Uutta kohti, vaikka väkisin

Uudet asiat pelottavat, mutta ne auttavat kasvamaan, kirjoittaa päätoimittaja.

Syksy merkitsee uuden alkua niin koulumaailmassa kuin elämässä yleisesti. Syksyllä kaapista kaivetaan vanhat, tutut ja turvalliset villasukat ja suunnataan uusiin maisemiin, uusiin opintoihin tai takaisin töihin kesän jälkeen.

Aina uudet asiat eivät kuitenkaan ole innostavia, tai edes ennustettavia. Tänä vuonna kaikille lienee tullut tutuksi uudet muutokset, tai ainakin yhtäkkinen tarve opetella käyttämään Zoomia. Vaikka videopuheluissa voikin olla käyttämättä housuja, on uutuus aina sopeutumista vaativaa ja monella tavalla kuluttavaa. Joskus on vaikeaa pitää itsestään kiinni, kun kaikki elämässä muuttuu. Uuden edessä voi olla hukassa, tuuliajolla, ennen kuin uusi elämä löytää omat uomansa, joihin asettua. 

Jouduin itse uuden ääreen  tahtomattani, kun heräsin heinäkuisena aamuna siihen, että katostani tippui vettä. Tilanne oli minulle täysin uusi ja tuntematon. Käytin hyvän tovin sängyn vieressä seisomiseen ja tuijottamiseen, ennen kuin osasin toimia. Oli surrealistista kokea hetki, jolloin koin olevani aidosti uudessa tilanteessa: irti arjen normaalista, ilman totuttuja toimintatapoja. Tokenin kuitenkin pian ja soitin apua, mutta uudet tilanteet eivät loppuneet siihen.

Menetin koko opiskeluaikojeni kodin vesivahingolle. Jouduin siirtämään elämäni uuteen paikkaan täysin vailla suunnitelmia tai ennakkoajatuksia. Huomasin että muutos, etenkin odottamaton sellainen, sai minut tuntemaan oloni turvattomaksi. Yhtäkkiä tuttu lattia sylki sukanpohjiin vettä ja valvoin öitä odottaen uutta vedenpaisumusta. 

Pelkäsin uuden elämäntilanteen vievän altani kodin lisäksi myös muun turvan ja elämän eteen tehdyn edistyksen. Pelkäsin joutuvani aloittamaan alusta, aivan kuin viimeiset neljä vuotta olisi pyyhitty pois. Lopulta hukkasin muutossa yhden asian: lattialastan, jota olin vihannut jo vuosia. En siis saanut dramaattista menetystarinaa.

Nyt, vajaa kuukausi uuden asunnon valtaamista myöhemmin, osaan jo etsiä keittiöpyyhkeitä oikeasta laatikosta ja huomaan uutuuden olleen omalla tavallaan virkistävää. Välillä meinaan pyöräillä väärään osoitteeseen tai luetella vanhan postinumeron, mutta muutos ei ole syönyt minua ihmisenä. Pikemminkin toisin päin.

Uusien asioiden ja tilanteiden kohtaaminen ei vain kasvata, se antaa myös tilaisuuden arvioida omaa elämää uudelleen. Muuttolaatikoita pakatessa voi heittää omasta elämästään pois ne osat, joista ei pidä. Ja uudessa osoitteessa voi aloittaa alusta juuri niin paljon kuin haluaa.

Syksy tuo monelle mukanaan uusia ihmisiä ja paljon uutta opittavaa. Osa on varmasti pelottavaa uutuutta, sitä, jossa ei tiedä pärjääkö tai uskaltaako. Mutta osa on myös, ainakin jälkikäteen tarkasteltuna, sellaista, joka antaa tilaisuuden määritellä itsensä uudelleen. Syksyllä saat pakata itsestäsi parhaat osat mukaan ja jättää loput muistoihin. Etenkin uusien ihmisten seurassa voi myös itsestä löytyä jotain uutta. Uutuus, vaikka pelottavaakin, on myös tilaisuus.

Uutta elämässäni on muuttoilmoituksen lisäksi myös uusi työ. Istun jälleen tämän lehden päätoimittajan tuolissa, tällä kertaa vakituisesti. Muuttolaatikoiden purkamisen ja itseni uudelleenarvioimisen välissä olen ehtinyt tehdä myös töitä, ja julkaista printtilehden teemalla uutuus. Toivon, että tänä syksynä löydät lehdestämme jotain minkä avulla voit peilata alkavaa syksyäsi ja niitä asioita, jotka muutosten keskellä tuovat sinulle turvaa.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Kameran kääntöpuoli kauhistuttaa

Kun laitan kuvani lehden sivulle, mietin kaikkia aiempia filmille tallentuneita versioita itsestäni. Kovin monesta niistä en pidä, Iida Putkonen miettii pääkirjoituksessaan.

Painopäivää edeltävänä perjantaina photoshoppaan omaa naamaani irti harmaasta  taustasta. Hion hiuksia kohdalleen tietoisena siitä, ettei kukaan välitä tai edes huomaa kahden pikselin levyistä hiussuortuvaa ylioppilaslehdessä. Silti jatkan.

Kun laitan kuvani lehden sivulle, mietin kaikkia aiempia filmille tallentuneita versioita itsestäni. Kovin monesta niistä en pidä. Kotini seinällä roikkuu minusta kaksi kuvaa: toisessa kaadan taaperona itseni päälle mehua ja toisessa syön muoviautoa. Siedän kuvia harvahiuksisesta ja -hampaisesta itsestäni, mutta pian pysyvien hampaiden jälkeen kuvat minusta loppuvat.

Lapsuuden albumeissa poseeraan erikseen jokaisen irronneen hampaan jälkeen, mutta ala-asteen loppuvuosilta  jäljellä on enää luokkakuvia. Yläasteella katosin niistäkin kokonaan. Kamerasta tuli minulle pahin vihollinen, enkä enää suostunut sen eteen edes väkisin. Karkasin kuvauspäivänä opettajien kynsistä ja vannoin, etten katuisi edes vuosien kuluttua.

Pelkäsin kameraa pitkään. Toimittajakeikoilla olen tottunut nauramaan sitä, kuinka pitäydyn itse kameran takana, koska vihaan olla kuvissa. Myös valokuva-albumini ovat siitä todiste. Sivuilla voisivat olla lukiovuosien värjätyt hiukset tai ulkomaanmatkojen palanut iho. Sen sijaan esiinnyn reissukuvissa korkeintaan tärähtäneenä kätenä tai sormena linssin reunassa. Pelkäsin omaa kuvaani niin paljon, että unohdin täysin jättää muistoistani jäljen.

 

Usean vuoden kamerakammon jälkeen totuttelen jälleen olemaan linssin toisella puolella.

Lukion kapina on laantunut ja kadun kuitenkin kadonneita muistoja. En enää halua unohtua, mutta kuten mikä tahansa muu muutos, ei tämäkään ole helppo.

Kuvaustilanteessa hikoilen ja heilun ja heitän vähintään kaksi kiusallista vitsiä kameran takana seisovalle (anteeksi teille). En myöskään siedä katsoa lopputulosta, koska pelkään mörköä, joka filmille on tallentunut.

Kesken tämänkin pääkirjoituksen pysähdyn katsomaan omaa kuvaani kehyksessä. Kuvittelen kuvalle jatkoksi jalat, jotka juoksevat kameran alta karkuun. Piirrän päässäni silmiin pakokauhua ja muita merkkejä siitä, että kuva olisi ollut parempi jättää ottamatta.

Silti, kuva on ja pysyy. Hiukset eivät luikertele pakoon eivätkä silmät harhaile linssin keskiöstä. Hymy ei valahda kasvoilta eivätkä rypyt paidassa haittaa. Enkä vihaa kuvaani, vaikka helposti voisin.

Olen tullut siihen tulokseen, että kaikista ihmisistä saa niin hyviä kuin huonojakin kuvia – myös minusta. Jokaiseen asiaan löytyy kääntöpuoli, mutta jos pelästyy huonoja kokemuksia, ei uskalla enää kääntää hyviäkään näkyviin.

Tänä vuonna aion siis olla kuvissa. Myös tärähtäneissä ja epäimartelevissa, aivan omana itsenäni. Jos en paikatakseni menetettyjä teinivuosien hirveyksiä, niin ainakin luodakseni muistoja, joita voin vanhana muistella kaihoisasti. Tai kulmakarvoja, joita voin tuomita, kun muoti väistämättä jälleen muuttuu.

Muutos on myös vuoden ensimmäisen printtilehden teema. Vuosikymmenen ensimmäisessä printissä käsittelemme esimerkiksi sitä, miksi Linnanmaan kampus on jatkuvassa muutoksessa ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Anna-Kaisa Sitomaniemi kirjoittaa vain printissä julkaistussa jutussa siitä, miksi uutuusversiot samoista tarinoista jaksavat vetää katsojia ja miettii, onko muutos tarpeen.

Elina Korpi kuvaa omaa muutostaan opiskelujen aikana ja Anca M. Catana kertoo maailman muuttuneen, ja muutoksen merkitsevän mielenrauhan menettämistä.

Toivon tänä vuonna hyviä muutoksia myös sinulle.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää: