Pääkirjoitus: Olen pian maisteri, mutta se ei tunnu saavutukselta

"Mitä yliopisto ei näe, on kun jään valumaan kriisin vanavedessä ulos viisivuotisesta identiteetistäni opiskelijana ilman juhlallisuuksia", kirjoittaa päätoimittaja Iida Putkonen.

Loppu häämöttää. Kevät on nostanut auringon päiväunia häiritsevälle korkeudelle ja hurjimmat jäätelökioskit ovat jo avanneet ovensa. Vappu on vain nurkan takana, tai jo alkanut, riippuen siitä kenen ajanlaskua noudattaa.

Lupasin itselleni viime vuonna, että en kirjoita koronasta ellei minun ole pakko. Olen siis kuuliaasti kirjoittanut kaikesta muusta, samalla hyvin tietoisena siitä, että jokaista maailman kolkkaa värittää yhä pandemia. Myös minun maailmaani.

Lähtökohtaisesti minulla ei ole korona-aiheeseen lisättävää: en osaa spekuloida tartuntakäyriä tai ennustaa tulevaisuuden maailman menoa. Mutta menneisyydestä voin kertoa.

Aloitin syksyllä 2019 maisteriopintoni ohjelmassa, johon hain sen käytännönläheisyyden takia.

Kävin syksyn kursseilla, joilla loistin: sain tehdä sitä, mitä rakastan. Keväällä korona iski. Tuli tiedotustilaisuus, sulku ja liuta uudissanoja kuten koronalinko ja omaehtoinen karanteeni. Käytännön sijaan tuli etäopetus ja pettymys. Kaikki tuntevat jo tarinan, joten hypätään takaisin tähän päivään.

On huhtikuu 2021. Valmistun maisteriksi samaisesta koulutusohjelmasta. On yhä Pandemia. Ajelehdin muiden lailla pyörremyrskyn silmässä, mutta olen jo tottunut tahtiin. Ja kas, maisterinkin paperit sain samalla pyörityksellä! 

Yliopisto on varmasti suoritukseeni oikein tyytyväinen. Paperilla kaikki on varsin hienoa ja juhlavaa. Olen perheeni ensimmäinen maisteri, valmis tasan viidessä opintovuodessa ja koronasta huolimatta ulkona työelämässä. Kaikki tämä tuntuu  kuitenkin lähinnä irvokkaalta. 

Haen tutkintotodistukseni vuoronumerolla postista. En tiedä syönkö kakkua, koska pelkään että tapan perheeni ei-maisterit, jos kutsun heidät käymään. En pääse publiikkiin eikä kukaan laula minulle gaudeamus igituria. En pääse palaamaan lähiopetukseen enää koskaan, vaan valmistun ammattitaidolla, jonka olen raapinut kokoon Zoomissa esiteltyjen diojen osista oikeiden kurssisisältöjen sijaan. 

Ja jos kaikesta huolimatta jään historiaan, jään historiaan tavalla, jota en halua.

En jää tilastoihin opiskelijana, joka haki käytännönläheiseen koulutukseen ja päätyi tiskaamaan etäluennolla ja tyytymättömänä postimaisteriksi. Jään yliopiston silmissä yhdeksi niistä opiskelijoista, jota korona ei hidastanut. Riemuvoitoksi yliopistolle ja yhteiskunnalle, nuoreksi joka tahdonvoimalla jaksoi ja jaksoi! 

Mitä yliopisto ei näe, on kun jään valumaan kriisin vanavedessä ulos viisivuotisesta identiteetistäni opiskelijana ilman juhlallisuuksia. Ja teen sen yksin, kuten olen tehnyt kaiken, siitä asti kun päätin etten kirjoita koronasta. 

Olen pian valmis maisteri, eikä se tunnu saavutukselta. Se tuntuu omalta maalilta, jolla varmistan, että vastapuoli voittaa. Teen tietä seuraaville unelmoijille, joille toivon parempaa. Ja ansaittua tutkintotodistusta enemmän jään odottamaan omaa vuoroani rokotusjonossa, johon olen oikeutettu vain olemalla olemassa.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Zoom on uusi normaali – niin on myös valvova katse

Etätyöskentely ei pelkästään tee kodista työpaikkaa, se pyytää sinua myös jakamaan kotisi yksityisimmän nurkan muiden nähtäväksi, Juhani Kenttä kirjoittaa.

Opiskelujen ja töiden suorittamisesta etäyhteyksien välityksellä on tullut tavanomaista. Vaikka emme ole fyysisesti läsnä, olemme saattaneet kuitenkin joutua paljastamaan itsestämme enemmän kuin mihin olimme tottuneet. Meihin kohdistuva katse on muuttanut muotoaan.

Jo keväällä kirjoitettiin uudesta ilmiöstä nimeltä Zoom-uupumus kun videoyhteydet Zoomin kautta loivat uusia paineita kurssiosallistumiseen. Kun opiskelija osallistuu videoyhteydellään luennolle, hänen kasvoihin kiinnittyy pitkittynyttä ja tarkentunutta huomiota. Tämän huomattiin nostavan ahdistusta esimerkiksi siitä, että täytyy ikään kuin esittää läsnäoloa sen sijaan, että voisi luottaa luontaisen kehonkielensä viestivän sen samassa tilassa oleville. Samalla kun itse ylianalysoi omaa elehdintään Zoom-näkymästä, videokuvan kautta tulee paljastaneeksi myös pienen osan kodistaan. Itsestäänselvyydeltä tuntunut rajaus kodin piiristä yksityiseksi asiaksi on kadonnut. 

Monen kurssin suoritustapaan sisältyy myös oman esityksen pitäminen, jolloin meitä pyydetään jakamaan tietokoneen näyttömme kaikille muille osallistujille. Emmehän muutenkaan voi esitellä materiaalimme muille. Näyttö ei kuitenkaan ole yhtään sen vähemmän henkilökohtainen asia.

Kannettava tietokoneeni on irrottamaton osa elämääni. Sen kautta hallinnoin lähes kaikkia elämäni osa-alueita, niin opintoihin ja työhön liittyviä tehtäviä kuin myös arjen pyörittämistä, yhteydenpitoa ystäviin ja kaikkea muuta vapaa-aikaani liittyvää, myös niitä salaisimpia mielihalujani. Mitä enemmän minulla on rautoja tulessa, sitä luultavammin läppärin näyttöni heijastaa tätä tilannetta avonaisten projektien ja selaimen välilehtien määrässään. Katso näyttöäni ja näet koko sekavan elämäni pienoiskoossa. 

Etätyöskentely ei pelkästään tee kodista työpaikkaa, se pyytää sinua myös jakamaan kotisi yksityisimmän nurkan muiden nähtäväksi. Muistithan varmasti siivota sen ennen vieraiden tuloa.

Kun pidän esitelmää, ahdistun nyt siitä, että enhän vain poikkea jaetun näytön tilassa esitelmästäni mihinkään. Mitä jos unohdin lisätä esitelmään jotain ja joudun nyt kaivamaan sen esiin koneeltani. Yksityiselämästäni on lukuisia vihjeitä niin työpöydällä, välilehdissä kuin resurssienhallinnan sivusarakkeessa, jossa näkyy viimeisimpänä avatut kansiot. Olen suhteellisen avoin elämästäni, mutta sille avoimuudelle on elinehtona, että voi itse hallita sitä, kuinka paljon antaa itsestään. Moni tunnistanee sen hätääntyneen reaktion, kun näyttää kaverille kuvaa puhelimestaan ja hän alkaa yllättäen selata kuvahistoriaa taaksepäin. Ei kai sinne jäänyt jotain intiimiä, jotain vain harvojen valittujen silmille sallittua.

Jos ei ole mitään salattavaa, ei ole mitään pelättävää, voisi joku tokaista.

Periaatteen vuoksi voi silti kavahtaa, kun tunnistaa hierarkioiden näkyvän myös tässä tilanteessa. Lehtoreilla tai esimiehillä on työpaikkojensa tarjoamat toimistot ja työkoneet merkittävästi useimmin kuin alaisillaan tai oppilailla. Työ- ja siviiliminä on siis paljon helpompaa pitää erillään toisistaan. Totta kai hekin pyrkivät vain parhaansa mukaan mukautumaan vaikeaan tilanteeseen. Hyvä olisi silti tunnistaa, ettei työhuoneen suojasta luennointi ole samalla viivalla kuin toisen kotiin ulottuva katse.

Poikkeustilan aiheuttamassa vauhtisokeudessa voi syntyä virhearviointeja itse kullekin. Toukokuussa Oulun poliisille tehtiin jopa tutkintapyyntö teknillisen tiedekunnan etätenttien järjestelyistä. Poliisi joutui tutkimaan, voisiko kotonaan tenttineiden opiskelijoiden videovalvontaa tulkita kotirauhan rikkomisen rikosnimikkeen alle. Kesäkuussa Oulun yliopisto päivitti ohjeistukseensa, ettei sen tule jatkossa hyödyntää videovalvontaa usean opiskelijan tenteissään ja esitutkintaa ei lopulta tehty.

Tenttiohjeistusta lukuun ottamatta opiskelu jatkui kuitenkin sellaisenaan, Zoom ja Teams uusina luentosaleina. Jos varjelee yksityisyyttään, voinee kai rimpuilla oletettua jakamista vastaan kurssin sisällä tai valita suosiolla kurssista itsenäisen suoritusmuodon.

Mitä jos kuitenkin automaattisen avoimuuden sijaan lähdettäisiin siitä, että kotirauhastaan saa yhä pitää kiinni myös etätyön aikana ilman että saa vaikean ihmisen leimaa?

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Tabu – Paljon puhuttu kielletty asia

Tabuista puhutaan mediassa paljon. Jonkinlainen tabu on jokaiselle tuttu, mutta päätoimittaja Iida Putkonen väittää, että aiheessa riittää yhä puhuttavaa.

Kuten kuka tahansa journalisti, tai ainakin keskinkertaisesti äidinkielen tunneilla pärjännyt, tietää kaikki tarinat on jo keksitty ja kerrottu vähintään kerran. 

Kun tarinan nimeää tabuksi, se kuitenkin saa ylleen mystisyyden viitan. Nyt puhutaan hys-hys -asiasta, josta ei oikeastaan saisi puhua ääneen. 

Viime aikoina tabuista on puhuttu paljon. Keskustelu on keskittynyt siihen, onko nykyään enää tabuja vai onko kaikki sanottu jo kertaalleen. Toisaalta asioita on myös käsitelty paljon tabunimikkeen kautta. Suuri kysymys lieneekin, onko enää tabuja, jos kaikesta saa kertoa median otsikoita myöten? 

Tabu tarkoittaa yksinkertaisuudessaan jotain kiellettyä tai paheksuttua, tai siitä puhumista. Nykyään tabu tuntuu toisinaan olevan turvallinen leima asialle, josta puhuminen on vaikeaa tai epämukavaa. Se on otsikko, joka annetaan asialle, jonka on tarkoitus säväyttää, tai selitys, joka annetaan aiheelle ilman sen suurempaa kyseenalaistusta. Se on jako hyvään ja pahaan, sopivaan ja sopimattomaan, rohkeuteen ja vaikenemiseen. 

Paradoksaalista tabukeskustelusta tekee se, että sitä määrittävät asiat, joista voidaan jo puhua. Esimerkit tabuista ovat usein aiheita, joiden puhumiskynnys on jo ylitetty, kuten mielenterveys tai terapia. On vaikea puhua asioista, joista ei oikeasti saa puhua. 

Vaikka tabua sanana viljellään paljon, uskallan väittää ettei keskustelu ole tehnyt sitä tyhjäksi. Vaikka jokaisesta aiheesta on puhuttu vähintään suljetuin ovin ja kaikki tarinat on kerrottu kertaalleen, ei tarinoiden kertominen ole maailmasta loppunut. 

Myönnän, että Suomessa tabu, jota media voi käsitellä, ei ole tabu sanan äärimmäisessä merkityksessä. En pelkää menettäväni työpaikkaani tai joutuvani marttyyriksi kirjoitettuani tabuista. Pikemminkin tabu on nykyään aihe, joka pakottaa kohtaamaan oman epämukavuuden ja joskus myös yhteiskunnan rajat. 

Se mikä tabukeskustelusta kuitenkin usein jää näkemättä ja sanomatta on ironisesti yhä voimissaan olevat tabut. Kuten sanottu, sanomattomasta on vaikea puhua, tai ainakaan löytää asianomaista puhumaan aiheesta. Kulissien takana myös tämän lehden aiheiksi on valikoitunut asioita, joista puhumisen kynnys oli lopulta liian suuri. Niissäkin jutuissa, jotka olemme saaneet painaa, ovat monet halunneet muuttaa nimensä. 

Tabut ovat paljon käsitelty aihe, mutta kenties kiinnostavin kysymys on kuitenkin se, millainen maailma olisi, jos tabuja ei olisi lainkaan. Silti, tabut antavat aihetta puheeseen ja kirjoittamiseen. Kaikkia tarinoita ei tulkita samalla tavalla ajasta toiseen, ja tuttujakin tarinoita on tarve aika ajoin tarkastella kriittisesti. 

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Järjestötoiminta saattaa mullistaa elämäsi, mutta tärkeintä on kuitenkin ystävät ja hauskanpito

“Vaikka Vulcanalian järjestömessut eivät tänä vuonna väritä lukuvuoden alkua, haluan kannustaa aivan jokaista opiskelijaa tuumailemaan hetken omaa suhdettaan opiskelijajärjestöihin”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Uusi lukuvuosi alkoi tänä syksynä poikkeuksellisella tavalla. Fuksit aloittivat opintonsa orientaatioviikoilla, jotka järjestettiin tiedekunnittain lähitoteutuksena. Ero aiempien vuosikurssien fuksisyksyihin on valtava: vuonna 2020 yliopisto-opintonsa aloittava ei löydä itseään tupaten täydeltä kampukselta etsimässä oikeaa luentosalia, ei metsästä haalarimerkkejä Vulcanalian järjestömessuilta tai saavu Vulcanalia Festivalille uuden pienryhmänsä kanssa. Aine- ja harrastejärjestöt eivät myöskään tule tutuiksi messuständeillä. Täysin realistista käsitystä kampuksen arkipäivästä ei pääse vielä syntymään.

Jouduimme ylioppilaskunnassa tekemään turvallisuussyistä raskaan päätöksen peruuttaa Vulcanalia syksyn 2020 osalta. Erityisesti Vulcanalian järjestömessujen peruuntuminen jättää myös monen opiskelijajärjestön vuoden käynnistymisen vajaaksi. Oman järjestön toimintaa ei pääse esittelemään samalla tavalla kuin aiemmin. On myös vaarana, että fuksit eivät löydä sitä juuri itselle täydellistä järjestöä, jonka pariin normaaliolosuhteissa olisi messujen kautta löytänyt.

Aine- ja harrastejärjestöt tekevät ensiarvoisen tärkeää työtä opiskelijayhteisön yhteenkuuluvuuden eteen.  Ainejärjestöt huolehtivat sydämellä jäsenistönsä edunvalvonnasta, hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Harrastejärjestöt kokoavat opiskelijoita yhteen vapaa-ajan aktiviteettien ääreen ja tarjoavat mahdollisuuden kehittyä niissä joko tavoitteellisesti tai harrastuspohjalta. Lisäksi sekä aine- että harrastejärjestöjen kautta opiskelija löytää takuuvarmasti uusia kavereita, vastapainoa opiskelulle sekä unohtumattomia kokemuksia. Voipa järjestöön liittymisen kautta elämään löytyä myös yllättäviä uusia suuntia.

Kerronpa esimerkin omasta elämästäni.

Aloitin omat yliopisto-opiskeluni Jyväskylän yliopistossa vuonna 2015. Pääaineeni, kirjallisuus, kiinnosti minua valtavasti, mutta samaan aikaan olin täysin ulapalla siitä, mitä sitten joskus haluaisin ja voisin tehdä työkseni. 

Fuksisyksynäni lähdin mukaan paikallisen ylioppilasteatterin toimintaan. Teatteriharrastus oli ollut jo joitain vuosia kiinteä osa elämääni, ja halusin ehdottomasti jatkaa vanhaa harrastusta uudessa kaupungissa. Vielä samana syksynä minua kosiskeltiin mukaan yhdistyksen tiedottajaksi seuraavalle vuodelle. Pesti tuntui tärkeältä ja pelottavalta, mutta päätin kokeilla, mitä harrastejärjestön hallitustoiminta voisi tuoda tullessaan. Ja paljon se toikin! Paitsi ajoittaista stressiä ja kiirettä, myös valtavasti onnistumisia – ja työuran. 

Ymmärsin harrastejärjestön tiedottajana, että haluan työskennellä kulttuurin ja tapahtumien tuotannon parissa. Opin hallituksessa paljon järjestötoiminnasta, tuottamisesta ja viestinnästä. Jatkoin hallitustoiminnan viitoittamalla tiellä, ja tänä päivänä työskentelen Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa (OYY) tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntijana. Harrastejärjestötoiminta kirjaimellisesti muutti elämäni, niin kornilta kuin se kuulostaakin.

Toiminnan ei tarvitse muuttua työuraksi. Työelämärelevanssia kertyy kuitenkin järjestössä puuhaillessa kuin huomaamatta. Tämä aspekti on vain yksi asia järjestötoiminnan tärkeyttä listatessa. Pidän arvossa ennen kaikkea sitä, että järjestön kautta opiskelija kiinnittyy opiskelijayhteisöön ja löytää sieltä oman paikkansa. Opiskelijajärjestöt ansaitsevat tästä suuret ja lämpimät kiitokset.

Vaikka Vulcanalian järjestömessut eivät tänä vuonna väritä lukuvuoden alkua, haluan kannustaa aivan jokaista opiskelijaa tuumailemaan hetken omaa suhdettaan opiskelijajärjestöihin. 

Jokaiselle fuksille tahdon sanoa: ota selvää OYY:n piirissä toimivista järjestöistä vaikkapa OYY:n verkkosivujen tai kotiisi tulleen Oulun ylioppilaslehden välistä löytyvästä Ylioppilaskuntaliitteestä. Mene rohkeasti mukaan toimintaan.  Uskallan väittää, että jokainen harrastejärjestö ottaa tulokkaat vastaan avosylin – uudet jäsenet kun ovat jokaisen yhdistyksen elinehto. Jos uuteen porukkaan solahtaminen jännittää, ota vaikka mukaasi kaveri samalta vuosikurssilta. Monet harrastejärjestöt järjestävät tutustumisiltoja tai muita matalan kynnyksen rekrytointitilaisuuksia, joihin kannattaa mennä tunnustelemaan, voisiko tässä olla juuri minun järjestöni.

Opiskelijajärjestöjä kehotan etsimään uusia tapoja rekrytoida ja mainostaa omaa toimintaansa kanssaopiskelijoille tänä poikkeuksellisena syksynä. 

Jokaista aine- ja harrastejärjestön toimintaan osallistunutta haluan kannustaa lähtemään mukaan jatkossakin, sekä miettimään, olisiko juuri minulla innostusta toimia järjestön hallituksessa seuraavana vuonna. 

Niille, jotka eivät ole vielä olleet järjestötoiminnassa mukana: myös N:nnen vuoden opiskelija voi löytää uutta intoa arkeensa uuden järjestön mukanaan tuoman porukan myötä.

Järjestö voi vaikuttaa jäsenensä elämään täysin odottamattomalla tavalla, kuten omalla kohdallani kävi. Toimintaan kannattaa kuitenkin lähteä mukaan yksinkertaisesti siitä syystä, että se tekee ajasta yliopistolla unohtumatonta – ja aivan törkeän hauskaa!

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Olet lukija, luet miten tahansa

"En jaksa enää kuunnella marmatusta lukemisen katoamisesta teknologiayhteiskunnassa. Eikö ole parempi, että Netflix tai YouTube vaihtuu edes hetkeksi äänikirjaan?" kirjoittaa Petra Uusimaa kolumnissaan.

Onko äänikirjojen kuunteleminen lukemista ollenkaan? Tyhmistyykö ihminen äänikirjoja kuunnellessa?

Näitä kysymyksiä on pohdittu äänikirjoja koskevassa keskustelussa.

Kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti 29.12.2019 Helsingin Sanomissa kirjallisuuden yksinkertaistuvan ja tyhmentyvän ”äänen ylivallan alla”. Lindstedt kertoi pelkäävänsä sitä, että kirjailijat alkavat työstää teoksiaan enemmän äänikirjaformaattiin sopivammaksi – siis suuhun sopivaksi. Tämä kehitys saattaisi lopulta kadottaa tekstistä kirjallisuuden ominaispiirteet.

On kuitenkin etuoikeutettua (kuten Maryan Abdulkarim kirjoittaa) väittää, että äänikirjat ovat vaaraksi “todellisen” kirjallisuuden katoamiselle. Äänikirjat mahdollistavat kirjoista nauttimisen myös heille, jotka eivät terveytensä tai elämäntilanteensa takia kykene lukemaan painettua tekstiä.

Yksi äänikirjadebatin keskeisiä kysymyksiä on se, rapauttaako kirjan kuunteleminen lukutaitoa. Osa vie keskustelun vielä pitemmälle ja väittää, että äänikirjojen kuunteleminen ei ole lukemista ollenkaan. Kuka nyt oikeasti voi sanoa lukeneensa James Joycen Odysseusta, jos on kuunnellut sen vain äänikirjana?

Mielestäni lukeminen täytyy nähdä laajempana toimintona, sillä äänikirjaa kuunnellessa ihminen prosessoi tekstiä, vaikka ei fyysisesti sitä näe.

Lukutaidon ja luku-innon rappeutuminen eivät ole turhia huolia. Mediassa on lähivuosina puhuttu erityisesti lasten ja nuorten lukemisen vähentymisestä. Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís kertoo MTV:lle antamassa haastattelussa (8.1.2019), että vanhempien antama esimerkki vaikuttaa myös siihen, kuinka kiinnostuneita lapset ovat lukemisesta. 

Lukuinnon kasvattamiseksi tarvitaan myös uudenlaisia, jokaisen tavoitettavissa olevia innovaatioita. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat äänikirjapalvelut, jotka tarjoavat kirjoja kuunneltavaksi. Siksi uskon, että juuri äänikirjat voivat johdatella lukuharrastuksen aloitukseen. Ne ovat kirjaa helposti lähestyttävämpiä siksi, että niitä voi kuunnella esimerkiksi lenkkipolulla, tiskatessa ja siivotessa.

En tule koskaan kadottamaan uuden kirjan ostamisen iloa, vaikka kuuntelenkin muun lukemisen rinnalla miltei päivittäin äänikirjoja. Se, että valitsen äänikirjan fyysisen kirjan sijaan, ei tarkoita sitä, että väheksyisin perinteistä lukemista.

Lukeminen on fyysinen kokemus. Siihen kuuluvat paperin tuntu, kirjan tuoksu ja sivujen kääntämisestä lähtevä ääni. Se, miltä kirja tuntuu, linkittyy lapsuuden muistoihin. En voisi kuvitella, että hylkäisin pölyä keräävät kirjakasat ja siirtyisin pelkästään äänikirjapalveluiden käyttäjäksi. 

Näin koronan aikaan fyysisen kirjan tärkeys on jopa korostunut. Kun kirjastot suljettiin, mielessäni kävi ensimmäisenä pakokauhu siitä, kuinka kirjat tulevat loppumaan. Kotoani löytyneiden vanhojen lukemattomien kirjojen lisäksi äänikirjat ja sähköiset lukulaitteet ovat lievittäneet pelkoa lukemisen loppumisesta. Kaipuu kirjastoon tai kirjakauppaan on kuitenkin edelleen suuri, ja lievitän ikävääni kotimaisten nettiantikvariaattien sivuilla.

Äänikirjat ovat saaneet pysyvän sijan elämässäni. Kun mieli hortoilee eikä pysty keskittymään sanojen lukemiseen, tuo hyvä äänikirja minulle rauhaa. Yksi parhaista tavoista stressin selättämiseen on kutoa äänikirjaa kuunnellen. Äänikirja on helppo ottaa mukaan kävelylle tai kauppaan, vaikka joskus kirjaan uppoutuneena huomaankin eksyneeni tai unohtaneeni ostaa jonkun tietyn asian.

En jaksa enää kuunnella marmatusta lukemisen katoamisesta teknologiayhteiskunnassa. Eikö ole parempi, että Netflix tai YouTube vaihtuu edes hetkeksi äänikirjaan? Äänikirjan kuunteleminen tai e-kirjan lukeminen puhelimella voi olla askel kohti päivittäistä lukuharrastusta. 

Jokaiselle täytyisi antaa lukurauha; rauha lukea millä tavalla tahansa, kunhan vain lukee.

Lue lisää: Viikon 51 Tiedekysymys: Onko äänikirjojen kuunteleminen lukemista?

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Miehet, jotka provosoivat metaforilla

"On aihe, josta revitään kyllästymiseen asti irrottelevaa shokkiarvoa taiteeseen, mutta jonka aitoa painoa ei osata vieläkään käsitellä tosissaan", Juhani Kenttä kirjoittaa.

Minua on jo pitkään väsyttänyt. On aihe, josta revitään kyllästymiseen asti irrottelevaa shokkiarvoa taiteeseen, mutta jonka aitoa painoa ei osata vieläkään käsitellä tosissaan. 

Tervetuloa raiskausmetsään

Ei sua täällä raiskata

Ei salee, ei salee, ei salee ees paljon raiskata

Alkuvuoden soitetuimpia kappaleita on ollut yllä olevan kertosäkeen sisältävä Pyhimyksen kappale v!@%#mikko. YleX:n haastattelussa Pyhimys väistää aiheen viemällä keskustelun seksuaalisen väkivallan sijasta sanan raiskata vanhempaan merkitykseen, joka on pilata, tärvellä.

Kun itse mietin, kumpaan merkitykseen juuri “raiskausmetsä” vie mielikuvan, en pidä ehdotusta kovin aukottomana. Sanan monimerkityksellisyys ei poista sitä, että kertosäkeen provokaation teho perustuu nimenomaan sen järkyttävämpään merkitykseen. 

Lyriikat kokonaisuudessaan ja musiikkivideossa kertosäkeen alkuun ajoitettu levy-yhtiön ovien aukeaminen täydentävät metaforan, jossa raiskatuksi tuleminen rinnastuu musiikkibisnekseen. Vertauksessa musiikkialan realiteetit näyttäytyvät taiteellisen vapauden sijaan itseinhoisena pakkopuurtamisen syklinä. Kielikuva on siis tuttu variaatio kaupallisesta toiminnasta itsensä myymisenä.

Samoihin aikoihin, kun v!@%#mikko juhli soittolistoilla, koripallolegenda Kobe Bryantin traaginen kuolema sai paljon palstatilaa. Vähemmälle huomiolle jäi, kuinka Washington Postin toimittaja, Felicia Somnez, käytti tilaisuuden muistuttaakseen Twitterissä, että Bryantia syytettiin raiskauksesta vuonna 2003. Tapaus sovittiin oikeuden ulkopuolella ja kohun jälkeen tapaus ei lopulta juurikaan vaikuttanut Bryantin uraan tai statukseen. Somnez puolestaan sai twiitistään liudan tappouhkauksia ja Washington Post yritti tyynnytellä tilannetta hyllyttämällä hänet määräaikaisesti tehtävistään. Myös näyttelijä Evan Rachel Wood nosti Bryantin syytteen esiin sosiaalisessa mediassa. Myöhemmin Wood julkaisi Instagram-tilillään liudan solvauksia ja tappouhkauksia, joita hänkin sai asiasta puhumisen seurauksena.

Bryantista on pitkä matka kotimaiseen popmusiikkiin, mutta länsimainen maailma kulkee samoja raiteita keskustelukulttuurin suhteen. Myös Suomessa Heidi Lindén on kärsinyt uhkailusta paljastettuaan kotimaisen elokuva-alan #metoo-ongelman. 

Eikä Pyhimys ole yksin.

“Makasin laurapalmerina sängyllä ja odotin, koska uneni otettaisiin väkisin.”

“Keskustassa asuva Laura Palmer saa sentään nukkua rauhassa siihen asti, kunnes raiskaaja tunkeutuu huoneeseen.”

“Jos todella vihaat jotakuta, soita hänelle hänen lempikappaleitaan silloin, kun hän ei halua ottaa niitä vastaan. Raiskaa vihamiehesi – hänhän pitää seksistä.”

Nämä ovat otteita Antti Hurskaisen Suru ei toimi -esseeteoksessa julkaistusta kaupunkimeluesseestä. Esseessään Hurskainen vertaa asetelmaansa Twin Peaks -sarjaan, jossa Laura Palmerin uni keskeytyi usein insestiseen raiskaukseen. Hurskaisen esseeminä herää toistuvasti naapurien aiheuttamaan meluun, joka esseen kontekstissa on raiskaukseen verrannollinen tapahtuma. Ei-toivottua varmasti sekin, mutta aika kaukana kehollisen koskemattomuuden rikkomisesta.

Ennen kuin ensimmäinen “mitään ei saa enää sanoa” ehtii kajahtaa, selvennän, etten pyri olemaan mikään moraalinvartija, joka kieltää raiskauksen käyttämisen kielikuvana. 

Olen vakuuttunut siitä, että sekä Pyhimys että Hurskainen varmasti tuomitsevat raiskauksen tekona ja puoltaisivat uhrien oikeusturvaa.

Mutta vaikka mainittujen esimerkkien intentio ei olisi viedä tilaa aidoilta kokemuksilta, ne ylläpitävät omalta osaltaan diskurssia, jossa kokemusten esiintuonti on hankaloitettua. Diskurssi ylläpitää älykkömiesten lupaa provosoida maininnoilla raiskauksiin, jotka samanaikaisesti ammentavat voimansa teon karmaisevuudesta, mutta karnevalisoivat sen omassa kontekstissaan ainoastaan raflaavaksi kielikuvaksi. Sillä voi viitata mihin tahansa ikäväksi koettuun asiaan, mutta suhde oikeaan rikokseen on näissä vain juuri sitä, viitteellinen. 

Sanoilla on kuitenkin painoa, oli intentio mikä tahansa. On myös hyvä muistaa, ettei oma asema ole niin ilmeinen, kuin itse sen ajattelemme olevan. On helppo kuvitella olevansa yksi hyvistä tyypeistä, jolloin vastapuoli varmasti osaa kontekstualisoida läppäni hyväksyttäväksi. Mahdollisesti se koskemattomuutta vastaan hyökännyt tyyppi käyttäytyi myös samankaltaisin hyvän tyypin elkein ennen kuin ei enää käyttäytynyt. Tuntuuko tämän kohdanneelle fiktiivisessä tekstissä esiintyvä kärjistyskään enää niin kärjistetyltä?

Heti Bryantin kuoleman jälkeen raiskauksesta puhuminen protestoi juuri sitä misogyynistä diskurssia, joka ylistää raiskaajaa kaunistelevien, jopa hagiografisten, linssien läpi ja samalla vaientaa uhrin äänen. Tappouhkaukset ovat protestien syyn todeksi todistava seuraus.

Somneziin, Woodiin ja Lindéniin kohdistunut vihamielisyys on osa laajempaa ilmiötä, jossa valtakulttuuri haluaa rajata mielenosoitukset keskustelusta, koska ”aika ja paikka eivät ole oikeita”. 

On totta, että heti kuoleman jälkeen raiskauksesta puhuminen ei ole kaikkien mielestä miellyttävää. On myös totta, että tehokkaimpia protesteja ovat usein ne, jotka toteutetaan juuri silloin, kun niitä vähiten halutaan kuulla. 

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää: