Omavaraisuus oli ennen normaali tapa pysyä leivässä, nykyään trendikäs tapa säästää luontoa ja rahaa. Kaupungeissa kaivataan maalaisidylliä ja paluuta juurille etsitään siirtolapuutarhoista luonnonuskontoihin. Autenttisuus on muodissa – perinteet eivät. Veripaltusta ja karjalanpaistilihasta valmistettu perinneruoka, kampsupaisti, tai pyykkien peseminen avannossa sydäntalvella eivät kuulu tämän päivän kuumimpiin villityksiin, mutta omavaraisuus ja luonnon säästäminen perinteisiä tapoja hyödyntäen ovat […]
Omavaraisuus oli ennen normaali tapa pysyä leivässä, nykyään trendikäs tapa säästää luontoa ja rahaa. Kaupungeissa kaivataan maalaisidylliä ja paluuta juurille etsitään siirtolapuutarhoista luonnonuskontoihin. Autenttisuus on muodissa – perinteet eivät.
Veripaltusta ja karjalanpaistilihasta valmistettu perinneruoka, kampsupaisti, tai pyykkien peseminen avannossa sydäntalvella eivät kuulu tämän päivän kuumimpiin villityksiin, mutta omavaraisuus ja luonnon säästäminen perinteisiä tapoja hyödyntäen ovat jo pitkän aikaa olleet muodikkaita elämäntapoja. Oman maan kasvisten ja juuresten säilöminen talven varalle isovanhempien ohjeiden mukaan säästää sekä rahaa että luontoa. Rahan säästäminen ei kuitenkaan vaikuta olevan ensisijainen syy autenttisempaan elämäntapaan, mutta tuntuu hieman kliseiseltä esittää syyksi sitä, että ”nykyajan kiireiset ihmiset ovat kyllästyneet ruutujensa kalpean valon tuijotteluun ja kaipaavat rauhoittavaa paluuta juurilleen”. Entisaikojen romantisointi on kuitenkin synnyttänyt autenttisuusbuumin, joka samaan aikaan tuottaa söpöjä vintageteemaisia instagram-kuvia, mutta myös elämäänsä tyytyväisiä minimalisteja ja off-the-grid-farmareita. Eli jonkinlainen kaipuu menneisyyteen on olemassa. Koemme eräänlaista nostalgisuutta aikoihin, joita emme ole eläneet.
Kierrättäminen, uusiokäyttäminen ja aarteenmetsästys kirpputoreilla luovat autenttista minäkuvaa, mutta myös auttavat ilmastoahdistukseen. Yleisesti ekologisuuden trendaaminen on toiminut suojelukeinona ilmastonmuutosta ja siitä johtuvaa ilmastoahdistusta vastaan. Ekologisten ratkaisujen löytäminen on vaatinut luovuutta, ja uusissa innovaatioissa hyödynnetään ennennäkemätöntä tekniikkaa.
Ekologisuuden toinen puoli taas ammentaa keinoja pölyttyneestä ”vanhassa vara parempi” -laatikosta ullakon perältä. Esimerkiksi omavaraisuudella on ollut pitkät perinteet Suomen kaltaisessa maaseutuyhteiskunnassa, joten historiasta ammentaminen on ollut siltä osin luonnollinen jatkumo. Vaikka kaupungit ovat muuttovaltaisempia alueita, pientä sysäystä maallemuuttoon ei voi olla huomaamatta. Esimerkiksi Tilastokeskuksen mukaan siinä missä Vantaa ja Tampere olivat vuonna 2020 nettomuutoltaan Suomen muuttovoittoisimmat kaupungit, nousee niiden joukosta yllättäjiä, kuten Nurmijärvi, Järvenpää ja Kaarina. Helsinki ja Espoo sen sijaan olivat reilusti muuttotappioisia. (Tilastokeskus.fi)
Kaupungeissa on kuitenkin huomattu asukkaiden multasormien kaipuu mehevään maaperään perunoita kaivamaan. Omavaraisuutta kaupungissa tukevat lisääntyneet siirtolapuutarhat ja trendikäs kaupunkiviljely. Ei siis hätää, jos asut kaupungissa, etkä omista parveketta ja kissasi syö kaikki kasvisi, ennen kuin ne ehtivät kunnolla tupsahtaa mullasta pinnalle. Tarvitsee vain varata oma viljelylaatikko kaupunkisi siirtolapuutarhasta ja hankkia omat puutarhavälineet.
Oman ruoan kasvattaminen tai yleisesti ottaen lähiruoan ja luomun suosiminen osoittavat ilmastotietoisuutta ja kotimaarakkautta. Lähiruokaravintolat ovat nykypäivän vetonauloja ja illalliskutsuilla näytetään hyvää makua latomalla pöytään onnellisen kanan munia, jyväbroileria ja itse fermentoitua kombuchaa. Tämä ei kuulosta alussa mainitulta kampsupaistilta sen puoleen kuin sisäelimistä valmistetulta prätinäpaistiltakaan. Edellä mainitut perinneruoat sisältävät eläinperäisiä tuotteita, mutta parempilaatuinen liha varattiin juhlapyhiä varten, sillä liha oli kallista. Toisaalta siis lihan vähyys nykykokin keittiössä muistuttaa siltä osin entisajan emännän ruokalistaa.
Takaisin luontoon
Myös spirituaalisissa asioissa on yleistynyt paluu juurille, aikaan ennen kristinuskon tuloa Suomeen. Luonnosta on myös tullut tärkeämpi ilmastonmuutoksen vaikutusten alkaessa näkyä sen jaksamisessa ja luonnon arvostaminen on sekä trendikästä että ihmiskunnan elinehto.
Aurinko ja sade antavat elämän ja kasvun, joten ne voidaan nähdä itsessään jumalallisina voimina. Luonnonuskonnoissa on keskeistä luonnon kunnioittamisen lisäksi myös läheinen suhde luonnossa tapahtuvaan kiertokulkuun. Syntymä ja kuolema ovat luonnollisia ilmiöitä ja sellaisinaan osa jotakin suurempaa.
Uuspakanuus ja -henkisyys ovat lisääntyneet viime vuosikymmeninä. Yhtenä esimerkkinä uushenkisestä yhdistystoiminnasta on vuonna 1998 perustettu Suomen luonnonuskontojen yhdistys Lehto ry, joka tarjoaa luonnonuskonnoista kiinnostuneille ympäristön harjoittaa uskontoaan ja löytää toisia samanhenkisiä ihmisiä. Muita vastaavia ovat esimerkiksi Suomen perinnekulttuuria herättelevä järjestö Taivaannaula, pakanauskontojen aseman parannusta tavoitteleva yhdistys Pakanaverkko ja itämerensuomalaiseen kansanuskoon pohjautuva yhdistys Karhun kansa.
Elä hitaammin
“Simple living” ja “slow living” -termeillä tarkoitetaan elämäntapaa, joka mukailee entisaikojen omavaraisuutta ja kiireettömyyttä. On vaikea uskoa, että isovanhempiemme isovanhemmilla ei olisi ollut koskaan kiire, mutta aika luultavasti kuitenkin toimi hieman eri tavalla kuin nykyään. Maatalojen työt tehtiin silloin ja tehdään tänäänkin vuodenaikojen ja vuorokaudenaikojen mukaan, ei kellon. Pitkälle aikavälille sijoitetut työtehtävät eivät hidasta ajan kulumista, mutta mahdollisesti vähentävät kiirettä. Samaan tapaan toimii itämainen syklinen aikakäsitys, jonka mukaan elämä ei pääty kuolemaan vaan alkaa uudelleen muodostaen uuden syklin loputtomien elämien ketjuun. Länsimaisessa lineaarisessa aikakäsityksessä taas ei uskota uudelleensyntymiseen vaan korostetaan ajan rajallisuutta kuvaamalla elämää janana, jolla on alku ja loppu. YOLO, memento mori ja carpe diem siis kuvaavat kaikki meille tutumpaa lineaarista aikakäsitystä ja hoputtavat elämään täysillä joka hetki.
Lineaarisesta aikakäsityksestä huolimatta edellä mainitut rauhallisemman elämän trendit ovat jalkautuneet myös länsimaihin. Oli syynä sitten pelko ajan loppumisesta, ilmastoahdistus, kaipuu historiaan tai rahan säästäminen, tarkoituksena on parantaa elämänlaatua. Elämä tällaisena ihmisenä kuin nyt olemme on kuitenkin määräaikainen, joten halu sen elämiseen mahdollisimman merkityksellisesti on tietysti luonnollista. Perinteet eivät siis tarkoita pelkästään ummehtuneita ihmisoikeuskäsityksiä, pula-ajan ruokia tai pakollisia sukujuhlia. Ne voivat myös uudelleensyntyä ja uudelleen kirjoittaa itsensä nykypäivään sopiviksi.
Julkaistu
SHARE
Anna-Sofia Tastula
Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.
Kuolema koettaa meille jokaiselle. Silti aihetta ympäröi pelko ja epämukavuus. Miksi kuolemasta puhuminen pelottaa ja voisiko siihen oppia suhtautumaan luonnollisemmin?
Kaikilla se on edessä, kuolema. Näin toteaa Oulun evankelis-luterilaisen seurakunnan tuomiorovasti Satu Saarinen.
Samaa sanoo vanha uhkaava latinankielinen sananlasku: memento mori, joka tarkoittaa muista, että sinunkin on kuoltava.
Työnsä takia kuoleman kanssa tekemisissä oleva Saarinen sanoo, että kuolemaa ei nähdä elämään kuuluvana tapahtumana. Sen sijaan se koetaan kaiken loppuna – minuuden katoamisena. Hänen mukaansa lohdutus tulisi siitä, jos näkisimme kuolemisen luonnollisesti, esimerkiksi tyhjyyteen raukeamisena tai uutena alkuna. Se ei kuitenkaan ole helppoa.
“Kuolemassa on kyse luopumisesta, luovuttamisesta ja erosta rakkaista ihmisistä. Nämä ovat elämän varjoja, jotka haluamme työntää tavoittamattomiin, tuota tuonnemmaksi tulevaan”, kertoo Oulun evankelis-luterilaisen seurakuntien johtava sairaalapastori Juha Kyllönen.
Hänen mukaansa rajallisuuden kohtaaminen on vaikeaa mutta samalla tärkeää.
“Kun olemme tiedostaneet ja hyväksyneet oman rajallisuutemme, oman kuolevaisuutemme, voimme elää omaa elämäämme täydemmin ja rohkeammin”, Kyllönen sanoo.
Kuoleman näkeminen lohduttavassa valossa on hankalaa, koska kuolema on meille tuntematonta. Suomen arkeologisen seuran puheenjohtaja ja Oulun yliopiston akatemiatutkija Sanna Lipkinin mukaan kuolema ei ole enää nykyään läsnä arjessa muun muassa siksi, että kuolevia ei enää hoideta kotona ja lapsikuolleisuus on laskenut huimasti.
“Vaikka ennenkin kuolleita surtiin ja heitä ikävöitiin, kuolema ehkä nähtiin luonnollisempana elämän jatkumona kuin mitä se tänään nähdään”, Lipkin sanoo.
”Kun olemme hyväksyneet oman kuolevaisuutemme, voimme elää omaa elämäämme täydemmin ja rohkeammin.
Kuoleman voimaa pelättiin ennenkin. Myöhäiskeskiajalla länsimaiset alkemistit innostuivat “elämän eliksiirin” ja “viisasten kiven” valmistamisesta, joiden uskottiin parantavan sairauksia ja tekevän ihmisestä kuolemattoman.
Luultiin, että henkisen alkemian avulla tietoisuus pystytään nostamaan korkeammalle tasolle, jolloin kuolevainen ja aineellinen ihminen välttää elämän päättymisen muuttumalla sielulliseksi ja kuolemattomaksi. Näin ihminen voi jatkaa elämäänsä ikuisesti, vaikka ei fyysisellä tasolla.
Alkemistit ovat joutuneet pettymään, sillä ihminen ei ole oppinut valmistamaan taikajuomaa, joka tekisi meistä kuolemattomia. Kuolemaa voidaan tietenkin yrittää viivyttää ehkäisemällä sairauksia hyvillä elämäntavoilla, kuten syömällä terveellisesti ja liikkumalla säännöllisesti. Sekään ei kuitenkaan auta tapaturman sattuessa, joten kuolemanpelko on aina läsnä.
“Matkaa omaan kuolemaan emme voi harjoitella. Vasta reaalinen tilanne näyttää meille sen, miltä meistä tuntuu juuri sillä hetkellä, elämän maalisuoralla”, Kyllönen muistuttaa.
Meidän olisi keskeistä kohdata kuoleman ajatus, käsitellä siihen liittyviä tunteita, hankkia tietoa ja jakaa järkytys muiden kanssa. Kuolema on väistämätön jokaisella, mutta sen kohdalla monet meistä tekevät väärin – me pakenemme, piiloudumme ja vaikenemme.
Kuolema on kuolevan ystävä
Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin, kuolemaan voi oppia suhtautumaan positiivisesti. Sitä edistämään syntyi kuolemapositiivisuusliike Euroopassa ja Yhdysvalloissa 2000-luvulla. Sen tavoitteena on tehdä kuolemasta helpommin lähestyttävä aihe ja vähentää kuolemaan liittyvää henkistä tuskaa ja pelkoa.
Liikkeen kannattajat tavoittelevat ars moriendia, eli ‘(oikean) kuolemisen taitoa’. Tällä tarkoitetaan niin sanotun hyvän kuoleman eli kuolevan omien arvojen ja toiveiden mukaisen sekä tietoisen ja valmistautuneen kuoleman tavoittelua. Kuolemapositiivisuuden tarkoituksena on myös helpottaa kuolevan irrottautumista elämästä ja lohduttaa surevia omaisia.
Suomen Kuolemantutkimuksen Seura ry:n puheenjohtaja ja sosiaalihistorian dosentti Ilona Pajarin mukaan kuolemapositiivisuus on kapinaliike kalliita hautajaisia ja kuoleman etäännyttämistä vastaan.
“Tähän liittyy kuoleman mystifioiminen ammattilaisen asiaksi ja se, että kuolemasta puhuminen olisi sopimatonta”, Pajari kuvailee.
Hänen mukaansa kuolemasta keskusteleminen ja tietoisuuden lisääminen voisivat muuttaa suhtautumista elämän päättymiseen luonnollisemmaksi.
“Ehkä kaikkien pitäisi tietää enemmän sekä fyysisestä kuolemasta, kuolemaan liittyvistä tunteista että kuolemanrituaaleista. Ennen vanhaan ei kaikki ollut paremmin, mutta hautajaiset osattiin järjestää vaikka käsipuolena unessa, sen verran usein niitä oli ja niissä käytiin. Erilaisista mielikuvista ja rituaalien uudistamisesta puhutaan vähemmän. Sitä kaipaisin ja sitä kuolemapositiivisuus pitkälti on”, Pajari sanoo.
Kuolemapositiivisuuden arvoihin kuuluu vahva eettisyys muun muassa tasa-arvo- ja ympäristöasioissa. Kuolemapositiivisuudessa tärkeintä on vainajan oma tahto, mutta mahdollisimman ekologista ruumiin hävittämistapaa suositaan. Suomessa hautaus on jo valmiiksi ympäristön kannalta hyvä valinta, mutta vielä voisi parantaa.
Ehkä kaikkien pitäisi tietää enemmän sekä fyysisestä kuolemasta, kuolemaan liittyvistä tunteista että kuolemanrituaaleista.
Kaikkein ympäristöystävällisin tapa hävittää ruumis olisi haudata se ilman arkkua ja antaa sen maatua. Tämä saattaa vaikuttaa karulta, mutta oikeastaan sen voi ajatella myös kauniina tapahtumana, jossa ihminen yhtyy luonnon kanssa.
Suomessa tällainen hautaus voidaan suorittaa tietyin ehdoin. Ilman arkkua voidaan haudata, mutta arkku joudutaan hankkimaan kuljetuksia varten hygieniasyistä esimerkiksi nestevuotojen estämiseksi säilytyksessä, kertoo Oulun evankelis-luterilaisen seurakunnan hautaustoimen päällikkö Tuomo Vuontisjärvi.
25 vuotta kuolemaa tutkineen Ilona Pajarin mukaan Suomessa kuolemapositiivisuus ei ole vielä kehittynyt varsinaiseksi liikkeeksi.
“Suomalainen kuolemankulttuuri ja hautausala ovat niin matalan profiilin asioita verrattuna joihinkin muihin maihin. Kuolemasta ollaan kyllä kiinnostuneita, mutta se on hieman eri asia”, Pajari kertoo.
Miten kuolemapositiivisuus toteutuu?
Kuolemapositiivisuutta voi harjoittaa yksinkertaisin mutta merkityksellisin teoin. Nämä jokainen voi tehdä oppiakseen lähestymään kuoleman ajatusta vähemmän pelottavana. ” Saattaa olla ’maaginen’ alitajuinen ajatus, että kuolemaa kutsutaan, kun siitä puhutaan.
Tärkeää on ottaa asiasta selvää. Ihmisten olisi hyvä olla tietoisia siitä, mitä kuolemassa biologisena ilmiönä oikein tapahtuu. Keskustelu kuolemasta ja siitä, mitä yksilö tahtoo ruumiilleen tehtävän kuoleman jälkeen voivat helpottaa pelkoa.
Ninnu Koskenalho kirjoittaa Antroblogissa, että kuolemapositiivisuusliikkeen kannattajat toivovat ihmisten voivan olla aktiivisia osallistujia omassa kuolemassaan. Tällä tarkoitetaan muun muassa läheisten hyvästelyä, asioiden järjestämistä, omien hautajaisten suunnittelua tai perheen arkea oman kuoleman jälkeen sekä kuolema rauhallisessa, itseään miellyttävässä ympäristössä.
Koskenalho kirjoittaa myös kuoleman doulista eli “kuoleman kätilöistä”. Doula toimii synnytystukihenkilönä, kuoleman kätilö taas kuolemisen tukihenkilönä. He tarjoavat kuolevalle erityisesti emotionaalista tukea ja läsnäoloa kuolinhetkellä.
Omien asioiden järjestämistä ei tarvitse odottaa elämän viimeisille sivuille asti. Voit aloittaa oman kuolinsiivouksesi vaikka heti! Oman kuolinsiivouksen tekeminen helpottaa omaisten työtä kuoleman jälkeen. Kuolinsiivousta voitaisiin verrata konmaritukseen, sillä se vähentää paljon kaikkea turhaa tavaraa ja antaa elämään lisää järjestystä.
“Kuolinsiivousta ei koskaan voi aloittaa liian aikaisin”, sanoo Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous (2018) -teoksen kirjailija ruotsalainen 86-vuotias Margareta Magnusson Ylen haastattelussa. Hän ei pidä kuolinsiivousta surullisena puuhana, sillä elämän on tarkoitus jatkua siivouksen jälkeenkin.
Kuolinsiivouksen sekä kuolin- ja hautaussuunnitelman tekeminen voi olla jopa terapeuttista. Sanna Lipkinin sanoista on hyvä aloittaa kuoleman lähestyminen vähemmän kammottavalta kannalta:
“Kuolema ei tarkoita sitä, että unohtuu. Jokaisen yksilön elämä on myös osa kollektiivista muistia, joka jatkuu osana tulevien sukupolvien kulttuuriperintöä.”
Käytännössä kuolemapositiivisuutta voi toteuttaa omien arvojen kautta. Et voi päättää, missä olosuhteissa synnyt, mutta voit vaikuttaa siihen, missä ympäristössä kuolet. Kuolemaan voi suhtautua tietoisesti sekä yrittää keskittyä elettyyn elämään sen sijaan, että odottaisi turtana sen päättymistä. Miksi et voisi järjestää juhlia läheistesi kanssa, jossa muistelette menneitä aikoja, itkette, nauratte ja ikävöitte yhdessä?
Saksalainen sosiologi Norbert Elias huomauttaa kirjassaan Kuolevien yksinäisyys (1982), että kuolevan olotilaan ei ole helppo samaistua. Hänen mukaansa toisen kuolema muistuttaa meitä omasta kuolevaisuudestamme. Tämän vuoksi haluamme paeta kuolevia, vaikka he tarvitsisivat meitä. Elias kirjoittaa:
“Pahinta on juuri tämä – vanhenevien ja kuolevien hiljainen eristäytyminen elävien yhteisöstä, läheisten ihmissuhteiden vähittäinen jäähtyminen, erottautuminen ihmisistä yleensä, kaikista niistä, jotka antoivat elämälle merkitystä ja turvallisuutta.”
Lipkin on samaa mieltä: ”Eihän ihmisen tulisi kokea yksinäisyyttä lähellä kuolemaansa.”
“Kuolema ei tarkoita sitä, että unohtuu. Jokaisen yksilön elämä on myös osa kollektiivista muistia, joka jatkuu osana tulevien sukupolvien kulttuuriperintöä.”
Kuolevilla on yhä läheisyydenkaipuu, ja he tarvitsevat kosketusta siinä missä elävätkin. Eivätkö meistä kaikki pelkää kuolevansa yksin?
Tuomiorovasti Satu Saarinen kannustaa ihmisiä puhumaan tuntemuksistaan avoimesti sekä läheisten että kuolevan itsensä kanssa. Saarisen mukaan epävarmuus ja omat tuskan tunteet vaikeuttavat kohtaamista kuolevan kanssa.
“Ääneen voidaan lausua koko tunneskaala, joka kuolemaan liittyy”, Saarinen sanoo.
Sairaalapastori Juha Kyllönen sanoo, että meidän ei tarvitsisi stressata puhumista kuolevan kanssa.
“Ihmisinä ajattelemme, että meillä ei ole riittävän viisasta sanottavaa kuolevalle. Nostamme rimaa tavoittamattomiin. Kuitenkaan kuoleva ei odota viisaita esitelmiä kuolinvuoteellaan”, Kyllönen huomauttaa.
Eihän tämä kuulosta lainkaan positiiviselta vaan ihan kamalalta, saatat ajatella. Eikö kuolemapositiivisuus olekaan kuoleman vastaanottamista hymy huulilla ja jalat valmiina tanssahtelemaan iäisen kukkaniityn kasteessa? Valitettavasti ei. Satu Saarisen mukaan kuolemapositiivisuus voi herättää hämmennystä, koska kukaan ei toivo omaa tai läheisen kuolemaa.
“Saattaa olla ‘maaginen’ alitajuinen ajatus, että kuolemaa kutsutaan, kun siitä puhutaan”, Saarinen sanoo. Kuolemapositiivisuuden ajatus voi olla myös tuskallinen, jos joku läheinen on juuri kuollut tai on itse sairastunut vakavasti. Kuolemasta puhuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kuolema tulisi nopeammin.
“Sureva ei saisi puhua ihan mitä mieleen juolahtaa ja kuolevan pitäisi olla arvokas ja rauhallinen, jos oikein tyhmästi asiaan suhtaudutaan”, Pajari kertoo.
Ei pidä pelätä sitä, että reaktio kuolemaa kohdatessa olisi jotenkin väärä. Ilona Pajari kertoo, että kuolemapositiivisuus ei tarkoita suhtautumista positiivisesti omaan tai läheisen mahdollisesti kivuliaaseen kuolemaan, vaan kuoleman hyväksymistä elämän tosiasiana.
“Ei kuolemasta tarvitse pitää, vaikka kuoleminen onkin pakollista”, Pajari huomauttaa. Siitä ei kuitenkaan kannata ottaa paineita.
“Kaikki eivät edelleenkään kestä edes mainintaa kuolemasta ja toisaalta toiset puhuvat luontevasti aiheesta. On lupa suhtautua rennosti ja tuttavallisesti kuolemaan, mutta kaikki eivät sitä pysty hyödyntämään,” hän lisää.
Kuolemapositiivisuus ei myöskään tarkoita surun hylkäämistä, vaan se on tapa suhtautua omaan ja muiden kuolemaan luonnollisena ilmiönä. Suru on yhtä tärkeä tunne kuin ilokin.
“Suru ei ole sairautta vaan mielen ja kehon reaktio siihen, mikä muuttaa elämän kulun uuteen suuntaan. Yhtä oikeaa tapaa surra ei ole olemassa. Tärkeintä on, että surun mukanaan tuomat tunteet eivät ole kiellettyjä. Surun tarkoitus on siirtää sureva ihminen uuteen elämänvaiheeseen, jossa hän opettelee tulemaan toimeen ilman rakasta kuollutta ihmistä”, sanoo Juha Kyllönen.
Kuolemapositiivisuudessa suru on siis sallittua. Kyse on elämänlaadusta, jota kuoleman muuttaminen tabuksi sekä jäykät ja vakiintuneet rituaalit heikentävät. Kuolemapositiivisuus on tunteiden vapautta ja elämästä iloitsemista.
Terveisiä haudan takaa
Kuolemanpelko ei ollut keskiajalla sen harvinaisempi ilmiö kuin tänä päivänä, mutta kuolema ei ollut niin piiloteltua, vaiettua ja vierasta. Keskiajalla joutenolo tai äänekkyys kuolleiden viimeisellä lepopaikalla ei ollut lainkaan paheksuttua – oikeastaan päinvastoin.
“[Keskiajalla] hautausmaa oli seurustelun, kokousten ja kaupankäynnin, jopa tanssin, teatterin ja uhkapelinkin paikka”, kirjoittaa Pekka Hakkarainen kokoomateoksessa Kun kaikki loppuu: kuolema historiassa (1999).
Yksi kuolemapositiivisuuden toiveista olisikin se, että hautausmaat vapautuisivat tiukasta, muodollisesta ja ankeasta ilmapiiristään. Vaikka tarkoituksena ei olekaan tehdä ympäristöstä uhkapeliluolaa tai vihannestoria, voisi hautausmaita harkita puistomaisempina alueina, joille voitaisiin kokoontua vaikka piknikille rakkaan haudan äärelle.
Ovatko ruokaileminen, leikkiminen tai laulaminen niin epäkunnioittavia tekoja? Norbert Eliaksen mukaan edellä mainittujen ajanviettotapojen kieltäminen kuolleiden läheisyydessä kunnioituksen puutteen vuoksi on oire “elävien puolitiedottomasta yrityksestä saada etäisyyttä kuolleisiin”. Ihmiset tekevät tahallaan eroa meidän ja kuolleiden välille, mikä entisestään lisää kuolemanpelkoa.
“Juhlallisuus, jolla hautajaiset ja haudat on ympäröity, ajatus, jonka mukaan haudan ympärillä tulee vallita hiljaisuus, että hautausmaalla tulee puhua kuiskaten, jotta ei häirittäisi kuolleiden rauhaa – kaikki nämä ovat itse asiassa elävien kuolleista erottautumisen muotoja, keinoja pitää heidän läheisyytensä aiheuttama uhkaava tunne loitolla”, Elias kirjoittaa.
Miksi kuolleet täytyy erottaa elävistä niin konkreettisilla teoilla? Kuolleissa nähdään vielä elävien piirteitä, ja he muistuttavat eläviä heistä itsestään ja heidän omasta katoavaisuudestaan. Karjalaiset ortodoksit uskoivat vainajalla olevan oikeus liikkua kotonaan elävien mailla vielä kuusi viikkoa kuolemansa jälkeen. Kuoleman kulttuurintutkija Laura Jetsu kertoo Ylen haastattelussa, että Karjalassa vainajalta ei suljettu ovia ja hänelle pidettiin tyhjää paikkaa ruokapöydässä. Kuuden viikon päästä vainajan tuli kiinnittyä tuonpuoleiseen lopullisesti.
Vainajien matkasta tuonpuoleiseen haluttiin ja halutaan yhä tehdä mahdollisimman mukava, varmuuden vuoksi. Tällä tavalla synnytetään kuitenkin pelkoa haudan pimeydestä ja koleudesta, ikään kuin kuolleina meillä olisi tietoisuus, jolla kärsiä siitä.
“On nykyisinkin ihan tavallista, että omaiset haluavat vainajalle puettavan villasukat. Olen kuullut perusteluista, ettei heidän varpaitaan palelisi tai muuten se vaan tuntuu lämmittävältä ajatukselta, vaikka vainaja lopulta tuhkattaisiin”, kertoo Sanna Lipkin. Ajatus on hellyyttävä, peräti lapsenmielinen, koska lapset saattavat usein pohtia, onko haudassa esimerkiksi yksinäistä.
Ilona Pajari muistuttaa, että kuoleman kestäminen ja sen traumatisoivien piirteiden lieventäminen ovat realistisia tavoitteita. Myös byrokratiasta kannattaa ottaa selvää.
“Kuolemapositiivisuus on ennen kaikkea kuoleman ajattelemista jo elämän aikana, jotta kuoleman kohtaaminen ei olisi niin vaikeaa ja kaupallisesti hyödynnettävissä”, Pajari sanoo.
Kohti uusia seikkailuja
Mitä tästä opimme? Tärkeimpinä varmaan sen, että kuolema on väistämätön meille kaikille emmekä me mahda sille mitään, sillä viisasten kivi ja elämän eliksiiri olivat pseudotieteellisiä floppeja.
Emme tiedä, mitä meille kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta meillä on valta päättää, mitä ruumiillemme tapahtuu. Meillä on oikeus puhua kuolemasta eikä puhuminen manaa sitä niskaamme. Saamme surra kuolemaa, saamme iloita elämästä ja juhlia elettyjä hetkiä kuoleman kynnyksellä. Meidän ei tarvitse sitoutua kuoleman muodollisuuteen ellemme halua. Meillä on oikeus olla kuolematta yksin.
Sairaalapastori Juha Kyllönen on työnsä puolesta jatkuvasti tekemisissä kuolevien kanssa. Hän on se, joka pitää huolta siitä, että kuolemaa ei tarvitse kohdata yksinään. Hän käyttää ilmaisua “kuoleman odotushuoneesta” työskennellessään kuoleman parissa sairaaloissa.
Kyllösen tehtävänä on kulkea kuolevan rinnalla ja kuunnella. Sairaalapapit ja hoitohenkilökunta rohkaisevat kuolevaa ja hänen omaisiaan puhumaan kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännön asioista.
“Huolta ja hätää jaetaan lähtijän kanssa, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä”, Kyllönen kertoo.
Kuolevan kanssa jutellaan tuntemuksista ja siitä, mitä pastori voi kuolevan hyväksi tehdä.
“Monesti ihminen kypsyy lähtöönsä. Ei hän koko aikaa jaksa puhua kuolemastaan. Toisinaan lähtijä sanoo tavatessamme, että puhutaan tänään kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta. Pelkojen ja hädän keskelle voi lopulta löytyä lähtörauha, jonka turvin lähtijä saa levollisesti painaa päänsä kuolemaan”, Kyllönen sanoo.
Kuolema ei ole koskaan tervetullut. Se satuttaa ja surettaa niin kuolevaa kuin kuolevan omaisiakin. Mutta asenteella on väliä, viimeisillä toiveilla on väliä ja ihmiselämällä on väliä. Kuolema on tuntematon mutta samaan aikaan uusi kokemus. Kuten Tylypahkan pitkäaikainen rehtori Albus Dumbledore viisaasti sanoi, että loppujen lopuksi, järjestäytyneelle ja levolliselle mielelle kuolema ei ole muuta kuin seuraava suuri seikkailu.
Julkaistu
SHARE
Anna-Sofia Tastula
Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.
Mikko Myllykangas näkee yleisen itsemurhakeskustelun toistavan jo historiasta tuttuja piirteitä, vaikka ilmiöstä puhutaankin aiempaa enemmän. Pyrkimykset selittää itsemurhia ovat hänestä usein yksinkertaistavia ja keskenään ristiriitaisia.
Lähes aution yliopiston uumenista löytyy pitkätukkainen mies. Hän on Mikko Myllykangas, tutkija tieteiden ja aatteiden historian yksiköstä. Opiskelijoiden keskuudessa hänen opettamansa kurssi itsemurhan historiasta on ollut suosittu jo monena vuonna. Myllykangas ei itse koe, että hänellä olisi erityisen henkilökohtainen suhde aiheeseen.
”Uskallan väittää, että oman hengen vieminen käy joskus ihan jokaisen mielessä tavalla tai toisella. Jos ei käy, saa laittaa viestiä lehden toimitukseen”, Myllykangas naurahtaa.
Tekona itsemurha on verrattain harvinainen, mutta sen ajatteleminen on hyvin inhimillistä. Myllykangas vertaa sitä ajatukseen lottovoitosta, josta haaveileminen silloin tällöin ei nosta senkään tapahtumisen todennäköisyyttä. Ajatuksissa kumpikin voi tuntua helpolta ratkaisulta monimutkaisiin ongelmiin.
Ensimmäisen kerran Myllykangas itse lähestyi aihetta lukiossa, kun hän teki terveystiedon kurssille esitelmän mielenterveyshäiriöistä, joiden kuvauksissa itsemurhan riski mainittiin usein. Esitelmän pitämisestä hän muistaa luokkatovereiden tirskumisen, mikä viesti hänelle aiheen olleen tabu.
Seuraavan kerran Myllykangas palasi aihepiiriin vasta väitöskirjassaan. Aihe tuli keksittyä ystävien kanssa iltaa istuessa, kun itsemurha-sana mainittiin ohimennen. Maininta sai Myllykankaan pohtimaan, kuinka paljon sen historiaa oli tutkittu. Alustava kysymys oli itsensä tappaneen ihmisen sosioekonomisen aseman vaikutus keskusteluun. Hän halusi siis tutkia, kuinka eri tavoilla teosta keskusteltiin, jos tekijät vaihtelivat yritysjohtajasta rappioalkoholistiin.
Tohtoriopiskelija kuitenkin koki nopeasti, että hänen pitää tuntea aiheesta käytyä tieteellistä keskustelua, että voi hahmottaa paremmin nykyistä kulttuurista keskustelua. Näkökulman muuttamista tuki, että aiempaa tieteenhistoriallista tutkimusta itsemurhasta oli olemassa ylipäätään vähän. Tutkimusaiheeksi rajautui tuolloin itsemurhan lääketieteellistyminen eli kasvava pyrkimys selittää ilmiötä mielenterveyshäiriöiden tai sairauksien seurauksena.
Poikkeusyksilön ongelma
Tutkijan työssään Myllykangas on keskittynyt tekojen sijaan niistä käytyihin keskusteluihin, jotka kertovat paljon aikansa hengestä. Hän toteaa, että vaikka kulttuurit ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa, edelleen selitysmallit palaavat poikkeusyksilöön, joka eroaa jollain tavalla meistä muista “normaaleista.” Kun aikaisemmin yksilö oli uskonnollisen tulkinnan mukaan riivattu, nyt hän on lääketieteelliseltä tulkinnalta sairas.
Myllykankaan mielestä on hyvä, että mielenterveydestä puhutaan nykyään enemmän, mutta on myös harhaanjohtavaa pitää sitä ainoana selitysmallina itsemurhaan. Yksioikoisissa selityksissä sivuutetaan usein kaikki ympäröivän kulttuurin ja olosuhteiden vaikutukset. Teon taustalta voi löytyä esimerkiksi taloudellisia ja sosiaalisia vaikeuksia yhtä usein kuin todennettavia mielenterveysongelmia.
”Ainahan sitä voi mennä sanomaan, että sulla on nyt vain tällainen välittäjäaineista johtuva ongelma. Syö tästä näitä merkitysnappeja, niin koet itsesi tärkeäksi”, tutkija haastaa.
Myllykangas haluaakin kysyä, että jos itsemurhan oletetaan olevan seurausta mielenterveysongelmista, joita voi hoitaa esimerkiksi mielialalääkkeillä ja terapialla, edustaako itsemurha silloin yksilön osaamattomuutta hyödyntää näitä keinoja. Hän vertaa tilannetta siihen, että psykiatrisessa tulkinnassa mielialalääkkeisiin suhtaudutaan usein kuin turvavyön käyttämiseen autossa.
”Niitä kannattaa käyttää, vaikka ei suunnittelisikaan ajavansa kolaria. Jos kuitenkin ajaa kolarin ja kuolee, kenen syy se on silloin? Kuskin? Ei se nyt ainakaan autovalmistajan tai liikennevalistuksen syy voi olla!” Myllykangas heittää.
Jos kuskista käännetään siis katse hänen elämänsä rakenteisiin ja häntä ympäröivään kulttuuriin, selitysten etsinnästä seuraakin monimutkaisempi keskustelu.
Kulttuurin vaikutukset
Jo 1800-luvulla esitettiin, että itsemurha-alttius olisi periytyvää ja geenitutkimuksessa on myöhemmin yritetty paikallistaa tätä perimää.
Myllykangas kuitenkin ehdottaa, että jos yhdessä suvussa esiintyy toistuvasti itsemurhia, voi olla aiheellisempaa kysyä, millainen keskustelukulttuuri suvussa on vaikeiden asioiden ympärillä. Suomalainen tapakulttuuri on ylipäätään omiaan ruokkimaan puutteellista tapaa käsitellä henkilökohtaisia vaikeuksia.
”Hiljainen, kiltti lapsi on yhtä kuin ihannelapsi. Mutta hiljainen ei ilmaise surua sen liiemmin kuin iloakaan. Sama käytös jatkuu aikuisuudessa näkyvänä pärjäämisen kulttuurina. Aina ‘pärjätään’, vaikka menisi kuinka huonosti.”
Toisaalta suorituskeskeiseen yhteiskuntakritiikkiin kiinnittyvä selitys on sekin ajoittain viety toiseen ”ääripäähän”, kuten hän havaitsi tutkiessaan 1960–70-lukujen vaihteen poliittisten liikkeiden kapitalismikriittisiä kannanottoja.
”60-luvun lopun hengen mukaisesti myös itsemurha nähtiin ainoastaan järjestelmän tuotteena. Se taas sivuuttaa yksilön oman toimijuuden täysin”, tutkija muistuttaa.
Myllykangasta kiinnostaa tutkijana erityisesti tilastoista ja keskustelusta ilmenevät ristiriidat. Yhtenä sellaisena hän nostaa esiin tulkinnan, että mielialalääkkeiden lisääntyneellä käytöllä olisi suora yhteys itsemurhien laskuun. Tämä tulkinta ei kuitenkaan huomioi sitä, että lääkkeitä käyttävät eniten naiset, mutta vuosikymmenestä toiseen itsemurhan tekijöitä ovat pääsääntöisesti alemman sosiaaliluokan miehet. Tutkijoiden keskuudessa onkin paljon erimielisyyksiä. Myllykangas palaa aina muistuttamaan, että kyseessä on monisyinen kysymys.
”Kirjailija Charles Bukowski sanoi, että parhaat meistä lähtevät oman käden kautta ja me muut taas jäämme ihmettelemään, että miksi meidän luota haluttiin pois. Ajatuksessa on itua, koska teko jättää sen läheltä kokeneet aina painimaan vaikeiden kysymysten kanssa”
Silti myöskään kollektiivinen syyllisyys ei hänen mielestä edesauta keskustelua. Hän toteaa, että monia tieteenaloja on pitkään yhdistänyt pyrkimys selittää itsemurhaa kuin luonnonilmiönä muiden joukossa, kun keskustelua olisi aika avata kohti kysymyksiä, miten itsemurhia voitaisiin ennakoida ja miten yhteiskuntaa voisi kehittää niitä ehkäiseviksi. Peruuttaminen lopputuloksen jälkipuinnista kauemmas taaksepäin edustaisi etenemistä myös tieteelliselle keskustelulle.
Kuka?
Mikko Myllykangas
» 39-vuotias. Syntynyt Kajaanissa, asunut 20 vuotta Oulussa.
» Tutkija tieteiden ja aatteiden historian yksikössä. Tällä hetkellä mukana Biocenterin fibroottisten sairauksien tutkimushankkeessa, jossa tutkii stressin historiaa.
» Opiskeli alun perin tietojenkäsittelytiedettä Oulussa, vaihtoi opiskelujen aikana häntä enemmän kiinnostaneeseen historiaan. Väitteli tohtoriksi 2014.
» Harrastaa koirien kanssa ulkoilua, liikuntaa ja kitaran soittoa metallibändissä. Suicidal black metal ei ole lempigenrejä.
» Unelmoi, että työ pysyy jatkossa yhtä mielenkiintoisena ja saa jatkaa myös luovaa toimintaa musiikin parissa.
Apua itsetuhoisiin ajatuksiin:
» Valtakunnallinen KRIISIPUHELINpäivystää numerossa 09 2525 0111 vuoden jokainen päivä ja yö 24/7. Palvelua ylläpitää MIELI ry.
» Nuorille Sekasin-chat osoitteessa https://sekasin247.fi/ (palvelee arkisin klo 9-24 ja viikonloppuisin klo 15-24) sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton Lasten ja nuorten puhelin 116 111 ma–pe klo 14–20 ja la–su klo 17–20. MLL:n chat osoitteessa https://nuortennetti.fi
Oululaisten sydäntutkijoiden käyttämää aineistoa voi pitää maailman mittakaavassa erityislaatuisena. Aineiston avulla selvitetään, mitkä tekijät vaikuttavat sydänsairauksia ja äkkikuolemia aiheuttavan fibroosin syntyyn.
Oulun yliopistossa tehtävä fibroottisten sairauksien tutkimus ja terästutkimus saivat kesäkuun alussa Suomen Akatemialta 3,3 miljoonaa euroa. Raha on tarkoitettu yliopiston painopistealueiden vahvistamiseen. Fibroottisten sairauksien tutkimus kuuluu elinikäinen terveys -teeman alle.
Fibroosi tarkoittaa sidekudosta, joka muodostuu elimeen, kun sen omat solut kuolevat. Fibroosia kertyy yleisimmin elimiin, joissa oman solukon uusiutuminen on hidasta tai olematonta. Tällaisia ovat esimerkiksi sydän, keuhkot, maksa, munuaiset ja haima.
Oulun yliopistollisessa sairaalassa kardiologian eli sydäntautien osastolla yliopistotutkijana työskentelevä Juhani Junttila on erikoistunut sydänfibroosiin. Fibroosi liittyy kaikkiin sydänsairauksiin, ja sydänsairaudet ovat suomalaisten yleisin kuolinsyy.
”Kun sepelvaltimotautia sairastava saa sydäninfarktin, sydänlihasta kuolee ahtauman aiheuttaman hapenpuutteen takia. Lihassolut korvautuvat fibroosilla”, sanoo Junttila.
Sepelvaltimotauti on Junttilan mukaan yleisin sydänperäisten kuolemien syy Suomessa. Sydänlihassairauksissa, esimerkiksi sydänlihastulehduksessa ja alkoholin aiheuttamassa kardiomyopatiassa, fibroosin muodostuminen aiheuttaa sydämen vajaatoimintaa. Junttila lisää, että myös verenpainetauti tai perinnölliset syyt voivat paksuunnuttaa sydänlihasta fibroosilla.
Silmukoita sydämessä
Kardiologian tutkimusryhmää Oulun yliopistossa johtaa professori Heikki Huikuri, jonka seuraajaksi Juhani Junttila on myöhemmin astumassa. Suureen ryhmään kuuluu lukuisia tutkijatohtoreita, väitöskirjantekijöitä ja yhteistyökumppaneita Oulun yliopiston muilta tieteenaloilta sekä Euroopasta ja Yhdysvalloista. Ryhmällä on yhteinen National Institute of Healthin rahoitus tunnetun yhdysvaltalaisen Johns Hopkinsin yliopiston kanssa.
Junttilan erikoisalaa on sydänperäisen äkkikuoleman tutkimus. Äkkikuoleman jäljet johtavat fibroosiin.
”Sydänlihassolut ovat järjestyneet ikään kuin jonoihin supistumaan oikeassa suunnassa. Solujen väleihin muodostuva fibroosi haittaa synkroniaa supistuksessa ja estää sähkönjohtumista”, Junttila kertoo.
Lihas johtaa sähköä, mutta fibroosi ei. Kun sähkö ei pääse johtumaan, voi syntyä rytmihäiriö, eräänlainen oikosulku.
”Silloin sähkö tekee silmukoita. Se etsii uuden reitin ja palaa takaisin”, kuvailee Junttila.
Rytmihäiriöt voivat olla fataaleja eli johtaa kuolemaan. Tällaista kuolemaa eivät välttämättä edellä minkäänlaiset oireet.
Miksi fibroosi tappaa nuoren?
Kun ihminen kuolee äkillisesti ilman selvää syytä, ruumiille tehdään oikeuslääketieteellinen tutkimus. Kuoleman selittäjäksi voi löytyä fibroosi sydämessä.
”Toisin kuin muualla maailmassa, Suomessa laki määrää oikeuslääketieteellisen tutkimuksen, kun kuolinsyytä ei tiedetä. Ruumiinavauksiin perustuva aineisto on maailman suurin”, Junttila kehuu.
Oulun yliopiston kardiologian tutkimusryhmä on perehtynyt pohjoissuomalaisten äkkikuolleiden aineistoon vuodesta 1998 lähtien. Sydännäytteistä on tutkittu fibroosin astetta ja eristetty DNA:ta.
”Pohjois-Suomen aineistossa on ollut nuoria äkillisesti kuolleita, joilla ei ole edeltävää sairautta, mutta sydämestä on löytynyt fibroosia”, sanoo Junttila.
Selvitettävänä on, selittääkö geneettinen alttius fibroosin.
Toinen tutkimusryhmän pääteema on äkkikuolemien yhteys aikuistyypin diabetekseen ja sepelvaltimotautiin.
”Aineiston perusteella yli kahdeksankymmentä prosenttia sydänperäisistä äkkikuolemista tapahtuu diabeetikoille. Uutena löydöksenä voi sanoa, että ne sepelvaltimotautia sairastavat, joilla ei ole diabetestä, saavat paremman ennusteen kuin ne, joilla on sekä sepelvaltimotauti että diabetes”, Junttila selvittää. Aiemmissa sydämen magneettitutkimuksissa on havaittu, että diabetes lisää fibroosin muodostumista sydämeen.
Ihmishenkien pelastaminen vaatii jatkuvuutta
Koska valtion myöntämä tutkimusraha on vähentynyt viime vuosina, Akatemia-rahoituksen saaminen on Juhani Junttilan mielestä äärimmäisen tärkeää tutkimusprojektien jatkuvuuden kannalta.
”Geenianalyysit ovat kalliita. Tavoitteenamme on löytää geneettiset syyt, jotka altistavat äkkikuolemaa aiheuttavalle sydänfibroosille, jotta riskiryhmään kuuluvat henkilöt voidaan tunnistaa aiemmin.”
Ajatuksena ryhmällä on, että yhteistyökumppaneiden kanssa voisi kehittää metodeja, jotka estäisivät fibroosin syntymistä.
Tavoitteena on myös selvittää tarkemmin syyt sille, miksi diabeetikoilla on riski kuolla sepelvaltimotautiin sydänperäisesti ja miten kuolleisuutta voisi vähentää.
Koska tutkimus on hidasta ja keskittyy hyvin erikoistuneisiin, pieniin asioihin, suoria vaikutuksia tulokset eivät heti anna. Junttilan mukaan vastausten saaminen vaatii useita käynnissä olevia koeasetelmia ja paljon työtä.
Erityisesti perinnöllisten tekijöiden tutkiminen on Junttilan omien sanojensa mukaan hänelle ”lähellä sydäntä”.
”Ne ihmiset eivät ole itse vaikuttaneet sairastumiseensa. Jos kaikilla ei ole syntyessään samoja pelimerkkejä tähän maailmaan, siihen pitää pyrkiä vaikuttamaan. Jos jokunen henki saataisiin näin pelastettua.”
Julkaistu
SHARE
Sanna Häyrynen
Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu.
Twitter: @sannahayrynen
