Järjestötoiminta saattaa mullistaa elämäsi, mutta tärkeintä on kuitenkin ystävät ja hauskanpito

“Vaikka Vulcanalian järjestömessut eivät tänä vuonna väritä lukuvuoden alkua, haluan kannustaa aivan jokaista opiskelijaa tuumailemaan hetken omaa suhdettaan opiskelijajärjestöihin”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Uusi lukuvuosi alkoi tänä syksynä poikkeuksellisella tavalla. Fuksit aloittivat opintonsa orientaatioviikoilla, jotka järjestettiin tiedekunnittain lähitoteutuksena. Ero aiempien vuosikurssien fuksisyksyihin on valtava: vuonna 2020 yliopisto-opintonsa aloittava ei löydä itseään tupaten täydeltä kampukselta etsimässä oikeaa luentosalia, ei metsästä haalarimerkkejä Vulcanalian järjestömessuilta tai saavu Vulcanalia Festivalille uuden pienryhmänsä kanssa. Aine- ja harrastejärjestöt eivät myöskään tule tutuiksi messuständeillä. Täysin realistista käsitystä kampuksen arkipäivästä ei pääse vielä syntymään.

Jouduimme ylioppilaskunnassa tekemään turvallisuussyistä raskaan päätöksen peruuttaa Vulcanalia syksyn 2020 osalta. Erityisesti Vulcanalian järjestömessujen peruuntuminen jättää myös monen opiskelijajärjestön vuoden käynnistymisen vajaaksi. Oman järjestön toimintaa ei pääse esittelemään samalla tavalla kuin aiemmin. On myös vaarana, että fuksit eivät löydä sitä juuri itselle täydellistä järjestöä, jonka pariin normaaliolosuhteissa olisi messujen kautta löytänyt.

Aine- ja harrastejärjestöt tekevät ensiarvoisen tärkeää työtä opiskelijayhteisön yhteenkuuluvuuden eteen.  Ainejärjestöt huolehtivat sydämellä jäsenistönsä edunvalvonnasta, hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Harrastejärjestöt kokoavat opiskelijoita yhteen vapaa-ajan aktiviteettien ääreen ja tarjoavat mahdollisuuden kehittyä niissä joko tavoitteellisesti tai harrastuspohjalta. Lisäksi sekä aine- että harrastejärjestöjen kautta opiskelija löytää takuuvarmasti uusia kavereita, vastapainoa opiskelulle sekä unohtumattomia kokemuksia. Voipa järjestöön liittymisen kautta elämään löytyä myös yllättäviä uusia suuntia.

Kerronpa esimerkin omasta elämästäni.

Aloitin omat yliopisto-opiskeluni Jyväskylän yliopistossa vuonna 2015. Pääaineeni, kirjallisuus, kiinnosti minua valtavasti, mutta samaan aikaan olin täysin ulapalla siitä, mitä sitten joskus haluaisin ja voisin tehdä työkseni. 

Fuksisyksynäni lähdin mukaan paikallisen ylioppilasteatterin toimintaan. Teatteriharrastus oli ollut jo joitain vuosia kiinteä osa elämääni, ja halusin ehdottomasti jatkaa vanhaa harrastusta uudessa kaupungissa. Vielä samana syksynä minua kosiskeltiin mukaan yhdistyksen tiedottajaksi seuraavalle vuodelle. Pesti tuntui tärkeältä ja pelottavalta, mutta päätin kokeilla, mitä harrastejärjestön hallitustoiminta voisi tuoda tullessaan. Ja paljon se toikin! Paitsi ajoittaista stressiä ja kiirettä, myös valtavasti onnistumisia – ja työuran. 

Ymmärsin harrastejärjestön tiedottajana, että haluan työskennellä kulttuurin ja tapahtumien tuotannon parissa. Opin hallituksessa paljon järjestötoiminnasta, tuottamisesta ja viestinnästä. Jatkoin hallitustoiminnan viitoittamalla tiellä, ja tänä päivänä työskentelen Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa (OYY) tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntijana. Harrastejärjestötoiminta kirjaimellisesti muutti elämäni, niin kornilta kuin se kuulostaakin.

Toiminnan ei tarvitse muuttua työuraksi. Työelämärelevanssia kertyy kuitenkin järjestössä puuhaillessa kuin huomaamatta. Tämä aspekti on vain yksi asia järjestötoiminnan tärkeyttä listatessa. Pidän arvossa ennen kaikkea sitä, että järjestön kautta opiskelija kiinnittyy opiskelijayhteisöön ja löytää sieltä oman paikkansa. Opiskelijajärjestöt ansaitsevat tästä suuret ja lämpimät kiitokset.

Vaikka Vulcanalian järjestömessut eivät tänä vuonna väritä lukuvuoden alkua, haluan kannustaa aivan jokaista opiskelijaa tuumailemaan hetken omaa suhdettaan opiskelijajärjestöihin. 

Jokaiselle fuksille tahdon sanoa: ota selvää OYY:n piirissä toimivista järjestöistä vaikkapa OYY:n verkkosivujen tai kotiisi tulleen Oulun ylioppilaslehden välistä löytyvästä Ylioppilaskuntaliitteestä. Mene rohkeasti mukaan toimintaan.  Uskallan väittää, että jokainen harrastejärjestö ottaa tulokkaat vastaan avosylin – uudet jäsenet kun ovat jokaisen yhdistyksen elinehto. Jos uuteen porukkaan solahtaminen jännittää, ota vaikka mukaasi kaveri samalta vuosikurssilta. Monet harrastejärjestöt järjestävät tutustumisiltoja tai muita matalan kynnyksen rekrytointitilaisuuksia, joihin kannattaa mennä tunnustelemaan, voisiko tässä olla juuri minun järjestöni.

Opiskelijajärjestöjä kehotan etsimään uusia tapoja rekrytoida ja mainostaa omaa toimintaansa kanssaopiskelijoille tänä poikkeuksellisena syksynä. 

Jokaista aine- ja harrastejärjestön toimintaan osallistunutta haluan kannustaa lähtemään mukaan jatkossakin, sekä miettimään, olisiko juuri minulla innostusta toimia järjestön hallituksessa seuraavana vuonna. 

Niille, jotka eivät ole vielä olleet järjestötoiminnassa mukana: myös N:nnen vuoden opiskelija voi löytää uutta intoa arkeensa uuden järjestön mukanaan tuoman porukan myötä.

Järjestö voi vaikuttaa jäsenensä elämään täysin odottamattomalla tavalla, kuten omalla kohdallani kävi. Toimintaan kannattaa kuitenkin lähteä mukaan yksinkertaisesti siitä syystä, että se tekee ajasta yliopistolla unohtumatonta – ja aivan törkeän hauskaa!

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Minusta voisi tulla mitä tahansa, miten ahdistavaa

"Jos se varsinainen unelmatyö on vielä keksimättä, kaikki omiin kiinnostuksiin liittyvä alkaa näyttäytyä välineinä", Juhani Kenttä kirjoittaa kolumnissaan.

En tiedä vieläkään, mikä minusta pitäisi tulla isona. Usein vaihtoehtojen pyörryttävä puntarointi saa minut lamaantumaan ja tuntuu, etten saa tehtyä mitään konkreettista. Pohdin jatkuvasti, mikä olisi se peliliike, joka veisi minut lähemmäksi tyydyttävämpää elämää ja saisi sen tuntumaan itsessään arvokkaalta.

Itseisarvo on etiikan käsite jostain arvosta, joka on sellaisenaan tavoiteltavan arvoinen, eikä sitä voi siis perustella muiden arvojen avulla. Itseisarvoja, joita minun on helppo allekirjoittaa, ovat esimerkiksi terveys, vapaus, ystävyys tai itsensä toteuttaminen. Teot, joilla näitä arvoja tavoitellaan, voidaan taas määritellä niiden välinearvon kautta.

Jos on kiinnostunut esimerkiksi kulttuurialasta minun tapaani, mutta se varsinainen unelmatyö on vielä keksimättä, kaikki omiin kiinnostuksiin liittyvä alkaa pian näyttäytyä välineinä. Saisiko tästä teosta mahdollisesti jotain kulttuurista pääomaa, tietotaitoa, verkostoja, yhteistyömahdollisuuksia tai näkyvyyttä? Entä miten tämä vaikuttaa ympäristöön ja muihin ihmisiin? Olen kuin The Matrixin Neo, joka on oppinut näkemään ympäröivän maailman loputtomana vihreänä koodivirtana, mutta minuun ei ole syötetty softaa sen navigoimiseen, lähinnä vain tietoisuus rajallisuudestani. Kunpa tämä kaikki olisikin simulaatiota ja minulla olisi oma Morpheus oppaanani.

En minä oikeastaan arvioi edes tekojani keinoina saavuttaa itseisarvo, vaan pikemminkin niiden päivittämistä taas uusiksi välineiksi. Ajatuksiini ui sellaisia asioita kuten parempi sosiaalinen status, korkeammat tulot tai tyydyttävämpi työpaikka. Kenties niiden kautta pääsisin käsiksi johonkin itseisarvoon, sanottakoon sitä vaikka hyvinvoinniksi tai onnellisuudeksi. 

On helppo omaksua ympäristön tuputtama viesti, että työelämään kuuluminen olisi jo oma itseisarvonsa. Jos olet päätynyt unelmatyöhösi, voihan se ollakin niin! Koska en tiedä vielä omaani, yritän panostaa hyvinvointiini muin keinoin. 

Kun Kela myöntää yksityishenkilölle kuntoutustukea terapiaan, kuten se teki minulle taannoin, myöntävän päätöksen perusteluksi on tapana kirjata tavoite parantaa tai tukea henkilön työkykyä. Jos tuota sanojen muotoilua haluaa tulkita myötämielisesti, työkyvyn voinee mieltää henkisten resurssiensa yleiseksi hallinnoimiseksi, jotta selviäisi arjestaan mahdollisimman hyvin. Minulle siitä tulee kuitenkin mielikuva, että kuntoutuksella halutaan korjata ihminen toimivaksi osaksi konetta. 

Eikö hoidon tavoitteena kuuluisi olla ennen kaikkea minun hyvinvointini vai onko se muka vain välinearvo itseisarvoiselle työn tekemiselle?

Voisi sutkauttaa, että kyllähän Kela tarkoittaa aina jotain muuta kuin se lomakkeissaan sanoo, mutta ei työn nostaminen kaiken muun yläpuolelle ole vain Kelaan rajoittuva asenne. Edellisen hallituksen perustulokokeilun tuloksista kirjoitettiin laajalti epäonnistumisena, koska kokeilu ei lisännyt merkittävästi työllisyyttä. Sivuhuomiona mainittiin, että sehän pelkästään paransi siihen osallistuneiden hyvinvointia. En ole ainoa, jolla menevät arvot sekaisin.

Oli miten oli, vaikka se on vaikeaa ja usein turhauttavaa, ainakin terapiassa käyminen tuntuu hyvältä, koska tiedän tekeväni sitä vain oman hyvinvointini eteen. Minulle on ihan sama, miten muut sen arvottavat. Ja kyllä, käyn minä myös töissä siinä sivussa, kiitos kysymästä.

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Mielipide: Mannerheim-keskustelu, akateeminen vapaus ja vastuu

"Olen vastuussa erityisesti suomalaiselle yhteiskunnalle ja veronmaksajille, jotka maksavat palkkani. Tästä syystä pyrin täyttämään tehtäväni osallistumalla julkiseen keskusteluun sellaisistakin asioista ja näkökulmista, joita yhteiskuntamme kaikki jäsenet eivät välttämättä hyväksy", kirjoittaa Vesa Puuronen.

Viimeaikaiseen Mannerheim-keskusteluun viitaten haluaisin tuoda esiin muutamia seikkoja akateemisesta vapaudesta ja vastuusta, siltä osin kuin ne koskevat yliopiston henkilöstön ja erityisesti professorien vapautta ilmaista mielipiteitään ja osallistua julkiseen keskusteluun.

Vuonna 1915 Amerikan professoriliitto julkaisi asiasta lausunnon, jonka mukaan: ”Akateeminen vapaus tässä mielessä koostuu kolmesta elementistä: tutkimuksen vapaus, opetuksen vapaus yliopistoissa (university or college) ja ilmaisuvapaus yliopistojen ulkopuolisissa asioissa.” (käännös vp. lähde Macfarlane, Bruce: Intellectual Leadership in Higher Education, Routledge 2012, 108).

Tämä Amerikan professoriliiton sadan vuoden takainen kanta tarkoittaa sitä, että professoreilla ja muilla yliopiston henkilökunnan jäsenillä, on kansalaisina oikeus osallistua keskusteluun tärkeinä pitämistään yhteiskunnallisista asioista. Isossa-Britanniassa Opetuksen uudistamislaki 1988 ilmaisee asian seuraavasti: ”akateemisilla henkilöillä on lain puitteissa oikeus kyseenlaistaa ja testata yleisiä totuuksia, ja esittää uusia ideoita sekä ristiriitoja tai epäsuosittuja mielipiteitä, vaarantamatta työpaikkaansa yai etujaan, joita heillä on instituutoissaan.”  (käännös vp. ibid. 109).

Macfarlane luonnostelee kirjassaan neljä akateemisen vapauden ja vastuun dimensiota. Akateeminen vapaus voidaan tarkastella rajoitettuna tai laajennetttuna ja akateemista vastuuta taas vastuuna yhteiskunnalle tai omalle oppiaineelle. Näiden dimensioiden perusteella akateemiselle henkilölle määrittyy neljä asemaa tai roolia: jos painotetaan vastuuta yhteiskunnalle roolit ovat akateemisen kansalaisen ja julkinen intellektuellin roolit ja jos taas painotetaan vastuuta omalle oppiaineelle roolit ovat tiedon tuottaja tai rajojen ylittäjä.

Eri maissa on erilaisia perinteitä ja tapoja ajatella akateemisten ihmisten rooleista. Esimerkiksi Ranskassa pidetään tärkeänä akateemisten henkilöiden osallistumista julkiseen keskusteluun ja myös poliittisiin liikkeisiin. Julkinen intellektuelli, jonkalaisen soisin useamman suomalaisenkin tieteentekijän olevan, osallistuu ja pyrkii vaikuttamaan julkiseen keskusteluun yhteiskunnallisista, moraalisista ja taloudellisista kysymyksistä puhumalla, kirjoittamalla ja kampanjoimalla. Tämä vaatii työskentelyä tiedotusvälineiden ja modernien kommunikaatioteknologioiden kanssa ja avulla.

Olen vastuussa erityisesti suomalaiselle yhteiskunnalle ja veronmaksajille, jotka maksavat palkkani. Tästä syystä pyrin täyttämään tehtäväni osallistumalla julkiseen keskusteluun sellaisistakin asioista ja näkökulmista, joita yhteiskuntamme kaikki jäsenet eivät välttämättä hyväksy. Tavoitteenani on moniääninen, suvaitseva ja avoin yhteiskunta.

 

Vesa Puuronen

Professori, Oulun yliopisto

Rovaniemen kaupunginvaltuutettu, vasemmistoliitto

Mielipide

Lue lisää:

Mielipide: Linjapaperi kuuluu pönttöön

"Automaatiojäsenyyskään tuskin on ikuinen, mutta olisiko kuitenkaan mitään hyvää syytä arvostaa sitä? Näen ylioppilaskuntien jäsenyydellä myös laajempia merkityksiä", kirjoittaa Mika Parkkari.

Sattuipa siten, että eräs tiistaipäivä kääntyi iltaan, ja rakkaudesta lajiin viihdytin itseäni pitkästä aikaa OYY:n edustajiston kokouksesta lähetetyllä streamillä.

Ilokseni huomasin, että opiskelijasukupolvet eivät konservatiivista kestoaihettaan automaatio-/pakkojäsenyys -keskustelusta ole vieläkään hyljänneet! Hyväosaiset lääkärit ja muut esittävät automaatiojäsenyyden purkua. Taidettiinpa katsaus luoda jopa YK:n ihmisoikeustuomioistuinten oikeuskäytäntöihinkin.

Esityksen tulosuunta ei sekään juuri yllättänyt. Erityisesti juuri lääkärikoulutus on massiivisen edunvalvonnan kohteena, ja huolta huomisesta siellä ei juurikaan liene. Koulutus on yksi Suomen kalleinta maksutonta koulutusta ja koulutuksenkin etuja valvovan ammattiyhdistyksen järjestäytymisaste lähentelee ylioppilaskuntia. Tämä onnekas asema on mahdollista, koska etuja todella valvotaan. Kaiken ollessa suhteellisen hyvin on aina helppo vaatia maksuosuuksien vähennyksiä, verojen laskua ja leikkauksia. Automaatiojäsenyys takaa osaltaan samaa autuutta myös muille opiskelijaryhmille. Tulonsiirtoja tehdään myös heikommin pärjääville.

Tampereen ylioppilastalolla ylioppilaskunnan entisten tilojen miesten WC:n seinällä vessaperin loppusijoituspaikasta neuvovassa lapussa oli kirjailtu ”Älä laita linjapaperia pisuaariin. Se kuuluu pönttöön”. Alkuperäistä viestiä oli siis täydennetty oleellisin osin. Lapusta tehtiin monenlaista tulkintaa, ja yhden mukaan pöntöllä ei suinkaan viitattu wc-istuimeen vaan kokouksen puhujanpönttöön.

Oli niin tai näin, linjaperi on alati vaihtuva tahdonilmaus, jonka sisällön etenkin toimihenkilöt toivovat muuttuvan vain hieman kerrallaan. Järkisyihin vedoten muuttumattomuudessa on paljon perää, sillä edunvalvonta on maratonlaji. Mikään edunvalvontaorganisaatio ei voi joka toinen vuosi päättää ajavansa jotain muuta kuin edellisvuonna.

Linjapaperia ja tavoitteita voi kuitenkin aina muuttaa. OYY voi vaatia automaatiojäsenyyden lakkauttamista paperissaan, mutta valitettavasti ei juurikaan tätä tavoitetta voi edistää käytäntöön, sillä laki toteaa toista. Ylioppilaskunnan on huolehdittava lain tarkoittamien tehtävien hoidosta. Ja siihen saakka, kunnes toisin säädetään, on näin meneteltävä.

Automaatiojäsenyyskään tuskin on ikuinen, mutta olisiko kuitenkaan mitään hyvää syytä arvostaa sitä? Näen ylioppilaskuntien jäsenyydellä myös laajempia merkityksiä.

Suomen ensimmäinen ylioppilaskunta oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, joka perustettiin silloiseen Aleksanterin Yliopistoon vuonna 1868 nimellä Suomen ylioppilaskunta. Historiansa ajan ylioppilaskunnat ovat toteuttaneet demokratiaa, joka näkyy tänään varsinkin edustajiston toimintana. Jäsenyyden kautta opiskelijat voivat osallistua meritokratian periaatteiden mukaisesti päätöksentekoon. Tällöin älykkäimmät ja taitavimmat eivät yksinomaan pääse hallitsemaan ja asiantuntijoiden valta on rajattua. Päätökset tehdään demokraattisesti valittujen henkilöiden toimesta asiantuntijoita kuullen.

Tätä on hyvä päästä tarkastelemaan ja harjoittamaan myös opiskeluaikana, sillä se oppi voi nousta arvoon arvaamattomaan yhteiskuntaa kehittäessämme.

 

Mika Parkkari

Kirjoittaja on koulutuspolitiikan asiantuntija ja pitkähkön linjan entinen kolmen ylioppilaskunnan ylioppilaskunta-aktivisti

Mielipide

Lue lisää: