Kaikkea voi tehdä, kunhan sisäinen kriitikko on hiljennetty

”Itse tekemisen riemu on yksi maailman tyydyttävimmistä tunteista. En soisi kenenkään jäävän siitä paitsi vain siksi, että kyseenalaistaa omaa osaamistaan, pelkää muiden reaktioita tai ei vain yksinkertaisesti koe olevansa ’luova ja taiteellinen ihminen'”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Kolumni  | 

Teksti Katariina Sarja

Olen vannoutunut taiteen ystävä. Taiteen kokeminen on minulle henkireikä, mutta yhtä lailla hengitän sen tekemistä. Ja nyt sen sitten myönnän: usein taide-elämyksen äärellä en ihaile pelkästään teosta itseään, ihailen myös sen tekijää. Joskus kadehdinkin. 

Saan itseni usein kiinni hämmästelemästä niitä fantastisia näkökulmia, joiden kautta teoksen luonut mystinen nero on onnistunut käsittelemään jotain tiettyä ilmiötä. Taiteen tuottaminen kun monesti mielletään nimenomaan mystiseksi prosessiksi. Taiteilijat ammentavat suuresta inspiraatiovarastostaan aineksia ja kanavoivat ne elähdyttäviksi ja ylevöittäviksi teoksiksi, jotka tuovat vastapainoa meidän tavallisten ihmisten elämään. Taiteilijan aika kuluu punaviiniä siemaillessa, intellektuelleja keskusteluja käyden, siinä ohessa sitten elämästä inspiroituen ja uutta luoden. Taiteilijaksi päädytään juuri syntymällä luovaksi. Hulluuden ja nerouden raja on tietysti myös hyvin häilyvä. 

Totuus on kuitenkin hyvin usein toisenlainen. Taideteoksen synnyttämiseen vaaditaan enemmän kovaa työskentelyä ja itsekritiikin ja keskeneräisyyden sietämistä kuin ylimaallisen inspiraation kanavoimista synnyinlahjana saadun luovuuden avulla. Toki tarvitaan konkreettinen tai abstrakti ajatus, jota teoksella halutaan käsitellä. Tarvitaan myös työvälineitä – niin fyysisiä kuin karttuneita työtuntejakin – jotta teoksen voi toteuttaa. Sitä synnynnäistä nerouttakaan tuskin löytyy keneltäkään.

Suurin edellytys taiteen tekemiselle onkin sisäisen kriitikon hiljentäminen. Usein ihminen pelkää epäonnistumista niin paljon, ettei uskalla ottaa riskejä. Taiteessa tarvitaankin vapautta suhteessa omaan itseen.

Vaikka rakastan kulttuuria ja aikamme suuria taiteilijoita, vihaan taiteilijaneromyyttiä. Haluaisin hajottaa sen säpäleiksi, sillä mielestäni jokainen voi olla ainakin oman elämänsä suuri taiteilija.

Itse tekemisen riemu on yksi maailman tyydyttävimmistä tunteista. En soisi kenenkään jäävän siitä paitsi vain siksi, että kyseenalaistaa omaa osaamistaan, pelkää muiden reaktioita tai ei vain yksinkertaisesti koe olevansa “luova ja taiteellinen ihminen”.

Ammattitaiteen lisäksi rakastan ite-taidetta. Rakastan DIY-meininkiä, jossa taitavat ihmiset tekevät taidetta siksi, että he haluavat ja pystyvät. Tekijät luovat itse puitteet taiteensa toteuttamiselle ja esiintuomiselle, tehden kaiken omilla ehdoillaan. DIY-kulttuurissa elävät paitsi yhteisöllisyys, hyväksyntä ja tietynlainen määrittelevyyttä kavahtava anarkismi, myös suuri palo ja taito tehdä taidetta. Itse tekeminen ei missään nimessä ole huonon synonyymi. 

Tätä tee-se-itse -mentaliteettia soisin nähtävän enemmän jokaisen arjessa. Innostumista omilla käsillä tekemisestä, oman luovuuden tutkailua ja uudelleen löytämistä, itseensä tutustumista ja lopputulosten ihailua – vapaana itsekritiikistä ja muiden mielipiteiden murehtimisesta.

Mitäpä jos alkaisimme oman elämämme taiteilijoiksi – nauttisimme omasta itsestämme ja siitä, mitä osaamme ja haluamme tehdä? Mitäpä jos toisimme omaa persoonaamme esiin jonkin välineen kautta? 

Kaiken taiteilun ei tarvitse edes johtaa mihinkään. Omia teoksiaan ei tarvitse näyttää edes koiralleen saati viedä esille, ellei niin halua. Jo pelkkä tekeminen palkitsee.

Luovuutta voi ja kannattaa herätellä, ruokkia ja treenata. Tutkimalla omaa sisäistä maailmaansa ja tuomalla sen löydöksiä osaksi konkreettista todellisuutta voi itsestään oppia tuntemaan uusia, yllättäviäkin puolia. 

Alkavan kesän kunniaksi haluan kannustaa kaikkia tarttumaan pelottomasti siveltimeen, kynään, soittimeen tai kameraan.

Toivon kaikille vapautta nauttia oman luovan työnsä tuloksista ajatellen, että minä tein tämän, minä nautin tästä, ja tunnen itseni teoksessa. Kehitys voi alkaa vasta uskalluksen kautta. Silti kehittyminenkään ei ole tärkeintä, se on bonus.

Suuresti arvostamani Litku Klemetin sanoin: “kaikkea voi tehdä”. Kokeillaanko sitä?

Julkaistu 29.5.2020

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue seuraavaksi

Musiikilla ei tienaa, kenessä on vika?

Juhani Kenttä

Kolumni

18.6.2020

Ylioppilaskuntavuodet opettivat, että muutokseen tarvitaan uteliaisuutta ja sokraattista viisautta

Janne Hakkarainen

Kolumni

5.6.2020

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821