kulttuuri arkistot - Sivu 4 11:stä - Oulun ylioppilaslehti

Oman käden kautta kirjoitettua historiaa

Mikko Myllykangas näkee yleisen itsemurhakeskustelun toistavan jo historiasta tuttuja piirteitä, vaikka ilmiöstä puhutaankin aiempaa enemmän. Pyrkimykset selittää itsemurhia ovat hänestä usein yksinkertaistavia ja keskenään ristiriitaisia.

Ihmiset Päähenkilö

TEKSTI Juhani Kenttä

Lähes aution yliopiston uumenista löytyy pitkätukkainen mies. Hän on Mikko Myllykangas, tutkija tieteiden ja aatteiden historian yksiköstä. Opiskelijoiden keskuudessa hänen opettamansa kurssi itsemurhan historiasta on ollut suosittu jo monena vuonna. Myllykangas ei itse koe, että hänellä olisi erityisen henkilökohtainen suhde aiheeseen.

”Uskallan väittää, että oman hengen vieminen käy joskus ihan jokaisen mielessä tavalla tai toisella. Jos ei käy, saa laittaa viestiä lehden toimitukseen”, Myllykangas naurahtaa.

Tekona itsemurha on verrattain harvinainen, mutta sen ajatteleminen on hyvin inhimillistä. Myllykangas vertaa sitä ajatukseen lottovoitosta, josta haaveileminen silloin tällöin ei nosta senkään tapahtumisen todennäköisyyttä. Ajatuksissa kumpikin voi tuntua helpolta ratkaisulta monimutkaisiin ongelmiin.

Ensimmäisen kerran Myllykangas itse lähestyi aihetta lukiossa, kun hän teki terveystiedon kurssille esitelmän mielenterveyshäiriöistä, joiden kuvauksissa itsemurhan riski mainittiin usein. Esitelmän pitämisestä hän muistaa luokkatovereiden tirskumisen, mikä viesti hänelle aiheen olleen tabu.

Seuraavan kerran Myllykangas palasi aihepiiriin vasta väitöskirjassaan. Aihe tuli keksittyä ystävien kanssa iltaa istuessa, kun itsemurha-sana mainittiin ohimennen. Maininta sai Myllykankaan pohtimaan, kuinka paljon sen historiaa oli tutkittu. Alustava kysymys oli itsensä tappaneen ihmisen sosioekonomisen aseman vaikutus keskusteluun. Hän halusi siis tutkia, kuinka eri tavoilla teosta keskusteltiin, jos tekijät vaihtelivat yritysjohtajasta rappioalkoholistiin.

Tohtoriopiskelija kuitenkin koki nopeasti, että hänen pitää tuntea aiheesta käytyä tieteellistä keskustelua, että voi hahmottaa paremmin nykyistä kulttuurista keskustelua. Näkökulman muuttamista tuki, että aiempaa tieteenhistoriallista tutkimusta itsemurhasta oli olemassa ylipäätään vähän. Tutkimusaiheeksi rajautui tuolloin itsemurhan lääketieteellistyminen eli kasvava pyrkimys selittää ilmiötä mielenterveyshäiriöiden tai sairauksien seurauksena.

Poikkeusyksilön ongelma

Tutkijan työssään Myllykangas on keskittynyt tekojen sijaan niistä käytyihin keskusteluihin, jotka kertovat paljon aikansa hengestä. Hän toteaa, että vaikka kulttuurit ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa, edelleen selitysmallit palaavat poikkeusyksilöön, joka eroaa jollain tavalla meistä muista “normaaleista.” Kun aikaisemmin yksilö oli uskonnollisen tulkinnan mukaan riivattu, nyt hän on lääketieteelliseltä tulkinnalta sairas.

Myllykankaan mielestä on hyvä, että mielenterveydestä puhutaan nykyään enemmän, mutta on myös harhaanjohtavaa pitää sitä ainoana selitysmallina itsemurhaan. Yksioikoisissa selityksissä sivuutetaan usein kaikki ympäröivän kulttuurin ja olosuhteiden vaikutukset. Teon taustalta voi löytyä esimerkiksi taloudellisia ja sosiaalisia vaikeuksia yhtä usein kuin todennettavia mielenterveysongelmia.

”Ainahan sitä voi mennä sanomaan, että sulla on nyt vain tällainen välittäjäaineista johtuva ongelma. Syö tästä näitä merkitysnappeja, niin koet itsesi tärkeäksi”, tutkija haastaa.

Myllykangas haluaakin kysyä, että jos itsemurhan oletetaan olevan seurausta mielenterveysongelmista, joita voi hoitaa esimerkiksi mielialalääkkeillä ja terapialla, edustaako itsemurha silloin yksilön osaamattomuutta hyödyntää näitä keinoja. Hän vertaa tilannetta siihen, että psykiatrisessa tulkinnassa mielialalääkkeisiin suhtaudutaan usein kuin turvavyön käyttämiseen autossa.

”Niitä kannattaa käyttää, vaikka ei suunnittelisikaan ajavansa kolaria. Jos kuitenkin ajaa kolarin ja kuolee, kenen syy se on silloin? Kuskin? Ei se nyt ainakaan autovalmistajan tai liikennevalistuksen syy voi olla!” Myllykangas heittää.

Jos kuskista käännetään siis katse hänen elämänsä rakenteisiin ja häntä ympäröivään kulttuuriin, selitysten etsinnästä seuraakin monimutkaisempi keskustelu.

Kulttuurin vaikutukset

Jo 1800-luvulla esitettiin, että itsemurha-alttius olisi periytyvää ja geenitutkimuksessa on myöhemmin yritetty paikallistaa tätä perimää.

Myllykangas kuitenkin ehdottaa, että jos yhdessä suvussa esiintyy toistuvasti itsemurhia, voi olla aiheellisempaa kysyä, millainen keskustelukulttuuri suvussa on vaikeiden asioiden ympärillä. Suomalainen tapakulttuuri on ylipäätään omiaan ruokkimaan puutteellista tapaa käsitellä henkilökohtaisia vaikeuksia.

”Hiljainen, kiltti lapsi on yhtä kuin ihannelapsi. Mutta hiljainen ei ilmaise surua sen liiemmin kuin iloakaan. Sama käytös jatkuu aikuisuudessa näkyvänä pärjäämisen kulttuurina. Aina ‘pärjätään’, vaikka menisi kuinka huonosti.”

Toisaalta suorituskeskeiseen yhteiskuntakritiikkiin kiinnittyvä selitys on sekin ajoittain viety toiseen ”ääripäähän”, kuten hän havaitsi tutkiessaan 1960–70-lukujen vaihteen poliittisten liikkeiden kapitalismikriittisiä kannanottoja.

”60-luvun lopun hengen mukaisesti myös itsemurha nähtiin ainoastaan järjestelmän tuotteena. Se taas sivuuttaa yksilön oman toimijuuden täysin”, tutkija muistuttaa.

Myllykangasta kiinnostaa tutkijana erityisesti tilastoista ja keskustelusta ilmenevät ristiriidat. Yhtenä sellaisena hän nostaa esiin tulkinnan, että mielialalääkkeiden lisääntyneellä käytöllä olisi suora yhteys itsemurhien laskuun. Tämä tulkinta ei kuitenkaan huomioi sitä, että lääkkeitä käyttävät eniten naiset, mutta vuosikymmenestä toiseen itsemurhan tekijöitä ovat pääsääntöisesti alemman sosiaaliluokan miehet. Tutkijoiden keskuudessa onkin paljon erimielisyyksiä. Myllykangas palaa aina muistuttamaan, että kyseessä on monisyinen kysymys.

”Kirjailija Charles Bukowski sanoi, että parhaat meistä lähtevät oman käden kautta ja me muut taas jäämme ihmettelemään, että miksi meidän luota haluttiin pois. Ajatuksessa on itua, koska teko jättää sen läheltä kokeneet aina painimaan vaikeiden kysymysten kanssa”

Silti myöskään kollektiivinen syyllisyys ei hänen mielestä edesauta keskustelua. Hän toteaa, että monia tieteenaloja on pitkään yhdistänyt pyrkimys selittää itsemurhaa kuin luonnonilmiönä muiden joukossa, kun keskustelua olisi aika avata kohti kysymyksiä, miten itsemurhia voitaisiin ennakoida ja miten yhteiskuntaa voisi kehittää niitä ehkäiseviksi. Peruuttaminen lopputuloksen jälkipuinnista kauemmas taaksepäin edustaisi etenemistä myös tieteelliselle keskustelulle.

Kuka?

Mikko Myllykangas

» 39-vuotias. Syntynyt Kajaanissa, asunut 20 vuotta Oulussa.

» Tutkija tieteiden ja aatteiden historian yksikössä. Tällä hetkellä mukana Biocenterin fibroottisten sairauksien tutkimushankkeessa, jossa tutkii stressin historiaa.

» Opiskeli alun perin tietojenkäsittelytiedettä Oulussa, vaihtoi opiskelujen aikana häntä enemmän kiinnostaneeseen historiaan. Väitteli tohtoriksi 2014.

» Harrastaa koirien kanssa ulkoilua, liikuntaa ja kitaran soittoa metallibändissä. Suicidal black metal ei ole lempigenrejä.

» Unelmoi, että työ pysyy jatkossa yhtä mielenkiintoisena ja saa jatkaa myös luovaa toimintaa musiikin parissa.

Apua itsetuhoisiin ajatuksiin:

» Valtakunnallinen KRIISIPUHELIN päivystää numerossa 09 2525 0111 vuoden jokainen päivä ja yö 24/7. Palvelua ylläpitää MIELI ry.

» Kriisikeskukset ympäri Suomen.

» Nuorille Sekasin-chat osoitteessa https://sekasin247.fi/ (palvelee arkisin klo 9-24 ja viikonloppuisin klo 15-24) sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton Lasten ja nuorten puhelin 116 111 ma–pe klo 14–20 ja la–su klo 17–20. MLL:n chat osoitteessa https://nuortennetti.fi

» Aikuisille Solmussa-chat sekä muut Tukinetin palvelut.

» Opiskelijoille: Jos kuulut YTHS:n piiriin, varaa aika paikalliselta toimipisteeltäsi. Myös Nyyti ry järjestää tukea.

Julkaistu 9.11.202018.11.2020

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Kulttuuria kampukselta: Jokrates toteuttaa lapsuuden unelmaansa

Oululainen Joonatan Väisänen opiskelee musiikkikasvatusta, bassonsoittoa ja laulua ja tekee uraa rap-artistina. Muusikkoperheen lapsi näki nuorena videon räpin suomenmestaruuskilpailuista ja innostui itse tekemään musiikkia. Nyt Väisänen on vuoden 2019 räpin suomenmestari, joka keikkailee ja työskentelee muusikkona artistinimellä Jokrates.

Ihmiset Kulttuuri

TEKSTI Maiju Putkonen

Jokrates: ”Sanavalmius, nokkeluus ja huumorintaju on aina ollut mun juttu. Se räppi mihin mut aluksi kasvatettiin, missä ihmiset solvaa toista ja heittää juttuja suoraan hatusta, on se mistä oon innostunut. Supliikkina sanaseppona se oli mun juttu, että tähän voisi helposti yhdistää musiikin ja olla silti se sama kundi.

Oon alkanut tätä tekemään kun mulle on linkattu vuoden 2005 Rap SM -finaali, ja oon seurannut lajia siitä asti. Lisäilin tyyppejä Facebook-kavereiksi ja lähetin viestejä, joissa kysyin että voitko haukkua mua ja voitko räpätä mulle vähän. Räpin suomenmestaruus oli ehdottomasti urani tähänastinen kohokohta. Siitä tuli maailman huipulla -fiilis, vaikka se tunne on jo vähän hälventynyt.

Räpit kirjoitetaan pääasiallisesti itse. Inspiraatio voi tulla mistä vaan. Esimerkiksi Frendeissä on yksi tosi hauska kohtaus mistä tein biisin. Sibelius on istunut Ainolan pellon reunalla omalla tuolillaan ja saanut lentävistä joutsenista inspiraation. Ideoita voi tulla omasta elämästä, parisuhteista, peloista ja arjen asioista. Etsin myös inspiraatiota modernista taiteesta, maalauksista ja muista artisteista joita kuuntelen. Sieltä sun täältä poimin pieniä juttuja.

Maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka haluaa olla artisteja, mutta ei tee töitä sen eteen. Mä opiskelen myös konservatoriolla laulua ja bassonsoittoa ja käyn päivätöissä, niin mullakin on hirveesti juttuja valmiiksi lautasella, mutta nyt kaikki vapaa-aika menee siihen että teen musiikkia ja mietin miten kasvattaa tätä hommaa. Se ei ole enää kököttämistä ja odottelemista, että joku tulisi sanomaan että oot taitava, vaan nimenomaan aktiivista työtä. Se varmaan erottaa jyvät akanoista, että kuinka paljon jaksaa tehdä sitä tylsää työtä ja uhrata vapaa-ajasta, jättää esimerkiksi bileet välistä että jaksaa kirjottaa uutta musiikkia.

Haaveilen kyllä kuuluisuudesta. Ihmiset aina sanoo että se ei ole tärkeintä, vaan se on oheistuote, mikä tulee jos on hyvä siinä mitä tekee. Niin se onkin, mutta kyllä mulla on selkeä tarkoitus että haluan tehdä tätä elääkseni, ja se kulkee käsi kädessä sen kanssa että on kuuluisa.

Nykyään Instagramissa jengi soittelee mulle videopuheluita että voidaanko ottaa kamppailua. Niitä tulee monesti aamuyöllä niin mun pitää aina estää niitä. On olemassa eri levelejä julkisuutta. Oon niin pienellä levelillä että ihmiset vaan humalassa kehtaa sanoa mitään. Jos Sanni tulee vastaan niin on ihan sama ollaanko K-Marketissa tai missä vaan, pyydetään ottamaan yhteiskuva. Mutta jos fanittaa vaikka jotakin mun rap sm -videota niin selvinpäin kävellään ohi mutta kännissä tullaan juttelemaan. Oon sillä humalalevelillä.

Toivon, että tulevaisuudessakin saan tehtyä hyvää musaa ja kehityn sen verran että se työ puhuu puolestaan. Jos katson elämää taaksepäin ja ajattelen että ’vitsi kun lopetin musanteon silloin 2023 kun se ei oikeen lähtenyt’ niin se on se painajainen. Toivon että jaksan pitää tän mentaliteetin, pysyä vahvana ja ilon kautta onnistua.”

Julkaistu 5.11.202010.11.2020

Maiju Putkonen

Päivisin kasvatuspsykologian maisteri, öisin kuvittaja ja kulttuurin kuluttaja.

Lue lisää:

Metallikitaristista uraohjaajaksi ja kirjailijaksi – Sami Lopakalle oman paikan löytäminen vaati ajelehtimista ja aikaa

Jo ennen suomen kielen opintoja Sami Lopakka haaveili kirjoittavansa kirjan. Vaikka Lopakka on nykyään kirjailija kustantamon listalla, ura tuntuu yhä epätodelliselta.

Alumnilta oppia

TEKSTI Iida Putkonen

Muusikko, kirjailija, hankepäällikkö, Sami Lopakka on kerännyt itselleen listan titteleitä. Lopakka lienee kaikista tunnetuin urastaan metalliyhtye Sentencedin kitaristina ja sanoittajana. Hän on kuitenkin myös suomen kielen maisteri – ja vähän molempia päällekkäin.

“Tein opiskelun lomassa muusikon hommia vähintään puoliammattimaisesti – levytimme ja kiersimme maailmaa Sentencedin kanssa säännöllisesti. Valmistumiseni aikoihin päätimme lyödä myös bändin hautaan”, Lopakka kertoo.

Siirtymä opiskelijasta ja muusikosta maisteriksi oli Lopakalle haastavaa. Maailman kiertäminen vaihtui kotimaahan ja opiskelu töiden etsimiseen. Lopakka oli paperit saatuaan omien sanojensa mukaan hukassa.

“Olin monessakin mielessä uudessa tilanteessa ja melko kuutamolla. Lopulta ajauduin muutaman kaverin kanssa perustamaan yrityksen, jolla ei ollut juuri mitään tekemistä opintojeni kanssa.”

Yrittäjän ura kesti kuusi vuotta, mutta yritys ei Lopakan mukaan koskaan lähtenyt lentoon. Oli siis taas aika keksiä uusi polku. Silloin Lopakka päätyi alalle, joka tuntuu yhä omalta. Hän päätyi kehittämään palveluita, joita olisi itse kaivannut viitoittamaan polkua valmistumisen jälkeen.

“Yrityksen jälkeen olen ollut hommissa korkeakoulutettujen työllisyysasioihin keskittyvissä projekteissa ja hankkeissa. Sikäli tässä on looginen jatkumo, että juuri tällaisia hankepalveluja olisin itse valmistumisvaiheessa kaivannut. Työelämä oli siis alkuvaiheessa vähän ajelehtimista, mutta oma uoma löytyi lopulta pienellä viiveellä.”

Nykyään Lopakka toimii Urasammon hankepäällikkönä ja tarjoaa opastusta korkeakoulutetuille. Vaikka ala ei vastannutkaan suomen kielen maisterin työnkuvaa, on Lopakka silti kiitollinen opinnoista.

“Opinnot määrittelivät itsellenikin tarkemmin, millainen osaaja olen ja en ole. Kyllä yliopistoaika koulii ihmisistä esille myös organisointikykyä, paineensietoa ja valmiutta itsensä jatkuvaan kehittämiseen. Työn oppii tekemällä, mutta opinnot tarjoavat työkaluja oppimiseen”, Lopakka kertoo.

Elämän koulima kirjailija

Korkeakoulutettujen urapalveluiden lisäksi Sami Lopakka luo myös kirjallisuutta ja musiikkia, eikä näe lopettavansa kumpaakaan hetkeen. Kirjoittaminen ei suinkaan ole uutta, sillä hän tuotti Sentenced-yhtyeen sanoituksia jo opiskeluaikoinaan ja valitsi pääaineekseen suomen kielen juuri kielen ja kirjoittamisen takia. Yhtymäkohdista huolimatta opiskelijan, sanoittajan ja kirjailijan roolit ovat Lopakalle hyvin erilaiset.

“Muusikon hommista en näe olleen hyötyä kirjailijana, muutoin kuin esikoisen aiheen valinnassa. Toki tietynlainen ilmaisukanava itsestä ulospäin on sanoittajana ja kirjailijana oltava häpeilemättömästikin auki. Biisien sanoittaminen ja proosa ovat kuitenkin aivan eri lajeja – vähän kuin kuulantyöntäjä siirtyisi maantiepyöräilyyn.”

Niin sanoittaminen kuin suomen kielen koulutusohjelmasta valmistuminen eivät taianomaisesti tehneet Lopakasta kirjailijaa, vaan luovaan työhön oli kasvettava erikseen.

“Kirjailijoita ei synny auditorioissa, vaan elämän koulimina ja näppäimistöjen ääressä yön hämärinä tunteina. Fiktiiviseen kirjoittamiseen tarvitaan työkalujen lisäksi myös elettyä elämää polttoaineeksi”, Lopakka kertoo.

Elettyä elämää jos jotain löytyy kirjailijan teoksista. Hän itse kuvailee tekstinsä olevan “niin rujoa kamaa ja sen huumorikin niin sysimustaa, ettei sitä monikaan fiksu ihminen omalla nimellään julkaisisi”. Kuitenkin Lopakka julkaisi toisen romaaninsa Loka viime vuonna, aivan omalla nimellään.

Yhä toisen teoksen julkaisun jälkeen kauan haaveissa elänyt kirjailijan ura tuntuu paikoitellen unenomaiselta.

“Romaanien kirjoittaminen oli kaukainen visio jo joskus parikymppisenä, mutta pidin sen toteutumista pitkään hyvin epätodennäköisenä. Tavallaan pidän sitä epätodennäköisenä edelleen, vaikka romaaneja on julkaistu jo kaksi”, Lopakka nauraa.

Nyt Loka-romaani on ehdolla Oulun kirjailijaseuran Botnia-palkinnon saajaksi. Botnia on erityisesti Pohjois-Pohjanmaalaiselle kirjailijalle vuosittain jaettava palkinto, joka jaetaan neljättä kertaa lokakuussa. 10 000 euron palkinnon ehdokkuus on merkki siitä, että Lopakan kirjailijan ura on selvästi totta, ja jopa nousussa. Lopakka on ehdokkuudesta otettu.

“Kyllä se hienolta tuntuu. Kirjoitustyö on niin yksinäistä hommaa ja minun tapauksessani vuosien työ, että jokainen tekstin saama valokeila tuntuu merkitykselliseltä.”

Jos romaanin kirjoittaminen on todella vuosien ja tuskan takana, miksi Lopakka jaksaa?

“Pohjimmiltaan kirjoitan siksi, että minulla on pakottava tarve huutaa tuuleen ja kaataa jotakin ulos omasta kaaoksestani. Minulle se on ollut ainoa tapa luoda tyhjästä jotakin itselleni merkityksellistä.”

Kuka?

Sami Lopakka

45-vuotias.

Kotoisin Oulusta ja viettänyt Oulun seudulla koko ikänsä.

Kirjailija, jonka esikoisteos Marras ilmestyi 2014. Uusin teos Loka on ehdolla ehdolla Botnia-palkinnon saajaksi 2020.

Työskentelee hankepäällikkönä Urasammossa kehittämässä korkeakoulutettujen urapalveluita.

Valmistunut Oulun yliopistosta filosofian maisteriksi suomen kielen koulutusohjelmasta 2005.

Toiminut aiemmin heviyhtye Sentencedin kitaristina 1989–2005 ja 6 vuotta yrittäjänä.

Muistelee opiskeluajoilta lämmöllä erityisesti gradun valmistumista ja vapautta valita opiskeluaineita puhtaasti kiinnostuksen mukaan.

Kehottaisi nykyopiskelijaa ajattelemaan työelämän mahdollisuuksia jo opiskeluaikoina sekä rakentamaan opiskelukavereista, opetushenkilöstöstä ja harrastepiireistä verkostoa työelämää varten.

Vapaa-ajallaan harrastaa elokuvien ja musiikin sekä kirjallisuuden kuluttamista ja eräilyä.

Unelmoi mielenrauhasta.

Julkaistu 8.10.202023.10.2020

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Arvio: Olipa kerran kassakaappimurto kertoo totuuden täydellisestä rikoksesta

Lämpiöstä puuttuu iloinen puheensorina. Muutama seurue juttelee pöydissä hiljaa. On hienoa nähdä elävää teatteria pitkän tauon jälkeen.

Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Oulun teatteri: Olipa kerran kassakaappimurto: Tapaus Vietas 1971. Käsikirjoitus Mikael Niemi. Ohjaus Fiikka Forsman. Lavastus ja valosuunnittelu Jaana Kurttila. Äänisuunnittelu Jukka “Jussi” Lappalainen. Pukusuunnittelu Jaana Kurttila. Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho. Projisoinnit Kyösti Niva. Rooleissa: Merja Pietilä, Timo Pesonen, Annina Rokka, Timo Reinikka, Mirjami Kukkola, Pete Miettunen, Pentti Korhonen, Tommi Saha, Hannu Pelkonen, Henri Halkola, Camilla Konn. Kesto noin 2 tuntia 30 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun teatterin suurella näyttämöllä 12.9.

PERKELE! raikuu Vattenfallin toimistossa, vesivoimalatyömaalla, Pohjois-Ruotsin tuntureilla. Kassakaappi on murrettu ja työntekijöiden viiden viikon palkkarahat on viety. 541 000 kruunua käteistä pieninä seteleinä, palkkakuoriin jaettuna on kateissa.

Oulun teatterin syyskausi avattiin poikkeusoloissa 12. syyskuuta täydellisellä rikoksella. Olipa kerran kassakaappimurto, on Fiikka Forsmanin sovitus Mikael Niemen tositapahtumiin perustuvasta modernista sadusta.

Vietaksen vuoden 1971 kassakaappimurto jäi selvittämättä. Varkaat olivat ryömineet parakin alle ja leikanneet kassakaapin pohjan auki. Kaapin paikka oli merkitty lattian läpi lyödyllä naulalla, ja pölystä päätellen kaasupullot oli viety paikalle jo aikaa sitten. Kaapin lukko oli tärvelty, jotta pakenijat saivat lisäaikaa. Tämä oli pakko olla tukholmalaisten ammattilaisten työtä, sillä eihän tyhmät duunarit näin vaativaan rikokseen kykenisi.

Idan (Merja Pietilä) isä, Börje (Timo Pesonen), on keväisin murtunut ja poissaoleva. Börje työskenteli voimalatyömaalla murron aikana. Kaikkia työntekijöitä kuulusteltiin. Voisiko rikos olla sittenkin sisäpiirin tekemä?

Idan isoisä Petrus (Timo Reinikka) työskenteli työmaalla samaan aikaan Börjen kanssa. Isovanhemmat erosivat jo 80-luvulla, ja nyt Idan vanhempien liitto on hajoamassa. Ida uskoo, että vuoden 1971 tapahtumat vaikuttavat edelleen isään ja koko perheeseen.

Mikael Niemen tarinassa rikos on tehty, ja näytelmä keskittyy syyllisen etsintään, syyllisyyteen ja ihmissuhteisiin. Ida aikoo ottaa selvää, mitä vuonna 1971 todella tapahtui.

Paikalle saapuu myös Conny, isän työkaveri työmaalta. Pete Miettunen ottaa roolissa reippaasti tilaa, ja tunteet kipinöivät ilmassa. Lavastus pyörii villisti ja kerronta vaihtelee surutta kolmella vuosikymmenellä. Käynnissä on railakas veijaritarina.

Vauhdikasta kerrontaa

Näytelmän lavastus on viitteellinen. Nurkassa seisoo Volvo Amazon ja katosta roikkuu kolmiulotteisena taustakuvana valtava kassakaappi. Tilat luodaan muutamilla esineillä, esimerkiksi parilla pöydällä ja hetekoilla.

Näyttämön teatterikoneita kuitenkin käytetään. Perinteisesti siirtymät ajassa ja tilassa olisi tehty ehkä lavaa pyöräyttämällä, mutta nyt pyöriminen korostaa vain liikettä.

Näytelmässä keskustellaan myös kekseliäästi aikakaudesta toiseen, jolloin hienovaraiset siirtymät ovat perusteltuja. Myös puvuilla ja kampauksilla (Jaana Kurttila ja Eija Juutistenaho) kerrotaan missä ajassa ollaan. Farssimaisessa kerronnassa olisi lisäksi toiminut ehkä reipas ulkoasujen liioittelu.

Farssimaisuutta korostavat nopean rytmin ja ryntäilyn lisäksi lyhyet musiikkikatkelmat: nykyajassa soi esimerkiksi muutaman sekunnin pätkä euroviisuhitti “Euphoriaa” ja sitten 70-luvulla hetki Uriah Heepin “Easy Livingiä”.

Yli 30 biisikatkelmaa lisäävät kyllä vauhtia ja vauhdin tuntua, mutta katkonaisuus ja ravailu on välillä rasittavan sirpaleista. Tilanteisiin törmäilevät porot muistuttavat kuitenkin tyylilajista, ja kerronta on parhaimmillaan riemastuttavaa.

Teatteri pitää katsojistaan huolta

Väliajalle siirrytään ohjeiden mukaan rauhallisesti järjestyksessä ja turvavälit mielessä. Tullessa maskipäiset järjestyshenkilöt ohjaavat omalle paikalle. Joka toinen rivi on tyhjä ja väliä naapuriin pitää jättää kaksi paikkaa.

Lämpiöstä puuttuu iloinen puheensorina. Muutama seurue juttelee pöydissä hiljaa. Tarjoilut on etukäteen tilattu, sillä nyt paikalta ei voi ostaa lohileipää ja pikkupullollista skumppaa.

Kaikki ihmiskontaktit on minimoitu ja jopa kulkusuunnat erotettu nauhoin. Tunnelma on epätodellinen, tuntuu kuin olisin mukana jossakin katastrofielokuvassa.

Nyt on pakko palata katsomoon pakoon todellisuutta. On hienoa nähdä elävää teatteria pitkän tauon jälkeen.

Onneksi suurella näyttämöllä on myös suuri katsomo, joten mukaan mahtuu rajoituksista huolimatta kohtalainen määrä ihmisiä. Toisaalta suuren lavan ongelma on, että se vaan on niin suuri. Kun esitetään pientä näytelmää, visuaalisuus kärsii ja näkymä hajoaa.

Ei pelkkää kohellusta

Näytelmän porot jo jolkottelevat lavalla, ja ehkä pian salaisuudet paljastuvat.

Kassakaappimurto on toteutettu pienellä porukalla. Näyttelijöillä ja pukijoilla on kiire roolien vaihdossa. Useiden roolien lisäksi samat tyypit esiintyvät eri vuosikymmenillä. Tässä on onnistuttu ihailtavasti. Esimerkiksi Annina Rokka, Idan äidin roolissa, on uskottava niin 70-luvulla tytönhupakkona kuin nykyajassa huolestuneena vaimona ja äitinä.

Henkilöhahmoja ja rönsyjä on tarinaan nähden paljon. Esimerkiksi lopussa paljastuva sedän homoseksuaalisuus saattaa olla Fiikka Forsmanin silmänisku Kansallisteatterin transkohulle.

Sekavuus ja sirpaleisuus kuuluvat tyylilajiin, mutta aivot on osattava raksutella oikeaan asentoon. Välillä kohkaaminen puuduttaa, mutta ei näytelmä pelkkää ryntäilyä ole.

Alussa kuulemme puheenvuoron saamelaisten ja luonnon puolesta. Lopussa Vattenfall-pomon (Pentti Korhonen) mielipuolisuutta lähentelevä monologi suuryhtiön voitoista tuo mieleen äskettäin lakkautetut tehtaat Suomessa. Kuka on lopulta todellinen ryöstäjä?

Korhosen pysäyttävässä monologissa on sitä heittäytymistä ja hulluutta, jota olisin kaivannut näytelmästä lisää. Hienoisesta sekavuudestaan huolimatta Oulun teatterin syyskauden avaus viihdyttää alusta loppuun. Kannattaa heittäytyä teatterin upeiden näyttelijöiden kanssa selvittämään, kuka rikoksen lopulta teki.

Julkaistu 28.9.202028.9.2020

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Pelkäsin paskaa koronakesää, sain kaikkien aikojen Oulu-kesän

“Lompakolleen ja ympäristölle voi tehdä valtavan palveluksen katsomalla lähemmäs”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Kolumni Kulttuuri

TEKSTI Katariina Sarja

Kaikki koronakevään eläneet tulevat muistamaan poikkeusoloista varmasti mitä erilaisimpia tunnelmia sekä hyvässä että pahassa. Omiin muistoihini lukeutuu esimerkiksi joka aamuisen joogaamisen tuloksena erityisen hyvin voinut niska-hartiaseutu. Muistelen lämmöllä kaikkea ruoanlaittoon käytettyä aikaa, jota oli tietenkin tavalliseen arkeen verrattuna ruhtinaallisesti. Muistan paljon kivoja, mukavia juttuja. Erilaisen, mutta ihan hyvältä tuntuneen arjen.

Silti tunnemuistoihin lukeutuu myös ahdistavia sävyjä. Muistan kämmenselkien saippuan rikkoman ihon ja painostavan tunteen ruokaostoksilla. Pohdinnat siitä, pitäisikö kaikkien elintarvikkeiden pakkaukset vielä desinfioida kotona. Läheisten ikävöinnin, ja riskiryhmäläisten puolesta pelkäämisen.

Ja sitten on myös niitä muistoja jotka huvittavat, ja niiden ääneen sanominen nolottaa hiukan. Muistan uhriutuvaa kiukuttelua siitä, että varmaan tämä pandemiapaska nyt sotkee koko tulevan kesänkin ja mikään ei kyllä koskaan enää ole kivaa kun ei pääse festareille eikä ulkomaille.

Kaikista marttyyrin viitan suojissa nyyhkityistä maailman etuoikeutetumman krokotiilin kyyneleistä huolimatta kesä tuli kuitenkin. Lehdet puhkesivat jälleen puihin, aurinko lämmitti samoin kuin ennenkin ja horsmat kukkivat taas tien laidassa. Suomessa tartuntojen määrä lähes tyrehtyi. Hiljalleen rajoitteita purettiin, ja elämä palaili normaaleihin uomiinsa.

Tarkoitus oli ahmia kaikki suuret kaupungit sekä pikkukylien taidegalleriat ja kirpputorit. Suorittaa täydellinen, very instagrammable kotimaanmatka.

Minä vietin tänä kesänä ensimmäisen kesälomani vuosikausiin. Ennen koronapandemian rantautumista Suomeen olin haaveillut lähteväni loman kunniaksi ulkomaille. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut enää mukavalta, vaikka joitain matkustusrajoitteita purettiinkin.

Kun harmistuksesta oli selvitty, seuraava suunnitelma oli Suomi-roadtrip. Käydäpä kaikissa niissä paikoissa, joissa ei ole vielä tullut vierailtua! Tarkoitus oli ahmia kaikki suuret kaupungit sekä pikkukylien taidegalleriat ja kirpputorit. Suorittaa täydellinen, very instagrammable kotimaanmatka.

Tuli heinäkuu ja loma koitti. Mutta Suomen kesä, tuo kiero pirulainen, päätti tietysti himmata lomani kunniaksi kesäkuun täydellisiä biitsikelejä. Ettei nyt vain olisi liian mukavaa ja kaunista! Kyllä sai pieni ihminen ihmetellä, miten sekä globaali pandemia että Suomen säätilat olivat kollektiivisesti juuri minun lomaani vastaan. Nauravat varmaan yhdessä oluttuoppien äärellä, että siinäs roadtrippailet, pidä hauskaa teltassa sateisena yönä senkin kaupunkilaishienohelma!

Kun kumppanini kanssa katsoimme reissun ajankohdaksi suunnitellun viikon sääennustetta ympäri Suomen, huomasimme, että parhaat säät oli luvattu Oulun seudulle. Katsoimme toisiamme sama ajatus mielessä: jäädään kotiin. Jospa kerrankin vain lomailisi kotona ja ottaisi rennosti, täysin suorittamatta. En katunut päätöstä hetkeäkään.

Oulukesämme aikana vierailimme esimerkiksi Taidemuseossa, Turkansaaren ulkoilmamuseossa, Hailuodossa ja Tietomaassa. Söimme pizzaa Tuban terassilla ja nautimme paikallisia pienpanimo-oluita kesäisten iltojen syleilyssä. Uimme meressä ja joessa, ja paistattelimme päivää Hupisaarilla. Ehkäpä suurin elämys oli, kun kävimme kapulalossilla Varjakansaaren hylätyssä sahayhdyskunnassa. Seikkailimme täysin rinnoin, ja kaapissa pölyttynyt termoskassi sai vuosien jälkeen vihdoin kiduksiinsa pillimehuja ja eväsleipiä. Jokaisen seikkailun jälkeen uni maittoi makeasti omassa sängyssä.

Sanotaan, että kaikki suomalaiset kaupungit ovat kauniita kesäkaupunkeja. Oulu ei ole tässä poikkeus. Kauniin lisäksi se on myös eläväinen ja täynnä tekemistä eri asioista kiinnostuneille kaupunkilaisille ja turisteille. Eikä pelkästään kesällä, vaan ympäri vuoden, vaikka välillä sen elämyshakuisuudessaan melkein unohtaa.

Koronakesästä ei tullut sittenkään aivan paska. Siitä tuli kesä, jolloin oma kotikaupunki muistutti parhaista puolistaan ja siitä, että lompakolleen ja ympäristölle voi tehdä valtavan palveluksen katsomalla lähemmäs.

Julkaistu 7.8.20207.8.2020

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Musiikilla ei tienaa, kenessä on vika?

"Ehkä tulevaisuus on musiikin saralla yhä enemmän yksintoimijoita ja vähemmän levy-yhtiöitä, toisin sanoen vähemmän välikäsiä", pohtii Juhani Kenttä kolumnissaan.

Kolumni Kulttuuri

TEKSTI Juhani Kenttä

Monen ammattiryhmän vaikeudet ovat olleet pinnalla viime kuukausina. Viimeistään koronakriisi osoitti, kuinka paljon muusikoiden toimeentulo jää nykyään keikkamyynnin varaan.

Pyrin itse suosimaan kotimaisia artisteja juuri tukemisen vuoksi niin keikoilla käymisien kuin levyostoksien suhteen. Silti aika harva levyistä päätyy lopulta hyllyyni, myönnetään. Minua uskollisemmin yhä fyysisen mediaan satsaavat eivät hekään paikkaa sitä, että valtaosa musiikista kuunnellaan nykyään jo striimauspalveluista. Kuten moni jo tietääkin, se merkitsee artisteille huomattavasti pienempiä tuloja kuin perinteinen levymyynti.

Tuloja kertyy vähän etenkin, jos kuuntelija käyttää Spotifyn ilmaisversiota. Tilitettävä rahasumma per kuuntelu riippuu monista tapauskohtaisista seikoista kuten artistin sopimuksesta levy-yhtiönsä kanssa, mutta Spotify Premiumilla kuunnellun kappaleen tuotto on joka tapauksessa moninkertainen. Viime vuonna keskimääräinen tilitys yhtä kappaletta kohti oli 0,00437 dollaria. Ja siitä jakaantuu ensin levy-yhtiölle oma siivunsa.

Spotify on edelleen kirkkaasti suosituin musiikkipalvelu, mutta sen maksuton versio on pysynyt erityisen suosittuna naapurimaihin verrattuna juuri Suomessa. Pohjoismaisten tekijänoikeusjärjestöjen tilaaman tutkimuksen mukaan suomalaisista vain 32 prosenttia maksaa musiikkipalveluista, kun muissa Pohjoismaissa keskimääräinen lukema on jo 49 prosenttia. Maksullisten videopalvelujen tilauksissa olemme niin ikään kitsaampia kuin pohjoismaiset verrokkimme, mutta niitä sentään tilaa jo noin kolme viidestä suomalaisesta.

Kuluttajan näkökulmasta Spotify on tietenkin luonteva valinta. Ilmaisversiossa puolen tunnin välein soivat mainokset ovat lopulta pieni kiusa niin laajan musiikkikirjaston ja mutkattoman käyttökokemuksen rinnalla. Muissa pohjoismaissa ilmaisversiota perusteltiin vähäisellä kuuntelulla, mutta tutkimukseen vastanneet suomalaiset perustelivat valintaansa juuri palvelun helppoudella. Runsaan kuuntelun ja maksamattomuuden välillä ei koettu ristiriitaa.

Maksullisen version tilaaminen lähettää selkeämmän viestin. Siinä kuluttaja sanoo, että palvelu on hintansa arvoinen. Jos se jättääkin artistit hankalan ansaintamallin armoille, siitä huolehtiminen ei ole hänen ongelmansa.

Ehkä joku Spotifysta maksava kuluttaja jopa ajattelee, että mitä enemmän hänen kaltaisiaan on, sitä enemmän Spotifylla on myös varaa palvelunsa parantamiseen ja striimauksista tilittämiseen. Itse en pidättäisi hengitystäni moista odotellessa.

Vastikään uutisoitiin, että Spotify osti oikeudet Joe Roganin huippusuosittuun The Joe Rogan Experience -podcastiin sopimuksella, jonka suuruutta on arvioitu jopa 100 miljoonan dollarin arvoiseksi. Sopimus sisältää yksinoikeudet sekä kaikkiin tuleviin että yli tuhanteen aiempaan jaksoon, jotka siirtyvät vuoden loppuun mennessä Youtubesta Spotifyn katalogiin.

Musiikkitoimittaja Ted Gioia arvioi, että artistin tulisi saada kappaleilleen 23 miljardia striimauskertaa, että hän tienaisi Roganin sopimuksen suuruisen summan. Toisaalla arvioidaan, että 26 miljardia olisi lähempänä totuutta. Vertailun vuoksi, koko viime vuosikymmenen striimatuin artisti oli Drake 28 miljardilla striimauskerrallaan ja nekin koostuvat yli kymmenestä pitkäsoitosta sekä lukuisista pienemmistä julkaisuista.

Suomalainen kevyt musiikki on hyvin suurelta osin suomenkielistä, joten sen realistiset striimaustavoitteet ovat tietenkin täysin eri maata. JVG:n Tarkenee ylitti viime vuonna ensimmäisenä suomenkielisenä kappaleena yli 20 miljoona striimausta ja sen voi luokitella näillä main superhitiksi.

Gioian mukaan 100 miljoonan sopimus viestittää ennen kaikkea, että Spotify asettaa Roganin korkeampaan arvoon kuin yhdenkään artistin koko musiikin historian ajalta. Se on todennäköisesti tuottoisa pelinavaus yhtiölle, koska podcastien oikeuksista ei myöskään tarvitse maksaa rojalteja kolmannelle osapuolelle eli levy-yhtiölle.

Jos taas pienemmät artistit haluavat musiikkinsa kuuluviin, he turvautuvat yhä sekä levy-yhtiöön että sen myötä Spotifyyn, välinpitämättömään jättiläiseen, joka vaikuttaa kaiken lisäksi olevan nyt artistien sijaan kiinnostuneempi uusista aluevaltauksista.

Uusi sukupolvi ei opi enää ilmaiseen musiikkiin piratismin kautta. Musiikinkuuntelijat tottuvat nyt ilmaiseen sisältöön palveluissa, joissa syntyy vaikutelma suorasta suhteesta sisällöntuottajan ja kuluttajan välillä. Podcastaajat, tubettajat tai Billie Eilishin kaltaiset artistit lataavat tuotoksensa palveluun ilman välikäsiä ja ponnahtavat tähteyteen.

Ehkä tulevaisuus on siis musiikin saralla yhä enemmän yksintoimijoita ja vähemmän levy-yhtiöitä, toisin sanoen vähemmän välikäsiä. Kuluttajakin selviäisi vähemmällä syyllistämisellä.

Julkaistu 18.6.202018.6.2020

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.