Kaikista rakkain on teatteri

Krista Kosonen on kahden teatterikoulun kasvatti.

TEKSTI Minna Koivunen

KUVAT Joel Karppanen

Elokuvissa, televisiossa ja teatterilavoilla työskennelleelle Krista Kososelle näyttelemisen muodoista yksi näistä on ylitse muiden. Teatteri. Hän kuvailee sitä kaiken pohjaksi ja kuningaslajiksi.

”Teatterihan on hirveimmillään aivan hirveää paskaa. Jos teatteri tehdään laiskasti, sitä ei pelasta mikään. Mutta sitten, kun se on hyvää, se on hyvää.”

Ainutlaatuinen luonne yhden oton taidemuotona ja siihen kuuluva vuorovaikutus tekevät teatterista Kososelle tärkeän. Hän on saanut näyttelemisestä mielettömimmät tunnekokemukset nimenomaan teatterilavalla.

Kosonen uskalsi myöntää itselleen vasta lukion viimeisellä luokalla haluavansa näyttelijäksi. Häntä pelotti olla kiinnostunut suositusta ammatista, koska Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun on niin vaikea päästä. Koulussa hän oli ollut mukana ilmaisutaidon ryhmissä ja lukionkin hän kävi Kallion ilmaisutaidon lukiossa, joten alitajuisesti urahaave oli ollut mielessä jo kauemmin.

Vaikka Kosonen abikeväänä tiesi haluavansa näytellä, ei hän kuitenkaan vielä uskaltanut pyrkiä Teatterikorkeakouluun, vaan haki Lahden kansanopistoon ja opiskeli siellä vuoden näyttelijäntyötä. Seuraavana keväänä Kososelle ovet Teatterikorkeakouluun avautuivat ensiyrittämällä.

Teatterikorkeakoulussa opetetaan valtavasti näyttelijäntyöhön liittyviä käytännönasioita kuten puhetta ja laulua. Kosonen nostaa suurimmaksi opiksi kuitenkin näyttelijälle olennaisen taidon: herkkyyden, empatian ja lapsenmielisyyden säilyttämisen taidon. Katkeroituminen ja kyynistyminen ei ole mahdollista. Täytyy jaksaa ihmetellä.

”Haalea keskitie on aina ihan paskaa. Se on joko kylmää tai kuumaa. Mukava haalea ei ole mitään. On mentävä turvallisuusalueelta pois, mikä on mielestäni hyvä elämässä ylipäätään.”

Kuten monessa muussakin ammatissa, näyttelijä ei ole valmis astuessaan korkeakoulun ovista maisterinpaperit kädessään ulos. Jokainen rooli alkaa Kososen sanoin nollasta. Lisäksi Kosonen kokee käyneensä toisen teatterikoulun ukrainalaisohjaaja Andriy Zholdakin kanssa. Näyttelijätär työskenteli hänen ohjauksessaan klassikkoteoksissa Anna Karenina, Vanja-eno ja Kirsikkapuisto.

Moskovassa opiskelleen ja Berliinissä asuvan Zholdakin kanssa työskentely opetti Kososelle asennetta, intohimoa ja soturiajattelua. Hän oppi, ettei näyttelijä voi pelätä tai pyydellä anteeksi. Pitää olla voimaa, vahvuutta ja rohkeutta.

Vaikka teatteri on Kososelle lajeista rakkain, Kätilö-työn myötä rakkaus ja kiinnostus elokuvaakin kohtaan on kasvanut. Hänellä oli runsaasti aikaa rakentaa roolihahmoaan Helenaa, joka rakastuu Lauri Tilkasen esittämään saksalais-suomalaiseen SS-upseeriin Johannes Angelhurstiin.

Krista Kosonen onnistui ohjaajamiehensä Antti Jokisen kanssa tekemään roolihenkilöstä erilaisen kuin hän itse on. Usein perusteelliseen valmistautumiseen ja roolin kehittelyyn ei ole tarpeeksi rahaa ja aikaa.

”Se on ihaninta, että pääsisi tekemään juuri näin, että olisi aikaa, hyvä käsikirjoitus ja hyvä rooli.  On se sitten foorumi mikä vain.”

Helenan-rooli Kätilössä on Kososen tähän mennessä suurin rooli.

”Tuntuu kauhean jännittävältä, kun on vihdoin päässyt sitä näyttämään. Toisaalta tuntuu ihanalta, koska rooli on ollut kaikista rakkain. Minulla tuli jopa kuvausten päätyttyä ikävä Hellua, niin kuin häntä kutsuin.”

