Kaikkea voi tehdä, kunhan sisäinen kriitikko on hiljennetty

"Itse tekemisen riemu on yksi maailman tyydyttävimmistä tunteista. En soisi kenenkään jäävän siitä paitsi vain siksi, että kyseenalaistaa omaa osaamistaan, pelkää muiden reaktioita tai ei vain yksinkertaisesti koe olevansa 'luova ja taiteellinen ihminen'", kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Olen vannoutunut taiteen ystävä. Taiteen kokeminen on minulle henkireikä, mutta yhtä lailla hengitän sen tekemistä. Ja nyt sen sitten myönnän: usein taide-elämyksen äärellä en ihaile pelkästään teosta itseään, ihailen myös sen tekijää. Joskus kadehdinkin. 

Saan itseni usein kiinni hämmästelemästä niitä fantastisia näkökulmia, joiden kautta teoksen luonut mystinen nero on onnistunut käsittelemään jotain tiettyä ilmiötä. Taiteen tuottaminen kun monesti mielletään nimenomaan mystiseksi prosessiksi. Taiteilijat ammentavat suuresta inspiraatiovarastostaan aineksia ja kanavoivat ne elähdyttäviksi ja ylevöittäviksi teoksiksi, jotka tuovat vastapainoa meidän tavallisten ihmisten elämään. Taiteilijan aika kuluu punaviiniä siemaillessa, intellektuelleja keskusteluja käyden, siinä ohessa sitten elämästä inspiroituen ja uutta luoden. Taiteilijaksi päädytään juuri syntymällä luovaksi. Hulluuden ja nerouden raja on tietysti myös hyvin häilyvä. 

Totuus on kuitenkin hyvin usein toisenlainen. Taideteoksen synnyttämiseen vaaditaan enemmän kovaa työskentelyä ja itsekritiikin ja keskeneräisyyden sietämistä kuin ylimaallisen inspiraation kanavoimista synnyinlahjana saadun luovuuden avulla. Toki tarvitaan konkreettinen tai abstrakti ajatus, jota teoksella halutaan käsitellä. Tarvitaan myös työvälineitä – niin fyysisiä kuin karttuneita työtuntejakin – jotta teoksen voi toteuttaa. Sitä synnynnäistä nerouttakaan tuskin löytyy keneltäkään.

Suurin edellytys taiteen tekemiselle onkin sisäisen kriitikon hiljentäminen. Usein ihminen pelkää epäonnistumista niin paljon, ettei uskalla ottaa riskejä. Taiteessa tarvitaankin vapautta suhteessa omaan itseen.

Vaikka rakastan kulttuuria ja aikamme suuria taiteilijoita, vihaan taiteilijaneromyyttiä. Haluaisin hajottaa sen säpäleiksi, sillä mielestäni jokainen voi olla ainakin oman elämänsä suuri taiteilija.

Itse tekemisen riemu on yksi maailman tyydyttävimmistä tunteista. En soisi kenenkään jäävän siitä paitsi vain siksi, että kyseenalaistaa omaa osaamistaan, pelkää muiden reaktioita tai ei vain yksinkertaisesti koe olevansa “luova ja taiteellinen ihminen”.

Ammattitaiteen lisäksi rakastan ite-taidetta. Rakastan DIY-meininkiä, jossa taitavat ihmiset tekevät taidetta siksi, että he haluavat ja pystyvät. Tekijät luovat itse puitteet taiteensa toteuttamiselle ja esiintuomiselle, tehden kaiken omilla ehdoillaan. DIY-kulttuurissa elävät paitsi yhteisöllisyys, hyväksyntä ja tietynlainen määrittelevyyttä kavahtava anarkismi, myös suuri palo ja taito tehdä taidetta. Itse tekeminen ei missään nimessä ole huonon synonyymi. 

Tätä tee-se-itse -mentaliteettia soisin nähtävän enemmän jokaisen arjessa. Innostumista omilla käsillä tekemisestä, oman luovuuden tutkailua ja uudelleen löytämistä, itseensä tutustumista ja lopputulosten ihailua – vapaana itsekritiikistä ja muiden mielipiteiden murehtimisesta.

Mitäpä jos alkaisimme oman elämämme taiteilijoiksi – nauttisimme omasta itsestämme ja siitä, mitä osaamme ja haluamme tehdä? Mitäpä jos toisimme omaa persoonaamme esiin jonkin välineen kautta? 

Kaiken taiteilun ei tarvitse edes johtaa mihinkään. Omia teoksiaan ei tarvitse näyttää edes koiralleen saati viedä esille, ellei niin halua. Jo pelkkä tekeminen palkitsee.

Luovuutta voi ja kannattaa herätellä, ruokkia ja treenata. Tutkimalla omaa sisäistä maailmaansa ja tuomalla sen löydöksiä osaksi konkreettista todellisuutta voi itsestään oppia tuntemaan uusia, yllättäviäkin puolia. 

Alkavan kesän kunniaksi haluan kannustaa kaikkia tarttumaan pelottomasti siveltimeen, kynään, soittimeen tai kameraan.

Toivon kaikille vapautta nauttia oman luovan työnsä tuloksista ajatellen, että minä tein tämän, minä nautin tästä, ja tunnen itseni teoksessa. Kehitys voi alkaa vasta uskalluksen kautta. Silti kehittyminenkään ei ole tärkeintä, se on bonus.

Suuresti arvostamani Litku Klemetin sanoin: “kaikkea voi tehdä”. Kokeillaanko sitä?

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Kirja-arvio: Ei vain äiti, ei vain uraohjus

Tyttären varjon Leda on hahmona epämukavan realistinen – vaikka hänen päätöksiään on vaikea hyväksyä, lukija ymmärtää hänen mielenliikkeensä.

Mitä jos äitinä oleminen ei riitä?

Tätä pohtii Elena Ferranten Tyttären varjo (La figlia oscura). Teos ilmestyi italiaksi jo vuonna 2006, ennen Ferranten kuuluisuuteen nostanutta Napoli-sarjaa. Nyt Ferranten aikaisempia ja vähemmän tunnettuja teoksia on suomennettu yhä etenevissä määrin. Viime vuonna ilmestyi uudistettu laitos Ferranten esikoisromaanista Amalian rakkaus (2019, L’amore molesto), Tyttären varjo ilmestyi huhtikuun lopussa Helinä Kankaan suomentamana.

Kiehtovaa supersuositussa Ferrantessa on se, ettei hänestä tiedetä muuta kuin hänen kotimaansa ja nimensä – ja nimikin on salanimi.

Tyttären varjossa kertojana toimii viisissäkymmenissä oleva yliopisto-opettaja Leda, jonka lapset ovat muuttaneet isänsä luokse Kanadaan. Leda matkustaa rantalomalle Etelä-Italiaan, päällimmäisenä tunteena helpotus – viimein hän pystyisi tekemään töitä ilman syyllisyyttä ja huolta.

Rannalla Ledan katse kiinnittyy napolilaisperheeseen, erityisesti nuoreen äitiin Ninaan ja kolmivuotiaaseen Elenaan. Perheen ja sen sisäistä kiristynyttä dynamiikkaa seuratessa Leda palaa muistoihinsa, jotka eivät olekaan niin idyllisiä kuin kirjan alkuasetelmat vielä lupaavat. Pohjimmiltaan Leda onkin ollut äitiyden ilosta huolimatta tyytymätön elämäänsä. Rakkaus lapsiin ei aina riitä kantamaan läpi elämän, sillä Leda haluaa olla muutakin kuin äiti.

Ferrante kuljettaa teosta kahden kerrontatason välillä. Ledan minäkertojan ääni on läsnä koko ajan, vaikka Ferrantelle tyypilliseen tapaan takautumat rytmittävät nykyhetkeä. Ferrante kykenee taidokkaasti limittämään yhteen nykyhetken ja menneisyyden, muodostaen kertojaminän, joka elää yhtä aikaa kummassakin todellisuudessa.

Tyttären varjo käsittelee äidin ja tyttären välistä myyttistä sidettä. Teoksessa Ferrante kuvaa äidin väsymistä ja sitä, kuinka rakkauskaan ei riitä varmistamaan hyviä välejä. Ferranten äidit ovat raadollisia hahmoja, jotka äidiksi tulonsa jälkeen huomaavat, kuinka hankalaa perhe-elämän ja omien intohimojen yhteensovittaminen on. Hänen teoksissaan naiset vastustavat ajatusta, ettei heillä olisi yhteiskunnassa muuta asemaa kuin äitiys. 

Leda on hahmona epämukavan realistinen – vaikka hänen päätöksiään on vaikea hyväksyä, lukija ymmärtää hänen mielenliikkeensä. Erityisesti minuun vetosi se, kuinka Leda sisimmässään tuntee syyllisyyttä yrityksestään työn avulla unohtaa roolinsa äitinä.

Tyttärien muuttaessa isänsä luokse Kanadaan Tyttären varjon Leda luulee vapautuvansa, mutta alun helpotuksen jälkeen hän alkaa silti kaivata lapsiaan. Leda sekä inhoaa että rakastaa rooliansa huonona äitinä. Nykyajan yhteiskunta odottaa äidiltä ehdotonta rakkautta ja uhrautuvaisuutta, mikä asettaa Ledan vaikean päätöksen eteen. Perhe-elämää on vaikea jättää kokonaan taakseen kunnianhimoisuuden ja omien unelmien saavuttamiseksi.

Nuori Nina on Ledan kaksoisolento: perhe-elämän ja äitiyden häkkiin lukitsema nainen, joka yrittää pyristellä pakoon äitiyden rajoituksista. Ledan tavoin Nina tuntee syyllisyyttä omista unelmistaan ja tarpeistaan. Ehkä juuri siksi kumpikin naisista samaistuu toisiinsa. Nina on nuori ja kaunis, elämänsä alussa, mutta tuntee olonsa epämukavaksi äidin ja aviovaimon roolissa. Nina näkee Ledassa tulevaisuutensa, sekä hyvässä että pahassa. Leda taas on näennäisesti vapautunut perhe-elämästään, mutta on pohjimmiltaan onneton. Leda taas näkee Ninassa nuoruutensa ja kaipuunsa ihmiskosketukseen. Tilanteiden erilaisuudesta huolimatta kumpikin heistä on äitiyden ja naiseuden ideaalin vangitsemia. 

Ferrante kirjoittaa suorasukaisesti, peittelemättä haluaan kuvata naiset sellaisina kuin he ovat. Naishahmoja ajaa eteenpäin halu muuttaa elämäänsä, oli sitten kyse Tyttären varjon Ledasta ja Ninasta, tai Napoli-sarjan Linasta ja Elenasta.

Teoksen lyhykäisyydestä huolimatta Ferrante ehtii kuvata sekä Ledaa että Ninaa tilanteessa, jossa kumpikin joutuu arvioimaan uudelleen elämänsä. Ferrantelle tuttuun tapaan lopputulos ei ole yksiselitteinen, vaan jättää tulkinnanvaraa suuntaan ja toiseen.

Leda ja Nina eivät ole vain lapsia hylkääviä uraohjuksia tai vain kodinhengettäriä – he ovat inhimillisiä ihmisiä, jotka yrittävät tasapainotella perheen ja itsenäisyyden välillä.

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Kulttuuria kampukselta: Sirakh on vaaran tunnetta, inhimillisyyttä ja intohimoa

Tummanpuhuvaa vaihtoehtorockia, 70-luvun hevirockia höysteillä kasaripoppia, industrialia ja goottilaistunnelmia. Sirakh-yhtye sai alkunsa jo vuonna 2013. Muutamien jäsenvaihdosten myötä yhtyeeksi ovat asettuneet taiteilijanimien takaa puhuvat laulajat Marina Trench ja Padre Mortis, kitaristi Nikki Angelus, rumpali D. Bonefield, kosketinsoittaja Julius Seizure sekä bassosta ja bassosyntetisaattorista vastaava T.P. Jo kolmen vuoden ajan työstetty debyyttilevy, Crisis of Faith, on tarkoitus julkaista vuoden sisällä.

D. Bonefield: ”Jos Sirakh olisi tunne, se olisi Kummelia lainaten: ahdistus, kiusaus ja synti.”

Nikki Angelus: ”Mielestäni musiikkimme on monitahoisesti hyvin inhimillistä. Biiseissä käsittelemme rakkautta, seksiä, päihteitä, itseinhoa, asioita mitä jokainen suunnilleen parikymppinen kaupunkilaisihminen sukupuoleen katsomatta joutunee kokemaan. Sex, Drugs and Rock ’n Roll hieman mustan huumorin kyllästämällä twistillä.

Nokkelimmat pokkelimmat ovat saattaneet havaita kaksi Buffy Vampyyrintappaja -viittausta diskografiassamme. Beneath Me tulee Fool For Love -jakson sydäntäsärkevästä You’re Beneath Me-repliikistä ja edellä mainitun Violet Dawnin The Master on lähes suora viittaus Buffy Vampyyrintappajan ensimmäisen kauden pahikseen. Olen retrojuuston ystävä, siitä ei pääse mihinkään.

Soitan bändissä, koska suoraan sanoen en osaa mitään muutakaan. En ole koskaan oikein pärjännyt töissä enkä koulussa. En pidä siitä, että joku komentelee minua. Musiikki ja monen muunkinlainen taidehörhöily antaa elämälleni tarkoituksen.”

D. Bonefield: ”Monesta yksityiskohdasta on tullut muiden kanssa vääntöä tässä parin vuoden aikana. Levyn tekeminen vaatii sopivan balanssin hermoja ja järjestelmällisyyttä, mutta myös hulluutta. Ironisesti voisi sanoa, että jokainen on käynyt levyn tekovaiheen aikana läpi oman ”uskonkriisinsä”. Levyn nimi, Crisis of Faith, on siis varsin osuva.”

Nikki Angelus: ”Me halutaan tehdä asiat isosti suuren maailman tyyliin. Kuluissa ei siis säästellä, mikä toivottavasti kuuluu musassakin. Bändi on käynyt useita riitoja ja olemme pariin otteeseen meinanneet hajotakin. Tunteet ovat pinnassa kun kyseessä on näin mittava ”passion project”.

Ilokseni voinkin siis ilmoittaa, että levyn demovaihe on ollut valmis jo kotvasen ajan! Tarkkaa julkaisuajankohtaa en uskalla antaa, sillä nämä hommat ovat täynnään muuttujia. Olemme kuitenkin kaavailleet levyn ilmestyvän aikaisintaan jo tämän vuoden syksyllä. Viimeistään taas ensi vuoden alkukeväästä. Jää nähtäväksi!

Olen hyvin ulospäinsuuntautunut ja mielestäni jokainen taiteilija, joka väittää tekevänsä taidetta vain itselleen on valehtelija. Kyllä minä ainakin haluan esittää taidettani muille ihmisille. Meidänkin keikoilla on usein ollut energia katossa ja yleisön vastaanotto paikkapaikoin lähes hurmioitunut. Se on mahtava tunne. Ei se mitään sen suurempaa kemiallista kaavaa omalta osaltani tarvitse.”

D. Bonefield: ”Keikalla bändin ja yleisön välillä jaettu raaka energia on kokemus, jota on mahdoton pukea sanoiksi. Me astumme myös usein puhtaan improvisaation puolelle, joka tuo musiikkiin aivan omanlaisensa, joka kerralla uniikin, vaaran tunteen. ”

Marina Trench: ”Minulle live-esiintyminen antaa voimaa. Haluan välittää yleisölle tunnetta, oli se tunne sitten mikä tahansa. Kun on jossain oikeasti hyvä, on ihanaa, että joku on paikalla todistamassa, nauttimassa ja jakamassa ainutlaatuisen hetken kanssani.”

T.P: ”Musiikin esittäminen livetilanteessa on lähtökohtaisesti haaste, mutta voi olla palkitsevaakin. Olen taipuvainen kokemaan epäonnistumisen tunnetta vähäisistäkin virheistä osuuksissani, mutta silloin tuntee olevansa juurikin enemmän elossa ja läsnä.

Jos pitäisi valita jokin optimiskenaario muusikon uralta, parhaassa tapauksessa olisi onnistunut jättämään jonkin jäljen maailmaan itsestään.”

Marina Trench: ”Minun ei tarvitse olla kenenkään idoli ja rahakin on vain bonus, mutta urallani haluaisin olla sellainen laulaja tai muusikko, joka on onnistunut koskettamaan mahdollisimman monia ihmisiä ja vaikuttamaan positiivisesti heidän elämäänsä. Oli se sitten millä musiikin tiellä tahansa.”

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

”Saan suurempaa iloa, kun pääsen leikittelemään” – Eekoo Köngäs käyttää cosplayta leikkimiseen, luovuuden toteuttamiseen ja itsetutkiskeluun

Eekoo Könkäälle cosplay on luovuutta, leikittelyä ja itsetutkiskelua.

TEKSTI Kerttu Juutilainen

KUVAT Elina Korpi

Olen menossa haastattelemaan Eekoo Köngästä, kirjallisuuden graduopiskelijaa, kirjallisuus- ja populaarikulttuuritapahtuma Kummaconin yhtä järjestäjää sekä intohimoista cosplay-harrastajaa. Poikkeusaikojen vuoksi ovensa sulkeneiden ravintoloiden ja kahviloiden sijaan tapaamme Könkään kotona Kaijonharjussa.

Alaovelle saapuu hahmo, jolla on punaraidallinen essu, valkea, pitkälettinen peruukki, päälaella korvat ja käsilaukku. Tiedän saapuneeni oikealle ovelle.

“Halusin tänään asun, jossa olisi mukava olla ja jossa voisin myös siivota”, Köngäs avaa päivän asuvalintaansa, ihmismäistä versiota Muumimammasta. 

“Muumimamma on lämmin ja pörröinen hahmo, ja koen olevani sellainen itsekin.”

Sanoista “costume” ja “play” juontuvan, pukuiluksi ja pukuleikiksi suomennetun cosplayn harrastajat pukeutuvat ja eläytyvät erilaisiksi hahmoiksi, fiktiivisiksi tai todellisiksi. Suosittuja hahmojen lähteitä ovat esimerkiksi animesta ja mangasta, sarjakuvista, tv-sarjoista ja videopeleistä tutut hahmot.

“Cossaajat” kokoontuvat muun muassa coneissa, erilaisista populaarikulttuurien genreistä kiinnostuneille faneille suunnatuissa tapahtumissa, joita järjestetään Suomessa vuosittain kymmeniä eri puolilla maata.

“Olen aina ollut eskapisti. Siinä missä jotkut pakenevat arjen tylsyyttä esimerkiksi alkoholiin, pakenen itse kirjoihin, videopeleihin ja nykyään myös cosplayihin”, Köngäs kertoo. 

Ikuinen eskapisti

Kittilän Könkäältä kotoisin oleva Köngäs tiesi jo lukiovuosinaan haluavansa opiskelemaan kirjallisuutta. Hän kertoo tarinoiden olleen aina tärkeitä ja kasvaneensa “nenä kiinni kirjassa”. 

Cosplayhin Köngäs tutustui aloitettuaan yliopisto-opinnot Oulussa. Kirjallisuuden vuosikurssilainen, Johanna Salminen, alkoi ideoimaan Ouluun omaa con-tapahtumaa, innostaen myös Könkään mukaansa. Ensimmäinen Kummacon järjestettiin vuonna 2015, sittemmin tapahtuma on pidetty vuosittain.

“Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen kiinnostivat tapahtuman järjestämisessä.”

Ensimmäinen Kummacon vei Könkään mukanaan myös cosplayn pariin, sittemmin hurahdus on ollut kokonaisvaltainen. 

Yliopisto-opintojen rinnalla Köngäs on opiskellut itselleen myös kirjallisuusterapiaohjaajan pätevyyden Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa. Lopputyössään hän käsitteli cosplayta kirjallisuusterapian menetelmänä. 

“Kirjallisuuterapia on taide- ja ilmaisuterapiaa, jossa käytetään työkaluina tekstejä, hahmoja ja asiakkaan omaa luovuutta. Cosplay kumpuaa myös luovuudesta, ja useat harrastajat suosivat hahmoja, jotka puhuttelevat heitä jollain tavalla. Minusta oli luonnollista pohtia ja kokeilla, voisiko cosplayn yhdistää näin kirjallisuuterapiaan.”

Kummaconin järjestäjäyhdistys ja omaehtoisen elokuvan tuottamisen kuvausryhmä Studio Korppikelan kautta Köngäs on ollut myös mukana käsikirjoittamassa cosplay-elokuvia, Fandomelokuva (2017) ja Fandom Squad (2018). Tällä hetkellä tekeillä on Pelielokuva, johon tulee hahmoja eri sarjoista. 

Myös tekeillä olevan gradun aihe on syntynyt cosplay-harrastuksen innoittamana. Opinnäytteessään Köngäs käsittelee Kishimoto Masashin Naruto-sarjakuvan post-humanistisia piirteitä.

“Niin opinnot kuin harrastukset ovat lähteneet siitä, että tarinat ovat minulle tärkeitä.” 

Pimeidenkin puolien käsittelyä

Osa cossaajista tekee pukunsa itse, osa turvautuu läheistensä apuun tai ostaa niitä valmiina. Köngäs luo asunsa itse ompelemalla tai erilaisista paloista kokoamalla. Osa tekee puvuista ja maskeistaan tarkasti niiden esikuvia jäljitteleviä, toiset luovat hahmojaan enemmän vapauksia ottaen. Köngäs kertoo itse kuuluvansa jälkimmäiseen joukkoon. 

“Saan suurempaa iloa, kun pääsen leikittelemään.” 

Köngäs cossaa hahmoja, joihin joillain tavoilla samastuu. Samastumispinnat voivat olla paitsi hahmojen myönteisiä, myös niiden synkempiä puolia. 

“Olen parhaillaan tekemässä Overwatch-pelin Reaperia, joka on katkeroitunut, yksinäinen kostaja. Olisi hauska käsitellä omaa vihaani esimerkiksi tällaisen hahmon kautta.”

“Omista tuntemuksistaan saa eloa esittämäänsä hahmoon. Hahmojen kautta voi saada yhteyden myös sellaisiin puoliin itsessään, joita ehkä vähän myös pelkää.”

Köngäs kertoo käyttävänsä hahmojaan paitsi leikkimiseen ja luovuuden toteuttamiseen, myös itsetutkiskeluun. Hahmojen kautta hän on käsitellyt esimerkiksi mielenterveysongelmiaan ja tuonut niitä esiin. 

“Omista tuntemuksistaan saa eloa esittämäänsä hahmoon. Hahmojen kautta voi saada yhteyden myös sellaisiin puoliin itsessään, joita ehkä vähän myös pelkää.”

Oulusta löytyi samanhenkisiä  

“Minulle kummallinen merkitsee hyviä asioita, vaikka sen hyväksyminen itsessään on ollut aika pitkäkin matka.”

Köngäs kertoo olleensa Kittilässä rankasti koulukiusattu, mikä on conipiireissä monelle tuttu tarina. Ouluun muuton myötä hän löysi samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä ja kummallisuuden ja ulkopuolisuuden kokemukset hälvenivät.  

Con-tapahtumissa ilmapiiri on lämmin ja yhteisöllinen, mutta toisaalta niiden ulkopuolella cossaajana saa herkästi osakseen ihmisten tuijotusta, pilkkaakin. 

“Itse en välitä ikävistä kommenteista, sillä olen tosi sanavalmis. Sekin voi riippua hahmostani, Muumimammana olen ehkä hieman arempi.”

Köngäs muistuttaa kummallisuuden olevan kuitenkin aina ihmisten keksimää. Kirjallisuusterapiaohjaajana hän on pitänyt harjoitusta, jossa ohjeistaa kirjoittamaan kirjeen niin kutsutulle tavallisten ihmisten komitealle. 

“Harjoituksen tehtävänä on selittää, miksi esimerkiksi jalkapallon pelaaminen tai pilkkiminen on tavallista. Haluan herättää ihmisiä pohtimaan, mikä oikeastaan on kummallista.”

Onko cosplay sitten silkkaa fantasiaa vai kytkeytyykö se myös ympäröivään todellisuuteen? 

Köngäs kertoo itse ottavansa cosplay-hahmoillaan myös kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Vuoden 2019 Oulu Pridessa hän kantoi viikingiksi pukeutuneena kylttiä, jossa luki: “Emme elä historiaa, tasa-arvoa siis nyt.” 

Myös vuoden 2018 Oulu Pridella mukana ollut Muumimamma otti vahvasti kantaa. Tapahtumaan oli saapunut kaksi Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen edustajaa ison lakanan kanssa. 

“Reagoin tilanteeseen huutamalla, että Muumimamma paheksuu ja natsit eivät saa pannukakkua. Koko kulkue nauroi.” 

“Tykkään käyttää voimiani hyvään.” 

Köngäs kertoo osallistuneensa myös Suomen mielenterveyspäivään jakaen somessa kuvia cos-hahmoistaan ja kertoen miten on niiden kautta voinut käsitellä omaa masennustaan.

“Tykkään käyttää voimiani hyvään.” 

Köngäs uskoo, että kaikenikäisillä on tarvetta leikkiin ja luovuuden toteuttamiseen; suuri osa cossaajista onkin aikuisia. 

“Jotkut pitävät cossaamista lapsellisena. Mutta mikä mieli on olla aikuinen, jos mitään hauskaa ei saa tehdä? Se on kaunista katsottavaa, kun ihmiset uskaltavat leikkiä ja päästää luovuuden valloilleen.”

Kuka?

Eekoo Köngäs

» 27-vuotias. Syntynyt ja kasvanut Kittilän Könkäällä. Oululaistunut yliopisto-opintojen myötä
» N:n vuoden kirjallisuuden graduopiskelija. Toimii Kummaconin työvoimavastaavana sekä elokuva-kuvausryhmä ja Kummaconin järjestäjäyhdistys Studio Korppikelan hallituksen jäsenenä. Ollut mukana myös kulttuurintutkijoiden ainejärjestö Kultussa ja Pahkispeksissä.
» Vapaa-aika kuluu populaarikulttuurin parissa, kuten videopelejä pelaten, Netflix-sarjoja katsoen ja erilaisiin tapahtumiin osallistuen.
» Unelma-ammatti lapsena oli kirjailija. 8-vuotiaana oli kirjoittanut ainevihkoonsa asuvansa 25-vuotiaana Oulussa ja olevansa kirjailija.
» Haluaa onnellisuutta.

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

Kirja-arvio: nainen syntyy uudestaan Euroopan myllerryksessä

Jenny Erpenbeckin Päivien loppu on kudelmaromaani, jossa yksi nainen syntyy uudestaan monta kertaa 1900-luvun alun sotien myllerryksessä.

Vuonna 1902 tyttölapsi syntyy ja kuolee. Suru on suuri. Äiti istuu samalla tuolilla seitsemän päivää juutalaisten perinteiden tapaisesti, kristitty isä pakenee Amerikkaan. 

Tyttö tulee syntymään uudestaan monta kertaa 1900-luvun aikana; hän on nuori nainen sodan aikaisessa Saksassa, vallankumouksellinen vankileirillä ja unohteleva vanhus vanhainkodissa.

Jenny Erpenbeckiä (s. 1967) on tituuleerattu yhdeksi aikamme ajankohtaisiksi kirjailijoiksi. Itä-Berliinissä syntynyt kirjailija käsittelee teoksissaan Saksaa keskellä eurooppalaista myllerrystä.  Erpenbeckiltä on aikaisemmin suomennettu kolme teosta, Päivien loppu ilmestyi alunperin saksaksi vuonna 2012. Teos ilmestyi nyt Jukka-Pekka Pajusen käännöksenä Tammen Keltainen kirjasto-sarjassa huhtikuun alussa. Pajusen käännös säilyttää Erpenbeckin kirjoitustyylin soljuvuuden. 

Päivien loppu rakentuu menneisyyden kudelmien varaan; aika on omalakinen eikä välitä yksittäisen ihmisen kohtalosta. Kaikki kietoutuu yhteen 1900-luvun tapahtumiin Euroopassa. Teoksessa näkyvät maailmansodat, poliittiset myllerrykset ja sotien jälkeiset humanitaariset kriisit. Saksalaisena kirjailijana Erpenbeck on sotien jättämien traumojen keskiössä, mutta yhtä kaikki sota näyttäytyy turhana ja järjettömänä.

On mahdotonta sanoa onko teos juoni- vai henkilökeskeinen. Päätyisin vastaamaan, ettei kumpikaan. Erpenbeck kuvaa teoksessaan tavallista elämää, jossa yksittäiset, pieniltä tuntuvat päätökset muuttavat suuntaa täysin päinvastaisesti.

Pitempiä osioita tahdittavat intermezzot, välinäytökset, joissa kyseenalaistetaan elämän sattumavaraisuus. Mitä jos nainen olisi noussut vasemmistoikoniksi sen sijaan, että kuoli vankileirillä? Mitä jos elämä olisi ollut yksinkertaisesti oikeudenmukainen?

Erpenbeck kuitenkin osoittaa, että kaikki harvoin tapahtuu täysin oikein. Teoksessa korostuu elämän hetkellisyys ja kuoleman läsnäolo. Päivien loppu ei ole kuitenkaan lohduton; aina on joku, joka jää kaipaamaan. 

Kertoja on ainoa, joka kirjassa pysyy muuttumattomana. Kertojan ääni ei jätä mitään huomioimatta, vaan kommentoi tapahtumia välillä miltei säälimättömästi. Samaan aikaan kieli on kauniin soljuvaa, sekoittaen realismia ja unenomaisuutta. 

Päivien loppu on äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, että teknologisesta ja älyllisestä kehittyneisyydestään huolimatta ihminen ei pysty leikkimään jumalaa; kuolema tulee, äkkiseltään, eivätkä suuret päätökset ole aina niitä, jotka muuttavat elämän kulkua. 

Joskus kyseessä voi olla ainoastaan yksittäinen lause, askel, joka muuttaa kaiken peruuttamattomasti. 

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Kulttuurista oli tulla uhanalaista juuri silloin, kun sitä eniten kaipaamme 

“On paradoksaalista, että samalla kun tuotetun kulttuurin ja viihteen merkitys arjessamme korostuu, kärsivät sen tuottajat elinkeinonsa toteuttamisen huomattavasta vaikeutumisesta”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Vallitsevan poikkeustilan aikana olen uneksinut paljon. Olen uneksinut yliopiston ikkunoista valtaville peikonlehdille lankeavasta valosta. Olen uneksinut pitkistä illoista ystävien kanssa lempibaareissa, oluttuopeista ja viinipulloista. Junalipuista Helsinkiin, herkullisista lounaista ravintoloissa, kakkupalasista vitriineissä ja puheensorinasta.

Mutta ennen kaikkea olen uneksinut –  ei –  suorastaan haaveillut hitaasta vaeltelusta museoiden käytävillä ja kirjojen selkämysten sormeilusta kaupunginkirjaston hyllyjen välissä. Puutuneesta perseestä hieman liian pitkän teatteriesityksen katsomossa. Holtittomasta reivaamisesta keikoilla ja kesän festivaaleilla. Rauhoittumisesta, vaikuttumisesta ja juhlimisesta taiteen ja kulttuurin äärellä. Arjen yläpuolelle kohottavien hetkien kokemisesta yksin ja yhdessä, tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa.

Onneksi koronapandemia ei estä meitä kokemasta kulttuuria. Kotiin linnoittautuneina etsimme viihdytystä musiikin, elokuvien, pelien, kirjojen ja TV-sarjojen tarjoamista vaihtoehtoisista todellisuuksista. Moni tarttuu myös itse kynään, siveltimeen tai soittimeen. Parhaimmassa tapauksessa hidas eristyselämä auttaa luomaan yhteyden kulttuuriin ja taiteeseen uudelleen. Kulutamme tällä hetkellä asunnoissamme valtavan määrän kulttuurin tuotteita, ja hyvä niin. Vaikka emme voi jalkautua taide-elämysten pariin, ovat ne silti jatkuvasti käsiemme ulottuvilla.

On silti selvää, että kulttuuri-, tapahtuma- ja taidealat ovat tällä hetkellä kriisissä. Aloilla, joilla vapaa tekijyys on enemmän sääntö kuin poikkeus ja tulot perustuvat paitsi avustuksiin, myös vahvasti ihmisten mahdollisuuteen kokoontua samaan fyysiseen paikkaan, eletään poikkeuksellista hätätilaa. Taidekenttä on reagoinut tilanteeseen ilahduttavalla luovuudella: esimerkkinä tästä on vaikkapa joukko ammattinäyttelijöitä, jotka perustivat kotisohville esityksiä livestreamaavan Karanteeniteatterin. Jyväskyläläinen Teatterikone taas kiertää palvelukoteja uudella ikkunateatteri-konseptillaan, jonka esityksiä seurataan nimensä mukaisesti ikkunaruutujen läpi. Lukuisat klubit, yhtyeet ja artistit lähettävät keikkojaan internetin välityksellä kotoa käsin nautittaviksi. Internetin kautta voi kokea jopa kokonaisia taidefestivaaleja etänä. Omista karanteenikulttuurikokemuksistani ehkäpä sykähdyttävin oli jyväskyläläisen Runoklubi 6:n Facebookin kautta seuraamani etärunoilta.

Konstit poikkeustilan kanssa menettelyyn ovat siis monet. Uudet ratkaisut kulttuuritapahtumien kokemisessa värittävät etäolosuhteita, ja erilaisiin mahdollisuuksiin kannattaa tutustua. Facebook ja Instagram livet kukkivat tällä hetkellä toinen toistaan mielenkiintoisimmista livelähetyksistä.

On paradoksaalista, että samalla kun tuotetun kulttuurin ja viihteen merkitys arjessamme korostuu, kärsivät sen tuottajat elinkeinonsa toteuttamisen huomattavasta vaikeutumisesta. Millaista olisi etäilyaika ilman taiteen ja kulttuurin tuotteita ympärillämme? Mielikuvitusta käyttämättäkin voi päätellä, että hyvin ankeaa. 

Kulttuurin, tapahtumien ja taiteen ammattilaiset ovat menettäneet yöuniaan jo kuukauden ajan oman toimeentulon ollessa uhattuna. Aloilla tienestit ovat muutenkin tiukassa ja epävarmoja, ja koronapandemia on laittanut toiminnan normaalissa muodossaan lähes täydellisesti jäihin.

Eilen keskiviikkona päästiin kuitenkin huokaisemaan helpotuksesta: Suomen hallitus teki kehysriihessään esityksen 40 miljoonan euron lisärahoituksen myöntämisestä kulttuuri- ja taidealojen pandemian seurauksena kärsimien tappioiden paikkaamiseen. Tämä on valtiolta valtava ja erittäin merkityksellinen kädenojennus, joka osoittaa arvostuksen kulttuurikenttää kohtaan.

Myös kulttuurialan omat rakenteet ovat reagoineet muuttuneeseen tilanteeseen nopeasti, ja esimerkiksi Taiteen edistämiskeskus myöntää ylimääräisiä korona-apurahoja. Koko pandemia ja sen vaikutukset kulttuuri- ja taidealoihin haastavat entisestään kyseenalaistamaan alojen rahoitus- ja työllisyysmalleja. Näiden alojen ammattilaisten toimeentulo on valtavan epävarmaa, vaikka ilman heidän työtään elämästämme katoaisi huomattava määrä värisävyjä.

Vaikka hallituksen esittämä avustussumma onkin mittava, nähtäväksi jää, miten se tavoittaa erityisesti pienemmät toimijat. Siksi kannustankin edelleen löytämään omia tapoja tukea kulttuurityöläisiä poikkeusolosuhteiden hetkellä. Miten juuri minä voisin maksaa edes hieman kuluttamastani kulttuurista, miten taiteilija saisi korvauksen työstään? Miten voin olla mukana varmistamassa, että suosikkitapahtumani järjestetään myös jatkossa? Voisinko kenties ostaa lahjakortteja klubeille ja teattereihin jo ennakkoon? Mitäpä jos tilaisin itselleni levyn tai bändipaidan? Sallisiko kukkaroni jättää palauttamatta peruuntuneen konsertin liput? Moni tapahtuma ja toimija on myös lanseerannut mesenointikampanjoita mukavilla vastikkeilla, joiden kautta tukeminen on helppoa ja opiskelijabudjetille armeliasta.

Vastuuta kulttuuri- ja taidekentän kannattelusta ei tietenkään voi – eikä onneksi tarvitse – sysätä yksilöiden harteille, mutta myös meillä on mahdollisuus osoittaa solidaarisuutta ja tukea. Pienilläkin teoilla on vaikutusta siihen, että pääsemme nauttimaan kulttuuritapahtumista ja taiteesta elävänä myös koronarajoitteiden purkauduttua. 

Vallitseva pandemia häiritsee valtavasti jokaisen elämää. Monet jokapäiväiset toiminnot ovat muuttuneet vaikeiksi, osa mahdottomiksi. Elämä neljän seinän sisässä on monelle uutta ja ahdistavaakin. Poikkeuksellisessa tilanteessa on tärkeää löytää omat hyvinvoinnin lähteet – ja tarpeen vaatiessa myös pakokeinot arkitodellisuudesta.

Siksipä ainakin minä aion jatkaa uneksimista hyvällä omallatunnolla. Laittaa ilahduttavaa musiikkia soimaan, huojua päiväauringon paisteessa olohuoneessa ja kuvitella itseni festareille. Sillä vielä tulee se päivä, kun me astumme festivaalien porteista sisään, kohotamme muovituopit ilmaan ja nautimme taiteen parantavasta voimasta. Yhdessä.

Siihen asti pitäkäämme huoli itsestämme, toisistamme ja kulttuurialan elinvoimaisuudesta.

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää: