Kuukkanen toivoo, että julkaisu nähtäisiin vahvuutena ja voimavarana. Hän toivoo myös, että julkaisu herättäisi kiinnostusta myös Oulun yliopistossa.

“Joskus tulevaisuudessa olisi todella mukavaa, jos Oulussa olisi paikan päällä riittävästi asiantuntemusta, jotta muitakin paikan päällä olevia kuuluisi toimituskuntaan. Esimerkiksi yhdysvaltalaisessa History and Theory -lehdessä on näin.”

 

Kiinnostuitko aiheesta? Kuuntele Tiedeuutisten ensimmäisestä podcastista, millainen tieteellisen julkaisun toimitusprosessi on ja millaisena Jouni-Matti Kuukkanen näkee historianfilosofian aseman Oulussa ja tieteen kentällä. Haastattelijana Heli-Paaso Rantala. Soundcloudin linkki ei valitettavasti toimi Tuudossa.

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää: