Tieteen tehtailijat

Uskottavuus tutkijana voi olla vaarassa jos käy ilmi, että tutkimustieto onkin hatusta vedettyä. Pyörää on turha keksiä uudelleen. Jokainen opiskelija on joskus ahkeroinut “command-c-command-v, muista vaihtaa sanajärjestystä” -kirjoitelmien parissa ja laittanut sormet ristiin turnit-in plagiaatintunnistuspalveluun esseen palauttaessaan. Vain viisi prosenttia – omaa on! Suomessa mieleenpainuvin plagiointitapaus on vuodelta 2018, kun presidenttiehdokkaana ollut, nykyinen europarlamentaarikko Laura […]

TEKSTI Kaisa-Reetta Seppänen

KUVAT Siru Tirronen

Uskottavuus tutkijana voi olla vaarassa jos käy ilmi, että tutkimustieto onkin hatusta vedettyä.

Pyörää on turha keksiä uudelleen. Jokainen opiskelija on joskus ahkeroinut “command-c-command-v, muista vaihtaa sanajärjestystä” -kirjoitelmien parissa ja laittanut sormet ristiin turnit-in plagiaatintunnistuspalveluun esseen palauttaessaan. Vain viisi prosenttia – omaa on!

Suomessa mieleenpainuvin plagiointitapaus on vuodelta 2018, kun presidenttiehdokkaana ollut, nykyinen europarlamentaarikko Laura Huhtasaari on Jyväskylän yliopiston tarkastuksen mukaan plagioinut noin kymmenen prosenttia monikulttuurista peruskoulua käsittelevästä gradustaan. Yleisradion tutkivan journalismin yksikön MOT:n selvityksen mukaan suoraa tai lähes suoraa kopiota Huhtasaaren työssä oli jopa 30 prosenttia. Huhtasaaren tapaus nousi julkisuuteen hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi – hän on tuskin yksin ollut gradu-askartelukerhossa aikana, jolloin sähköiset plagiaatintunnistusohjelmat olivat vain tieteisfantasia.

Plagiointi on tiedevilpin jäävuoren huippu.Tutkimuseettinen neuvottelukunta määrittelee tiedevilpin tutkimuksen sidosryhmien, kuten tiedeyhteisön tai rahoittajien, tahalliseen harhauttamiseen tieteellisessä toiminnassa. Plagioinnin lisäksi vilpin muotoja ovat sepittäminen, havaintojen vääristely ja anastaminen. Käytännössä sepittäminen on täyttä tarinointia vailla viitteitä mihinkään todelliseen, havaintojen vääristely datan tarkoituksellista muokkaamista tai valikointia niin, että tulos vääristyy ja kuva näyttää kauniimmalta. Ovelin tiedevilpin muoto on – loistavat taiteilijat varastaa – suora anastaminen; toisen henkilön idean tai aineiston käyttämistä omissa nimissä. Anastamista on lähes mahdotonta todistaa tapahtuneeksi.

Tiedevilpin parissa työskennellyt fyysikko David Goodstein luettelee kolme motiivia, jotka hän on nähnyt tieteellisen huijaamisen tapauksissa: 

1. Vilppiin syyllistyneet kokivat urapaineita. 

2. Vilppiin syyllistyneet tiesivät, tai luulivat tietävänsä, miten koe etenisi, jos jaksaisivat nähdä vaivan kokeen oikeaoppiselle suorittamiselle.

3. Vilppiin syyllistyneet olivat tutkijoina aloilla, joilla yksittäisten kokeiden ei vaadita olevan täydellisesti toistettavissa. 

Esimerkkialaksi Goodstein mainitsee biologian, joka hänen mukaansa paistattelee kärkisijoilla tiedevilpissä, sillä alalla on kova kilpailu ja kokeiden täydellinen toistettavuus on mahdotonta biologisten organismien yksilöllisten eroavaisuuksien vuoksi.

Lopulta kaikessa mihin ihminen käsiksi pääsee on kyse ihmisen toiminnasta – ja sen mukanaan tuomista pulmista.

Kantasolusatuja

Fakta: parhaat ideat syntyvät suihkussa. Seesteisissä ja rennoissa kylpyhuonehetkissä syntyi myös nuoren, nopeasti mainetta niittäneen japanilaisen kantasolututkijan, Haruko Obokatan, oivallus menetelmästä tuottaa pluripotentteja kantasoluja (erittäin monikykyisiä soluja, jotka voivat käytännössä erikoistua lähes miksi tahansa elimistön toiminnalliseksi soluksi.)

Hän kertoo heureka -hetkensä syntyneen kylpyammeessa pohtiessaan iltapuhteiksi, voisiko nisäkässoluista tehtailla pluripotentteja kantasoluja pakottamalla ne perusteelliselle stressille – ympäistöolosuhteille, jotka ovat soluille lähes letaaleja. Menemättä tapauksen ja kantasolututkimuksen yksityiskohtiin, moisten kantasolujen suhteellisen halpa, ja eettinen, tehtailu tarkoittaisi mullistavaa edistystä lääketieteessä. Vertaisarvioitu artikkeli, jossa Obokata oli yhteiskirjoittajana, pluripotenttien kantasolujen tuottamismenetelmästä ilmestyi vuonna 2014 tieteen Voguessa; Nature -julkaisussa, jonka tilaa pääsevät kuluttamaan vain erittäin harvat ja valitut.

Kimalteleva tutkijan ura erittäin kilpaillulla tutkimusalalla oli nuoren Obokatan ulottuvilla. 

Sitten matto vedettiin alta. Aikaisemmin julkaistusta Obokatan väitöksestä löytyi sanatarkkaa plagiointia Yhdysvaltain terveysviranomaisen nettisivuilta kantasolujen luonteesta. Julkaistuihin artikkeleihin Obokata oli päätynyt plagioimaan itse itseään; kuva väiteyistä pluripotenteista soluista oli täysin identtinen Obokatan väitöksessä esitetyn kuvan kanssa. Joko koko artikkeliin pohjautuvaa tutkimusta ei oltu tehty tai sitten tuloksia ei oltu saatu. Viiden kuukauden jälkeen artikkelien julkaisemisesta artikkelit vedettiin takaisin.

Myös kuvaileva kylpyammekohtaus on väitetysti Obokatan entisen työnantajan ja kollegan, pluripotenttien kantasolujen (eng. STAP-cells) teorian kehittäjän, Charles Vacantin veljen Martin Vacantin ahaa -hetki veljesten erikseen kehittämästä teoriasta aikuisten kantasoluihin liittyen. Obokatan tapauksesta on kirjoitettu paljon – esimerkiksi Dana Goodyearin kirjoittama artikkeli kantasoluskandaalista valottaa Obokatan tapausta syvemmälle tieteen tekemisen maailmaan ja paineisiin, joita nuoret tutkijat voivat alalla kohdata.

Epäsiisti ympäristö korreloi rasistisen käyttäytymisen kanssa ja muita sosiaalipsykologian tarinoita

Diedrik Stapel, hollantilainen sosiaalipsykologi, oli alallaan maineikas. Hänen tutkimuksiaan ihmisten käyttäytymisestä ja asenteista julkaistiin Naturen kaltaisessa julkaisussa; Science -lehdessä. 

Vuoden 2011 keväällä Science julkaisi artikkelin Stapelin tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan epäsiisti ympäristö toi ihmisissä esiin rasistista käytöstä. 

Samoihin aikoihin Stapelin nimissä julkaistiin myös artikkeli, jonka mukaan lihan syöminen teki ihmisistä itsekkäämpiä ja vähemmän sosiaalisia. Samana vuonna Stapelin kaksi jatko-opiskelijaa epäilivät Stapelia tiedevilpistä. Toisin kuin yleensä tutkimusprojekteissa, Stapelin laboratoriossa työskennelleet jatko-opiskelijat eivät ikinä saaneet osallistua Stapelin tutkimuksiin esimerkiksi datan kerääjän roolissa tai saaneet nähdä Stapelin tutkimusten dataa.

Stapelin oma mitta tuli täyteen ja hän antoi itsensä ilmi; mitään tutkimuksia ei koskaan tehty. Monien vuosien data, tutkimuslokaatiot, koehenkilöt kuin muukin Stapelin tutkimuksiin liittyvä olivat täyttä sepitettä. Urallaan Stapel ehti ohjata yli 20 väitöstä, joista moni perustui professorin omaan täysin tuulesta temmattuun dataan. Ehkä Stapelin ala, sosiaalipsykologia, josta harvoin saa Excel-taulukoihin pyöritettäviä kauniita numeroita ja kristallinkirkasta selkeyttä kokeiden toistettavuudesta, ohjasi professorin vetämään mutkat suoriksi. The New York Timesille Stapel vastasikin, että hän oli turhautunut tutkimusten (ilmeisesti hän siis oli joskus niitä tehnyt) tuottaman datan sekavuuteen ja siihen, että ne harvoin johtivat selviin loppupäätelmiin.

Muodon vuoksi

Vipin Kumar ja James L. Urban, 1980-luvun lopussa kaksi samassa molekyylibiologian laboratoriossa työskennellyttä biologian jatko-opiskelijaa työskentelivät vilpillisesti – toisistaan tietämättä. Kumar halusi kertomansa mukaan tehdä DNA-sekvenssejä representoivan Southern blot -figuurin (Southern blot – molekyylibiologian menetelmä, jolla paikannetaan haluttuja DNA-sekvenssejä) houkuttelevammaksi kopioimalla yhtä kuvaa useita kertoja samaan kuvaan niin, että nopealla vilkaisulla näyttää siltä, että figuureja on useita erilaisia. Kuvalla Kumar käytännössä osoitti, että dataa olisi enemmän, kuin sitä todellisuudessa on. Kysyttäessä hän ei tiennyt, että kuvia ei saa kopioida. 

Samassa laboratoriossa työskennelleen James Urbanin tapaus tuli ilmi sattumalta, kun tiedeyhteisö selvitti Kumarin tapausta. Urban lähetti vertaisarvioitavaksi artikkelin hiirien MS-taudista (Multiple Sclerosis), joka sisälsi keksittyä dataa; tutkimuksia ei oltu tehty lainkaan, vaan Urban oli lotonnut numerot kokeeseen. Urban kertoi tietävänsä tutkimuksen tuloksen, jos hän tekisi kokeen oikeasti. Hän kertoi olleensa myös aikapaineessa ja datan nopea näpyttely ilman mutkikasta koetta oli hänen tapansa käsitellä asia. Hän myös kertoi, että hänen tarkoituksensa oli kerätä oikea data ja vaihtaa se keksityn datan tilalle ennen artikkelin julkaisemista. Artikkeli julkaistiin Cell -lehdessä vuonna 1989.

Ei tuloksia, ei tietoa

Tieteen yksi kompastuskivi, psykologi Stuart Richien mukaan, on positiivisten tulosten paradoksi; onnistuneeksi tieteeksi, ja siten tieteellisissä julkaisuissa julkaisukelpoisiksi artikkeleiksi lasketaan tutkimukset, jotka tuottavat uutta tietoa. Tieteen arkipäiväiset, lukemattomat epäonnistumiset, jotka ovat osana tieteellisen tiedon rakentamisessa, eivät juhli julkaisujen riveillä eivätkä niiden väleissä – eivät päädy mihinkään, eivätkä edistä tutkijoiden uraa. 

On varmasti helpompaa – ja mielelle seesteisempää –  ajatella, että oma uurastus tuottaa tuloksia, kuin paiskia mitään kertomaton data taustatyön kyytipoikana paperisilppuriin ja todeta, että on jonkin sijasta työskennellyt ei-minkään parissa. “Pakko saada tuloksia”  -mentaliteetti saattaa johtaa tahalliseen tai tahattomaan datan kanssa askarteluun niin, että tuloksia tulee ja tutkijan mielenrauha säilyy. Lopulta kaikessa mihin ihminen käsiksi pääsee on kyse ihmisen toiminnasta – ja sen mukanaan tuomista pulmista.

Inhimilliset tekijät ovat osa tiedettä

Obokatan, Stapelin, Kumarin ja Urbanin tapaukset ovat esimerkkejä tiedevilpeistä, jotka ovat saaneet paljon huomioita. Tiedevilppitapuksia seuraavilla jutuilla on mediassa viihteellinen arvo, sillä mutkikas vyyhti koukuttaa lukijan helposti – ja räikeistä esimerkkitapauksista saa kiinnostavan tarinan. Tapausten tullessa julki on helppo ajataella, että tieteellinen toiminta on itsessään valuviallinen, koska sitä ohjaavat vain ulkoiset intressit ihanteellisen riippumattomuuden sijaan. Ei ole yllättävää, että keskeisimpinä väitteinä tieteen kritisoinnissa vilisevät tieteellisen toiminnan ja sitä myötä akatemian korruptio ja tiedon vinoutuneisuus, koska tutkimuksia rahoittavat tahot, joilla on oma lehmä ojassa ja tiedettä käytetään vain retorisena keinona omien mielipiteiden esille tuomiseen. 

Vaikuttaa siltä, että julkisessa keskustelussa tieteeltä ja tieteelliseltä toiminnalta vaaditaan edelleen objektiivisuuden ihannetta. Se ei ole kuitenkaan järkevää. Oulun yliopiston Filosofian professori Jouni-Matti Kuukkanen avaa tieteenfilosofian kehityskulkua: “Perinteinen tieteenfilosofia ja -historia selitti tiedettä sisäisillä tekijöillä eli havainnoilla ja yleisemmin erilaisilla empiirisillä ilmiöillä, loogisella päättelyllä ja tietoteoreettisilla arvoilla, kuten johdonmukaisuudella ja yhteensopivuudella, ja niin edelleen.”

1970-luvulle tultaessa kuitenkin havaittiin, että tieteelliseen toimintaan ja kehitykseen vaikuttavat myös ulkoiset, sosiaalis-yhteiskunnalliset, tekijät. “Tällaisia voivat olla esimerkiksi erilaiset taloudelliset intressit, uskonnolliset tai poliittiset tekijät, yhteiskunnan muut vaikuttimet ja myös henkilöön liittyvät tavoitteet (kateus, kunnianhimo jne). Erään tulkinnan mukaan termodynamiikan kehitykseen vaikutti kaivosteollisuuden taloudelliset intressit aikanaan Iso-Britanniassa. Tunnettua on myös vaikkapa tupakkateollisuuden vaikutus tupakan vaikutusten tutkimukseen. Thomas Kuhn mainitsee ajanlaskemiseen ja kalenteriin liittyvät ongelmat maakeskeisen astronomian kehittämisen moottorina. Ja eräs tunnettu tieteenhistorian teos argumentoi sen puolesta, että Weimarin tasavallan kulttuuripessimismi vaikutti kvanttimekaniikan kehitykseen.” 

Tieteellisen toiminta ja tieteellisen tiedon tuottaminen ovat monimutkaisia ilmiöitä ja haastavia ymmärtää. Kuukkanen muistuttaa, että vaikka sosiaalis-yhteiskunnalliset tekijät ohjaisivat tutkimuksen sisältöjä  ja tiedettä tiettyyn suuntaan, se ei tarkoita, että ne välttämättä vääristäisivät tiedettä.

Kaisa-Reetta Seppänen

Biologian ja viestinnän opiskelija, joka nauttii aikaisista aamuista, viileästä säästä, syväluotaavista ilmiöjutuista, tietokirjoista ja sarjamaratoneista.

Lue lisää:

Ensimmäisten joukossa

Matti Kauppi oli yksi Oulun yliopiston ensimmäisistä opiskelijoista. Lapsena hän oli ajatellut, josko hänestä olisi kasvinjalostajaksi tai biologian opettajaksi. Ja jos ei ura urkenisi yliopistolla, niin sitten olisi mukava työskennellä puutarhurina. Toisin kävi. Kun elämässä tuli sopiva hetki lähteä yliopistolta, hän lähtikin opiskelemaan lisää. Yliopistolta hän sai oikeastaan kaiken: toki tutkinnon ja työn, mutta myös vaimon, ison osan ystävistä ja suunnan elämälle.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

In English

Lokakuun 3. päivänä vuonna 1959 Oulussa vallitsi juhlatunnelma. Syksyisenä lauantaipäivänä aurinko vilahteli pilvien välistä, väkeä liikkui kaupungilla tuhatmäärin. Liput liehuivat salossa. 

Suuri muutos oli saapunut kaupunkiin, ja nyt sitä juhlistettiin koko Oulun voimin. Laki Oulun yliopistosta oli allekirjoitettu 8. heinäkuuta 1958, ja reilua vuotta myöhemmin oli yliopiston ensimmäisten avajaisten aika.

Kaupungin suurin saatavilla oleva kokoushuoneisto, NMKY:n tennishalli, oli täynnä siististi pukeutunutta juhlakansaa. Kaupunginorkesteri istui korotetulla tasolla, juhlavieraat kylki kyljessä täysillä penkkiriveillä. Vieraiden joukossa olivat muun muassa eduskunnan varapuhemies Johannes Virolainen, pääministeri V.J.Sukselainen, kansanedustaja, entinen opetusministeri Kerttu Saalasti, akateemikot Martti Haavio ja Kustaa Vilkuna ja Oulun hiippakunnan piispa Olavi Heliövaara.

Oli kyseessä sitten ministeri tai akateemikko, pukukoodi ohjasi vieraita kunnioittavan juhlavaan pukeutumiseen: frakki tai tumma puku, naisilla tumma lyhyt puku ilman hattua, kunniamerkit. 

Juhlan alkaessa saliin astui akateemikkojen, korkeakoulujen kanslerien ja rehtorien sekä yliopiston väliaikaisen konsistorin ja vt. professorien ja apulaisprofessorien muodostama kulkue. Muun yleisön seisoessa, orkesterin soittaessa Erik Tulindbergin menuettia, akateeminen kulkue saapui saliin Oulun yliopiston ensimmäisen rehtorin Pentti Kaiteran johtamana. Juhlaväki kasvoi vielä muutamalla hengellä, kun presidentti Urho Kekkonen ja hänen vaimonsa Sylvi Kekkonen, maaherrat Kalle Määttä ja Martti Miettunen puolisoineen ja adjutantit saapuivat saliin Porilaisten marssin saattelemana. Pentti Kaiteran pitämän avajaisesitelmän jälkeen tervehdykset kuultiin presidentti Urho Kekkoselta, opetusministeri Heikki Hosialta ja Helsingin yliopiston rehtorilta, professori Edwin Linkomieheltä

NMKY:n ääriään myötä täynnä olevan hallin lattiataso oli täynnä tuolirivejä, ja vaille tuolia jääneitä ylioppilaita seisoi parvekkeilla ja niille johtaville portailla. 

Heidän joukossaan ei ollut Matti Kauppi. Monen muun ylioppilaan tavoin hän seurasi avajaisjuhlaa televisiosta Oulun lyseon juhlasalissa, muutaman sadan metrin päässä juhlapaikasta.

Hän suhteensa yliopistoon oli kuitenkin erilainen kuin monella juhlavieraalla: parin päivän päästä avajaisista hän aloittaisi opinnot yhtenä Oulun yliopiston ensimmäisistä 424 opiskelijasta.

Metsän kautta kotiin

Kempeleestä kotoisin oleva Matti Kauppi kuuli Oulun yliopiston avaamisesta keväällä 1959, suorittaessaan vielä asepalvelustaan Pohjan prikaatissa Oulussa. Elokuussa järjestettiin erilliset pääsykokeet biologien kaikissa kolmessa oppiaineessa, kasvi-, eläin- ja maantieteessä. Kokeista selvittyään Kaupille saapui tieto: tervetuloa Oulun yliopistoon!

Kiinnostus luontoon ja sen ihmeisiin oli ilmennyt jo koulupoikana. Kun muut kempeleläiset kansakoululaiset valitsivat koulupäivän päätteeksi maantiereitin päästäkseen mahdollisimman nopeasti kotiin, Kauppi ja eräs hänen ystävänsä kulkivat mieluummin metsän kautta. Kaverista tuli myöhemmin puutarhuri, Kaupista biologi.

Aloittaessaan toimintansa 60 vuotta sitten Oulun yliopisto järjestäytyi aluksi filosofiseen ja teknilliseen tiedekuntaan. Osaksi yliopistoa liitettiin jo vuonna 1953 perustettu Oulun opettajakorkeakoulu, lääketieteellinen tiedekunta aloitti syksyllä 1960.

Kaupilla opiskelija-arkeen tutustuminen alkoi pian yliopiston avajaisten jälkeen Oulun keskustassa Kasarmintie 7:ssa, nykyisen taidemuseon tiloissa. Åströmin konttorirakennuksen ylin kerros oli kokonaan vuokrattu Oulun yliopiston kasvi- ja eläintieteen laitoksille.

Kaupilla on edelleen tallessa opintokirja, johon suoritetut tentit ja luennot merkittiin. Ensimmäiset merkinnät ovat lokakuun alusta 1959, kun professori Lauri Siivosen eläinmorfologian kurssi käynnistyi.

Opetusta annettiin luennoilla ja kursseilla. Kursseihin käytettiin Kaupin mukaan nykyhetkeen verrattuna paljon aikaa: yksi kurssi saattoi sisältää kolme tuntia viikossa ja kestää koko talven. Päivät olivat täysiä, kurssia ja luentoja oli aamusta pitkälle iltapäivään, vain tunnin, parin tauko välissä. Koska opiskelijoilla ei ollut omaa ravintolaa, ruokatunnilla syötiin joko omia eväitä tai pyöräiltiin keskustaan Albertinkujan Tekun talolle

Nuori yliopisto sai paljon aiemmilta yliopistoilta. Helsingistä ja Turusta Oulu sai ensimmäiset professorinsa, samaten vuosisadan alun mallia olevat messinkiset Leitz-mikroskoopit tulivat Helsingistä. Ensimmäisenä vuonna professorit toivat opetusta varten omia näytteitä mukanaan. Näin oli tehtävä, jotta nuorilla biologian opiskelijoilla olisi jotain tutkittavaa. 

“Professorit olivat suuria herroja. Me opiskelijatkin olimme herroja ja neitejä, mutta professoreita piti puhutella erittäin kunnioittavasti – ei nyt sentään herra professoriksi.” 

Myös kurssiassistentit keräsivät ja säilöivät itse kasveja kuivaamalla ja säilömällä formaliiniin. Homeita kasvatettiin itse leivällä lasikuvun alla, leväsieniä jopa kärpäsen raadoilla. 

Mikroskoopeissa tutkittava materiaali oli preparoitava, eli näyte oli käsiteltävä tutkimista varten itse, Kauppi muistelee. Esimerkiksi kasveja tutkiessa opiskelijan tuli ensin nostaa purkista säilytysnesteessä kelluva näyte ja leikata siitä hyvin ohuita leikkeitä tutkittavaksi. Ensimmäisten kurssien elävin muisto on formaliiniin säilöttyjen kasvin ja eläinten kamala haju. Toisaalta Kaupista tuli jatkuvan partakoneen terällä tehtävän leikkausharjoituksen myötä taitava leikkaaja. 

Kursseista pidettiin lukukauden lopussa kirjallinen loppukuulustelu, josta tuli merkintä arvosanoineen opintokirjaan. Opintoviikkoja tai -pisteitä ei alkuvaiheessa kerätty, ja myös opinnäytetöiden ohjaus oli yliopiston alkuvuosina vähäistä. Matti Kaupin mukaan opiskelija työskentelikin opinnäytteiden parissa paljolti itsenäisesti, välillä myös hakaten päätä itsenäisesti seinään tehdessään turhaa työtä ohjauksen puutteessa. 

Suhde luentoja pitäviin professoreihin oli hyvin muodollinen, Kauppi muistelee.

“Professorit olivat suuria herroja. Me opiskelijatkin olimme herroja ja neitejä, mutta professoreita piti puhutella erittäin kunnioittavasti – ei nyt sentään herra professoriksi. ” 

Kaupin opiskeluviikko oli kuusipäiväinen. Maanantai ja tiistai oli varattu eläintieteelle, keskiviikko ja torstai kasvitieteelle, perjantai ja lauantai maantieteelle.

Oliko opiskelu tuoreessa yliopistossa raskasta? Kuinka kuormittavaa opiskelu tuolloin oli?

Matti Kaupin mukaan hän kyllä istui muiden tapaan luennoilla kiltisti, olivathan luennot elintärkeitä. Ei siksi, että osallistumisia olisi erityisen tarkkaan seurattu, vaan siksi, että luennoille oli osallistuttava, jos halusi tietää mitä siellä puhuttiin. Erillisiä jaettavia luentomonisteita ei ollut, ellei sitten kanssaopiskelija ystävällisesti monistanut omia muistiinpanojaan kalkkeeripaperin avulla. Kursseja Kauppi piti muutenkin luentoja mukavampina, sillä niissä oli luentoja väljemmät aikataulut. 

Töitä siis tehtiin, mutta ehkä tahti oli nykyistä rauhallisempi: “Meillä oli aikaa!”

Manimyyrien myyntiä

Vaikka opiskeluviikko jatkui lauantaille asti, mahtui oululaisen opiskelijan elämään muutakin kuin luentoja ja tenttejä. 

Matti Kaupille opiskelijaelämän luomisessa ylioppilaskunta oli isossa roolissa. Hänen mukaansa oululaisen opiskelijaelämän kehittyminen alkoi varsinaisesti vasta, kun ylioppilaskunta muutti alkuvuonna 1960 Kauppurienkatu 2:een. Taloa kutsuttiin Kaupin mukaan tuttavallisemmin kunnan taloksi: mennään kuntaan, eli ylioppilaskuntaan

Hänellä itsellään on OYY:n ensimmäinen jäsenkortti. Sen hän sai oikeastaan sattumalta.

Asuessaan Oulun ensimmäisessä opiskelija-asuntotalossa Domus Botnicassa Kauppi kuuli huhuja, että samasta talosta huoneen saaneelta ylioppilaskunnalta saisi pian jäsenkortteja. Asiasta kuultuaan Kauppi ja kämppäkaveri Pekka Keränen koputtivat toimiston ovelle heti kello 16, ja saivat korttinsa: Kaupille tuli numero 1, Keräselle numero 2. 

Sittemmin jäsenkortista on koitunut Kaupille ainakin se hyöty, että sillä pääsi jonon ohi ylioppilastalo Rauhalan avajaistansseihin. 

“Tykki puhui ja rehtori puhui ja rehtori sai ensimmäisen yliopiston avaimen. Raketit lentelivät ilmaan, valkolakit söivät hernekeittoa, joivat kaljaa ja taas ammuttiin tykillä.”

Matti Kauppi osallistui opintojen ohella kiltatoimintaan. Hän oli perustamassa Oulun yliopiston biologikilta Syntaksista, ja sihteeriksi valittuna hän kirjoitti myös perustavan kokouksen pöytäkirjan. 1960-luvulla oululaisopiskelijat tekivät myös kovasti töitä opiskelija-asuntopulan helpottamiseksi: Kauppikin oli mukana keräämässä paperia ja myymässä manimyyriä, myyrämaskotteja, joilla rahoitettiin Välkkylän ylioppilaskylän rakentamista. 

Kauppi oli myös mukana marraskuussa 1966 marssimassa keskustasta Kuivasjärvelle osana suurta opiskelijatempausta. Marraskuun ensimmäisenä päivänä toistatuhatta oululaisopiskelijaa marssi pitkän matkan kaivamaan kuoppaa ja täyttämään peltoa. Kyseessä oli symbolinen teko: tuolloin tuleva yliopistoalue oli vielä soista peltomaisemaa, ja opiskelijat halusivat tehdä osansa kaivamalla yliopiston perustan. Tempaus ei ollut protesti, vaan positiivinen mielenosoitus, jonka tarkoituksena oli osoittaa kiitollisuutta yliopiston sijaintipaikasta.

Oulun ylioppilaslehdessä tilannetta kuvattiin näin: “Tykki puhui ja rehtori puhui ja rehtori sai ensimmäisen yliopiston avaimen. Raketit lentelivät ilmaan, valkolakit söivät hernekeittoa, joivat kaljaa ja taas ammuttiin tykillä.”

Jo ennen yliopiston aloittamista Oulussa oli toiminut useamman vuoden ajan Oulun opettajakorkeakoulu. Opettajakorkeakoulun opiskelijat käynnistivät esimerkiksi “Operaatio Lohkareen”, malmilohkareiden myyntitempauksen, jolla kerättiin rahaa opiskelija-asuntolaa varten. Opettajakorkeakoululla oli myös oma ylioppilaskuntansa, joka toimitti omaa opiskelijalehteään, organisoi harrastuskerhoja, järjesti juhlia ja organisoi tiettävästi esimerkiksi Oulun ensimmäisen vappulakituksen. Frans Mikael Franzénin sijaan lakin sai vappuna 1958 Uno Aron Kaarnavenepoika-pronssiveistos. Silloiset ylioppilaat pitivät piispa Franzénia liian arvovaltaisena kohteena lakitettavaksi, eikä hänen päänsä koko ollut käytössä olleelle ylioppilaslakille sopiva. 

Matti Kauppi muistelee, ettei itse juuri tavannut pedagogian opiskelijoita. No, moni heistä asui kyllä samassa talossa Toivoniemen Domus Botnicassa, ja joskus heihin törmäsi opiskelijariennoissa. Hän muistelee opettajaopiskelijoiden järjestäneen myös railakkaita juhlia, joista yksi johti radion seremonialliseen hautaamiseen Merikosken alakanavaan.

“Mutta me olimme kilttejä poikia.”

Matti Kauppi eläköityi yliassistentin virasta vuonna 2000. Oulun yliopisto antoi Kaupille oikeastaan kaiken: vaimon, tutkinnon, työn, ison osan ystävistä ja tuttavista, suunnan elämälle.
Matti Kauppi eläköityi yliassistentin virasta vuonna 2000. Oulun yliopisto antoi Kaupille oikeastaan kaiken: vaimon, tutkinnon, työn, ison osan ystävistä ja tuttavista, suunnan elämälle.

Yliopisto ei antanut lähteä

Matti Kaupin kanssa samaan aikaan aloittaneiden tavoitteet olivat selvillä: biologian ja maantieteen lehtorin pätevyys taskuun ja ulos maailmaan! 

Kauppikin oli jo siirtymässä yliopistolta eteenpäin, kohti valmistumista ja opettajuutta. Siinä vaiheessa, kun hän olisi ollut opintojensa puolesta valmis työelämään, hän jäikin syventämään opintojaan. Vuonna 1965 hän tapasi yliopistolla tulevan vaimonsa Annelin, jolla käynnistyivät fysikaalisen kemian ja biokemian opinnot. Matti Kauppi päätti seurata hänen perässään takaisin opintoihin.

“Siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yliopistolta, lähdinkin opiskelemaan kemiaa ja biokemiaa.”

Molemmat opiskelivat vuosien ajan töiden rinnalla kasvatustiedettä, erilaisia kenttäopintoja, lisäkursseja tietokoneiden käytöstä  – kaikkea, mitä opetustehtävissä yliopistolla tarvitsi. Vuosien aikana syntyivät myös väitöskirjat. Anneli Kauppi tutki lehtipuiden kantojen rakenteellisia ja toiminnallisia mahdollisuuksia vesametsäkasvatuksessa. Matti Kauppi kehitteli väitöskirjassaan menetelmiä, joilla herkkiä jäkäliä käytetään välineenä ilman saastetutkimuksessa.

“Siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yliopistolta, lähdinkin opiskelemaan kemiaa ja biokemiaa.”

Kauppi oli työskennellyt jo opintojen ohella kurssiassistenttina professorin apulaisena. Sen jälkeen työura jatkui Oulun yliopistolla erilaisissa määräaikaisissa töissä tuntiopettajana, assistenttina, puutarha-amanuenssina, muutamaan otteeseen virkaatekevänä apulaisprofessorina. Jäkälät pysyivät edelleen tärkeimpänä tutkimuskohteena ja yhteistyötä tehtiin useiden ulkomaisten tutkijoiden kanssa. Osassa julkaisuista myös vaimo Anneli oli osallisena.

Yksi Kaupin työtehtävistä oli yliopiston kasvitieteellisen puutarhan rakentaminen. Se rakennettiin alkujaan Hupisaarille, josta kaupungin oma puutarha oli siirtynyt Peltolaan väljempiin tiloihin. Työ puutarhan parissa käynnistyi keväällä 1961. Kasvit tulivat Helsingin yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta, josta Raikko Ruotsalo toimitti ne Ouluun, mukana tarkat ohjeet kasvien sijoittamisesta.

Hupisaarille kaavailtiin myös itse yliopiston sijoittamista, erilaisissa vuokratiloissa asustavalla Oulun yliopistolla kun ei ollut yliopiston ensimmäisinä vuosina yhtä yhtenäistä tilaa.  Yliopistoa ehdotettiin sijoitettavaksi niin Sanginsuuhun, Virpiniemeen kuin keskustan liepeille Koskikeskukseenkin.

Matti Kauppiakin ohjeistettiin valitsemaan Hupisaaren puista ja pensaista ne, joita ei ainakaan saisi poistaa yliopiston vallatessa alueen. Kauppi valitsikin, mutta yliopisto sijoitettiin lopulta Linnanmaalle. Kasvitieteellinen puutarha seurasi perästä kampukselle vuonna 1983. 

Elämä, ura, ystävät

Matti Kauppi eläköityi yliassistentin virasta vuonna 2000. Oulun yliopisto antoi Kaupille oikeastaan kaiken: vaimon, tutkinnon, työn, ison osan ystävistä ja tuttavista, suunnan elämälle.  

“Elämän sisältö, työ ja huvikin”, Matti Kauppi kuvaa yliopiston roolia elämässään.

“Merkitykseltään sataprosenttisen tärkeä”, täydentää Anneli Kauppi.

Lapsena Matti Kauppi oli ajatellut, josko hänestä tulisi kasvinjalostaja tai biologian opettaja. Jos ei ura urkenisi yliopistolla, niin sitten olisi mukava työskennellä puutarhurina.

Ei hänestä tullut biologian lehtoria, niin kuin monesta, ja niin kuin alun perin piti. Ei kasvinjalostajaa tai puutarhanjohtajaakaan, vaikka hän hoiti jälkimmäistä pestiä vuoden ajan. 

Mutta 81 vuotta elämää  on sujunut hyvässä kunnossa, ehkä juuri siksi, että hän on harrastanut puutarhanhoitoa. 

Ja vielä tämänkin muiston yliopisto on Kaupille antanut:

Yliopiston avajaispäivänä Matti Kauppi halusi nähdä kaupungin järjestämän ilotulituksen Koskikeskuksen yllä. Kun näkymä ei tuntunut oikein riittävältä oman kerroksen parvekkeelta, hän nousi Domus Botnican neljännen kerroksen parvekkeelle.

Ilotulitus oli houkutellut parvekkeelle paljon opiskelijoita. Yhtäkkiä Kauppia työnnettiin sivuun – joku tärkeän oloinen mieshenkilö otti parvekkeelta tilaa. Syynä olivat arvovieraat: ilotulitus kiinnosti myös maaherra Kalle Määtän puolisoa Jenni Määttää ja presidentti Urho Kekkosen puolisoa Sylvi Kekkosta. 

“Muistan, että siinä minä sitten Kekkosen rouvan olkapään yli katselin ilotulitusta.”

 

Jutun lähteinä käytetty lisäksi Matti Kaupin haastatteluja Yliopiston arki – tallennushankkeessa (haastattelijat Tiina Kuokkanen ja Tiia Salo) ja Aktuumin numerossa 2/08, Oulun korkeakouluseuran (nyk. Oulun yliopistoseura) julkaisua Oulun yliopiston avajaisista, Anna Niemisen toimittamaa OYY:n historiateosta Uunosta Välkyksi – Oulun yliopiston ylioppilaskunta vuosina 1959–2009 (2009) ja sanomalehti Kalevan 4. lokakuuta 1959 julkaistua numeroa.

Muokattu 8.10.2019 kello 17.20: Korjattu Kaupin väitöskirja-aihetta koskeva väärä tieto: aiheena oli jäkälät, ei punajäkälä.

Matti Kauppi

» Yksi Oulun yliopistossa syksyllä 1959 opintonsa aloittaneista alumneista.
» Valmistunut Oulun yliopistosta maisteriksi vuonna 1965, lisensiaatiksi 1972 ja tohtoriksi 1980. Pro gradu -työn aiheena laiduntamisen vaikutukset Liminganlahden rantaniittyjen kasvillisuuteen, lisensiaatin työn aiheena jäkälien lannoitusmahdollisuudet ja jäkälien käytöstä ilman saastumisen indikaattoreina. Väitöskirja käsitteli jäkälien käyttöä ilmansaastumisen tutkimuksessa.
» Aloitti assistenttina Oulun yliopiston kasvianatomian kurssilla keväällä 1962. Työskenteli Oulun yliopistolla eri tehtävissä vuoteen 2000 asti.


 ”Kovin paljon on muuttunut Oulussa niistä päivistä, kun yliopisto aloitti, ja kovin paljon kaikista muutoksista on Oulun yliopiston ansiota. Voin vain olla iloinen, että minulle on myönnetty mahdollisuus kertoa tästä Oulun ylioppilaslehden sivuilla 60 vuoden jälkeen. Työiloa ja luottamusta tulevaan kaikille yliopistossa työtään tekeville ja uutta opiskeleville!”

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Suomi on myös biologian kieli

Yli-intendentti Marko Mutasen mukaan kehitys on kielen elinehto. Koneen Säätiön Vuoden Tiedekynä -palkinnon ehdokas on joutunut omissa artikkeleissaan luomaan uutta termistöä. “Kieltä pitää luoda tyhjästä, sillä termistöä ei yksinkertaisesti ole. Jos joutuisin operoimaan sillä terminologialla, mikä oli käytössä sata vuotta sitten, en pystyisi kirjoittamaan suomeksi mitään.”

Biologian kieli on englanti. Englannin käytölle on järkeviä syitä. Arvostetuimmat tieteelliset julkaisut, kuten Science ja Nature, ovat englanninkielisiä. Tutkija haluaa tuloksensa kansainvälisen tutkijayhteisön silmien eteen ja monella alalla suomen kieltä taitavia tutkijoita on vain kourallinen. Tiede ei ole monologi.

Myös alan termistö perustuu pitkälti englantiin ja latinaan. Taipuuko suomi enää edes biologian kieleksi?

“Kyllä taipuu, mutta ei ilman ongelmia”, yli-intendentti Marko Mutanen kertoo.

Mutasen mainitsemat ongelmat syntyvät alan termistön kääntämisestä. Useille vakiintuneille käsitteille ei ole olemassa vakiintuneita suomennoksia.

“Usein joudutaan tyytymään termin suomen kieleen mukauttamiseen. Esimerkiksi “DNA barcode” ei välttämättä käänny suoraan DNA-viivakoodeiksi vaan usein tutkijoiden arkikielessä puhutaan barkoodaamisesta”, Mutanen selventää.

Oulun yliopiston ekologian ja genetiikan yksikössä työskentelevä Mutanen on kirjoittanut paljon myös suomeksi. Tästä työstä hän on saanut tunnustusta: hän oli ehdolla tänä vuonna Vuoden Tiedekynä -palkinnon saajaksi. Koneen Säätiön myöntämä palkinto jaetaan tieteellisestä kirjoituksesta, jossa suomen kieltä on käytetty ansiokkaasti. Palkinto jaetaan vuorovuosin humanistisen, yhteiskuntatieteen ja ympäristöntutkimuksen alan suomenkielisen artikkelin kirjoittajalle tai kirjoittajille.

Vuoden Tiedekynä -kilpailu on yksi kannuste suomenkielisen tieteellisen tekstin tuottamiseen. Tänä vuonna 25 000 euron palkinnon sai Sampo Soimakallio artikkelillaan Biomassan energiakäyttö: vaikutukset hiilinieluihin ja ilmastopäästöihin.

 

Tiede luo kieltä

Parhaimmillaan biologi luo työssään uutta suomenkielistä termistöä.

“Usein jo opiskelijoiden graduissa pitää keksiä sopivia suomenkielisiä vastineita alan vakiintuneille englanninkielisille termeille”, Mutanen paljastaa.

Myös omissa artikkeleissaan Mutanen on joutunut luomaan uutta termistöä. Hän muistuttaa, että kehitys on kielen elinehto.

“Kieltä pitää luoda tyhjästä, sillä termistöä ei yksinkertaisesti ole. Jos joutuisin operoimaan sillä terminologialla, mikä oli käytössä sata vuotta sitten, en pystyisi kirjoittamaan suomeksi mitään”, Mutanen muistuttaa.

Mielenkiintoinen asia suomenkielisessä biologiassa ovat lajit ja niiden määrittäminen. Suomen luonnossa on Mutasen mukaan suuria eliöryhmiä, joilla ei ole suomenkielistä nimeä.

Uusien nimien määrittäminen ja keksiminen on yksi tapa luoda uutta kieltä biologiaan.

“Nimistön kehittäminen on tärkeää siinä mielessä, että on aivan eri asia puhua apilakirjokääriäisestä kuin Capricornia boisduvalianasta”, Mutanen täsmentää.

Suomenkielisillä lajien nimillä on helpompi luoda mielikuvia lajista. Kielen käyttö on siis myös vallankäyttöä.

 

Miksi edes kirjoittaa suomeksi?

Miksi sitten kirjoittaa suomeksi, jos kallisarvoista työaikaa menee uusien termien kehittelyyn ja englanninkieliselle aineistolle on suurempi yleisö ja paremmat julkaisualustat?

“Jos me haluamme säilyttää suomen kielen tieteen kielenä, sitä on pakko käyttää”, Mutanen selventää.

Mutanen nostaa esille myös kansansivistyksellisen lähtökohdan. Jos kaikki tiede tehtäisiin englanniksi, vaikuttaisi se Mutasen mukaan pitkällä aikavälillä myös suomalaisten sivistystasoon.

“Kyllä oma äidinkieli on aina se kieli, jolla asiat parhaiten saadaan selostettua ja ymmärrettyä”, Mutanen pohtii.

Suomen kielen käyttöön vaikuttaa myös tiedepolitiikka. Suomessa tieteelliset julkaisukanavat on luokiteltu tasoluokkiin. Julkaisufoorumi-luokitusjärjestelmän luokituksessa ulkomaiset ja kotimaiset julkaisukanavat on jaoteltu perustasoon (1), johtavaan tasoon (2) ja korkeimpaan tasoon (3). Mutasen omalla alalla ei ole yhtään suomenkielistä 1-luokan, tai sitä korkeampaa, julkaisua.

Se, minkä Jufo-luokituksen saaneessa julkaisussa artikkeleita julkaistaan, vaikuttaa myös yliopiston saamaan rahoitukseen. Siksi paine englanninkielisille julkaisuille voi tieteenalalla olla kova.

 

Tieteen popularisointi avain ongelmaan?

Vaikka suomenkieliset julkaisut eivät juhli luonnontieteen aloilla Jufo-luokituksillaan, voi suomenkielistä tieteellistä tekstiä julkaista myös muissa muodoissa. Tieteen popularisointi on yksi tapa lisätä tutkimuksen näkyvyyttä ja toisaalta pitää alan suomenkielistä terminologiaa yllä.

Marko Mutasen mielestä tieteentekijöiden ei pitäisi jäädä omaa alansa koskevan yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. Tieteen popularisointia tulisi hänen mukaansa harjoittaa myös alan sisällä.

“Tieteen popularisointia ei mielestäni pitäisi jättää pelkkien freelance-toimittajien harteille. Popularisointia tulisi harjoittaa aina tieteen huipulta asti, hyvinä esimerkkeinä Esko Valtaoja ja Kari Enqvist.

Sampo Marski

Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.

Lue lisää:

Kimalaiset kertovat meille älykkyyden evoluutiosta

Oulun yliopiston tutkijatohtori Olli Loukola tutkii kimalaisia. Hänen mukaansa kimalaiset voivat parhaassa tapauksessa opettaa meille jotain kognition evoluutiosta, eläinten kulttuurista ja jopa jotain meistä ihmisistä. Jalkapalloa kimalaiset osaavat jo pelata, mutta taipuisiko pörriäisiltä myös yliopistoväelle rakas kyykkä?

TEKSTI Sampo Marski

KUVAT Sampo Marski

Ekologian ja genetiikan tutkimusyksikössä työskentelevä Suomen Akatemian tutkijatohtori Olli Loukola hymyilee Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kimalaislaboratoriossa.

Syy hymyyn löytyy kolmen vuoden rahoituksesta, joka mahdollistaa Loukolan toisen postdoc-tutkimuksen kimalaisten kognitiosta.

“Ensimmäinen postdoc-tutkimus Lontoossa oli sen verran menestyksekäs, että oli helppo lähteä hakemaan rahoitusta jatkotutkimukselle”, Loukola kertoo.

Lontoossa Loukola työskenteli vajaat kaksi vuotta Queen Maryn yliopistossa tutkimusryhmässä, joka selvitti niin ikään kimalaisten kognitiivisiä taitoja.

Osana Loukolan ensimmäistä tutkimusta hän opetti kimalaiset sokeriliemen avulla pelaamaan jalkapalloa, mikä herätti kiinnostusta myös tiedemaailman ulkopuolelta. Loukolan kimalaistutkimuksista löytyy useita videoita, ja asiasta uutisoitiin laajasti niin Suomessa kuin ulkomailla.

 

Sokerilientä ja Lego-palikoita

Mutta mitä on kimalaistutkijan arki kasvitieteellisen puutarhan syövereissä?

Tutkimus vaatii huolellista valmistelua ja tutkimusasetelman suunnittelua. Ensimmäisenä kimalaisten joukosta pitää löytää niin sanotut “foragerit” eli ravinnonhankkijat. Ne merkitään maalilla ja kun kimalainen osoittautuu terveeksi ja aktiiviseksi yksilöksi, saa se selkäänsä numerolapun, jolla kimalaiset voidaan erottaa toisistaan.

Tämän jälkeen Loukola tutkii kimalaisten kognitiivisia kykyjä Lego-palikoiden avulla. Tutkimuksessa kimalaiset yritetään opettaa siirtämään pieni Lego-palikka tussilla piirretyn kukan päältä. Kun kimalainen onnistuu tehtävässä, saa se palkinnoksi sokerilientä. Toisessa vaiheessa Lego-palikka vaihdetaan suurempaan, jonka siirtämiseksi tarvitaan kaksi kimalaista.

“Tämän jälkeen testataan, oppivatko kimalaiset odottamaan työntöapua kaverilta, eli ymmärtävätkö kimalaiset, että he eivät yksin jaksa palikkaa siirtää. Jos ne odottavat kaveria siirtämään palikkaa, on se merkki siitä, että siinä on jonkinlainen ymmärrys taustalla”, Loukola selventää.

Kimalaiset ja legot eivät tunnu maailman tavallisimmalta tutkimusasetelmalta, mutta Loukola on vakuuttunut metodiensa toimivuudesta:

“Näitä asioita voisi tutkia niin sanotusti perinteisemminkin keinoin, mutta hauskempaa ja miellyttävämpää tämä näin on”, Loukola virnistää.

 

Tutkimuskohteena kognition evoluutio

Mistään leikistä ei ole kuitenkaan kyse. Tutkimuksen ydin on eläinten kognitiossa eli älykkyydessä, ja sen evoluution ymmärryksessä. Kimalaiset ovat otollinen lajiryhmä tutkittaessa älykkyyttä ja sosiaalista oppimista selkärangattomilla.

“Niillä on hyvä muisti ja ne ovat aina valmiina ratkomaan pulmia ravintoa hankkiessaan”, Loukola selventää.

Perinteisesti on ajateltu, että ihminen on luomakunnan kruunu, joka on älyllisiltä taidoiltaan ylivertainen muuhun eläinkuntaan verrattuna.

Loukola muistuttaa, että asia ei ole näin yksinkertainen:

“Mitä pidemmälle on tutkittu eri eläinten kognitiivisia kykyjä, on huomattu, että niillä on hyvin samankaltaisia kykyjä kuin ihmisilläkin. Esimerkiksi simpansseilla, varislinnuilla ja vaikkapa delfiineillä on huomattu kyky käyttää työkaluja ja opettaa tämä taito eteenpäin.”

Loukolan mukaan tällaiset kehittyneet kognitiiviset kyvyt on liitetty yleensä ihmistä lähellä oleviin eläinlajeihin, mutta Loukolan mukaan ajatusta on syytä viedä pidemmälle.

“Kognition evoluutiota ei ole vielä paljoa tutkittu alkeellisemmilla eläimillä, kuten selkärangattomilla vaan on ajateltu, että ne ovat vaistojen varassa toimivia käyttäytymisrobotteja”, Loukola pohtii.

Loukola on edellisessä tutkimuksessaan jo tuonut esille mahdollisuuden, että kimalaiset pystyisivät käyttämään työkaluja ja siirtämään tämän taidon eteenpäin.

“Vanha näkemys siitä, että selkärangattomat eivät pysty kognitiiviseen toimintaan on tiukassa”.

Juuri tämän takia Loukolan tutkimus on tärkeä. Jos tutkimuksella saadaan lisätodisteita kimalaisten älyllisistä kyvyistä, muuttaa se meidän käsitystämme kognition evoluutiosta ja eläinten kulttuurista.

 

Kimalaisten kulttuuri

Yleensä sanoja kulttuuri ja kimalaiset ei yhdistetä toisiinsa, mutta Loukola on tutkimuksissaan valottanut myös tätä seikkaa kimalaisten käyttäytymisestä.

Kimalaisten kulttuuria Loukola on tutkinut tekokukilla. Kimalaiset saivat kokeessa sokerilientä vetämällä tekokukkia edestakaisin. Tutkimuksissa selvisi, että kimalaiset pystyvät oppimaan tämän taidon seuraamalla lajitoveriensa toimintaa ja se säilyy populaatiossa, vaikka alkuperäiset taidon oppineet kimalaiset poistettaisiin.

“Työkalujen käyttö ja taidon eteenpäin siirtäminen periaatteessa täyttää kulttuurin määritelmän”, Loukola kertoo.

Kimalaiset siis pystyvät luomaan ja siirtämään eteenpäin kulttuuria, mikä on usein katsottu ihmistä ja muuta luontoa erottavaksi tekijäksi.

Loukola filosofoi, että tämä voi muuttaa myös käsitystämme ihmisestä. Jos kulttuuria ja kognitiota löytyy myös alkeellisilta selkärangattomilta, ehkä me ihmiset emme olekaan niin erityisiä olioita kuin kuvittelemme.

“Eivätkö kaikki lajit ole erityisiä? Jokaisella on jokin ominaispiirre, jota muilla lajeilla ei ole”, Loukola pohtii.

 

Kimalaiset kyykkäämään?

Kimalaiset pystyvät tuottamaan kulttuuria, ja urheilu on yksi kulttuurin muoto. Miten vaikkapa yliopiston suosikkilaji kyykkä sujuisi kimalaisilta?

Jalkapallonpeluun kimalaisille opettanut tutkija ei kuitenkaan aio enää opettaa uusia lajeja kimalaisille.

“En usko, että uusien lajien opettaminen olisi enää tutkimuksen kannalta mielekästä, mutta jos aikaa ja rahaa siunaantuu, niin miksipä ei. Kimalaisten kyvyistä se tuskin jäisi kiinni”, Loukola naurahtaa.

Sampo Marski

Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.

Lue lisää:

Mitä tieteessä tapahtuu, viikko 21: Kilpailijasta voi olla myös hyötyä

Tappelua, loisimista ja vuorovaikutteista toistensa jeesaamista – muun muassa niistä on eliöiden väliset suhteet tehty. Oulun yliopiston ja Koneen Säätiön vanhempi tutkija Jukka Forsman kehittää menetelmää, jolla voidaan tulkita yksittäisten lajiparien sijaan kokonaisten eliöyhteisöjen sisäisiä kanssakäymisiä.

TEKSTI Antti Miettinen

KUVAT Antti Miettinen

Eliölajien välinen suhde voi olla mutualistinen, eli molempia hyödyttävä. Esimerkiksi vatsasi mikrobit viihtyvät nauttimasi ravinnon keskellä ja sinä hyödyt niiden seurasta.

Mahdollista on myös toiselle lajille hyödyllinen ja toiselle haitallinen suhde, kuten loisimisessa. Lisäksi lajien väliset suhteet voivat olla kohteliaan neutraalit tai vain toista osapuolta hyödyttävät tai haittaavat.

Eri lajit voivat myös molemmat kärsiä keskinäisestä kilpailusta, kun esimerkiksi lajien ravinnonlähde on yhteinen.

Vielä hiljattain ekologiassa vallitseva käsitys oli, että juuri kilpailu lajien välillä on vuorovaikutussuhteista ylivoimaisesti tärkein. Oulun yliopiston ekologi Jukka Forsman on kuitenkin tehnyt toisenlaisia havaintoja: kilpaileva laji voi myös hyödyttää toista.

Forsman havainnollistaa ilmiötä kahden kotimaisen lintulajin avulla: ”Talitiaiset ja kirjosiepot kilpailevat keskenään. Jos alueella on esimerkiksi paljon talitiaisia, kirjosieppojen pesimismenestys on heikompi.”

Kirjosiepot hakeutuvat silti talitiaisten seuraan. Forsman on kokeissaan huomannut, että jos sieppo pystyy valitsemaan, se asettuu pesimään talitiaisen asuttaman pöntön viereen.

Forsman teki havainnon symbolikokeessa, jossa kirjosieppo valitsi samanlaisen kuvion pönttönsä ympärille kuin talitiaisen asuttamassa pöntössä.

”Vaikka lajit kilpailevat keskenään, niin kirjosieppo käyttää talitiaisia hyväkseen pesimispaikan valinnassa, sopivan pesäpaikan signaalina”, Forsman selostaa.

”Periaatteessa mekanismi on sama kun meillä ihmisillä, kun menemme ulkomailla vieraaseen kaupunkiin. Kun on nälkä ja vierekkäin on kaksi ravintolaa, niin mennään mieluummin sinne, jossa on paljon paikallisia.”

 

Vuorovaikutukset synnyttävät monimuotoisuutta

Forsman sai vastikään tuoreeseen tutkimushankkeeseensa Oulun yliopiston Thule-instituutin apurahan. Hankkeessa tutkitaan lajien välisiä vuorovaikutuksia kokonaisten eliöyhteisöjen tasolla. Aihetta sietää selvittää, sillä vuorovaikutusten diversiteetti on Forsmanin mukaan puuttuva tekijä luonnon monimuotoisuuden ymmärtämisessä.

”Luonnon monimuotoisuuden tausta itsessään on lajien välisessä vuorovaikutuksessa”, tutkija toteaa. Vuorovaikutukset ajavat lajien syntyä ja kehitystä.

Ihmisen aiheuttaman massiivisen sukupuuttoaallon myötä monimuotoisuuden ja siihen vaikuttavien tekijöiden tutkiminen on ajankohtaisempaa kuin koskaan. Lajien monimuotoisuutta mitataankin erilaisilla indekseillä, mutta monimuotoisuustutkimuksissa ei ole annettu erityistä painoa lajien välisille suhteille.

”Tämän hankkeen tavoite on tuoda lajien väliset vuorovaikutukset monimuotoisuustutkimuksen kenttään, ja katsoa miten niillä voisi selittää esimerkiksi eliöyhteisöjen vakautta tai sitä, miten ne suhtautuvat ihmisen toimintaan”, Forsman esittää. Vuorovaikutuksia ymmärtämällä voi myös oppia ennustamaan lajien riskiä kuolla sukupuuttoon.

 

Maailma paremmaksi numeroita murskaamalla

Kuten lintuesimerkissä, lajit voivat hyötyä kilpailijoistaankin.

”Siitä syntyi ajatus mitata samassa paikassa yhtä aikaa elävien lajien, eli eliöyhteisöjen, vuorovaikutusindeksi”, Forsman kertoo tutkimushankkeensa päätavoitteesta.

Uusi menetelmä perustuu yleisesti saatavilla olevaan tietoon lajien runsaudesta. Hankkeen toinen johtaja on tilastoekologi James Thorson, joka on kehittänyt matemaattisen menetelmän jättimäisten lajiaineistojen käsittelemiseen. Menetelmällä pystyy arvioimaan lajien runsaussuhteista lajien välisiä korrelaatioita, joista voi arvioida lajien välisiä vuorovaikutuksia. Laskelmista on tarkoitus muodostaa yleispätevä indeksi kokonaisen eliöyhteisön sisäisistä vuorovaikutuksista.

Hankkeen mahdollistaa viime vuosina huimasti kehittynyt laskentapuoli.

”Nykyään numeroita saadaan murskattua niin, että saadaan meidän haluamiamme lukuja selville”, Forsman kertoo tyytyväisenä.

Forsmanin hankkeessa lintu- ja yökköslajien aineistoista pyritään muodostamaan luotettava indeksi kuvaamaan yhteisössä elävien lajien nettovuorovaikutusta toisiinsa.

”Se tarkoittaa sitä, että lasketaan esimerkiksi kymmenen lajin runsaussuhteet ja kunkin lajiparin vaikutus toisensa esiintymistiheyteen. Näin yhteisöstä saadaan yksi luku, joka on sitten positiivinen tai negatiivinen”, Forsman selittää.

Luonnonsuojelubiologiassa tärkeä kysymys on, millaisia alueita pitäisi suojella luonnon monimuotoisuuden maksimoimiseksi. Forsman kertoo, että kehitettävän vuorovaikutusindeksin pitäisi auttaa valinnoissa: ”Kun ideaamme saadaan testattua, niin vuorovaikutusindeksi pystytään yhdistämään aiempiin monimuotoisuutta mittaaviin indekseihin. Siitä pitäisi olla käytännön hyötyä esimerkiksi luonnonsuojelualueiden suunnittelussa.”

Antti Miettinen

Tiedeviestinnän opiskelija ja evoluutiobiologi, jonka mielestä elämme aivan hullunkurisella pallolla.

Lue lisää:

Viikon 19 Tiedekysymys: Miksi nurmikko tahraa vaatteet?

Tällä kertaa Tiedekysymyksen esittäjää mietityttää, minkä takia nurmikko värjää vaatteet kaatuessa tai leikkiessä.

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

Keväisin lumien sulettua nurmikko alkaa jälleen vihertää.

Lähes joka paikkaa ympäröi edes pieni nurmialue, joka aiheuttaa niin siihen kaatuvalle kuin leikkivän lapsen äidille pienen, mutta ärsyttävän vaivan: nurmikon aiheuttamat tahrat vaatteissa.

Oulun yliopiston kasvifysiologian professorin Hely Häggmanin mukaan nurmikosta lähtee väriä vaatteisiin sen lehtivihreän vuoksi, joka on yhteydessä yhteyttämiseen.

”Nurmikon tahraaminen liittyy klorofyllimolekyyleihin, eli lehtivihreään. Klorofyllimolekyylit ovat pigmenttejä, joita tarvitaan fotosynteesiin eli yhteyttämiseen, jossa kasvit sitovat auringovaloa kemialliseksi energiaksi. Ilman fotosynteesiä ei olisi elämää maapallolla”, Häggman toteaa.

Häggmanin mukaan maassa on muutakin kuin nurmikkoa, joka tahraa. Esimerkiksi maaperä itsessään on tahraavaa ja kasveissa on Häggmanin mukaan yleensä hajoavaa kasvimassaa.

”Kun kesäisellä nurmikolla esimerkiksi pelin tiimellyksessä kaatuu, saa se myös aikaan kasvisolukoiden rikkoutumista, jolloin solujen sisällä olevat yhdisteet pääsevät kosketuksiin vaatteiden kanssa ja tahraavat niitä”, Häggman valaisee.

Jos tänä kesänä ruoho sattuu värjäämään vaatteet, ruohotahran puhdistamiseen on monta niksiä. Marttojen ohjeessa vaate tulisi esikäsitellä ennen sen pesua. Erään ohjeen mukaan vaatteen hankaaminen ja harjaaminen tulee kuitenkin jättää mahdollisimman vähälle. Ruohotahran poistamiseen voi käyttää yhden lähteen mukaan jopa hammastahnaa, jota hierotaan hellästi tahraan vaikkapa vanhalla hammasharjalla.

 

Mitä olet aina halunnut tietää tieteestä? Onko olemassa tiedeaiheinen kysymys, johon et löydä vastausta? Vaivaako mieltäsi tiedepulma, jonka kysyminen saisi sinut tuntemaan itsesi tyhmäksi? Nyt voit esittää sinua aina askarruttaneen tiedeaiheisen kysymyksen Oulun ylioppilaslehdelle! Tiedeuutisten jengi ottaa selvää hassuimmista ja höpsöimmistäkin kysymyksistä. Lähetä siis mieltäsi kaihertava kysymys osoitteeseen tiedeuutiset.oyl@gmail.com. Vastaukset selviävät Tiedeuutisissa. 

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää: