"Naismuusikkona minulla on usein ollut olo, että minulla on enemmän todistettavaa kuin miehillä. Kerran mennessäni Oulussa erään rockbändin kanssa keikalle en meinannut päästä keikkapaikalle sisään, koska järjestyksenvalvojan mukaan 'blondi tyttö ei voi soittaa rock-bändissä'", kirjoittaa Asta Salomaa.
Ala-asteella halusin liittyä kouluni bändikerhoon. Soitin viulua ja pianoa kunnianhimoisesti, mutta myös rockin soittaminen kiinnosti. Musiikinopettajani epäili, oppisinko koskaan soittamaan kitaraa ja siksi suositteli, etten tulisi mukaan bändisoittoon.
Olin kummissani: miksi luokkani pojat saivat mennä opettelemaan bändisoittimia, vaikka he eivät olleet opiskelleet musiikkia aiemmin niin kuin minä?
Synnyin siis Paula Vesalan kappaletta siteeraten siellä, missä tytöt eivät soita kitaraa – Helsingissä vuonna 1992.
Hypätään ajassa eteenpäin reilut viisitoista vuotta:olen laulanut ja soittanut monissa bändeissä jo vuosien ajan, nyt soitan bändissä kitaraa.
Matkani tähän pisteeseen ei ole ollut aina yksinkertainen. Naismuusikkona minulla on usein ollut olo, että minulla on enemmän todistettavaa kuin miehillä. Kerran mennessäni Oulussa erään rockbändin kanssa keikalle en meinannut päästä keikkapaikalle sisään, koska järjestyksenvalvojan mukaan ”blondi tyttö ei voi soittaa rock-bändissä”.
Jos minä, parikymppinen ihminen suuresta kaupungista, synnyin maailmaan, jossa tytöt eivät soita kitaraa, en ihmettele lainkaan suomalaisten festivaalilavojen naisesiintyjien vähäisyyttä.
Olen huomannut, että keikkalavoilla nähdään naisoletettuja useimmiten yhtyeiden solisteina. Vaikka solistin tehtävä on tietenkin äärimmäisen tärkeä, pelkkien naislaulajien näkeminen antaa hieman yksipuolisen kuvan naismuusikoista. Haluaisinkin nähdä yhtyeissä enemmän naisia soittamassa ja esiintymässä.
Minäkään en päässyt soittamaan ala-asteen bändikerhoon, mutta pääsin kyllä laulamaan poikien säestyksellä.
Olen törmännyt aiheeseen myös työssäni tapahtumatuottajana. Opiskelijoille tutussa tapahtumassa Vulcanaliassa on ollut naisesiintyjiä vain harvoin. Vaikka olen haaveillut naispääesiintyjän kiinnittämisestä, se ei ole helppo tehtävä.
Tapahtuman artistivalinnassa tulee kohdata niin kohderyhmän tarpeet (joka Vulcanaliassa on mahdollisimman suurta joukkoa miellyttävä hittimusiikki), tapahtuman budjetti ja artistien aikataulut. Tänä vuonna vain kourallinen esiintyjiä maanlaajuisesti täytti nämä vaatimukset. Tarjonta tekemäni tapahtuman kriteerit täyttävistä naisesiintyjistä on todella pieni. Mistä se sitten kertoo?
Naisten vähäinen määrä keikkalavoilla ei johdu siitä, että naiset olisivat huonompia soittamaan ja tekemään musiikkia kuin miehet. Omien kokemusteni perusteella uskon, että naisia ei vain ole samalla tavalla kannustettu soittamaan bändisoittimia.
Musiikkikasvattajana ja naismuusikkona koen aiheen erityisen tärkeäksi. Olen myös itse Demi-lehden haastattelussa kannustanut tyttöjä perustamaan bändejä.
Jotta saisimme enemmän naisia festarilavoille, tarvitsemme avarakatseista ja modernia, sukupuolistereotypioihin sortumatonta musiikkikasvatusta. Loppujen lopuksi jokainen musiikkia tekevä tietää, ettei soittimia soiteta eikä lauluja kirjoiteta sukupuolella.
Julkaistu
SHARE
Asta Salomaa
Syntyjään helsinkiläinen, sittemmin oululaistunut Oulun yliopiston ylioppilaskunnan tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija. Muusikko ja ännännen vuoden musiikkikasvatuksen opiskelija.
Musiikkikasvatuksen maisterivaiheen opiskelija Anna Itkonen on aina rakastanut musiikkia ja laulamista. Kun Itkonen ajautui kriisiin musiikin kanssa ja kadotti äänensä, hän etsi sitä maailmalta, tutustui anarkisteihin ja kreikkalaisen saaren pyhään mieheen, palasi Ouluun – ja löysi jälleen äänensä.
Anna Itkonen siemaisee punaviiniään St. Michaelin ikkunapöydässä ja esittelee innostuneesti yliopiston kirjastosta lainaamiaan teoriakirjoja. Työn alla oleva pro gradu -tutkielma vaatii älyllistä intoa ja kirjallisuuteen perehtymistä.
Gradun lisäksi Itkosella riittää puuhaa pianonsoiton opettamisessa ja Aknestikista tunnetuksi tulleen Jukka Takalon tulevan levyn parissa. Takalon Vaarojen laulut -levyä työstetään Itkosen miesystävän, muun muassa Morley-yhtyeessä vaikuttaneen Juho Kauhasen (taiteilijanimeltään Pentti Amoren) Wolfbeat-studiolla Kempeleessä.
Anna Itkonen kertoo päätyneensä levylle mukaan sattumalta. Naisystävänsä musiikilliseen osaamiseen luottava Kauhanen kysyi häneltä mielipidettä erään Takalon biisin työstämisessä. Itkonen istahti hetkeksi pianon ääreen, ja äkkiä kävikin niin, että hän oli soittanut kaikki levyn piano-osuudet. Lisäksi hän on soittanut levylle muita soittimia, kuten polkuharmonia, ja laulanut taustalauluja.
Itkonen rahoitti aiempia opiskeluvuosiaan Oulun konservatoriossa työskentelemällä haastattelupaikkamme tiskin takana. ”Irkkubaari” on edelleen Itkoselle mieluisa paikka, jossa hän kirjoittaa usein myös sivuaineensa luovan kirjoittamisen tekstejä.
”Irkku on tärkeä, kuin kotimiljöö. Arvostan sitä tässä kaupungissa, joka tuntuu nykyään vähän vieraalta.”
Itkonen valmistui Oulun yliopistosta kasvatustieteen kandidaatiksi keväällä 2012 ja muutti silloisen poikaystävänsä luo Helsinkiin.
Parisuhteen lisäksi Oulusta houkutteli pois ikävämpikin asia: musiikista ja etenkin laulamisesta oli tullut Itkoselle vaikeaa. Oulussa kaikki oma tekeminen ja ystäväpiiri liittyivät vahvasti musiikkiin.
”Oli pakko saada itsensä rakentamiseen muita välineitä.”
Vahvuudesta viholliseksi
Itkonen ajautui kriisiin laulamisen kanssa jo konservatorion viimeisenä vuotena, mutta sinnitteli läpi konservatoriota seuranneiden kandiopintojen vaikeuksista huolimatta.
Lapsesta asti laulaneella ja keikkailleella Itkosella oli kuluttava tapa käyttää ääntään, eikä hän nuorena ja epävarmana osannut pyytää keneltäkään apua. Eikä kukaan huomannut.
”Mutta sitten keikan jälkeen aina hävetti. Aina oli semmoinen olo, että voi ei, olenko mä mennyt nyt nolaamaan tällä mun rikkinäisellä äänellä itseni ja kaikki muut.”
Lauluvaikeuksien psykologisuudesta kertoo se, että jonkin aikaa Itkonen pystyi unohtamaan pelkonsa ja tekemään tuttuun tapaan blues-keikkoja Arto Louhelan kanssa.
Kun pelko unohtui, laulu sujui kuten ennenkin ja yleisö tuli keikkojen jälkeen kiittämään ja kehumaan esitystä.
”Mutta sitten keikan jälkeen aina hävetti. Aina oli semmoinen olo, että voi ei, olenko mä mennyt nyt nolaamaan tällä mun rikkinäisellä äänellä itseni ja kaikki muut.”
Lopulta ongelmista kasvoi valtava kynnys laulamiseen, jonka ympärille identiteetti oli pienestä pitäen rakentunut.
”Oli vaikeaa tehdä pääaineena musiikkikasvatusta, koska laulaminen pelotti. Silloin kun se sun paras ystävä, paras piirre, kääntyy viholliseksi, se on hurja tilanne.”
Muutettuaan Helsinkiin Itkonen pääsi opettamaan tanssipainotteista viidettä luokkaa Kaisaniemen ala-asteelle. Koulun taidemyönteinen rehtori innostui Itkosen visioista integroida taiteita perusopetukseen. Esimerkiksi yhteyttämistä opiskeltiin Itkosen biologian tunneilla tekemällä ”yhteyttämistanssia”.
Helsingissä Itkonen osallistui myös Alexander-tekniikkaa hyödyntävälle laulukurssille, joka opetti tunnistamaan laulamiseen liittyviä tiedostamattomia esteitä. Vaikka kurssista oli selvästi hyötyä, ei laulaminen silti vapautunut tuosta vain. Prosessi vaati aikansa.
”Oli vaikeaa tehdä pääaineena musiikkikasvatusta, koska laulaminen pelotti. Silloin kun se sun paras ystävä, paras piirre, kääntyy viholliseksi, se on hurja tilanne.”
Vuoden mittaisen työsopimuksen päätyttyä Itkonen lähti Järvenpään Opistoon opiskelemaan tanssia ja teatteria. Jälleen hän toivoi luovan vuoden helpottavan myös musiikkiin liittyviä ongelmia, mutta toisin kävi – laulaminen pelotti edelleen.
Opistovuoden jälkeen Itkonen jatkoi opettamista Siilitien ja Herttoniemenrannan ala-asteilla. Erityislasten kanssa työskentely Siilitiellä oli kaikessa haastavuudessaan kaikkein antoisinta.
Vaikka Itkonen nautti lasten kanssa työskentelystä ja oli pidetty opettaja, olo tuntui silti ahtaalta. Erityisesti kriittisestä kasvatustieteestä ja kasvatusfilosofiasta kiinnostunut ajattelija ei pystynyt allekirjoittamaan kaikkia kouluinstituution rajoittavilta tuntuvia sääntöjä.
Kandivaiheen vaihto-oppilasvuosi Espanjassa oli kuitenkin opettanut Itkosta arvostamaan Suomen korkealaatuista opetusta. Vaikka maan yliopisto-opetuksen taso tuotti pettymyksen, tekivät ilmaisuvoimainen kieli ja läheisiinsä epäitsekkyydellä suhtautuvat espanjalaiset Itkoseen vaikutuksen.
Viimeisen määräaikaisen työsopimuksen päätyttyä opettajan töissä Itkonen pakkasi reppunsa, otti mukaan pienen matkakitaransa ja lensi paluulippua ostamatta Kreikkaan.
Nais- ja sukupuolentutkimuksen aineopinnoissa Anna Itkonen kokee päässeensä inspiroivaan ja voimaannuttavaan seuraan niin lukemiensa naisteoreetikoiden kuin tapaamiensa “upeiden, luovien naistutkijoiden”, kuten Seija Jalaginin ja Päivi Jokisen, myötä.
Ateenan anarkistitaide ja Aeginan saaren rauha
Ateenassa Itkonen tutustui kiinnostaviin uusiin ihmisiin ja paikkoihin. Hän tapasi anarkistisen marginaali-taidekentän edustajia, jotka kokoontuivat vallatuissa teatterirakennuksissa ja tekivät taidettaan antaumuksella, lähestulkoon ilman rahaa.
Ympäristö ja ihmisten luova elinvoimaisuus inspiroivat Itkosta, vaikka länsimaisen kulttuurin kehdon korruptio ja ahtaalle ajettujen ihmisten selviytymistaistelu tuntuivat kuristavalta kurkussa.
Itkonen lähti Kreikkaankin musiikki mielessä ja otti siksi kitaransa mukaan. Hän toivoi uuden miljöön aukaisevan lukot, jotta musiikki alkaisi taas virrata.
”Se meni loppujen lopuksi niin, että annoin sen kitaran yksinhuoltajaäidin pojalle, jolla ei ollut soitinta, mutta joka oli musiikillisesti superlahjakas.”
Ateenasta Itkonen suuntasi taiteilijoiden suosimalle Aeginan saarelle, jossa hän ystävystyi vuokraemäntänsä, punkkari-taiteilija Saran kanssa. Saarella Itkonen tutustui myös vanhaan Nikokseen, jota kutsuttiin yleisesti nimellä Agios, pyhä mies. Nikos oli askeettisesti elävä ikonimaalari ja henkisiin oppeihin perehtynyt esoteerikko. Kyläläiset toivat Nikokselle ruokaa ja vastapalvelukseksi mies auttoi kyläläisiä arkisissa töissä.
Aeginan ajasta muodostui Itkoselle lopulta henkinen matka, joka tarkoitti käytännössä neljän kuukauden itsetutkiskelua pienen kalastajakylän vapaassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä. Lopulta hän tunsi olevansa valmis kohtaamaan musiikin.
Taiteilija ja tieteilijä
Kreikan matkan jälkeen Itkonen muutti takaisin Ouluun ja aloitti musiikkikasvatuksen maisteriopinnot.
”Kyllä mä tiesin jotenkin, että mä palaan tähän, kun tulen takaisin Ouluun. Teen ne asiat, jotka oli jääneet kesken, joita olin paennut. Oli itsestään selvää, että teen sen [gradun] laulamisesta.”
Tutkimuksessaan Itkonen pystyy hyödyntämään myös omia vaikeita kokemuksiaan. Gradu käsittelee laulamista musiikki- ja taidekasvatusfilosofian näkökulmasta. Teoriapohja nojaa pääosin feministiteoreetikko Rosi Braidottin ajatteluun.
”Mua on aina kiinnostanut ihmisen muutos, joka on taiteissa niin niin läsnä. Ja taidekasvatuksessa.”
Niin taiteen kuin tieteen tekeminen vaatii luovuutta ja rohkeutta ajatella asioita uudesta näkökulmasta. Analyyttisesti ajattelevaa taiteen tekijää Itkosta kiinnostaakin taiteen ja tieteen yhdistäminen, joka voisi tapahtua esimerkiksi tutkijan uran muodossa.
Kuka?
Anna Itkonen
>> Musiikkikasvatuksen maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistossa.
>> Valmistunut ylioppilaaksi Madetojan musiikkilukiosta 2004, muusikoksi Oulun konservatoriosta pop & jazz -linjalta 2007 ja Oulun yliopistosta kasvatustieteen kandidaatiksi 2012.
>> Aloittanut laulamisen ja keikkailemisen ala-asteen toisella luokalla kempeleläisessä lapsikuorossa Musareissa. Myöhemmin laulanut muun muassa jazzia, soulia, funkia, rokkia ja bluesia.
>> Tekee gradua laulamisesta ja on kiinnostunut tutkijan urasta. Rakastaa Oulun yliopiston kirjaston oula.finna.fi -sivustoa.
>> On mukana Jukka Takalon tulevalla levyllä Vaarojen laulut. Levy julkaistaan Kajaanissa 17.8.2018 osana Linnanvirta-tapahtuman ohjelmaa. Keikkailee kesällä laulavana melojana Takalon levyn promo-kiertueella. Esitykset toteutetaan kajakeissa saarten ja satamien edustoilla. Oulussa keikka järjestetään Pikisaaren, Linnasaaren ja Sonnisaaren edustalla heinäkuussa.
>> Työskennellyt muun muassa baarityöntekijänä ja opettajana.
>> Ideoinut ja toteuttanut Oulun Tyttöjen Talolle työpajan, joka yhdisti luovaa kirjoittamista ja säveltämistä. Lopputyönä syntyi tyttöjen teksteistä yhdessä luotu biisi.
>> Lapsuuden unelma-ammatti oli opettaja.
>> Harrastaa joogaa, tanssia ja kokkaamista.
>> Haaveilee perustyytyväisyydestä. Toivoo tekevänsä naisenmentävää polkua tieteen ja taiteen rajapinnoilla.
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Joulun alla Oulussa järjestetään useita joulukonsertteja, niin kirkoissa kuin konserttisaleissakin. Maanantaina 18.12. jouluista musiikkia kuullaan Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Konsertissa esiintyvät huilisti Emma Tessier, performanssitaiteilija Lempi Roos, harmonikkataiteilija Timo Kinnunen ja lyömäsoittaja Antti Ohenoja. Järjestäjien mukaan konsertin jouluhenkinen ohjelmisto pohjautuu eri aikakausien joulumusiikkiin ja improvisaatioihin ja esimerkiksi afrikkalaisiin joululauluihin. Konserttiyleisölle on tarjolla lämmintä glögiä ja pipareita. […]
Joulun alla Oulussa järjestetään useita joulukonsertteja, niin kirkoissa kuin konserttisaleissakin.
Maanantaina 18.12. jouluista musiikkia kuullaan Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Konsertissa esiintyvät huilisti Emma Tessier, performanssitaiteilija Lempi Roos, harmonikkataiteilija Timo Kinnunen ja lyömäsoittaja Antti Ohenoja. Järjestäjien mukaan konsertin jouluhenkinen ohjelmisto pohjautuu eri aikakausien joulumusiikkiin ja improvisaatioihin ja esimerkiksi afrikkalaisiin joululauluihin.
Konserttiyleisölle on tarjolla lämmintä glögiä ja pipareita. Konsertti alkaa kello 18, liput 10 euroa ovelta.
Konsertti on osa Music in Botanical -konserttisarjaa. Sarjan konsertteja järjestetään kasvitieteellisen puutarhan pyramidikasvihuoneissa neljä kertaa vuodessa eri vuodenaikoina.
Sarjan talvikonsertissa ensi helmikuussa esiintyvät muun muassa panhuilisti Julian Pusca ja sellisti Adrian Mantu. Tulevassa kevätkonsertissa taas esiintyy sopraano Sarah Maria Sun yhdessä musiikkisarjan taiteellisen johtajan Timo Kinnusen kanssa.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Ellinoora: Villi lapsi Tunnistettavalla äänellä varustettu oululaislähtöinen Ellinoora on sinkoutunut salamana suomalaisen radiopopin kärkikaartiin. Platinahitti Leijonakuningas saa nyt ympärilleen debyyttialbumillisen tuoretta, kohtuullisen tarttuvaa materiaalia, joka on suurelta osin lähtöisin laulajattaren omasta kynästä. Hatunnosto omaperäisyyden sijaan omavaraisuudelle, esikuville Pelle Miljoonasta Beatlesiin sekä maanläheisille, luonteville ja paikoin nokkelillekin lyriikoille. 3/5 Mira Luoti: Tunnelivisio PMMP:n Paula Vesalan […]
Tunnistettavalla äänellä varustettu oululaislähtöinen Ellinoora on sinkoutunut salamana suomalaisen radiopopin kärkikaartiin. Platinahitti Leijonakuningas saa nyt ympärilleen debyyttialbumillisen tuoretta, kohtuullisen tarttuvaa materiaalia, joka on suurelta osin lähtöisin laulajattaren omasta kynästä. Hatunnosto omaperäisyyden sijaan omavaraisuudelle, esikuville Pelle Miljoonasta Beatlesiin sekä maanläheisille, luonteville ja paikoin nokkelillekin lyriikoille.
3/5
Mira Luoti: Tunnelivisio
PMMP:n Paula Vesalan ja Jori Sjöroosin jälkeen on Mira Luotin vuoro esitellä uusi projektinsa. Biisien tuottamisesta ja tekemisestä vastaa nyt Arto Tuunela, ja niinpä Tunnelivisiossa kuuluvat PMMP:n kaikujen lisäksi jopa huvittavan selvästi Pariisin Kevään tunnelmat. Levy on sinänsä mukavasti eteenpäin soljuvaa poppia, mutta silloin kun ei suoraan jäljitellä Pariisin Kevättä (esim. Lähiölaulu), on punainen lanka vähän hukassa. Päätösraita Päästä irti osuu maaliin.
3/5
Sydän, sydän: Molskis
Avantgarde-poprockimme kirkkainta kärkeä edustava Sydän, sydän ilahduttaa ystäviään uudella albumilla neljän vuoden paussin jälkeen. Vaikka tuttuja elementtejä ei yhtyeen tekemisestä tarvitse Molskikseltakaan suurennuslasilla etsiä, paljon on taas menty omalla polulla eteenpäin. Kiemuroita ja polveilevuutta ei suinkaan ole aiempiin teoksiin verrattuna karsittu, mutta jotenkin bändi pudottelee menemään vielä entistäkin rennommin, itsevarmemmin ja hypnoottisemmin.
4/5
Julkaistu
SHARE
Marko Pyhähuhta
Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä.
Twitter: @markopyhis
of Montreal: Innocence Reaches Nimestään huolimatta amerikkalainen of Montreal on uudella levyllään houkuttelevampi kuin aikoihin. Skaalaansa laajentanut bändi pelailee leppoisahkon, twang-kitaroidun indierockin ohella jopa nyky-EDM:n elementein. Let’s Relate polkaisee synabiitillään muuntautumisleikin käyntiin ja vie tunnelmiin, joiden olisi jo aiemmin suonut huokuvan yhtyeen tuotoksista. Täysillä ryhmä ei uskalla uusille tuulille antautua, mistä johtuva epätasaisuus on levyn […]
Nimestään huolimatta amerikkalainen of Montreal on uudella levyllään houkuttelevampi kuin aikoihin. Skaalaansa laajentanut bändi pelailee leppoisahkon, twang-kitaroidun indierockin ohella jopa nyky-EDM:n elementein. Let’s Relate polkaisee synabiitillään muuntautumisleikin käyntiin ja vie tunnelmiin, joiden olisi jo aiemmin suonut huokuvan yhtyeen tuotoksista. Täysillä ryhmä ei uskalla uusille tuulille antautua, mistä johtuva epätasaisuus on levyn suurin puute.
3/5
Tupakan ystävät: Mummola
Peräti kymmenhenkinen Tupakan Ystävät on ex-Nypykkä Markku Palmusen johdolla tehnyt kolmannen pitkäsoittonsa. Jotenkin osuvasti nimetty Mummola tarjoaa nostalgista, torvisektioin ryyditettyä poprockia aikuiseen makuun. Soundissa kohtaavat muun muan Juliet Jonesin Sydän ja J. Karjalainen, ja musiikki on enemmän 1990-lukua kuin nykypäivää myös sävellyksiltään ja sanoituksiltaan. Valmiiksi elähtäneen kokonaisuuden naivistista vaikutelmaa lisää Palmusen hiomaton laulutyyli.
2/5
Crystal Castles: Amnesty (I)
Keulahahmo Alice Glassin lähdön jälkeen ensimmäinen Crystal Castles -albumi esittelee solisti Edith Francesin vahvasti käsiteltyine lauluineen. Suuria muutoksia itse musiikissa ei ole: alakulo on vahvasti läsnä, ja vankat rytmit sekä ajoittain metelin puolelle kallistuva elektropop ovat yhä CC:lle leimallisia. Alkuaikojen kokeellisuus on kuitenkin kateissa, eikä Ethan Kathin väsäämältä biisirintamalta suuremmin tarttumapintaa löydy muutamaa osumaa lukuun ottamatta.
3/5
Julkaistu
SHARE
Marko Pyhähuhta
Oulun ylioppilaslehden avustaja jo vuodesta 2001. Monta päätoimittajaa uuvuttanut joka paikan höylä keskittyy lehdessä lähinnä levyarvioitten rustaamiseen, ja vuosien varrella ruodittuja albumeita on kertynyt satoja. Ylkkärin ulkopuolella häntä työllistävät muun muassa kielenkääntäminen ja elokuvien tekstittäminen sekä Kärppien kotipelit Kiekko-Kalevan leivissä.
Twitter: @markopyhis
Laulu koti-ikävästä Oulun kaupunginteatterissa 21. toukokuuta saakka Itku tuli ja pitkin näytelmää nauratti. Oululaiselokuvaohjaaja Mika Ronkaisen esikoisohjaus teatterissa on erittäin onnistunut. Vaikka oli jo nähnyt vuonna 2013 ilmestyneen Laulu koti-ikävästä –dokumenttielokuvan, teatteriversio iski tunteisiin. Näytelmä kuten dokumenttikin kertoo Ruotsissa Göteborgissa lapsuutensa viettäneen Kai Latvalehdon ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunteesta. Hän on koko elämänsä kamppaillut identiteettinsä kanssa. […]
Laulu koti-ikävästä Oulun kaupunginteatterissa 21. toukokuuta saakka
Itku tuli ja pitkin näytelmää nauratti. Oululaiselokuvaohjaaja Mika Ronkaisen esikoisohjaus teatterissa on erittäin onnistunut. Vaikka oli jo nähnyt vuonna 2013 ilmestyneen Laulu koti-ikävästä –dokumenttielokuvan, teatteriversio iski tunteisiin.
Näytelmä kuten dokumenttikin kertoo Ruotsissa Göteborgissa lapsuutensa viettäneen Kai Latvalehdon ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunteesta. Hän on koko elämänsä kamppaillut identiteettinsä kanssa. Latvalehto ei ole kokenut olevansa kunnon suomalainen ruotsinsuomalaisuutensa vuoksi. Dokumentti kertoi Latvalehdon ja hänen isänsä Tauno Latvalehdon vierailusta Göteborgiin.
Elokuvaan verrattuna näytelmässä on uusi taso, sillä lavalla nähdään Janne Raudaskosken esittämä ohjaaja Mika Ronkainen. Teos siis esittää, miten dokumentti syntyi. Kaikki on sanottu ja tapahtunut oikeasti. Tästä johtuen näytelmä on elokuvaa lähes puolet pidempi ja ensimmäinen puoliaika tuntuukin paikoin hieman puuduttavalta. Loppu menee itkiessä, sillä toisella puoliajalla tarina syvenee ja Latvalehdot avautuvat kunnolla.
Ronkaisen näytelmä ottaa vahvasti kantaa rasismiin Suomessa ja peräänkuuluttaa suvaitsevaisuutta. Hienoa, että joku tekee näin, koska tarvitsemme tällä hetkellä rakkautta ja lämpöä toisiamme kohtaan enemmän kuin pitkään aikaan.
Oulun Musiikkijuhlat 11.–24. maaliskuuta
Festivaalin taiteellinen johtaja Jaakko Kuusisto voi olla tyytyväinen. Oulun musiikkijuhlien tämän vuoden ohjelmisto oli pullollaan mielenkiintoisia ja raikkaita esityksiä. Jazz kiinnostaa –brunssi festivaalien avaussunnuntaina tarjosi vivahteikkaan elämyksen, kun samannimisen Radio Helsingin ohjelman toinen dj Matti Nives soitti jazzia ja teki suoran lähetyksen Oulusta.
Sirkuksen tiedotuskeskuksen myöntämän Sirkuksen Lumo -palkinnon juuri maaliskuussa saanut oululaislähtöinen ilma-akrobaatti Ilona Jäntti ihastutti kahden esityksen verran. Flow-sirkuksen tuottamat Handspun ja Pix Graeca yhdessä viulisti Mirka Malmin ja sellisti Klaus Mäkelän kanssa sykähdyttivät. Jäntin taiturimainen ja monipuolinen liikekieli yhdistettynä elävään jousimusiikkiin oli täydellistä katsottavaa.
Julkaistu
SHARE
Minna Koivunen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista.
Twitter: @koominna