Hellu unohtunee syksyllä, kun Kososella on uudenlainen koitos edessä. Esikoisen syntymä ja äitiysloma pitävät näyttelijättären loppuvuoden poissa niin teatterilavoilta kuin kuvauksistakin.

 

Kuka?

»Näyttelijä Krista Kosonen.
» 32 vuotta.
» Kotoisin Espoosta. Asuu Helsingissä.
» Valmistunut Teatterikorkeakoulusta vuonna 2009. Opiskellut näyttelijäntyötä myös Lahden kansanopistossa.
» Elokuvat: Mm. Kätilö (2015), Puhdistus (2012), Suden vuosi (2007), Jadesoturi (2006).
» Televisiossa: Mm. Kingi (2015), Toisen kanssa (2014), Putous (2010-2014), Klikkaa mua (2011-2014), Helppo elämä (2011), Suojelijat (2007).
» Teatterissa: Mm. Turun kaupunginteatterissa Anna Karenina (2010) ja Kirsikkapuisto (2012), Suomen Kansallisteatterissa Vanja-eno (2014–2015).
» Palkittu Shanghain kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla parhaasta naispääosasta Kätilö-elokuvasta kesäkuussa 2015 ja Kultaisella Venlalla vuosina 2014 ja 2011.
» “Vapaa-ajallani luen, käyn elokuvissa ja teatterissa sekä vietän aikaa ystävien ja 3-vuotiaan labradorinnoutajani, Hilman kanssa.”

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Merkitysten jäljittäjät

Riikka Pulkkisen ja Juha Itkosen poluille on mahtunut sekä identiteetin puntarointia että ammatillista epäröintiä. Kirjailijoita ajaa työhönsä kaksi pelkoa.

TEKSTI Sanna Häyrynen

KUVAT Tuua Savuoja

Itseään ja huonoja päiviä ei pääse pakoon edes unelma-ammatissa. Vaikka puhelimeen kilahteli ilouutisia siitä, minne kaikkialle Totta-romaanin käännösoikeudet oli myyty, ja naistenlehdet sävyttivät kirjailijan elämään glamouria, Riikka Pulkkinen, 35, ei tuntenut oloaan aina hohdokkaaksi.

”Tulin kotiin yksin tärisevänä ja söin goudajuustoviipaleita suoraan paketista keittiössäni, jossa kiiltomadot vilistivät tiskipöydällä”, hän palaa syksyyn 2010.

Oululaislähtöinen kirjailija on viime vuodet kiertänyt maailman kirjallisuustapahtumissa kuin poptähti. Koskelassa kasvanut Pulkkinen nyökkää tekevänsä nyt työtä, josta hädin tuskin uskalsi teininä unelmoida.

Myös Juha Itkosen, 40, haave kirjailijuudesta on toteutunut. Vakiintunut asema kotimaisen kirjallisuuden seuratuimpien nimien joukossa ei ole tullut ilman hapuilua. Väliin on mahtunut humanismia ja hyväksymiskirjeet niin kauppakorkeakoulusta kuin valtiotieteistä.

”Halusin oikean ammatin, koska arvelin perheeni arvostavan sellaista. Isäni kuitenkin kielsi menemästä kauppikseen. Hän sanoi, että olen liian pehmeä sinne.”

Kuuliainen Itkonen valitsi viestinnän opiskelun, hankki maisterin paperit, ahkeroi toimittajan töitä ja alkoi kirjoittaa vapaa-ajallaan novelleja, joista lopulta muodostui esikoisromaani.

Pulkkinen miettii, että hänen ja kirjailijatuttava Itkosen kasvuympäristöt tavanomaisissa kolmen lapsen ydinperheissä olivat epäoletettava lähtökohta luoville urille. Kiinteistönvälittäjän tai lääkärin lapsena ei välttämättä ajattele työllistävänsä itseään taiteellisella kyvykkyydellään, toisin kuin vaikkapa näyttelijäperheiden kasvatit.

Vasta ulkoapäin saatu tuki avasi tulevien kirjailijoiden silmät omalle osaamiselleen. Pulkkista kannustivat Kastellin lukion äidinkielenopettajat ja rohkaisevat kommentit luovan kirjoittamisen kursseilla yliopistossa. Itkonen tarttui kavereidensa vitsiin, että hänestä tulee runoilija. Taiteilija-sana tuntuu edelleen vieraalta, minkä hän luulee johtuvan juuri taustastaan.

”Minulla ei ole sellaista automaattista itsevarmuutta, että olen mahtava, luova tyyppi”, Itkonen analysoi.

Pulkkinen on samoilla linjoilla, sillä uuden romaanin työstäminen edellyttää häneltä eräänlaista identiteettikriisiä ja itsetunnon rippeiden kokoamista. Kirjailija kirjoittaa itsensä kautta, mutta joutuu myös muuttumaan toiseksi, kuvittelemaan. Proosan kirjoittaminen on identiteettiprojekti.

Seitsemän tequilaa Nelivitosessa

Juha Itkonen innostuu, että haluaisi lukea Riikka Pulkkisen esseen ”Nuoruuteni Oulu”, kun kuulee, että sanapari herättää kollegassa muistikuvat rikinkatkuisesta ja loskaisesta Heinäpäästä kevättalvella, jolloin pilvet roikkuivat matalalla ja edessä oli 20 kilometrin lenkki.

Kummallakin on kokemusta kilpajuoksusta. Amatööriurheilijaisänsä perässä radoille suunnannut Itkonen lopetti vakavan harrastamisen yläasteella. Pulkkinen treenasi kovaa vielä urheilulukion valmennusryhmässä.

”En ollut mitenkään cool teini. Rupesin 16-vuotiaana lukemaan Kierkegaardia, mutta uusia kiinnostuksenkohteita piti salailla koulukavereilta ja valmentajalta. Siellä periaatteena oli suorittaa vain pakolliset kurssit ja keskittyä urheiluun”, kertoo Pulkkinen, joka oli urheilulukion ainoa filosofian neljännen kurssin opiskelija, ja piti muille ylimääräisen esitelmän Wittgensteinista.

Hän alkoi ymmärtää, ettei tulevaisuus ehkä olekaan urheilussa.

Kirjailijat näkevät juoksemisessa ja kirjoittamisessa paljon samaa, esimerkiksi romaanin viimeistelyvaihe muistuttaa urheiluleiriä. Itkosen mielestä taiteilijaluonteella on kuitenkin vaikea viihtyä kilpaurheilupiireissä, joissa kaikki energia suunnataan kurinalaisesti ja yksisilmäisesti vain treenaamiseen. Pulkkinen muistaa, että urheilijoille ruumis ei ollut moniulotteinen vaan lähinnä instrumentaalinen. Kysymyksille esimerkiksi kehon ja mielen suhteesta tuhahdeltiin.

Kilpaurheilu sai jäädä ja Pulkkinen aloitti vuoden kestäneet kirjallisuuden opinnot Oulun yliopistossa. Se oli ratkaiseva käänne, hyvää aikaa ennen muuttoa Helsinkiin.

”Tutustuin yhteen parhaista ystävistäni ja keksin itselleni identiteetin, että olen se tyyppi, joka voi juoda seitsemän tequilaa ja mennä aamulla tenttiin. En ehkä seitsemää, neljä”, hän muistelee huvittuneena iltoja 2000-luvun alun 45 Specialissa.

Kilpaurheilun jättäminen aloitti myös Itkosen elämässä uuden vaiheen ja uuden identiteetin. Lukiossa hän löysi ympärilleen tiiviin ystäväporukan, jonka kanssa perusti bändin. Lisäksi hän viihdytti kavereitaan kirjallisella nokkeluudellaan.

”Kirjoitin hauskoja tarinoita. Olin humoristi. Sitten se katosi johonkin, valitettavasti”, Itkonen naurahtaa lakonisesti.

Hämeenlinnan luovassa skenessä pyörivät Juha Itkosen kanssa 1990-luvun alussa esimerkiksi muusikot Matti Johannes Koivu ja Karri Miettinen eli Palecafe sekä elokuva-alalle päätyneitä ihmisiä. Pikkukaupungin suojaisaa kuplaa leimasi positiivinen ajanvietteen puute. Se oli Itkosen mielestä monella tavalla paras mahdollinen kasvupaikka.

”Rajatussa kaupungissa, rajatussa tilassa oli helppo tuntea itsensä merkitykselliseksi. Luulimme olevamme kovempia kuin olimmekaan”, hän näkee jälkeenpäin.

Turtles vai Godard?

Raadollinen todellisuus paljastui Juha Itkoselle, kun idylli vaihtui pääkaupunkiin. Ensimmäisenä opiskeluvuotenaan hän järkyttyi, kun ympärillä ei ollutkaan pysyvää ryhmää tai paikkaa, vaan hän vaelsi suuruuden keskellä. Muistiinpanot tuolta vuodelta ovat kirjailijan mukaan todella synkkiä.

Humus-kuppilan lämminhenkiseen tukikohtaan tottunut Pulkkinen ei Helsingin yliopistossa löytänyt luennolle edes kartan kanssa eikä törmännyt opiskelukavereihinsa joka päivä.
Hän kertoo pohtineensa lapualaislähtöisen kirjailijaystävänsä Taina Latvalan kanssa, minkälaista olisi ollut kasvaa kultturellien helsinkiläisteinien seurassa ja viettää aikaa Orionissa klassikkoelokuvia katsellen.

”Meidän pikku teattereihimme tulivat Nuija ja tosinuija tai Turtles. Näimme Godardin elokuvat sitten kolmekymppisenä.”

Girls-sarjan luojan Lena Dunhamin tuore kirja Sellainen tyttö sai Pulkkisen miettimään omia lähtökohtiaan. Manhattanin taiteilijaperheiden lapset kasvavat kuuluisuudessa, ja heidän tulevaisuutensa luovaan työhön on pedattu.

Kirjailija arvelee, että bloggaajat tai Instagram-julkkikset saattavat olla seuraava kuuma ryhmä, joka julkaisee myös kirjoja. He ovat tottuneet puhuttelemaan yleisöään ja luoneet julkisen identiteetin. Tällainen tie kirjailijaksi olisi kovin erilainen kuin Suomessa on totuttu. Pulkkinen jää miettimään, mikä vaikutus uudella asetelmalla kirjalliseen prosessiin tulee olemaan.

Nostalgikko nostaa päätään Itkosessa, kun hän kysyy, voiko 90-luvun Hämeenlinnan kaltaisia luovia tyhjiöitä enää syntyä tässä ajassa, kun kaikki on saatavilla.

”Mehän ei silloin tiedetty, mitä muut tekevät. Oma maailma, kuinka harhainen tahansa, oli minulle luovuuden edellytys. Kaiken ulkopuolisen pystyi sulkemaan pois. Se on kirjoittamisen kannalta vieläkin tärkeää, mutta vaikeampaa saavuttaa.”

Maailma on nyt erilainen kuin kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten. Samoin kirjailijoiden oma elämänpiiri on ottanut harppauksen, joka vaikuttaa myös heidän lastensa kasvuympäristöön: Itkosen pojan ensimmäisiä sanoja oli mozzarella. Pulkkisen vajaa parivuotias tytär on kulkenut äitinsä mukana San Franciscossa, New Yorkissa, Frankfurtissa ja Madridissa, mutta ei ole koskaan käynyt Kuhmossa, mistä Pulkkisen vanhemmat ovat kotoisin.

”Olen pari kertaa pitchannut romaanikäsikirjoitustani Park Avenuella. Kun sanoo vahtimestarille, että etsin sitä ja sitä tyyppiä tästä pilvenpiirtäjästä, tuntee olevansa hirvittävän kaukana kotoa. Kyllä minä sitä Kuhmoakin maailmalla mietin”, Pulkkinen sanoo.

Itkonen tiivistää, että sukupolvien väliin muodostuu eroja. Siitä on kirjoitettu muutama kirjakin.

Tärkeä kokemus

Rakkaus ja suru, muistot ja lähihistoria, aikuisuuden kynnyksellä avautuvat maailmat, sukupolvien kerrokset ja eri tavoin samat tapahtumienkulut näkevät kertojanäänet ovat tuttuja niin Juha Itkosen kuin Riikka Pulkkisen romaaneista.

Pulkkisen mielestä kummankaan proosassa ei ole kyse puhtaasta realismista, vaan teokset liukuvat realismin tasoilta toisille, totuuden suhteellisuuteen ja muistamisen häilyvyyteen.
Itkonen toteaa, ettei hänellä ole mielikuvitusta.

”Mielelläni kirjoittaisin vetäviä scifitarinoita tai maagista realismia, mutta en osaa. Olen löytänyt maastoni. Se kumpuaa omasta persoonastani ja taustastani.”

Hän määrittelee, että kokemukset ja tietty maailmankuva ovat kaikki, mitä hänellä on. Niitä ei voi eikä tarvitse vaihtaa.

Pulkkinenkin uskoo, että oma historia näkyy romaaneissa väistämättä. Hänen mielestään jokainen romaani on yritys kysyä uudelleen kysymys, onko kirjoittajassa enemmän kuin yksi tarina.
”Se saattaa olla vähän ahdas ajatus, mutta toisaalta on mielenkiintoista verrata kirjoja toisiinsa. Jokainen kokemus muuttaa ihmistä ja jatkuva kysyminen muokkaa myös tarinaa”, hän muotoilee.

Kirjoittamisen aloitettuaan Pulkkinen luuli, että kokemuksella ei ole mitään tekemistä prosessin kanssa, mutta vähitellen hän huomasi, miten eri elämänkokemukset vaikuttavat kuvittelukykyyn. Kokemukset on pakko ottaa tekstiin.

Ensin molempien oli kuitenkin kirjoitettava muusta. Varsinaisesti Oulua Pulkkinen käsitteli vasta kolmannessa romaanissaan Vieras. Kuhmoa hän sivusi toisessa teoksessaan Totta, jossa hän kuvaa esimerkiksi vanhan miehen tuntoja syöpään kuolevan vaimonsa rinnalla.

Kirjailija kertoo pohtineensa, kuinka kaukaa itsestään voi kirjoittaa. Samaa on miettinyt Itkonenkin, joka esikoisromaanissaan Myöhempien aikojen pyhiä kuvasi kahta mormonilähetyssaarnaajaa.

”Olin ylpeä, kun sain kiitosta, että se oli niin epätyypillinen aihe ja etäällä minusta. Toisen romaanin kohdalla, Anna minun rakastaa enemmän, tajusin, että se on romaani, jonka olin alun perin ajatellut kirjoittaa”, Itkonen kuvaa hetkeä, jolloin ymmärsi kokemusten merkityksen työhönsä.

Sittemmin hän on julkaissut esimerkiksi omaelämäkerrallisia elementtejä hyödyntävän romaanin Seitsemäntoista ja hämeenlinnalaisesta perheestä kertovan järkäleen Hetken hohtava valo.

Kirjallisuuskriitikot tuntuvat molempien mielestä arvostavan teoksia, joitten tapahtumat eivät ole voineet sattua kirjailijoille itselleen. Toisaalta on myös väärä luulo, että realistisilta vaikuttavien kirjojen tekijöiden elämä olisi sellaista, mistä he kirjoittavat.

On olemassa toinenkin lokero, johon he eivät ilman kolahduksia koe mahtuvansa: palkintoraadit ja lukijat kaipaavat kriittisiä kuvauksia juuri tämän hetken ihmisistä ja päivänpolttavista yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Pulkkisen mielestä toisia miellyttävän tekstin kirjoittaminen näyttäisi poseeraamiselta, sillä kirjallisen projektin on oltava leikkiä ja täysin vapaata.
Itkonen ei halua sekoittaa kirjallisuutta journalismiin. Hän karsastaa puheita ”tärkeistä” kirjoista ja aiheista, sillä ihannekirjallisuudessa kaikki aiheet ovat yhtä tärkeitä.

”Toki voidaan kysyä, miksi pitää kirjoittaa etuoikeutettujen ja hyvinvoivien ihmisten pienistä ongelmista”, myöntää Itkonen, jota on joskus kritisoitu ainaisesta keskiluokan kuvaamisesta.

Hän sanoo olleensa onnekas, kun on kokenut maailman hyvänä ja ihmiset ovat kohdelleet häntä hyvin. Siksi hän ei usko voivansa kirjoittaa pessimististä romaania, vaan haluaa teoksillaan välittää toivoa ja ajankohtaisten kysymysten sijasta käsitellä ikuisia teemoja, kuten ajan kulumista, vanhenemista ja kuolemaa.

Valitse pelkosi

Taannoisissa kustantamon juhlissa kirjailijakaksikko päätyi keskustelemaan kuolemanpelosta. Riikka Pulkkinen huomasi, että hänen kuolemanpelkonsa heräsi samaan aikaan, kun hän alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan. Hän muistaa päivänkin: 15. syyskuuta vuonna 2000. Juha Itkosen kuolemanpelko sen sijaan lievittyi fiktion kirjoittamisen myötä.

”Tilalle tuli toinen kauhea pelko, merkityksettömyysahdistus. Päädyimme siihen, että kirjoittaja pelkää joko kuolemaa tai sitä, että millään ei ole enää mitään väliä”, Itkonen muistaa keskustelun.

Pulkkisen mielestä ne ovat kuitenkin saman kysymyksen kaksi eri puolta.

”Anteeksi, nyt on pakko siteerata Heideggeria, mutta se kai sallitaan, koska juureni Oulun yliopistossa ovat heideggerilaiset”, filosofiaa opiskellut kirjailija pahoittelee hekotellen.
”Kysymys kuuluu: Miksi olla jotain, kun yhtä hyvin voisi olla olematta mitään.”

Hänelle kirjoittaminen jäsentää juuri tätä dilemmaa olemassaolosta. Itkonen hyväksyy näkemyksen, sillä kirjoittaminen on elämän arvoituksen käsittelemistä, merkityksen etsimistä ja sen löytymättömyyteen liittyvän ahdistuksen lieventämistä.

”Minun mielestäni taas merkityksen löytäminen tarkoittaisi kuolemaa, kysymysten loppumista. Mitä muuta elämä on kuin kysymysten esittämistä ja väliaikaisten vastausten löytämistä?” Pulkkinen kysyy.

Filosofiatuokio jatkuu, kun kirjailijat pohtivat onnen olevan hetkellistä. Pitkään Pulkkinen luuli, että onni on paikka, johon saavutaan, mutta oppi, että on olemassa hyviä ja huonoja päiviä. Niihin auttavat tanssi, viini ja suklaa.

Myös Itkonen sanoo hahmottavansa elämän hetkinä, kohottuneina ja merkityksellisinä sekä vähemmän loistokkaina, jolloin merkityksettömyysahdistus vaivaa.

”Välillä tulee ihania ja hämmästyttäviä hetkiä, jopa kokonaisia päiviä. Ja seuraavana päivänä istuukin Ikean parkkipaikalla eikä jaksa poistua autosta”, Itkonen kertoo tosielämän keski-ikäisyyskokemuksestaan.

”Olisit ottanut selfien siitä”, Pulkkinen ehdottaa.

”Se olisi ironiaa, 59 tykkäystä. Jos haluan oikeasti kertoa, miltä minusta tuntuu, siitä pitää kirjoittaa. Niin se välittyy”, hän perustelee.

Kirjoitettavaa siis riittää, kun entiset juoksijat jahtaavat alati pakenevia merkityksiä, olivat ne sitten kohottuneita tai masentavia.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Räppiä, joka syntyy öisin

Mika Kurvinen työskentelee parhaiten yöllä, kun puhelin ei piippaa eikä tulvi viestejä.

Kun suurin osa ihmisistä nukkuu, Mika Kurvinen tekee räppiä. Yö on rauhallista aikaa musiikin tekemiselle. 26-vuotias tamperelaistunut räppäri on kokeillut kahdeksasta neljään -työpäivämallia, mutta ei ole kokenut sitä omakseen.

”Minun täytyy päästä omaan tilaan. Päivällä puhelin soi, Facebook laulaa ja tulee viestejä WhatsAppiin. Yöllä on parasta, kun muut nukkuvat eikä tule puhelinsoittoja eikä mitään muutakaan häiriötä, niin voi keskittyä siihen itseensä”, Joensuusta kotoisin oleva räppäri luonnehtii.

Levyjen kannessa ei kuitenkaan lue Mika Kurvinen, vaan artistinimi Haamu. Hänen uusin pitkäsoittonsa Puhallus ilmestyi huhtikuussa, ja se nousi Suomen viralliselle listalle sijalle 23. Pitkäsoiton myötä keikkoja on ollut enemmän kuin koskaan. Levyn saamasta hyvästä vastaanotosta Kurvinen on ollut positiivisesti yllättynyt.

”Aikaisempaan kokopitkään verrattuna Puhalluksessa on henkisesti varttuneempaa maailmankuvaa. Jos se edellinen levy oli hakemista ja haahuilua, tässä on itsevarmempaa tutkiskelua”, Kurvinen kuvailee.

Haamun musiikki on hyväntuulista, leppoisaa, mutta myös kantaaottavaa räppiä. Hän haluaa jakaa positiivista maailmankuvaa, ja koska ei jaksa itse kuunnella ankeaa musiikkia, ei hän halua sellaista tehdäkään.

”Kun Suomessa on niin lyhyt kesä ja pitkä talvi, täytyy jostain yrittää hakea piristysruisketta. Vaikka käsittelen välillä diipimpiä aiheita, koetan kuitenkin pitää positiivisen meiningin ilman, että se menee pelkkään huumoriin. Musiikissani tunnelin päässä on valoa.”

Suomiräpin valoisamman puolen Kurvinen löysi Kemmurun Kehumatta paras -albumilta. Vuonna 2006 julkaistu, soulia ja funkia sisältävä levy oli toisenlaista suomiräppiä, johon Kurvinen oli tottunut. Fintelligensin kaltainen uho puuttui täysin. Hän huomasi, että räppiä voi tehdä positiivisella otteella.

”Kemmurun jätkät eivät ottaneet itseään liian tosissaan. Oli huumoria, rentoa meininkiä ja tosi hyviä taustoja. Silloin viimeistään innostuin suomalaisesta räpistä ja sen jälkeen olen aktiivisesti seurannut, mitä suomiräpin kentällä tapahtuu.”

Räppi syrjäytti metallin

Kurvinen aloitti räppäämisen kuudennella luokalla asuessaan Joensuussa. Sitä ennen hän soitti kavereidensa kanssa metallibändissä, koska Joensuussa enemmistö nuorista kuunteli metallia. Yhtäkkiä yksi bändin jäsenistä päätti lopettaa touhun, koska ei jaksanut enää soittaa metallia. Kurvinen ihmetteli asiaa ja uteli, mitä kaveri on alkanut kuunnella. Hän oli löytänyt räpin. Kaverinsa luona Kurvinen tutustui räppiin Wu-Tang Clanin 36 Chambers -levyn kautta.

Aluksi se oli oudonkuuloista, mutta uusi musiikki sai Kurvisen heti kananlihalle, ja siinä hetkessä nuori joensuulainen innostui räpistä.

Räppivideoita näyttävää, Music televisionin Yo! MTV raps -ohjelmaa alkoi kertyä VHS-kaseteille, ja Kurvinen alkoi kaverinsa kanssa tehdä englanninkielellä räppiä imitoimalla jenkkimuusikkoja.

He tekivät nelisen vuotta riimejä englanniksi, mutta päättivät vaihtaa suomen kieleen. Kurvinen havahtui siihen, että koska englanti ei ole hänen äidinkielensä ja räp on verbaalisesti vaikeaa, pitäisi olla erittäin hyvä kielitaito artikulaatiota myöten. Omalla äidinkielellä voisi ilmaista itseään paremmin.

”2000-luvun alussa monet räppärit aloittivat englannilla. Yleinen käsitys oli, että suomi ei taivu kielenä räppiin. Nyt kun miettii, se on ihan älytöntä. Onhan täällä ollut vaikka kuinka kauan runoilijoita, jotka ovat rimmaileet menemään. Silloin ei ehkä ollut tarpeeksi hyvää kehittynyttä suomiräppiä, jotta porukka olisi löytänyt Suomesta esikuvia, joita kuunnella. Kaikki mitä mekin kuuntelimme, oli jenkkiräppiä. Se oli niin paljon laadukkaampaa.”

Suomeksi räppääminen tuntui ensin vaikealta pitkien sanojen vuoksi. Nykyään Kurvinen ajattelee toisin.

”Suomi on hauska kieli rimmata. Painotusta vaihtamalla voi pitkän sanan laittaa riimiksi. Vaikka jokin sana paperilla ei näytä riimiltä, se toimii, kun painottaa sitä tietyllä tavalla.”

Venäläinen kirjallisuus inspiroi

Joensuusta 18-vuotiaana Turkuun ja sieltä Tampereelle muuttanut Kurvinen saa inspiraatiota omiin teksteihinsä kirjoista ja elokuvista sekä ulkomaan reissuista. Erityisesti kirjoittajanblokkiin kirjojen ja runojen lukeminen auttaa. Runoista hän saa vaikutteita muun muassa sanojen ja metaforien käyttöön.

”Venäläiset kirjailijat käyttävät kirjavaa kieltä ja vetävät tuntemuksia överiksi. Jos he kuvailevat vaikka rakkautta, he vetävät sen niin yli, ettei kukaan voi oikeasti tuntea sillä tavalla.”

Erityisesti venäläistä, 1900-luvun kiellettyä neuvostokirjallisuutta kirjallisuutta hän lukee paljon. Innostuksen itänaapurin kirjallisuuteen hän sai Turussa venäjän kieltä opiskellessaan, kun venäläisromaanien lukeminen kuului opintoihin.

Tällä hetkellä Kurvinen lukee toiseen maailmansotaan ja Stalingradiin sijoittuvaa, Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo -eeposta. Hän on huomannut lukevansa viime aikoina paljon sotakirjallisuutta, vaikkei hän sotaa millään tavalla ihannoi. Tapahtumien realistiset kuvailut kiinnostavat.

”Venäläiset kirjailijat käyttävät kirjavaa kieltä ja vetävät tuntemuksia överiksi. Jos he kuvailevat vaikka rakkautta, he vetävät sen niin yli, ettei kukaan voi oikeasti tuntea sillä tavalla.”

Kurvinen ei räpätessään pidä roolia päällä, kuten osalla räppäreistä on tapana. Hän kertoo omia ajatuksiaan sellaisina kuin ne ovat. Pientä suurentelua venäläiskirjailijoiden tapaan tarinoissa silti on mukana, jotta näkemykset korostuvat.

“Väritän ydinajatusta saadakseni viestin vahvemmin perille. Ei biisejäni kirjaimellisesti kannata kuunnella, mutta pitkälle pyrin säilyttämään sellaisen linjan sanoituksissani, etten mitään diipadaapaa kirjoittele.”

Haamu-räpin lisäksi Kurvisella on muita musiikkiprojekteja, esimerkiksi muille räppäreille biittien tekemistä. Silloin kun ei synny riimejä, Kurvinen työstää taustoja. Viime aikoina hän on tehnyt ja tarjonnut taustoja muun muassa oululaistuneelle Stepalle.

”Stepan ja Aren viime levyllä oli yksi minun biittini ja Stepan uudelle levylle tulee ehkä jotain.”

Tämä kesä Kurvisella menee musiikkiin keskittyen. Hän on useana kesänä hanttihommia tehdessä huomannut, ettei luovuus enää kuki kahdeksasta neljään -työpäivän jälkeen.

”Eihän sitä kroisoksena elä tänä kesänä, mutta riittää, että tulee toimeen, ja saa tehtyä kuitenkin just sitä omaa juttua.”

 

Kuka?
» Mika Kurvinen.
» Räp-artisti Haamu.
» 26 vuotta.
» Syntynyt Moskovassa ja muuttanut Suomeen kolmevuotiaana äitinsä kanssa Neuvostoliiton romahdettua.
» Asuu Tampereella ja opiskelee Tampereen ammattikorkeakoulussa musiikintuotantoa.
» Valmistunut filosofian kandidaatiksi venäjän kielestä Turun yliopistosta vuonna 2012.
» Levyt: Puhallus (2015, Meiän musiikki), Aikaa Kalliimpi (2012, Meiän musiikki), Melkein mies (2009, omakustanne), Joensuun MC (2006, omakustanne).
» Tekee muille räppäreille biittejä nimellä Misha.
» Harrastaa venäläistä kirjallisuutta, koripalloa, jalkapalloa ja neuvostoliittolaisten funkvinyylien keräilyä.
» Haaveilee voivansa elättää itsensä muusikkona. Musiikki on hänelle intohimo.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Yksityiskohdilla Taina Latvala onnistuu luomaan mielikuvia, jotka nurkan takana muuttuvat toisiksi.

Raikkaassa neljännessä teoksessaan Taina Latvala pohtii parikymppisten elämän dilemmoja. Novellimaisten kertomusten kokonaisuus muodostuu pikkuhiljaa, kun henkilöhahmojen verkostosta ja sisäisistä maailmoista annostellaan palasia.

Yksityiskohdilla Latvala onnistuu luomaan mielikuvia, jotka nurkan takana muuttuvat toisiksi. Lukija viedään Roomaan, mutta ollaankin Edinburghissa, ja Alepan Johnny-niminen myyjä puhuu lappilaisittain.

Pohjanmaalainen, työkseen kirjoittava vaaleahiuksinen minäkertoja toistuu ja piirtyy väistämättä alter egoksi lapualaislähtöiselle Latvalalle. Hän tarkkailee omia neuroosejaan ja muiden ihmisten kummallisuuksia. Inhimillinen komiikka on tunnistettavaa.

Ilkikurisin vertauksin ja tarkkanäköisin havainnoin osoitellaan nuorten aikuisten hölmöyksiä. Kaipuu aitouteen kiteytyy tilanteessa, jossa naamiojuhlissa ei lopulta jakseta peittää kasvoja, vaikka vakavikkopintaliitäjät nauraisivat.

Kauneuslommon teokseen tekee kertomus, jossa minäkertoja muuttuu kissaksi. Absurdi ja vertauskuvallinen kohtaus hipoo toimivuuden rajoja. Sanat ja tunteet hengittävät samaan tahtiin. Vaikka Latvala viljelee adjektiiveja välillä siirappisesti, hän on oivaltava kirjailija, joka tavoittaa olennaisen sukupolvensa sisäisestä huudosta ja peloista.

Kukapa ei miettisi, keitä nämä muut ovat ja mistä itse on tullut?

4/5 (Otava 2015)

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää: