Kerro vaikeuksistasi myös somessa

Viimeisessä kolumnissaan Laura Tauriainen toivoo, että sosiaalinen media olisi muutakin kuin kauniita asioita ja ihmisiä.

Joitakin vuosia sitten eräs blogimaailmasta tuttu aviopari erosi. Ero oli monelle järkytys. Mitään merkkejä ei ollut ilmassa, edes vauva.fi:ssä ei oltu juurikaan spekuloitu erolla. Vielä hetki sitten pariskunta oli hehkuttanut onneaan sosiaalisessa mediassa, kunnes parisuhdeonni alkoi yhtäkkiä näkyä sisällöissä yhä harvemmin. Jonkun ajan päästä yleisölle julkaistiin suru-uutiset. Suurimmalle osalle seuraajista ero tuli kuin puskista.

Ei ihme, että ero yllätti – eihän mitään kerrota, ennen kuin kaikki on virallista. Harva puhuu sosiaalisessa mediassa raskaita elämänmuutoksia edeltäneistä vaikeista ajoista. Varsinkaan kaikista suosituimmat ja seuratuimmat.

Kukaan ei päivitä Instagramiin riitelevänsä puolisonsa kanssa päivittäin. Ei kerrota, että käydään pariterapiassa, pidetään taukoa tai harkitaan eroa. Tai että pussaillaan työkaveria firman bileissä ja kadutaan sitä puolisolle seuraavana päivänä.

Harvan elämä on niin auvoisaa kuin some antaa ymmärtää. Vaikka myös tunnetuilla somepersoonilla on vaikeuksia, he pitävät kulissia yllä viimeiseen asti ja kertovat ongelmistaan vasta, kun vaihtoehtoja ei enää ole.

Toisaalta ymmärrän valinnan hyvin. Jokaisella pitää olla oikeus kertoa vain sen verran, kuin kokee itselleen parhaaksi. En osaa edes kuvitella, minkälaisia kommentteja tuhansien tai satojen tuhansien seuraamat somejulkkikset saavat ollessaan tavallista avoimempia. Varmasti paljon kiitosta ja kannustusta, mutta sitäkin enemmän pilkkaa ja ilkeyksiä.

Ymmärrän hyvin, ettei sellaisessa asemassa tee mieli antaa anonyymeille enää yhtään enempää aseita, joilla he voivat sivaltaa jo muutenkin vaikeana aikana. On vain viisasta huomata, milloin oma psyyke tai itsetunto on liian haavoittuvainen ottamaan vastaan lisää kolhuja.

 

Kulissien ylläpitäminen ei rajoitu vain parisuhdeasioihin. Harvoin puhutaan vaikkapa siitä, että töissä on menossa huono jakso, tai kuinka välillä tekisi mieli lähettää lapset maata kiertävälle radalle. Harva kertoo julkisesti, että parhaan ystävän kanssa on riitaa tai naapureihin meni välit poikki. Kukaan ei myönnä, että on rahavaikeuksissa tai velkakierteessä. Ei somessa mainita, että alkoholia tulee tissuteltua päivittäin tai sovitut asiat jäävät tekemättä krapulan takia.

Onneksi hiljaisuuteen on muutama poikkeus. Esimerkiksi sinkkubloggari ja kirjailija Henriikka Rönkkönen on suorastaan brändännyt itsensä paljastelun paronittareksi. Avoimuus on osa Rönkkösen somehahmoa, ja varmasti yksi merkittävä syy hänen suosioonsa. Myös monet äitibloggaajat puhuvat lapsiperhearjen ikävistä puolista. Vanhemmuudesta ja sen haasteista puhuminen on toisaalta hieman ongelmallista, koska lapsia täytyy suojella negatiiviselta huomiolta. Silloin avoimuus jää väistämättä vain tasolle, joka on lasten kannalta suotuisin.

Jos joku kertookin vaikeasta elämäntilanteestaan, se tehdään usein jälkeenpäin, kun kaikki on jo ohi ja koettu joskus aikaa sitten. Vaikka sekin on hienoa ja ihailtavaa, joskus toivoisin, että joku uskaltaisi kertoa ongelmistaan jo silloin kun ne tapahtuvat. Kun tunteet ovat pinnassa. Kun se on täyttä todellisuutta.

Joskus, kun itse olen yrittänyt puhua hankalista asioista, minulle on sanottu, että olisit onnellinen kun sinulla on kaikkea tuota – ihanat lapset, mies, läheisiä ihmisiä, kivoja töitä ja mukava koti. Sitä helposti leimautuu valittajaksi, kun haasteistaan yrittää puhua rehellisesti.

Ihan kuin se, että on jonkun silmissä onnistunut, tarkoittaisi, ettei saisi olla ongelmia. Ihan kuin en arvostaisi kaikkea, mitä minulla on, jos kerron elämääni kuuluvan myös huonoja päiviä.

 

Toivoisin vain, että some olisi muutakin kuin kauniita asioita ja ihmisiä. Ja haluan uskoa, että rohkeus avata myös huonoja hetkiä antaa paitsi muille ihmisille, myös itselle voimaa.

Minä esimerkiksi voisin kertoa, että en osaa aina lopettaa juomista ajoissa, kun olen juhlimassa. Voisin myöntää, että näin kävi viimeksi toissapäivänä. Ehkä tunnustaisin myös, että olin seuraavana päivänä krapulassa, vaikka olisi pitänyt olla lasten kanssa. Saattaisin myös kertoa, että mieheni oli minulle tästä vihainen, koska en pystynyt hoitamaan velvollisuuksiani sovitulla tavalla. Sanoisin myös, että minulla oli siitä kamala olo ja saatoin päättää, että en juo enää koskaan.

Jos uskaltaisin.

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Yritin kaikkeni, mutta minusta ei tullut somestaraa

Laura Tauriainen halusi tuhansia seuraajia, mutta joutui tyytymään satoihin. “Somekuuluisushaaveideni takana on tämä kulissiyhteiskunta, jossa ihmisen merkittävyys mitataan seuraajien määrässä", hän pohtii.

Vuosien ajan olen kokeillut monia konsteja somesuosion saavuttamiseksi. Haaveilin siitä, että minulla olisi tuhansia seuraajia.

Mutta epäonnistuin.

Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kokeillut eri tapoja, ottanut eri kanavia käyttööni tai antanut haaveelle aikaani. Aloitin yrittämisen jo vuonna 2009, kun perustin ensimmäisen blogini. Promosin blogiani ja itseäni hyvin aktiivisesti aiheeseen liittyvällä suositulla keskusteluforumilla. Annoin lehtihaastatteluja, yhden valtakunnalliseen aikakauslehteenkin.

Sen jälkeen olen kerännyt seuraajia Twitterissä puhumalla tisseistä, poseerannut somekuvissa Sampo Kaulasen ja Tuomas Enbusken kanssa, perustanut YouTube-tilin ja tehnyt sinne mieheni avustuksella hyvin työläitä, mutta ei erityisen hauskoja sketsivideoita.

Ujuttauduin Snapchatin alkuaikojen sisäpiiriin vaivaisilla muutaman sadan katselukerroillani – vain, koska olin siellä ensimmäisten joukossa. Tämän seurauksena pääsin osallistumaan vuoden 2016 Some Awardseihin, jossa otin kimppakuvia suosittujen vloggaajien kanssa.

Olen alkanut kirjoittaa useita blogeja eri aiheista, kuten treenaamisesta, mielenterveydestä ja perhe-elämästä.

Silti suuria massoja ei ole kiinnostanut. Muutama sata seuraajaa siellä, toinen mokoma täällä.

Samaan aikaan olen seurannut, kun aiemmin mainitsemani Snapchat-sisäpiirin muut tyypit ovat menestyneet urallaan upeasti. Minni Väärä ja Paju Dare keräävät suosiota PS Olen vegaani -YouTube-kanavalla. Joonas Pesonen pääsi juuri Clarion-hotelliketjun brändilähettilääksi ja asuu vuoden hotellissa. Mikko Toiviainen taas on luonut hienoa uraa kirjallisuusvaikuttajana. Vain muutamia mainitakseni.

Somesuosion puutteesta huolimatta olen saanut töitä digitaalisen markkinoinnin alalta. Olen työskennellyt Qstock-festivaalin sosiaalisen median tuottajana, ja nyt teen töitä Luova toimisto Rangassa copywriterinä ja markkinoinnin suunnittelijana.

Nämä saavutukset ovat eittämättä hienoja ansioita. Ja periaatteessa ne riittävätkin minulle.

 

Mutta.

Silti minua harmittaa, etten ole saanut edes muutamaa tuhatta seuraajaa muutaman sadan sijaan. Tuntuu, että isompi seuraajamäärä tekisi minusta uskottavamman sosiaalisen median ammattilaisen. Ehkä se myös hivelisi ekstroverttipersoonaani kuuluvaa huomionhakuisuutta.

Lisäksi tuntuu nololta, että kaikesta tästä yrittämisestä huolimatta en ole onnistunut. Olisin halunnut löytää oman juttuni, joka olisi tehnyt minusta kiinnostavan seurattavan – ilman, että olisin haalinut seuraajani kyseenalaisilla keinoilla.

Google nimittäin kertoo paljon keinoja seuraajamäärien kasvattamiseksi. Voisin huijata ja ostaa seuraajia, tai vaikkapa kehittää itselleni täysin valheellisen someidentiteetin. Nämä ovat vain pari todellista, mutta räikeimmästä päästä olevaa esimerkkiä tavoista, joilla suurta suosiota on tavoiteltu – ja myös saatu.

 

Seuraajat eivät kuitenkaan tee minusta – tai kenestäkään – parempaa tai arvokkaampaa ihmistä.

Somekuuluisushaaveideni takana on tämä kulissiyhteiskunta, jossa ihmisen merkittävyys mitataan seuraajien määrässä.

Haluan silti uskoa, että minä olen kiinnostava. Tämä ihminen, joka olen oikeassa elämässä, on kiinnostava. Se ei vain välity someen.

Ehkä yritän liikaa. Ehkä en tarpeeksi. Ja siksi olen lakannut yrittämästä.

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Somessa mikään ei ole aidosti aitoa

“Entä jos ei sanottaisi, että joku on aito? Entä jos ei edes yritettäisi väittää, että on olemassa rehellistä somea?” Laura Tauriainen kysyy kolumnissaan.

Kaikki tietävät, että kaikkea somessa nähtyä ei kannata uskoa. Mutta minä väitän, että sosiaalisessa mediassa ei kannata uskoa mitään.

Nyt.fi uutisoi, että radiojuontaja Jaajo Linnonmaa ja hänen julkkisystävänsä kommentoivat toistensa Instagram-kuvia nostaakseen seuraajamääriään. Kukaan ei tiedä varmasti, kuinka hyvin taktiikka oikein toimii, koska Instagram ei kerro algoritmeistään ja niiden toiminnasta julkisesti. Silti oletuksena on, että kun suositut käyttäjät tykkäävät tai kommentoivat Instagram-julkaisua, sen näkyvyys kasvaa.

Linnonmaalla ja hänen kavereillaan on oma viestiryhmä, jonka jäsenet pyrkivät pelaamaan tätä Instagram-peliä. Näitä ryhmiä kutsutaan Instagram-podeiksi, ja niistä kannattaa lukea tarkemmin Nytin jutusta.

Osa ihmisistä suivaantui Linnonmaan porukan toiminnasta siksi, että he kokivat, ettei kuvien sovittu tykkääminen ole aitoa. Kun julkaisuja kommentoidaan ja tykätään seuraajamäärät mielessä, reaktiot eivät ole rehellisiä.

Mutta onko mikään somessa lopulta aitoa?

 

Monet somehahmot tai sosiaalisessa mediassa aktiiviset organisaatiot ja brändit tavalla tai toisella alleviivaavat aitouttaan.

Esimerkiksi Skam-sarjasta tuttua Ulrikke Falchia kehutaan rehellisyydestä ja innostavuudesta, koska hän esittelee Instagramissa vatsamakkaroitaan tai meikitöntä naamaansa.

Yhtenä syynä aitouden korostamiseen saattaa olla se, että sosiaalisessa mediassa näkee niin paljon ylenpalttista silottelua ja feikkaamista. Instagram on täynnä suosittuja käyttäjiä, joiden somekuvat eivät näytä heiltä itseltään. Joidenkin sometähtien kuvat ovat jo niin photoshopattuja, ettei heitä enää tunnista edes ihmisiksi: vyötäröitä on kavennettu, peppuja pyöristetty ja mikä kamalinta, jopa lasten reisiä ja vatsoja on tasoiteltu. Juuri tällaisten ylisiloiteltujen tilien takia Instagram on tutkitusti mielenterveydelle haitallisin sosiaalinen media.

Vastapainona Instagramissa on myös feikkauksia paljastavia tilejä, jotka esittelevät rinta rinnan IG-tähtien versiot ja käsittelemättömät kuvat ja näin näyttävät, mitä kaikkea on muokattu.

Harjaantumaton silmä ei välttämättä erota kaikkia hienoisia silotteluja tai kavennuksia, mutta jokainen näkee kyllä, jos kuvia on muokattu reippaalla kädellä. Siksi vaarallisimpia saattavat lopulta olla ne käyttäjät, jotka ratsastavat näennäisellä rehellisyydellä.

Sosiaalisessa mediassa kaikki feikkaavat jotain, ja jotain jätetään aina näyttämättä.

Ulrikke Falch on kaunis, nuori ja mediaseksikäs myös vatsamakkaroineen ja aamu-unisine silmineen. Ulrikkella ei ole meikittömillä kasvoillaan esimerkiksi aknea, ruusufinniä tai pahaa silsaa.

Vitiligosta eli ihon pigmenttihäiriöstä tunnettu Winnie Harlow on iso tähti ja huippumalli. Hänellä tuskin olisi somessa miljoonia seuraajia, ellei hän olisi kaikissa kuvissaan niin upeasti stailattu, ammattilaisten meikkaama – ja superkaunis. Hänen aitoutensa ja ihailtu rohkeutensa sopii siis sosiaalisesti hyväksyttävään muotiin.

 

Mitä tästä kaikesta ajattelevat ne, joilla on ulkonäössään tai itsessään jotain sellaista, joita ei somessa koskaan näe, edes näiden “aitojen sometähtien” feedeissä?

Millä tavalla itsensä arvottaa mies, joka ei koskaan näe sosiaalisessa mediassa ketään itsensä kaltaista? Kenen tarinasta saa voimaa tyttö, joka syystä tai toisesta ei uskalla olla oma itsensä? Entä ne yksinäiset äidit, jotka kokevat jotain, joista eivät edes suorapuheisimmat äitibloggaajat puhu? Saati he, jotka eivät ole cissukupuolisia, joille some-esikuvia ei juuri ole tarjolla?

Entä jos ei sanottaisi, että joku on aito? Entä jos ei edes yritettäisi väittää, että on olemassa rehellistä somea? Osaisimmeko sitten suhtautua sosiaalisen median välittämiin epärealistisiin ihannekuviin terveemmin?

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Lisää opiskelijalähettiläitä, kiitos!

“Se, että yliopisto antaa opiskelijoilleen vapaat kädet tehdä omannäköisiä päivityksiä julkiselle, viralliselle kanavalleen, on luottamuksenosoitus”, kirjoittaa Laura Tauriainen.

Turun Sanomat uutisoi marraskuun lopussa Turun yliopiston aloittaneen opiskelijalähettilästoiminnan. Nyt joukko opiskelijoita tekee sisältöä vuoroviikoin yliopiston Instagramiin. Puolen vuoden mittaisen projektin tavoitteena on saada opiskelijoiden ääni kuuluviin ja viestiä siitä, millaista opiskelijaelämä todellisuudessa on.

Itä-Suomen yliopistolla on samankaltainen lähettiläsjoukko tekemässä Instagram-sisältöä, mutta yliopiston virallisen tilin sijaan erilliselle UEFlähettiläs-tilille. Myös nämä lähettiläät näyttävät yliopisto-opiskelua omasta näkökulmastaan.

Myös Oulun yliopiston Instagram Storiesin puolella on näkynyt esimerkiksi kansainvälisten opiskelijoiden tuottamaa sisältöä, mutta itse feedin julkaisut näyttäisivät olevan pääasiassa viestintätiimin heiniä. On silti mukava nähdä myös oman yliopistomme olevan mukana opiskelijalähettiläiden hyödyntämisessä.

 

Instagram on kanavana juuri oikea tällaiseen sisältöön, onhan se rutkasti vapaamuotoisempi ja vähemmän pönöttävä kuin vaikkapa Twitter tai Facebook, joihin opiskelijoiden tekemä sisältö ei oikein edes istu.

Opiskelijalähettiläiden sisällöt toimivat erityisen hyvin Instagramin Storiesin puolella, missä ne ovat vielä aidompia ja tekijöidensä näköisiä. Sisällöt ovat enemmän hetken tuotoksia, eivätkä niin mietittyjä kuin feedissä. Instagramin alkuperäinen ideahan oli näyttää pieniä, nopeita hetkiä arjesta – olla instant.

Jotain Instagramin hetkellisyydestä on jo kadonnut, sillä nykyään etenkin feedissä näkyvät kuvat ja videot ovat usein ammattilaisten tekemiä, siloteltuja brändisisältöjä. Itse kaipaisin enemmän rosoa myös Instagramin kuvavirran puolelle – ja juuri siihen kaipuuseen opiskelijalähettiläiden postaukset vastaavat.

Opiskelijalähettiläiden edesottamuksista kiinnostuvat tietysti muut opiskelijat ja yliopisto-opinnoista haaveilevat. Silti aito, kiinnostava, opiskelijoiden itsensä tuottama sisältö saa myös kaltaiseni alumnin koukuttumaan. Tulen iloiseksi @uniturku-tilin pienistä tarinoista, joissa opiskelijat kertovat omasta arjestaan. Itä-Suomen sympaattiset UEFlähettiläät esittelevät lempipaikkojaan kampuksella ja antavat hakutärppejä pääsykokeita varten. Näiden hetkien kautta voin jollain tasolla päästä sisälle vaikkapa kasvatustieteiden tai lääkiksen opiskelijoiden elämään.

Se, että yliopisto antaa opiskelijoilleen vapaat kädet tehdä omannäköisiä päivityksiä julkiselle, viralliselle kanavalleen, on luottamuksenosoitus. Se viestii siitä, että yliopisto pitää opiskelijoidensa näkemyksiä, mielipiteitä ja kokemuksia tärkeinä sekä arvostaa heidän ammattitaitoaan alansa edustajina jo ennen valmistumista.

Toki opiskelijalähettilyydestä voi olla hyötyä myös tulevaa työelämää ajatellen. Kuinka moni opiskelija voi sanoa tehneensä sisällöntuotantoa tuhansille seuraajille suuren organisaation viralliselle Instagram-tilille?

 

Seuraavaksi toivoisin, että yliopistot veisivät tiedeviestintänsä vahvemmin sosiaaliseen mediaan antamalla tutkijoilleen vapaat kädet Instagramissa. Millainen on tutkijan työpäivä? Minkälaisia ajatuksia tutkija päässä ehtii päivän mittaan kulkea? Missä he tykkäävät syödä lounasta, mistä saa yliopiston parhaat kahvit?

Tutkijoita ja heidän työtään nostetaan toki esille jo yliopiston viestinnässä, mutta minä haluaisin nähdä myös virallisten potrettien ja mediatiedotteiden taakse.

Tutkijoiden voisi olla hyvä ottaa sosiaalisen median sisällöntuotantoa käyttöön myös siksi, että populaarin tiedeviestinnän on mukauduttava tähän aikaan ja löydettävä uusia väyliä yleisön löytämiseen. Eipä sekään varmaan haittaisi, jos tutkijan ammattiin saataisiin lisää mediaseksikkyyttä.

Soisin siis opiskelijalähettiläiden löytävän tiensä mahdollisimman monen yliopiston sosiaaliseen mediaan ja inspiroivan tutkijoita kokeilemaan tutkijalähettiläänä toimimista. Oulun yliopisto voisi avata pelin antamalla Insta-tunnarit vaikkapa kirjallisuudentutkija Jyrki Korpualle. Minä ainakin katsoisin hänen boomeranginsa ja superzoomauksensa.

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Viekö Helsinki Oulun sometähdet?

"En halua uskoa, etteikö oululaisena pystyisi nousemaan edes suomalaisten tietoisuuteen, puhumattakaan kansainvälisestä suosiosta", Laura Tauriainen kirjoittaa.

Kittilässäkin on sellainen, ja siellä on 188 651 asukasta vähemmän kuin Oulussa. Pääkaupunkiseudulla niitä on lukuisia. Niitä on tupsahdellut julkisuuteen jopa Tampereelta ja Pietarsaaresta.

Meillä Oulussa ei ole ketään kielinaisena tunnetun Smoukahontaksen eli Sara Forsbergin tai Hydraulic Press Channelin kaltaista kansainvälistä somehittiä, tai edes Sampo Kaulasen tapaista, suomalaisten arvontafanaatikkojen suosikkia.

Jos joku suosittu tubettaja onkin aloittanut hommat täällä Perämeren pohjukan viiltävässä puhurissa, ovat Helsingin leppeän lumettomat talvet, skumppabrunssikekkerit ja valtaisat kasvamisen mahdollisuudet houkutelleet heidät luokseen.

Missä on Oulun oma sometähti? Voimmeko syyttää tästä vesijohtovettä, liian tasaisia pyöräteitä, startup-pöhinää tai peräpohjalaista mielenlaatua?

 

Koska työskentelen sosiaalisen median parissa, tulen väkisinkin seuranneeksi suosituimpia some-persoonia. Mitä he tekevät – ja etenkin miten?

Miten Sara Forsberg päätyi viraaliksi nousseesta kielivideostaan Los Angelesiin ja levyttäväksi artistiksi? Miten tamperelaiset hydraulipuristimen omistajat Anni ja Lauri Vuohensilta saivat kasvatettua YouTube-kanavansa tilaajamäärän lähes kahteen miljoonaan? Ja miten kittiläläinen kyläkauppias Kaulanen eteni Facebookin arvontahehkutuksista Venla-pystin voittajaksi?

Nämä sometähdet ovat osanneet ajatella uudella tavalla ja tehneet jostakin yksinkertaisesta asiasta kiinnostavaa ja tuoretta. Joskus ei tarvita kuin hydraulipuristimella taiteltua paperia tai eri kieliltä kuulostavaa puhetta, niin viraalihitti on valmis. Joskus taas tarvitaan ennennäkemätöntä pokkaa ja suoranaista röyhkeyttä, kuten Sampo Kaulasen tapauksessa.

Kukaan näistä tai muistakaan suosituista sometähdistä ei ole oululainen. Valtakunnallisella tasolla ei ole yhtään sellaista sosiaalisen median kautta julkisuuteen noussutta ihmistä, joka heiluttaisi Oulun lippua ja osoittaisi, että suomalaisen sometähden ei tarvitse asua Etelä-Suomessa menestyäkseen.

YouTuben ja Instagramin puolella Annika Jaakkola eli Anniksas on yltänyt mukaviin seuraajalukuihin. Blogistaan ja tubettamisesta tunnettu Sita Salminen palkittiin vuosi sitten Tubeconissa vuoden lifestyle-kanavana. Huippusuosittu Naag eli Janne Naakka aloitti tubettamisen myös Oulussa asuessaan. Kaikki kolme ovat kuitenkin muuttaneet Helsinkiin.

Muissakaan kanavissa ei juuri oululaista osaamista näy.

 

En halua uskoa, etteikö oululaisena pystyisi nousemaan edes suomalaisten tietoisuuteen, puhumattakaan kansainvälisestä suosiosta. Ehkä ajattelemme, että täällä pohjoisessa pitää tehdä oikeita töitä, jotta menestyy. Tai ehkä ne, jotka uskaltavat ajatella tarpeeksi isosti, karistavat Oulun pölyt kannoiltaan heti tilaisuuden tullen.

Minä en sosiaalisen median ammattilaisena halua tyytyä siihen, että Oulun ainoat julkkikset ovat Suvi Teräsniska ja Lyly Rajala. Haluan todellista somekarismaa, oivaltavia viraalihittejä ja koko henkilön mittaista heittäytymistä sosiaalisen median pyöritykseen!

Onko Oulun tuleva somelähettiläs kenties Kauppuri 5 -ravintolan Facebook-sivulla itseään likoon pistävä Aki Mursu? Ehkä Vuoden aikuistubettaja -palkinnolla Tubeconissa palkitut Milli&Abe-kanavan Ouluun takaisin muuttaneet vloggaajat saavat valtakunnalliselle televisiokanavalle oman perheaiheisen ohjelmansa?

Vai viekö Oulun oman sometähden tittelin kenties joku, joka kurvaa kisaan takavasemmalta, ja jota ei kukaan vielä tunne? Joku kotiseuturakkautta tunteva, jolla on kehitteillä jotain täysin uutta ja omintakeista.

Jään innolla odottamaan.

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Viikon 40 tiedejulkaisu: Nettipäiväkirjoja ja aitoa yhteisöllisyyttä

Oululaisen tutkijan artikkelissa pohditaan internetin välityksellä syntyvää yhteenkuuluvuuden tunnetta varhaisessa sosiaalisen median palvelussa. Netissä voi kun voikin kokea hienoa yhteisöllisyyttä, ja empatialla on tässä suuri rooli.

TEKSTI Venla Tuohino

KUVAT Venla Tuohino

Sosiaalisen median käyttö on arkipäiväistä. Käytämme näitä palveluja ja sovelluksia päivittäin, huomaamattamme niiden parissa saattaa vierähtää tunti jos toinenkin. Olemme tottuneita jakamaan videoita, kuvia sekä linkkejä meitä kiinnostaviin julkaisuihin. Sitten tykätään, peukutetaan ja kommentoidaan. Useimmilla meistä on ainakin Facebook, WhatsApp ja Instagram älypuhelimissamme ja siten mukana kaiken aikaa, käden jatkeena.  Sosiaalisen median lukuisia palveluja yhdistää käyttäjien oma sisällöntuotanto sekä kommunikaatio. Mutta moniko muistaa aikaa ennen nykymuotoista somea?

Englantilaisen filologian oppiaineen tohtorikoulutettava ja yliopisto-opettaja Annamari Martinviita istuutuu pöytään. Hänen oma vuosia sitten alkanut nettipäiväkirjaharrastus herätti innon tutkia päiväkirjasivuston käyttäjien keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Martinviita puhuu nettiyhteisöllisyydestä ja sillä hän tarkoittaa saman sivuston käyttäjien jaettua yhteisökokemusta. Vastikään julkaistussa artikkelissa Martinviita ruotii yhtä sosiaalisen median pioneeria, Open Diary -sivustoa, joka aloitti toimintansa vuonna 1998.

”Päiväkirja on erityinen kommunikaatiomuoto, sillä lähtökohtaisesti päiväkirja on salainen. Open Diary -sivustolla käyttäjien kunnioitus alkuperäistä päiväkirjamuotoa kohtaan näkyi”, pohtii Martinviita.

Open Diary toi päiväkirjankirjoittajat yhteen. Sivusto mahdollisti ”entryjen” eli päiväkohtaisten kirjoitusten kommentoinnin. Kommentointi puolestaan on kaksisuuntaista vuorovaikutusta ja lisäsi kirjoittajien keskinäistä vastavuoroisuutta. On pidettävä mielessä, että kommentointi suoraan nettisivustolla oli edistyksellinen ominaisuus vielä ennen 2000-lukua.

Nettipäiväkirjan pitäjä pystyi myös kontrolloimaan tekstiensä näkyvyyttä valitsemalla ovatko tekstit julkisia, yksityisiä vai pelkästään ystäville näkyviä. Martinviita kuvailee sivuston kommentoinnin ilmapiiriä kannustavaksi ja syy siihen on ilmeinen, tekstien omakohtaisen sisällön julkiseksi saattaminen.

”Päiväkirjassa ihminen on aito itsensä, siellä voi avoimesti käydä läpi vaikeitakin asioita ja tämän tyyppinen rehellisyys saa tekstiä kommentoivan kirjoittajan reagoimaan pehmeämmin, empaattisemmin”, Martinviita tiivistää.

Nettipäiväkirjoissa ei tarvinnut korostaa omia parhaita puoliaan tai miettiä omaa brändiä valikoimalla edustavimpia otoksia elämästään. Päinvastoin, sai vapaasti olla nolo, tarvitseva ja vuodattaa sydämen kyllyydestä.

”Vastaavanlainen tarinallisuus ja herkkyys jäävät puuttumaan Facebook-ryhmistä”, sanoo Martinviita hymyillen.

Open Diaryn tapaustutkimus on osoittanut ainakin sen, että kirjoittajien toisiltaan saama tuki, empatia ja kannustus lisäsivät kirjoittajien tunnetta yhteisöllisyydestä. Open Diary -sivusto tuli vanhanaikaisena tiensä päähän vuonna 2014 mutta sen henki elää yhä entisten sivuston käyttäjien sydämissä. Edelleen voi Facebookissa törmätä kirjoituksiin, jossa tätä nyt jo kuopattua nettipäiväkirja-alustaa kaivataan.

Tutkimuksen julkaisi Computers in Human Behavior.

Venla Tuohino

Tiedeviestinnän maisteriohjelman kasvatti, graduntekijä ja skeptikko.

Lue lisää: