Stereotyyppisesti Paskassa kaupunnissa kannatetaan Kärppiä, syödään majoneesikänkkyä ja kärsitään ainaisesta vastatuulesta. Tutulta kuulostaa. Miltä kaupunki näyttää kulttuurissa?
Sukelsimme Oulu-kuvausten maailmaan katsomaan tuttua kaupunkia toisin silmin.
Kulttuurimatkamme alkaa visuaalisella tutkailulla: miltä Oulu näyttää ja miten se näytetään?
Matti Kinnusen ohjaamassa nuorisodraamassa Miss Farkku-Suomi (2012) ja Visa Koiso-Kanttilan draamaelokuvassa Kaiken se kestää (2017) kaupungista tuodaan esiin samat tutut maisemat.
Elokuvissa seikkaillaan Ainolanpuiston silloilta Tuiraan, kävellään jäillä ja seurataan muuttolintuja ja joutsenia lumen vallatessa maiseman. Luontokuvausta määrittävät korkeat männyt ja koivumetsät, virtaava vesi ja talvella kaiken peittävä jää.
Oulun luontoa kuvaa myös Kirsti Simonsuuri teoksessaan Pohjoinen yökirja (1981).
“Se mikä tässä kirjassa on pohjoista ja pimeää, on oikeastaan Oulua. — Missään ei synkkyys ole syvempi kuin täällä. Pellot ovat tekstiilejä, karkeaa rohdinta, ja niiden yllä on harmaa harso, rempottava taivas.”
Simonsuuren kuvaus Oulun luonnosta on lohduton ja karu: hän vertaa Oulua nyljettyyn nahkaan, jonka pinnalla näkyvät vain sisälmysten jätteet.
Luonnon lisäksi popkulttuurissa Oulua määrittää arkkitehtuuri. Ville Ranta esittää sarjakuvassaan Oululaisia suurmiehiä, että Oulusta puuttuu ihminen, joka uskaltaisi esittää rumien kivirakennusten purkamista.
Teollinen rakentaminen onkin iso osa Oulu-kuvaa erityisesti Kaiken se kestää -elokuvassa, jossa 70-luvun Oulussa vastustetaan kerrostalojen rakentamista puutalojen tilalle. Elokuvassa päähenkilön isovanhempien itse rakentama talo revitään alas väkisin ja lopulta poliisit raahaavat vanhukset pois tulevan kerrostaloalueen alta. Kerrostalot saavat elokuvassa sydämettömän ja kylmän sävyn, kun niitä rakennuttava yritys asettaa rahan ihmisten edelle.
Simonsuuren kuvaus Oulun luonnosta on lohduton ja karu: hän vertaa Oulua nyljettyyn nahkaan, jonka pinnalla näkyvät vain sisälmysten jätteet.
Myös toinen Oulu-elokuva, Miss Farkku-Suomi, ottaa kantaa saman aikakauden rakentamistyyliin: ”Tyypillinen oululainen haluaa rakentaa harmaista tiilistä ruman mutta kestävän talon ja linnoittautua sinne. — Mitäänsanomattomuuden maisema, jonka päälle kohoaa vesitorni pakottaa ihmiset tekemään valintoja joita ne ei itse halua.”
Täysin toisenlainen kuvaus Oulun kaupunkimaisemasta löytyy Ville Rannan teoksista Sankaritekoja (2011) ja Suurenmoinen voitto (2015). Rannan sarjakuvissa päähenkilönä on harhoista kärsivä ritari, joka näkee Oulun poikkeavalla tavalla. Hänelle nykypäivän Oulu on maaginen paikka, jossa Miss Farkku-Suomen ahdistava vesitorni onkin lumoavan neidon satumainen torni. Ritari etsii Tuirasta kartanoa, kun Kaiken se kestää -elokuvassa Tuirassa miehet painivat Merikulman edessä ja haukkuvat toisiaan homoiksi.
Totuus ei Rannankaan teoksissa ole lopulta kovin maaginen, vaan tornin neito on ostanut vanhan vesitornin “kun halvalla sai” ja Linnansaaren velhokin muuttaa halvemman vuokran perässä Koskelaan.
Oulun ilmapiiri
Toinen tutkimuskohteemme on Oulun ilmapiiri: miltä Oulu tuntuu?
Ilmapiiriltään Oulu näyttäytyy popkulttuurissa usein kaukaisena ja muusta maailmasta erillisenä matkakohteena tai taakse jätettynä kotipaikkana. Kirsti Simonsuuren Pohjoinen yökirja syntyi, kun kirjailija palasi maailmalta Ouluun. Hän vertaakin läpi teoksen Oulua muuhun maailmaan – lähes poikkeuksetta negatiivisessa valossa.
Kaukaisuutta ja eristyneisyyttä kielii myös Ville Rannan Kyllä eikä ei: ”Tämä kaupunki Euroopan pohjoisella reunalla unohtuu maailmalta. Ja minä sen mukana. Ajattelen suunnattomia, pimeitä maita ja meriä, jotka ympäröivät sitä joka puolelta…” Teoksessa oululainen kokee unohtuvansa eristyksissä kaupunkinsa mukana.
Unohduksesta Oulussa pyrkii pois myös Miss Farkku-Suomessa päähenkilö Välde, joka kärsii Oulun pienuudesta ja haaveilee lähtevänsä maailmalle.
Elokuvassa myös Miss Farkku-Suomeksi nimetty Pike on kadehdinnan kohde, kun tämä pääsee matkustamaan pienestä Oulusta Lontooseen. Lopulta Välde saa onnellisen loppunsa, pääsyn Helsinkiin.
Ville Rannan Oululaisia suurmiehiä -sarjakuvaromaani korostaa samaa ahtautta: Oulu on suurmiehille ahdistava paikka, josta pyritään pois.
Kokonaisuudessaan Oulun ilmapiiri näyttää määräytyvän enemmän sen puutteiden kuin todellisten ominaisuuksien kautta: Ouluun liittyvät ne huonot piirteet, jotka ovat vastakohtana muulle maailmalle.
Kuitenkin myös myönteistä kuvausta on – esimerkiksi Kirsti Simonsuuri kuvaa Oulua myös paljautensa takia arvokkaana paikkana, joka tarjoaa työtä rehellisille raatajille. Kenties ilmapiirin ahtaus ja vaikeus sopeutua viestivätkin vain siitä, ettei Oulun ilmapiiri sovi kaikille. Ne, jotka eivät kaipaa maailmalle, pärjäävät ja voivat jopa olla onnellisia.
Oululaisia suurmiehiä -sarjakuvassa eräs hahmo sanookin toiselle, joka ei koe Oulua omakseen näin: ”Minäkään en ennen viihtynyt Oulussa, mutta vika ei ollut paikkakunnassa, minä itse olin vääränlainen.”
Oululaiset itse
Viimeisenä tutkimme itse oululaisia: millainen on popkulttuurin antama kuva paljasjalakasesta oululaisesta?
Oululainen on populaarikulttuurissa epäystävällinen ja tyly ja etenkin ulkopuolisille.
Kirsti Simonsuuri kirjoittaa asiasta Pohjoisessa yökirjassa näin: ”Ehkä pohjoisessa ihmiset eivät ole tottuneet siihen ajatukseen, että toiset ihmiset, hyvin kaukaakin tulleet, ovat yhtä todellisia ihmisiä kuin he itse ovat.”
Kaukaisuus muusta maailmasta tekee hänen mielestään siis oululaiselle vaikeaksi samaistua ulkopuolisiin, mikä johtaa kylmyyteen näitä kohtaan.
Oululaisia määrittääkin kulttuuristen teosten läpi eräänlainen sisäänpäinkääntyneisyys. Oululaiset pitävät yhtä, mutta sulkevat samalla muut ulkopuolelle ja karttavat vieraita. Ero oululaisten ja muun maailman välillä ei kuitenkaan ole pelkästään oululaisten ylläpitämä.
Kaiken se kestää –elokuvassa päähenkilö Vesan ystävä muuttaa Helsinkiin ja kertoo tulleensa murteensa takia ulkopuolisena kiusatuksi. Tilanne ratkeaa kuitenkin pian, sillä hän kehuu ”vetäneensä paria jätkää turpaan”, minkä seurauksena kiusaaminen loppui. Tähän Vesa kommentoi: ”Oikein, oululaisille ei vittuilla!”
Esimerkistä on löydettävissä myös positiivinen piirre oululaisissa: me pidämme toistemme puolia ja puolustamme kotikaupunkimme kunniaa.
”Oikein, oululaisille ei vittuilla!”
Luonto on karu, ja niin on oululainenkin. Simonsuuri kirjoittaa, että ”pohjoinen yksinkertaistaa ja karu kasvuympäristö synnyttää sitkeitä ja vähään tyytyviä” oululaisia, jotka ovat kuitenkin harvinaisen aitoja.
Ville Ranta esittää oululaisten olevan mulkkuja – mutta mukavia mulkkuja. Ehkä mukava mulkku onkin vain toinen ilmaisu suorasukaiselle tyypille ja aitous on tämän koruttomuuden kääntöpuoli.
Mikä siis on lopulta se tekijä, joka erottaa oululaisen muista? Mikä on oululaisten jakama kokemus, johon ulkopuolinen ei voi samaistua ja jonka takia oululainen ei myöskään samaistu muihin?
Simonsuuri nimeää yhdistäväksi piirteeksi pohjoisen elämän murheellisuuden: ”Kenties ulkopuoliset eivät ymmärrä tätä kaamoksen ja lumen tuomaa painoa ja murhetta, joka yhdistää pohjimmiltaan oululaiset toisiinsa.” Pohjoinen yökirja kuvaa elämän pohjoisessa olevan vaativaa ja vaativan myös erikoisen sitkeän luonteen siitä selviämään.
Oululainen sitkeys tulee esille etenkin elokuvissa, joissa päähenkilöt kestävät selkäsaunat ja rahallisen ahdingon ja selviävät vaikeuksistaan Oulun ilmapiirin ahtaudesta huolimatta.
Kaikkiaan jos kulttuuria on uskominen, keskiverto-oululainen on siis harmaassa kivitalossa asuva ja vähän tyly tyyppi, jolle ei vittuilla tai se vetää turpaan.
Oululainen kestää selkäsaunat ja vaikeudet, mutta ei niiden seurauksena juttele kuin toisille oululaisille. Silti oululainen on harvinaisen aito ja tylyn ulkokuorensa alla uskollinen.
Oulu mainittu!
Jos jäit kaipaamaan lisää Oulu-kulttuuria, tässä muutama vinkki kotikaupunkimme kulttuurisiin kuvauksiin.
Matkalle Ouluun voit lähteä esimerkiksi Reggaerekan mukana: kyllä vain, silläkin oli aikanaan määränpäänään myös Oulu. Lord Estin lisäksi ainakin Scandinavian Music Group on matkannut kotikaupunkiimme kappaleessaan 100 km Ouluun. Kappaleessa Oulu on jälleen kaukainen matkakohde: ”Harva jaksaa enää puhua, kun jäljellä on sata kilometriä Ouluun, silloin radio käännetään pienemmälle ja kohta joku jo nukkuu.”
Tunnettuja esiintyjiä löytyy, sillä myös Juice Leskinen laulaa kappaleessaan “Edestakaisin” Heinäpäästä ja Elastisen kappaleessa “Bäkkiin Stadii” Oulu peittoaa muut suomalaiset keikkapaikat. Muita musiikillisia mainintoja Oulusta löytyy esimerkiksi Eppu Normaalin tuotannosta kappaleesta ”Vanha kellarissa valittaa” ja Ultra Bra:n ”Hei kuule Suomi” –kappaleesta, jossa Oulu on huomion arvoisesti iloinen paikka ja kaupunki.
Jos kaipaat näkemystä Oulun asuinalueisiin, oululainen Velho Magia Posse räppää etenkin Syyninmaasta ja Puukko-Allun tuotannosta löytyy asiaa aina Höyhtyältä Kaketsu-ralleihin.
Oululaisista ihmisistä kertoo Tapio Rautavaara, jonka ”Oulun pojat” -kappaleessa miehet Oulussa tappelevat ja päätyvät kostean illan jälkeen putkaan.
Ja tietysti Oulun merituulikin on päässyt kappaleen aiheeksi Julma-Henri & Syrjäytyneet -yhtyeen kappaleessa “Oulu-Hellsinki”.
Ouluun voi tehdä myös kirjallisen matkan. Kysyimme kirjavinkkejä Oulun kaupungin kirjastonhoitaja Jaana Märsynaholta.
Ehdottomana Oulu-teoksena Märsynaho suosittelee Anu KaipasenArkkienkeli Oulussa -teosta (1967). Teos perustuu oululaisen Sara Wacklinin aikalaiskuvaukseen Suomen sodasta 1800-luvulta ja kuvaa ajan oulua ja oululaista.
Jos 1800-luvun porvariselämä ei kiinnosta, maalaismaisemiin vie Matti HällinLassinkallio (1959), joka kertoo kaupungista 1930-luvulla, kun maisemaa hallitsi kesyttämätön Merikoski. Paavo Rintalan Pojat-teos (1958) taas kertoo toisesta maailmansodasta oululaispoikien näkökulmasta. Jos taas historiallisuus ei nappaa, Essi Kummun Hyvästi pojat (2017) on katsaus nykypäivän kulttuuriseen Ouluun naisen silmin.
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 21.2.2019 ilmestyneessä Oulun ylioppilaslehden numerossa 1/2019.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
Kulunut vuosikymmen on tuonut kuluttajille valtavan määrän uusia teknologisia laitteita ja palveluita. Silti menneisyyden teknologiset ilmiöt, kuten vinyylilevyt ja filmikamerat, eivät ole kadonneet minnekään. Mikä retroteknologiassa meitä oikein kiinnostaa?
Pian päättyvä 2010-luku jää historiaan kuluttajateknologian kehittymisen pikajuoksuna. Älypuhelimet ja tabletit ovat vakiinnuttaneet paikkansa käsissämme, mutta kehityksen suunta ei aina ole eteenpäin.
Älylaitteiden aikakauden voi katsoa käynnistyneen vuonna 2007, kun Apple julkaisi ensimmäisen iPhonensa. Toden teolla älypuhelimet yleistyivät vasta vuosikymmenen vaihteen jälkeen. Älypuhelimen mullistava elementti ei ollut se, mitä se piti sisällään, vaan se, mitä sovelluksia siihen kehitettäisiin. Yksi kuluvan vuosikymmenen merkittävimmistä sovelluksista otti innoituksensa menneisyydestä.
Lokakuussa 2010 julkaistu Instagram oli ensimmäinen todellinen älypuhelimen välityksellä itsensä läpi lyönyt sosiaalinen media. Alkuperäinen Instagram oli suodattimiin keskittyvänä sosiaalisena mediana suora tribuutti pikakameroiden ja filmikuvien estetiikalle – jopa palvelun nimi yhdistää pikakameran sähkeeseen.
Instagramin nousussa yksi tärkeimpiä tekijöitä oli filtteri: varhaisten älypuhelimien heikko kameralaatu ei haitannut, sillä yhdistettynä retrohenkisiin kuvasuodattimiin se loi nostalgisen vaikutelman, vaikka kuva olisi otettu vain viisi sekuntia aiemmin.
Vuosikymmenen alkuvuosina digimaailman valloitti myös ruotsalaisyhtiö Spotify. Vuonna 2008 aloittanut musiikin suoratoistopalvelu avasi käytännössä rajattoman musiikkikirjaston kuluttajille: yhtäkkiä aiemmin vain laittomien nettilatausten tai paksun lompakon mahdollistama musiikkikirjasto oli kenen tahansa saatavilla,ilman torrentien käytön aiheuttamaa rikollisuutta, vain mainosten kuuntelun tai kuukausimaksun hinnalla.
Spotifyn aloittama suoratoistobuumi on sittemmin muuttanut tapamme kuluttaa musiikkia. Vain muutamassa vuodessa koko kulttuurinala mullistui täysin.
2010-luvulla lähes kaikki on vain napin painalluksen päässä, mutta kuten fysiikka opettaa, jokaiselle voimalle on vastavoimansa. Samaan aikaan, kun digitaalisuus on tehnyt kaikesta helppoa, monet ovatkääntyneet menneen teknologian puoleen.
Vinyylilevyjen myynnin kasvu ja filmikameroiden renessanssi eivät ole ainoita alueita, joissa retroteknologia kiinnostaa: Nokia julkaisi vuonna 2017 uudelleen legendaarisen 3310-puhelimensa, ja 1980- ja 1990-luvun pelikonsolit ovat palanneet yksi toisensa jälkeen markkinoille.
Voiko sittenkään puhua menneisyyden teknologiasta? Vinyylilevyt ja filmikamerat eivät suinkaan ole hävinneet mihinkään, vaikka teknologian kehitys ajoi niiden ohi.
Muodista menneet ja vanhentuneeksi koetut laitteet unohdettiin kaappeihin ja ullakoille, kannettiin kirpputoreille tai kaatopaikalle.
Niin ainakin luulimme.
Välineromantiikkaa ja taiteen metodeja
Vaikka filmikamerat poistuivat monien kuluttajien käytöstä 2000-luvulle tultaessa, niiden käyttö jatkui aktiivisesti toisaalla. Digitaalisuuden oli määrä ratkaista filmin tallentamien kuvien määrää ja kehittämisestä koskevat ongelmat, mutta teki sen kuvien laadun kustannuksella. Kesti aina 2000-luvun puolivälin tienoille ennen kuin digikuvaus saavutti kriteerit, jotka ammattilaistason kuvaaminen vaati.
Oululainen valokuvaaja Joel Karppanen korostaa filmikuvauksen olevan yhä pääsääntöinen formaatti etenkin taidekuvauksessa. Oulun ylioppilaslehden kuvaajanakin toiminut Karppanen on käyttänyt töissään usein Hasselblad-filmikameraa ja valinnut filmin käytön puhtaasti taiteensa metodina.
“Valintojen merkitys kasvaa kun käytettävissä on vain 12 ruutua tuhannen sijaan. Sillä on myös psykologinen vaikutus kuvaustilanteeseen. Sen sijaan, että pitäisin isoa digijärkkäriä uhkaavasti kasvojeni edessä on minulla on laatikkokamera, olen nöyrästi vähän kumarassa ja pystyn katsomaan kuvattavaa silmiin”, Karppanen kertoo filmikuvauksen viehätyksestä.
Karppanen katsoo asiaa ammattilaisen silmin. Hänen mukaansa filmikuvaukseen liittyvä nostalgia elää välineromanttisissa harrastajapiireissä, joissa olennainen osa kokemusta on filmin kehittäminen itse.
”Heti ekan ruudun kohdalla ihastuin siihen fiilikseen, että ei voi tietää varmaksi onnistuiko kuva vai ei.”
Yksi tällainen harrastaja on geologian opiskelija Juho Rasmus, jonka pitkään kytenyt kiinnostus filmikuvaukseen muuttui sanoista teoiksi kesällä 2018.
“Päätin, että on pakko päästä kokeilemaan ja otin siskolta lainaan sen aika kehittyneen filmijärkkärin. Heti ekan ruudun kohdalla ihastuin siihen fiilikseen, että ei voi tietää varmaksi onnistuiko kuva vai ei”, Rasmus avaa.
Häntä filmille kuvaamisessa kiehtoo kokonaisuus, aina laitteiden hankinnasta filmin kehittämiseen saakka.
Käsinkosketeltavia ääniaaltoja
Tarinassa vinyylilevyjen paluusta pinnalle on monia yhtymäkohtia filmikuvauksen renessanssiin. Suomen Musiikintuottajien yhdistyksen tilastoista selviää, että vinyylien myynnin taitekohta oli vuosi 1992, jolloin vinyyleitä myytiin Suomessa 1,1 miljoonaa kappaletta. Vain pari vuotta myöhemmin myynti oli jo sukeltanut niin, että se pyöristyi tilastoissa 0,0:aan.
Kuluttajien silmissä vinyyli oli pitkään mennyttä, mutta formaatti säilyi DJ:iden ja musiikki-intoilijoiden suosiossa.
Oululaista pitkän linjan DJ:tä Juhani Oivoa vinyylissä kiehtovat musiikkiraitojen fyysinen ulottuvuus ja haptisuus, musiikin kokeminen tuntoaistin avulla.
“Tuhansia kappaleita on myös helpompi hahmottaa ja sisäistää fyysisinä artrfakteina kuin tekstinpätkinä näytöllä. Tykkään rajoitteista: vinyylejä julkaistaan rajattu määrä verrattuna loputtomaan virtaan uusia digitaalitiedostoja. On vähemmän stressaavaa seurata vinyylijulkaisuja kuin ottaa haltuun kaikki maailman bitit.”
Oivo uskoo, että juuri vinyylien fyysisyys kiinnostaa musiikin ystäviä. Rannattomassa ja kasvottomassa mp3:sten ja Youtube-linkkien meressä on erityistä omistaa suosikkimusiikkinsa levyllä, jolla etenkin kansitaide pääsee oikeuksiinsa.
“Nykymaailman virikkeitä täynnä olevan virtuaalimaailman vastapainoksi voi pysähtyä levyn äärelle teoksena ja keskittyä hetken aikaa yhteen asiaan”, Juhani Oivo tiivistää.
Suoratoistopalveluihin verrattuna musiikin kuuntelu vinyyliltä käy suorastaan rituaalista.
“Nykymaailman virikkeitä täynnä olevan virtuaalimaailman vastapainoksi voi pysähtyä levyn äärelle teoksena ja keskittyä hetken aikaa yhteen asiaan.”
Vinyyleissä monia miellyttää niiden kansitaide. Nämä kirjoittajan kuvaamat esimerkit löytyivät belgialaisesta divarista.
Tietojenkäsittelyä Oulun yliopistossa opiskelevan Jussi Moilasen mukaan vinyylien äärellä musiikista voi löytää uusia elementtejä.
“Digitaalinen media, kuten CD, on teknisesti vinyyliin verrattuna parempi. Vinyyli ei voi kilpailla paremmalla äänenlaadulla. Vinyyleissä kiehtovat kansitaide, erilaiset tekniset toteutukset ja se, että musiikkia tulee harvemmin skipattua lempibiiseihin, joten voi löytää uusia juttuja”, Moilanen kertoo.
Esimerkkinä vinyylien erilaisista teknisistä toteutuksista Moilanen nostaa The Beatlesin Sgt. Pepper Lonely Hearts’ Club Band -levyn lopussa kuultavan loopin, joka jatkaa vinyylillä soimistaan loputtomiin.
Nostalgiaa ja meditaatiota
Juho Rasmus seuraa Suomessa käytävää filmikeskustelua ja kertoo harrastuksen pariin tulevan sekä nuoria, jotka eivät ole välttämättä edes ennen nähneet filmikameraa, että veteraaneja, jotka ovat kuvanneet filmille pitkään ja siirtyneet digikameroihin.
“Nuoria filmissä kiehtoo varmasti sen ‘erikoisuus’ sekä esimerkiksi Instagramin kautta saadut vaikutteet. Esimerkiksi Kendall Jenner oli nakannut kuvan itsestään filmikameran kanssa nettiin ja sen saman mallin kameran hinta oli pompannut moninkertaiseksi vajaassa viikossa.”
Kun filmikamerat väistyivät suurissa määrin ammattilaisten käytöstä, suuri määrä kamerakalustoa vapautui harrastajien käyttöön. Kalustoa tärkeämpi syy filmikuvauksen suosioon on keskittyminen itse tekemiseen.
”Filmikuvaus ei tule enää koskaan olemaan valtavirtaa ja tietynlainen alakulttuurisuus, käsityöläisyys ja punk-asenne kiehtovat ihmisiä.”
“Aiheesta kiinnostuneet ehkä mieltävät filmikuvan aidommaksi, enemmän käsityöläisyydeksi, kuin kertakäyttökulttuurin ylitsepursuavat digikuvat. Filmikuva voidaan nähdä merkityksellisempänä. Filmikuvaus ei tule enää koskaan olemaan valtavirtaa ja tietynlainen alakulttuurisuus, käsityöläisyys ja punk-asenne kiehtovat ihmisiä”, pohtii oululainen valokuvaaja Juuso Haarala.
Hän näkee filmikuvauksen suurimman buumin menneen jo ohi.
“Ammatikseen valokuvaavalle filmikuvaus on yhdistelmä nostalgiaa ja meditaatiota. Filmikuvaus on minulle rentouttavaa tekemistä: valokuvausta, mutta kuitenkin sen verran erilaista fiilikseltään, ettei se tunnu työltä”, itsekin filmille kuvaava Haarala kertoo.
Irti kasvottomista tiedostoista
Digitaalisuuden lähes rajaton kuva- tai musiikkikapasiteetti ei tee siitä läheisiä: mp3:n tai jpg:n voi omistaa, mutta sitä ei voi pitää käsissään. Filmikuvauksen ja vinyylien harrastajien puheessa korostuvat fyysisen formaatin konkreettisuus, asian pariin rauhoittuminen ja aito innostus asiaa kohtaan.
Onko syynä kyllästyminen teknologian räjähtäneeseen määrään vai millenniaalisukupolven nostalgiahaluisuus?
Monelle menneisyyden teknologia antaa mahdollisuuden pysähtyä virikkeitä ja näyttöjä täynnä olevassa arjessa. Digitaalisuus ei ole yksinomaan helpottanut ihmisten elämää, vaan täyttänyt sitä entisestään erilaisilla ärsykkeillä.
Retroteknologian suosion voi nähdä silittävän tätä kehitystä vastakarvaan: se pakottaa pysähtymään ja tekemään asiat “vaikeasti”.
Vinyylilevyt ja filmikamerat näyttävät tulleen jäädäkseen. Retropelikonsolien uusi tuleminen on edennyt 8-bittisestä Nintendo Entertainment Systemistä Playstationiin. C-kasetit ovat löytäneet tiensä punk-piireistä lifestyle-ketju Urban Outfittersin katalogiin.
Mutta mitä tulevaisuus tuo tullessaan 2020-luvulla? On vaikeaa, ellei jopa mahdotonta ennustaa, mitkä asiat nousevat muotiin tulevalla vuosikymmenellä tai edes kolmen seuraavan vuoden sisällä. Viitteitä tulevaisuuden trendeistä voi saada kuitenkin tällä hetkellä pinnalla olevasta 1990-luvulta ammentavasta muodista.
Voisivatko VHS-nauhat tehdä paluun vastareaktiona ultrateräväpiirtotelevisioille ja keskittymiskyvyn vievälle Netflix-tulvalle? VHS-estetiikka onkin jo viime vuosina nostanut päätään kasettien häiriöistä kuvaa jäljittelevien mobiilisovellusten tulvana. Videokasettien nostalgia-arvoa ei voi kiistää, mutta tuntuu epätodennäköiseltä, että epätarkka ja työläs formaatti nauttisi tulevaisuudessa laajaa suosiota.
VHS saattaakin löytää uuden suosion keräilykohteena: Ebayssä Disneyn tiettyjen klassikkoelokuvien VHS-julkaisujen hinnat ovat nousseet jo tuhansiin dollareihin. Mutta suomenkieliset dubbaukset tuskin kiinnostavat kansainvälisiä keräilijöitä ja heidän kukkaroitaan.
Puhelinmaailmassa näyttäisi hullunkuriselta, jos 2000-luvun alun matkapuhelimet nousisivat uuteen suosioon älypuhelinten kehityskulun vastareaktiona. Nykyaikaisiin älypuhelimiin verrattuna Nokia 3310:n aikalaisten puolesta puhuvat lyömätön akunkesto ja irtautuminen jatkuvasta tavoitettavana olemisen paineesta. Tavoittamattomuus on tänä päivänä harvinaista, ja älypuhelinpaastot voivat olla tulevaisuuden luksusta.
Retroteknologian viehätyksessä keskeistä on hitaus ja tekemisen äärelle pysähtyminen. Nämä piirteet ovat varmasti mukana myös tulevaisuudessa keskustelua herättelevissä ilmiöissä.
Seuraava Instagram-vaikuttajien hehkuttama muoti-ilmiö voi piillä niin VHS-kaseteissa, älypuhelimista luopumisessa, käsinkirjoitetuissa kirjeissä – kenties painetussa sanassa, 1500-luvulle saakka juurensa ulottavassa printtimediassa.
Julkaistu ensimmäisen kerran 21.2.2019 Oulun ylioppilaslehden numerossa 1/2019.
Julkaistu
SHARE
Mirko Siikaluoma
Oululainen toimittaja, joka nukkuu liian usein liian vähän ja bongaa kirpputoreilta korneja levynkansia.
Yli kaksisataa kulttuuritapahtumaa samana yönä. Kuulostaa hurjalta, mutta uskottava on. Oulussa vietetään 15. elokuuta Taiteiden Yötä, jonka vuoksi kaupunki on täynnä erilaisia näyttelyitä, esityksiä ja installaatioita aamuun asti. Jos kokee huimausta Taiteiden Yön laajan ohjelmatarjonnan edessä, kannattaa seurata Oulun ylioppilaslehden kokoamaa lyhyttä läpileikkausta tapahtuman tarjonnasta. Koko ohjelman löydät Oulun Juhlaviikkojen verkkosivuilta. Ohjelman saa helposti mukaan myös myös Oulun juhlaviikot […]
Yli kaksisataa kulttuuritapahtumaa samana yönä. Kuulostaa hurjalta, mutta uskottava on. Oulussa vietetään 15. elokuuta Taiteiden Yötä, jonka vuoksi kaupunki on täynnä erilaisia näyttelyitä, esityksiä ja installaatioita aamuun asti.
Jos kokee huimausta Taiteiden Yön laajan ohjelmatarjonnan edessä, kannattaa seurata Oulun ylioppilaslehden kokoamaa lyhyttä läpileikkausta tapahtuman tarjonnasta. Koko ohjelman löydät Oulun Juhlaviikkojen verkkosivuilta. Ohjelman saa helposti mukaan myös myös Oulun juhlaviikot -sovelluksessa, jonka voi ladata App Storesta tai Google Playstä.
Oulun keskustassa järjestetään samanaikaisesti Taiteiden Yön kanssa myös keskustan Korttelihaipakka ja useita Oulun Muusajuhlien tapahtumia.
Snooker Time, Asemakatu 28
Jalot Pojat & Siveelliset Veljekset, kello 23–00
Musiikkia julkisten vessojen kävijöille? Kyllä vain, vessanseinäkirjoituksista ammentava duo taustabändeineen esittää materiaalia albumiltaan Vessakirjoitukset I & II.
Kulttuuritalo Valve, Hallituskatu 7
Flamencoyhdistys Palo Nuevo, kello 20–21.30
Ohjelmaan kuuluu muun muassa kirjailija Katri Rauanjoen puheburleski-alter ego Palma de Mallorca, joka esittää Valve-salissa maistiaisen tulevasta monologiesityksestä Ruumiillisia tarinoita – Cuentas corporales.
Hot Mess: OMVF-näyttely, kello 10–22
Valvegalleriassa nähdään tämän hetken todellisuutta pohtivaa kotimaista nykytaidetta.
Christian Petzold: Transit, kello 19
Saksalais-ranskalainen elokuva kertoo samannimiseen romaaniin pohjautuvan tarinan saksalaismiehityksen ajan Ranskasta. Elokuvan näet 8 euron hintaan Kulttuuritalo Valveen yläkerrassa.
Madetojan puisto
Photo Laundry, kello 15–20
Pohjoisen valokuvakeskuksen järjestämä Photo Laundry tarjoaa tilaisuuden vaihdella valokuvia. Pyykkinaruille ripustetuista valokuvista voi ottaa mieluisan, kunhan jättää omansa tilalle.
Valkean Kesäkatu, Isokatu 25
Cassiopeia goes PMMP, kello 20
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sekakuoro Cassiopeia esittää uutta materiaaliaan Kauppakeskus Valkean Kesäkadulla.
Asematunneli, Hallituskatu
Rytmitunneli 2019, kello 19.30–21.30
Perinteinen Asematunnelin lyömäsoittimien jammailutapahtuma Rytmitunneli antaa jokaiselle mahdollisuuden vapauttaa sisäisen rumpalinsa.
Tukikohta, Sorvarintie 5
Äänenpainekammio))) Vol. 2, kello 18.30–00
Siinä voi meluherkkää hirvittää, kun Tukikohdan pommisuojassa esiintymässä nähdään oululaisia metelimuusikoita. Lavalle nousevat Montone & KVHH (Ambient, Noise), Jussi Alaraasakka (Drone, Minimal Techno), Sound+Vision (ääni- ja kuvataiteen yhteensulautuma), Aids Mom (Industrial Noise/PE), Tyhjä Pää (Experimental Electronics/Harsh Noise). Paikan sisäilman takia homeyliherkille suositellaan hengityssuojaimia.
Real Deal, Kirkkokatu 20
MISDIAGNOSIS, kello 12–06
Rita Juneksen maalauksiin pohjaava videoinstallaatio Real Dealissa.
Pikisaari, Pikisaarentie 13 ja 17
Designtori, kello 15–22
Neljättä kertaa Pikisaaressa järjestettävä Designtori tuo suomalaisen nykydesignin kaupunkikuvaan. Tapahtumassa muotoilijat ja taidekäsityöläiset myyvät tuotteitaan, kuten grafiikkaa ja vaatteita. Tämän lisäksi torilta saa myös syötävää ja juotavaa.
Julkaistu
SHARE
Helmi Juntunen
Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.
Opiskelijat ja opiskelijoiden taide näkyvät Vulcanaliassa tänä vuonna kaikessa. Cassiopeian ja Teekkaritorvien lisäksi opiskelijat ovat esillä tapahtuman koristelussa, josta vastaa Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiiri.
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan järjestämän Vulcanalian iltajuhlan eli Vulcanalia Festivalin esiintyjät ovat Pyhimys, Teekkaritorvet ja Cassiopeia. Tänä vuonna Vulcanalia Festivalia juhlitaan 11. syyskuuta Oulun Club Teatrialla.
Pyhimys (Mikko Heikki Matias Kuoppala) on suomalaisen räpin tunnetuimpia ja palkituimpia nykytekijöitä, jonka hitteihin lukeutuvat muun muassa Jättiläinen ja Kynnet, kynnet. Pyhimys on palkittu useaan otteeseen, tuoreina esimerkkeinä ovat kesällä saatu Juha Vainion sanoittajapalkinto ja tämän vuoden seitsemän Emma-patsasta. Soolouransa ohella Pyhimys tunnetaan myös Teflon Brothers ja Ruger Hauer -yhtyeiden jäsenenä, sekä yhteistyöstään Saimaa-yhtyeen kanssa.
”Artistibuukkaukseen vaikuttavat hintojen ja tarjousten kohtaaminen ja artistien aikataulut. Pyhimyksen tapauksessa aikataulut ja kiinnostus osuivat yhteen. Koettiin että Pyhimys kiinnostaa monia ja on ollut esillä tänä vuonna. Siksi Pyhimys oli meiltä selkeä valinta ja samalla myös suuri satsaus”, sanoo OYY:n tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija Asta Salomaa.
Pyhimyksen ohella Teatrialla nähdään myös oululaisia opiskelijoita Teekkaritorvien ja Cassiopeian esiintyessä.
Teekkaritorvet on vuonna 1970 toimintansa aloittanut oululainen puhallinorkesteri, joka on tunnettu varsinkin Wappukonserteistaan.
Myös 40-vuotista taivaltaan keväällä juhlinut Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sekakuoro Cassiopeia esiintyy tapahtumassa. Tänä vuonna levyllisen PMMP-yhtyeen kappaleita kuorosovituksina julkaissut Cassiopeia on kesällä palkittu ainoana pohjoissuomalaisena kuorona Tampereen Sävel -kuorokatselmuksessa.
Vulcanalian ennakkolipunmyynti alkaa 19. elokuuta. Viime vuonna Vulcanalia Festival myytiin loppuun jo ennakkoon. Asta Salomaa uskoo saman olevan mahdollista tänäkin vuonna.
Lippu kannattaa Salomaan mielestä ehdottomasti hankkia ennakkoon.
”Vaikka Teatria on iso, sekin voi myydä loppuun, koska meillä on tänä vuonna todella hyvät esiintyjät ja liput ovat halvat.”
Salomaan mukaan helpointa olisi ollut järjestää tapahtuma tänäkin vuonna Areena Oulussa, mutta järjestäjät halusivat tarjota vielä suuremmalle osalle opiskelijoista mahdollisuuden osallistua Vulcanaliaan.
Teatrialla järjestelyt ovat Salomaan mukaan sujuneet hyvin.
Opiskelijoiden kädenjälki näkyy
Opiskelijat ja opiskelijoiden taide näkyvät Vulcanaliassa tänä vuonna kaikessa. Cassiopeian ja Teekkaritorvien lisäksi opiskelijat pääsevät esiin tapahtuman koristelussa, josta vastaa Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiiri.
”Olemme halunneet opiskelijoiden näkyvän visuaalisessa puolessa ja esiintyjinä. Joka vuosi on yritetty huomioida opiskelijat, niin tänäkin vuonna. Opiskelijakulttuurin esiintuonti on meille tärkeää”, Asta Salomaa kertoo.
25. kerta toden sanoo
Tänä vuonna Vulcanalia järjestetään kenties viimeisen kerran, sillä seuraavia lukuvuoden avajaisia juhlitaan mahdollisesti OSAKO:n (Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan) kanssa. Totuttuun tapaan juhlapäivään kuuluvat iltajuhla Vulcanalia Festivalin lisäksi myös Linnanmaan kampuksen järjestömessut kello 10-14. Vulcanalia Festivalin viralliset jatkot pidetään Viihdemaailma Ilonassa.
OYY järjestää Vulcanalian jo 25. kerran. Ensimmäisen kerran tapahtuma järjestettiin Rauhalan edustalla vuonna 1995. Vuonna 2003 juhlinta siirtyi Kuusisaareen ja 2012 Toppilan Möljälle. Vuoden 2014 jälkeen tapahtuman iltajuhla on järjestetty aina uudessa paikassa, viime vuonna Areena Oulussa.
Viime vuonna iltajuhlassa esiintyivät Teekkaritorvet, Satellite Stories ja Stig. Aiempina vuosina Vulcanaliassa ovat esiintyneet muun muassa Kauko Röyhkä, Musta Barbaari, Anssi Kela, Tuomas Kauhanen ja Redrama.
Julkaistu
SHARE
Helmi Juntunen
Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.
Kun pohjoisilla elokuvafestivaaleilla näytetään elokuvia, tuhannet ihmiset taittavat tuhannen kilometrin matkoja päästäkseen paikalle. Perillä unet jäävät vähiin ja iso osa ajasta kuluu erilaisissa jonoissa. Siitä huolimatta festareille palataan aina uudelleen.
Mutta miksi?
Selvitimme elokuvafestivaalien vetovoiman mysteeriä vierailemalla kahdella suositulla festivaalilla: ensin tammikuussa Tromssassa, sitten kesäkuussa Sodankylässä.
Autiota tietä halkovat bussin etuvalot ovat etuikkunan kautta seurattuna hypnotisoivaa seurattavaa. Bussissa on hiljaista, vain moottorin tasainen hurina äänimattona. Tuijotan tietä ja mietin, miksi silmäni ovat auki, miksi en voi nukkua. Nyt olisi kaikki mahdollisuudet nukkua. Nyt olisi itse asiassa pakko nukkua.
Yksi perinne pysyy näemmä samana. Olen matkustanut Tromssan elokuvafestareille Oulusta bussilla kolme kertaa aiemmin, ja yhdelläkään kerralla en ole juuri nukkunut bussissa. (Uni oli erityisen kaukana silllä ikimuistoisella kerralla, kun vuosia sitten joku oksensi selkäni takana olevilla penkeillä pitkään ja voimallisesti, tuntikausilta tuntuneen ajan.) Nyt olen samassa bussissa taas, ja vieläkään en nuku.
Tämä bussi on taittanut pitkää matkaansa jo pitkään ennen minua. Ensimmäinen bussireissu Oulusta Tromssan kansainvälisille elokuvajuhlille (TIFF) järjestettiin vuonna 1999, joten tänä vuonna reissussa on juhlavuoden tuntua. Viime vuonna matka ei tosin toteutunut, joten perinne ei ole katkeamaton.
Ensimmäisen bussireissun järjestivät Oulun yliopiston elokuvatutkimuksen opiskelijoiden aktiivit, sen jälkeen matkanjärjestäjän pesti on vaihdellut: välillä reissua on järjestänyt Oulun yliopiston kulttuuriantropologian, arkeologian ja kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestö Kultu ry, välillä Hannu Salmi, tänä vuonna matkan organisointi on Mikko Hyvösen ja Reetta Pirttikosken vastuulla.
Tromssan bussissa elokuvia katsomaan matkustavien joukossa on Oulun yliopiston opiskelijoita ja alumneja, mutta matka on avoin kaikille – juuri tämän bussin kyytiin matkustetaan Helsingistä asti. Bussimatkasta on tehty jopa oma lyhytdokumentti, Antti NäyhänKaksi tapaa nukkua bussissa (2003).
Matkaa Oulusta Tromssaan tulee länsirajaa pitkin ajettaessa lähemmäs 800 kilometriä yhteen suuntaan. Menomatkasta valtaosa taitetaan tammikuisessa pimeydessä. En silti nukahda, tai ainakin kuvittelen, etten nuku: joka kerta avatessani silmäni kellonaika vaihtuu aina tunnilla: 3.22, 4.15., 5.34.
Tromssan filmifestivaalin bussi odottaa matkustajia Kilpisjärvellä.
Aamulla olo helpottaa, kun valo lisääntyy ja nukkumispakko vähenee. Rajanylityksen jälkeen sen näkee: emme ole enää Suomessa. Kello kääntyy tunnilla taaksepäin, maisemat jyrkkenevät jyrkkenemistään. Vuorimaisemien vaikuttavuutta voi kuvata vain kornilla adjektiivilla jylhä. Aurinko punertaa huippujen kyljet, arvuuttelemme, onko kyseessä auringonlasku vai -nousu. Bussin ikkunat täyttyvät kameroista ja kännyköistä – täytyyhän maisema ikuistaa.
Täyden bussin ensimmäisessä penkissä istuvan Mikko Hyvösen tunnelmat ovat torstaiaamuna 17. tammikuuta hyvät. Unta ei hänkään ole juuri saanut, vaikka ensimmäisessä penkissä mukavasti jalkatilaa onkin.
Hyvönen on festareilla nyt toista kertaa, ensimmäistä kertaa matkanjärjestäjän tuolilla. Edellistä reissua hän kuvaa kivaksi ja mieltä avartavaksi. Järjestäjäksi hän lähti, sillä muita vapaaehtoisia ei juuri ollut.
Hyvösen kanssa bussimatkaa järjestää kulttuuriantropologian opiskelija Reetta Pirttikoski. Hän on mukana matkalla ensimmäistä kertaa, ja sai nukuttua bussissa kertomansa mukaan jopa yllättävän hyvin. Matkalla häntä odottavat leffojen lisäksi majoitus mökkikylässä noin kolmen kilometrin päässä keskustasta. Leffalistalla oli muun muassa The Sweet Requiem.
”Onhan tässä matkustustavassa tunnelmaa.”
Tromssan festaribussi täyttyy perinteisesti myös Oulua etelämmästä tulevista vieraista.
Toisella puolella käytävää Hyvösestä istuvat Varpu Kurkilahti ja Santeri Laurila. He ovat osa kahdeksanhenkistä kaveriporukkaa, josta valtaosa on saapunut Ouluun Helsingistä. Kurkilahti opiskelee sosiaalitieteitä, Laurila on hiukkasfysiikan jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. Molemmat ovat olleet bussireissulla kahdesti aiemminkin. Laurila muistelee saaneensa ensikosketuksen reissuun nelisen vuotta sitten nähtyään Facebookissa mainoksen bussireissusta. Kaverit olivat hehkuttaneet reissua, ja konsepti tuntui kiinnostavalta.
Matka Helsingistä Tromssaan tuntuu maateitse mahdottoman pitkältä. Miksi nähdä niin paljon vaivaa?
”Onhan tässä matkustustavassa tunnelmaa”, Kurkilahti luonnehtii. Lisäksi pitkien matkojen taittamiseen on jo tottunut, sillä vaellusharrastus vie Lappiin monta kertaa vuodessa.
Tromssassa heitä kiehtoo erityisesti ympäristö ja upeat maisemat: kaupunkia edeltävät maisemat ovat kuin luontodokumentista.
”Pitää muistuttaa itseään, että muistamme käydä katsomassa leffojakin. Tromssassa pääsee sivistämään itseään, näkemään leffoja, joihin ei tulisi muuten törmättyä”, Laurila sanoo. Hän pitää kaupungissa myös sen iloisuudesta ja eläväisyydestä: leffojen lisäksi kaupungissa on paljon kivoja kahviloita ja baareja.
Festaribussin ikkunasta näkyvä maisema on hyinen.
Muita lämpimämpi, silti tuulinen kaupunki
Tromssa on kieltämättä kaunis ja eläväinen kaupunki, jonne on aina mukava tulla. Aluetta lämmittää Golfvirta, jonka vuoksi Tromssassa on välillä miedompi sää kuin muissa saman leveyspiirin kaupungeissa. Kylmää on tammikuussa silti, ja sää vaihtuu nopeasti: yhtenä aamuna on kauniin kuulasta ja aurinkoista, toisena päivänä kaupunki yllättää uskomattoman kovalla lumituiskulla. Mutta paistoi aurinko tai ei, Tromssassa tuuli on läsnä aina. Sen huomaa, jos leffasta toiseen kulkiessa ottaa hetkeksikään lapaset pois.
Elokuvafestivaalin aikaan kaupunki täyttyy festarivieraista. Silti valtaosa katsojista on paikallisia, minulle kerrotaan. Festivaalin omien laskelmien mukaan tänä vuonna vieraita oli yhteensä 10905, ja lippuja näytöksiin myytiin 60501. Festivaalin johtaja Martha Otte arvioi Cineuropan haastattelussa (15.1.2019), että noin kolmasosa festarikävijöistä tulee kaukaa Tromssan ulkopuolelta. Noin 65 000 asukkaan kaupunki myös tuntuu festivaalin aikaan kokoaan suuremmalta.
Tromssan elokuvafestivaalin hienous jakautuu mielessäni kahteen: miljöön hienouteen ja omaperäisyyteen ja sisällön laadukkuuteen. Tromssassa näen elokuvia, joita en muualla koskaan näkisi. Paljon pohjoisia elokuvia, pieniä mutta taidokkaita elokuvia, ensi-iltansa saavia elokuvia, lyhytelokuvia, hyvin pitkiä elokuvia, unohdettuja elokuvia, klassikkoelokuvia, karaokenäytöksiä (tänä vuonna se on Queenista kertova Bohemian Rhapsody).
Tromssassa festareiden esityspaikkoja on ripoteltu ympäri kaupunkia, ja niiden välillä on varsin ongelmatonta liikkua. Kaupungin keskusta on pieni ja jotenkin järkevänoloisesti rakennettu. Kauimpana keskustasta ja muista esityspaikoista on Hålagolandteater, Fokus ja Kulturhuset taas ovat lähes kiinni toisissaan, eikä Vendersteatretille tai ulkoilmanäytöspaikalle ole pitkä matka Fokuksesta. Leffasta toiseen siirtymiseen kannattaa tosin varata aikaa, varsinkin, jos on ensimmäistä kertaa suuntaamassa uuteen sijaintiin. Oman haasteensa tuo se, että kaupungin kadut ovat tammikuussa jumalattoman liukkaita.
Tromssassa tuuli on läsnä aina. Sen huomaa, jos leffasta toiseen kulkiessa ottaa hetkeksikään lapaset pois.
Esityspaikoista kannattaa mainita myös Driv, joka on paikallisten opiskelijoiden ylläpitämä kulttuuritila. Drivin yläkerrassa on elokuvateatteritilaa ja baaritiski, alakerrassa suositulta vaikuttava kuppila. KamalanTroll 2:sen katsominen kalja kädessä tuntuu yllättävän pollealta – anniskelua kesken elokuvan, ja ihan sallitusti! (Käsittämätöntä kyllä, Troll 2 (1990) on samanaikaisesti odotuksia huonompi ja parempi. Se maistuu kuitenkin lievästi humalaisten festarivieraiden kanssa jaettuna elämyksenä, kalliin norjalaiskaljan kanssa nautittuna.)
Kuuden euron Dumle-pussi herättää minussa kärsimystä.
Tunnelmallinen Verdensteatret on Norjan vanhin edelleen toiminnassa oleva elokuvateatteri. Vuodesta 1916 käytössä olleen teatterin sali on vanhoine seinämaalauksineen kaunis kuin karkki, ja myös Verdenstreateretin aulan baari on tunnelmaltaan harvinaisen miellyttävä.
Fokus on suuri, kuusisalinen teatteri, jonka kyljessä on Tromssan kirjasto, ja jonka yhteydessä toimii hyvin, hyvin kallis herkkuja tarjoava puoti ja pieni, hieman yllättävästi ei niin kallis kahvila. Mikäli norjalaisesta festarielämyksestä haluaa selvitä mahdollisimman halvalla, kannattaa pakata mukaan Suomesta ruokaa ja juomaa. Ennakkovarautumisen tarpeen huomaa jo ruokakaupassa, mutta viimeistään Fokuksen tiskillä. Kuuden euron Dumle-pussi herättää minussa kärsimystä.
Fokuksen alakerran saleihin jonotetaan tiiviissä jonorykelmässä ennen elokuvan alkua, kunnes joku festarin talkoolaisista huutaa, mihin näytöksiin seuraavaksi tarkastetaan liput. Jokaisella kerralla pelkään itse olevani aina väärässä paikassa väärään aikaan, mutta pääsen silti aina oikeaan saliin.
Tromssassa sää vaihtuu nopeasti: aamu voi valjeta aurinkoisena, ja illalla voi tarpoa tiheässä lumisateessa.
Liikaa elokuvia, liian vähän aikaa
Elokuvafestivaaleilla parasta on tunne siitä, että kaikilla osallistujilla on yhteinen, jaettu missio: tänne on tultu katsomaan elokuvia. Yksi, kaksi, tai kymmenen elokuvaa, ei sen väliä, tässä ollaan nyt yhteisellä asialla.
Festivaalipäivät rytmittyvät elokuvien ympärille. Yksi elokuva alkaa, pimeys laskeutuu, samat mainokset (tänä vuonna lohi ja energiajuoma) käynnistyvät, elokuva alkaa. Hauskoissa kohdissa nauretaan, järkyttävissä kohdissa kohistaan. Elokuvan jälkeen silmiä räpytellen tavaroiden kaivelu lattialta, siirtyminen tungoksessa ulko-oville: missä olikaan seuraava elokuva?
Kun hyvään katsomisrytmiin pääsee, siitä luopuminen on murheellista ja vaatii surutyötä. Sunnuntaina Tromssassa murehdin jo sitä, kuinka katsomatta jäi lopulta taas monta hyvää elokuvaa: kuulin kehuja Diamantinosta (2018), samaten dokumentista We up: Indigenous Hip-Hop of the Circumpolar North.Gaspar Noën kiihkeä Climax (2018) kyllä kiinnosti, mutta pelkään olevani liian nynny sen katsomiseksi. Kotona voin kieltäytyä ahdistukselta napsauttamalla valot päälle ja television kiinni, elokuvateatterissa täytyy kompuroida pimeässä yli kanssakatsojien, kärsien ja häveten.
Yksin elokuvafestivaalilla liikkuminen on kiinnostava elämys. Elokuvaa katsoessa kaveri ei ole tarpeen, onhan jokaisen kokemus oma ja yksityinen, ja salissa juttelevaa katsotaan yleensä julmasti. Mutta jonottaessa ja elokuvan jälkeisessä hämmennyksessä kanssakatsoja olisi poikaa: yksin katsoessa elämyksen jakaminen toisen kanssa puuttuu.
Voisin toki rynnätä jonkun tuntemattoman kylkeen kiinni ja kysyä: Hva synes du om filmen? En tee sitä, joten jään makustelemaan elokuvaelämyksiä yksinäni.
Katsoessani Verdensteatretissa Carol Reedin mustavalkoista noir-draamaa The Third Man (1949) minua alkaa yhtäkkiä naurattaa jumalattomasti – molemmilla puolillani alkaa kuulua ensin syvää ja tasaista hengitystä, joka hiljalleen muuttuu kuorsaukseksi. Miedot mutta tunnistettavat snark-äänteet taukoavat, kun kuorsaajien seuralaiset puuttuvat asiaan.
Tajuan, että tämä on kenties yksinäisen elokuvafanin kauhistus: kukaan kaveri ei herätä sinua, mikäli nukahdat kesken elokuvan! En voi kuitenkaan tuntea ylemmyydentunnetta, sillä tunnen itsenikin hyvin väsyneeksi, ja nipistelen kämmenselkiäni virkistyäkseni.
Kaikki loppuu aikanaan, niin myös elokuvafestivaalit. Tromssassa leffoja näytetään vielä maanantaille asti, mutta Oulun bussin on aika lähteä sunnuntaiaamuna.
Kun bussi lähtee Fokuksen edestä kohti Oulua, kaikki ovat mukana, vain kolme puuttuu: tiputin piponi ja lapaseni jollekin Tromssan keskustan kaduista.
Paluumatkalla olo on haikea. Kuu nousee, taivas on huikaisevan, käsittämättömän sininen. Vilkaisemme Oulun säätietoja: seuraavalle viikolle kolmeakymmentä pakkasastetta. Tieto ei juuri lämmitä, varsinkin kun pipo ja lapaset hukkuivat.
”Uskon, että tästä tulee perinne.”
Bussimatkalla on perinteisesti järjestetty äänestys matkustajien suosikkileffoista. Tällä kertaa sen voittaa One cut of the Dead (2017), japanilainen satiirinen zombikomedia. Oma suosikkini, kirotusta mekosta kertova kauhuelokuva In Fabric, sai yhden äänen, omani.
Kysyn Reetta Pirttikoskelta vaikutelmia reissusta. Kaikki kuuluu sujuneen hyvin, kahden termarin taktiikalla. Toisessa termarissa oli vettä nuudeleille, toisessa, pienemmässä, oli viiniä. Näillä eväillä pärjäsi jo pitkälle.
Festivaali tarjosi lopulta kaikille aisteille jotakin, hän sanoo. ”Uskon, että tästä tulee perinne.”
Pellossa matka pysähtyy hetkeksi paikalliselle SEO-huoltoasemalle. Kaakaon ääressä kysyn Varpu Kurkilahdelta ja Santeri Laurilalta tunnelmia reissun jälkeen.
Olo on virkistynyt. ”Tehokkaasti kului loma: otin töistä vain kaksi päivää vapaaksi, mutta tuntuu, että olisin ollut kaksi viikkoa vapaalla. Tämä oli täydellinen loma, hyvä tapa nollata aivot ja olla miettimättä opiskeluasioita.”
He olivat elokuvien katsomisen ohella tutustuneet myös alueeseen teatterien ympärillä: uineet Jäämeressä, nousseet maisemahissillä Fjellheisenillä korkeuksiin.
Fiilikset ovat todella hyvät: ”kokonaisvaltainen hedonismi on päällimmäisenä mielessä”, Laurila luonnehtii. Ruoka on ollut hyvää, niin Kilpisjärven ravintolassa tarjotut vönerit, majoituksessa kokatut ruoat kuin SEOn kuiva munkkikin.
Seurueen mukana Suomesta Norjaan matkusti kaksi lavaa kaljaa. ”Olimme huolissamme siitä, oliko juotavaa liikaa. Ei ollut.” Tölkit palasivat nyt bussin ruumassa takaisin Suomeen ja palautukseen.
Mutta kysytään nyt vielä uudelleen: miksi mennä Tromssaan?
”No, ensinnäkin siellä on tällä hetkellä lämpimämpää kuin Oulussa”, Laurila nauraa. Lisäksi bussimatka on kiva tapa matkustaa, tutustua ihmisiin ja ihastella upeita maisemia.
”Jos menisi saman verran etelään, kokisiko näin ison maisemanvaihdoksen?”
Samana viikonloppuna Helsingissä järjestettiin Maata pitkin -matkamessut, joiden tarkoituksena on esitellä ilmastoystävällisempää matkailua, eli vaihtoehtoja lentomatkailulle. Tätä on myös Tromssan bussimatka: lentäen olisit jo perillä, mutta mikä kiire tässä on?
Pipoa tosin Tromssassa tarvitaan, he huomauttavat. ”Se on relevantti tieto helsinkiläisille.”
Lähestyessämme Oulua kysyn Hannu Salmelta, millä lailla Tromssa on hänen mielestään muuttunut vuosien aikana, onhan Salmi ollut mukana jo ensimmäisellä bussireissulla. Hänen mukaansa festivaali on koko ajan kasvanut: ensi vuonna kolmekymmentä vuotta täyttävä festivaali on laajentunut ohjelmistoltaan ja kasvanut suosioltaan. Esityspaikkoja on enemmän, mutta enemmän on myös loppuunmyytyjä näytöksiä.
Salmen mukaan Tromssan festareissa hauskaa on sen tunnelma: kaupunki on aina elänyt festivaaliaan.
Salmi muistelee aiempaa Fokus-teatteria, joka jäi uuden kirjaston sisään, ja joka muistutti ennen ”valtavaa ilmastointilaitetta”. Sen sali oli muodoltaan pyöreä. Nykyinen Fokus on suuri ja toimiva, mutta persoonaton: kuin mikä tahansa iso Finnkinon aula.
Tromssa itsessään taas näyttää nyt melko samalta kuin parikymmentä vuotta sitten. Storgata, Kulturhuset, Verdensteatret ovat kaikki entisellään. Salmen mukaan Tromssan festareissa hauskaa on sen tunnelma: kaupunki on aina elänyt festivaaliaan.
Kaupunki on myös sopivan kokoinen: festivaali ei huku muun elämän joukkoon. Tromssan filmifestivaalien aikaan tietää festareiden olevan käynnissä.
Hannu Salmi kertoo nähneensä paikallisen kaupan ikkunassa mainoksen, jossa kehotettiin ostamaan jotain uutta puettavaa festivaaleille. Voisiko samaa kuvitella Helsinkiin Rakkautta ja Anarkiaa -festareiden tai Doc Pointin aikaan?
No, Tromssan silta on sentään vuosien aikana muuttunut. Sen reunaa korotettiin vuonna 2005 ja siihen asennettiin turvakaide jokunen vuosi sitten. Se muutti sillalta avautuvaa maisemaa.
Miltä reissun seuraavat kaksikymmentä vuotta näyttävät? Salmen mukaan sen osaavat sanoa tulevat sukupolvet, he jotka tapahtumaa järjestävät.
Puoli yhdeltätoista, lähellä Oulua, kuljen kapealla käytävällä varovasti, matkaa taittava bussi heiluu ja huojuu ja haluaa tönäistä minut muiden matkustajien päälle. Koitan välttää kohtalon tarraamalla kiinni penkkeihin.
Heikki ja Tarja Hulkko istuvat bussin keskivaiheilla. Pitkä bussimatka on heistäkin sangen tuskainen. Heikillä kyseessä on yhdestoista bussimatka, Tarjalla yhdeksäs. Heitä Tromssassa viehättää se, kuinka hyvin se on järjestetty: kaikki toimii mallikkaasti.
Tuletteko mukaan taas ensi vuonna?
Bussissa istuminen on tehnyt tehtävänsä. Jos juuri nyt pitäisi päättää, vastaus on ei. Mutta mieli saattaa muuttuu, kun aikaa kuluu, Heikki Hulkko toteaa.
Bussi kaartaa linja-autoasemalle yhdentoista maissa. Helsinkiin matkaavat ehtivät vielä illan viimeiseen junaan kohti etelää.
Kotona mielessäni ei ensimmäinen ajatus, mutta yksi ennen nukahtamista mieleen nouseva on tämä: ehtisikö huomenna jo elokuviin?
SODANKYLÄ
Kun kesäkuussa suljen silmäni, nukahdan bussissa hetkessä. Nukahdan aina autossa välittömästi, jollei kyse ole siis Tromssan festivaalibussista, jolloin kuuluisi nukkua.
Herätyksen jälkeen ensimmäinen vaikutelma Sodankylästä on tämä: sadan denierin sukkahousut ovat kuitenkin hieman liikaa tähän säähän.
Toinen huomio: kaikilla toisilla täällä on paljon, paljon viileämmät vaatteet kuin minulla. Kaikilla tavoilla ymmärrettynä.
On torstai 13. kesäkuuta, Sodankylän elokuvajuhlien toinen päivä, noin viisi kuukautta Tromssan filmifestivaalien jälkeen.
Sodankylän elokuvajuhlat järjestetään nyt 34. kertaa. Juhlan perustivat vuonna 1986 Sodankylän kunta sekä elokuvantekijät Anssi Mänttäri, Aki Kaurismäki ja Mika Kaurismäki. Vuoteen 2014 saakka elokuvajuhlien taiteellisena johtajana toimi Peter von Bagh, nyt taiteellisena johtajana toimii Timo Malmi.
von Baghin kuolema syksyllä 2014 herätti jonkin verran huolta siitä, mitä festarille tapahtuisi merkittävän perustajajäsenen poismenon jälkeen. Sodankylä ei hiipunut unohduksiin, vaan festivaali teki tänä vuonna jopa yleisöennätyksen: festivaalin tiedotteen mukaan tänä vuonna festareilla oli ennätykselliset 31 000 kävijää.
Epävirallisempaa tunnustusta tapahtuma on saanut tuttavapiirissäni. Sodankylän juhlat ovat monelle ikäiselleni tapahtuma, jossa olisi ihanaa joskus käydä, tai jonne ei kyllä tänä vuonna pääse, mutta se olisi tavoitteena ensi vuodelle. Tai josta on kuullut ihan hirveästi hyviä asioita.
Sodankylässä elokuvia esitetään neljässä eri paikassa. Kuvassa Iso Teltta ääriään myöten täytettynä ennen mykkäelokuvan alkua. Kuva: Venni Ahlberg/MSFF.
Ensimmäinen Sodankylässä näkemäni elokuva on varsin järkyttävä System crasher (Systemsprengler), Nora Fingscheidtin ohjaama kuvaus yhdeksänvuotiaasta Bennistä (Helena Zengel), jonka aggressiivisuus ja arvaamattomuus tekevät pysyvän sijoituspaikan löytämisestä mahdotonta. Benni on äkkipikainen, manipuloiva, rakkautta raivolla janoava väliinputoaja, system crasher, joka ei opi virheistään, vaan tekee ne kerta toisensa jälkeen, uudelleen ja uudelleen.
Lopputekstejä ei seuraa armollinen katarsis, vaan rintaa puristava lamaannus. Reipas alku ensimmäiselle festivaalipäivälle, kaiken kaikkiaan!
Kuljeskelen elokuvan jälkeen lievästi ahdistuneena Sodankylän raitilla. Vaikka festivaalien aikanakaan ei Sodankylässä ole suurkaupungin tuntua, ei kylänraitti ole hiljainen. Terasseilla on aina istujia, ruokakojuilla jonotetaan omaa lautasta, joku on menossa aina leffaan tai Kitisen rantaan. Vuorokauden ympäri keskiviikosta sunnuntai-iltaan elokuvat alkavat ja päättyvät. Yöllä kuulen, kuinka yhdestä baarista kuuluu coverversio PrincenPurple rainista, toisessa baarissa mainostetaan Tauski reloadedia.
Sodankylän festivaalialue rakentuu Kitisenrannan koulun pihapiiriin. Elokuvien esityspaikkoja on neljä: Iso Teltta, koulun auditorio, koulun takapihalle pystytetty Kitisen Kino sekä vanha elokuvateatteri Lapinsuu. Esityspaikoista uusin on Kitisen Kino, joka otettiin käyttöön vasta tänä vuonna. Aiemmilta vuosilta tuttu Pieni Teltta on nyt keskustelutilaisuuksien, sidosryhmätapaamisten ja lastenelokuvien esityspaikka.
Jotain samaakin on Sodankylässä ja Tromssassa, jollei muuta, niin paljon kivijalkakauppoja. Ja elokuvia: tietysti valtava määrä elokuvia.
Mitä pitempään Sodankylän elokuvia katsoo ja mitä pitemmäksi päivät venyvät, sitä enemmän alkaa nähdä outoja yhteyksiä eri elokuvien välillä. Yhteydet ovat suunniteltuja (tänä vuonna Sodankylässä on paljon iranilaisten ohjaajien teoksia) ja kuviteltuja (kylläpä kaikissa näissä tänä iltana näkemissäni elokuvissa poltetaan paljon tupakkaa!).
Siinä missä tammikuinen Tromssa on pimeä ja kylmä, tänä vuonna Sodankylä on läpeensä aurinkoinen ja helteinen. Aurinko iskee kasvoille heti, kun teltan ovea raotetaan. Hyttysiä ei juurikaan ole, mutta lämpötila tippuu nopeasti iltaleffojen alkaessa. Hyvin varautuneet kaivavat esiin pipot ja villapaidat, huonommin varautuneet työntävät kätensä syvemmälle taskuun.
Mutta päivisin teltoissa on toden totta kuuma. Pernilla Augustin hienoviritteisen ihmissuhdedraaman Vakavan leikin (2016) elegantti, mutta kovin hitaasti etenevä tunnelmanrakennus saa piinaavia piirteitä, kun Ison Teltan kuumuus iskee kasvoille. Yritän löyhytellä kasvoja ohjelmalistauksella. Festivaalien ohjelmisto päivittyy jatkuvasti, jonka vuoksi vieraiden repuissa ja käsissä kulkee useita eri versioita ohjelmakartoista: yksi printattuna vihreälle paperille, toinen purppuralle. Yksi niistä puristuu nyt hikisessä kämmenessä.
Kitisen Kino on uusin Sodankylän elokuvajuhlien esityspaikoista. Ison Teltan jono kiersi kohti rantaa lauantaina 15.6.
Mikä tapahtuu Sodankylässä
Kitisenrannan koulun aluetta halkovat jatkuvat jonot: jonot esityspaikoille, jonot lippukassoille, jonot vessoihin, jonot kaljalle. Lipuista vain 30 prosenttia voidaan varata ennakkoon, joten lippuja näytöksiin saa ostaa myös paikan päältä – mutta se tarkoittaa sitä, että jaksaa jonottaa heti aamusta alkaen, joskus tuntien ajan. Jonot ovat loputtomia, ne venyvät oviaukolta rantaan asti: pelkästään Isoon Telttaan mahtuu 900 henkeä kerrallaan.
Mutta jonoille on syynsä. Sodankylän henki mainitaan juhlien aikana moneen otteeseen.
Mustavalkoisen, tunnelmaltaan ihastuttavan häiritsevän Bait-elokuvan ohjaaja Mark Jenkin kertoi toisen esityksen alussa olevansa ensimmäistä kertaa Sodankylässä. Vaikka Jenkin ei ollut vielä lähtenyt, hän halusi palata jo takaisin. Sodankylän tunnelmaa ja yleisöä kehui vuolaasti myös lauantai-iltana Kitisen Kinossa esitetyn Baby Janen ohjaaja Katja Gauriloff.
”Onko Sodankylään meneviä, is anyone going to the film festival?”
Ja mikä ettei: vallalla on yllättävää ystävällisyyttä. Kun odottelen lauantaina Luostolla hotellin etupihalla festaribussia, joka ei koskaan saavu, koska olen katsonut aikataulut väärin, pihalle kaartaa taksi. ”Onko Sodankylään meneviä, is anyone going to the film festival?”, taksissa istuva mies huikkaa, ja minä vastaan myönteisesti.
Lauantai-iltapäivänä kello kolmelta esitetään kotimainen ensi-iltaelokuva. Mikä? Sitä ei kerrota etukäteen, eikä myöskään elokuvan jälkeen. Mikä tapahtuu Sodankylässä, jääköön Sodankylään, ohjeistetaan.
Sodankylässä on kotikutoisuutta ja intiimiyttä. Toisin kuin vaikkapa Tromssassa, Sodankylässä ei jaeta palkintoja (yleisöäänestystä lukuunottamatta). Sodankylässä raja kutsuvieraiden ja muiden festarivieraiden välillä on matala, jopa olematon. Vaikka festareilla on vuosien varrella vieraillut iso litania nimekkäitä tekijöitä (mainittakoon vaikka Francis Ford Coppola, Jim Jarmusch ja Terry Gilliam), vippien punaista mattoa ei ole, vaan elokuvien tekijät ja näkijät ovat jatkuvasti lähellä toisiaan.
Tekijät myös muistelevat mielellään omia kokemuksiaan Sodankylästä: esimerkiksi ennen System crasherin ensimmäistä näytöstä Nora Fingscheidtkertoo oman elokuvansa aluksi vierailleensa festareilla useaan otteeseen. Perinteiset aamukeskustelut ohjaajien kanssa ovat monelle yksi tärkeimmistä Sodankylän festariperinteistä.
Sodankylässä näytetään myös erikoisnäytöksiä, kun säestettyjä mykkäelokuvia ja karaokenäytöksiä, joissa yleisö saa laulaa mukana. Kuvassa meneillään torstai-illan Moulin Rouge -karaoke. Kuva: Sara Aaltio/MSFF.
Tää on paras
Sodankylän elokuvajuhlat kestävät keskiviikosta sunnuntaihin. Vaikka sunnuntainakin esitetään elokuvia pitkälle iltaan saakka, ilmassa on jo luopumisen tunnetta. Osa etelään suuntaavista vieraista on poistunut jo lauantai-iltana, jotta he ehtivät varmasti maanantaina töihin.
Kitisenrannan koulun aulasta löytyy muovilaatikko, joka on puolillaan erivärisiä A3-kokoisia julisteita. Festivaalin julisteet syntyvät julistepajassa. Sen vetäjä on vanha ystäväni, Emma Rask.
Sunnuntai-iltapäivänä hänen urakkansa on jo loppuvaiheessa, bussi Rovaniemelle on lähdössä illalla.
Rask on käynyt festivaaleilla kymmenen kertaa, ja talkoillut kahdeksan kertaa. Tänä vuonna hän oli ensimmäistä kertaa juliste- ja tekstaustiimin vastaava.
”Ei tällaista ole missään muualla.”
Ensimmäistä kertaa hän vieraili Sodankylässä kesällä 2008. Takana oli hakukerta Lapin yliopistoon graafisen suunnittelun koulutusohjelmaan ja vallalla halu päästää irti pääsykoerumban aikatauluissa. Ensimmäisenä vuonna hän ei tuntenut festareilta ketään, vettä satoi, oli kylmä. Silti kokemus oli mahtava.
Hänen aikanaan festari on kasvanut ja muuttunut (”Ei ole enää Seita-baaria, josta Maj Karmakin lauloi”), mutta tunnelma on säilynyt samana. Hän suunnittelee aina kesänsä niin, että Sodankylään varmasti pääsee.
”Ei tällaista ole missään muualla.”
Rask on käynyt yhtenä vuonna myös Tromssan elokuvafestivaaleilla, järjestäähän elokuvakerho Rovaniemen Cinema oman bussireissunsa. Kokemus jää silti kevyesti Sodankylälle kakkoseksi. Tromssa oli toki hienompi, ei yhtä kotikutoinen kuin Sodankylä, Rask sanoo.
Mutta silti: ”Tää on vain paras.”
Talkoolaiseksi hän haki innostuttuaan aikaisempien talkoolaisten Tero Juutin ja Emma Jormalaisen tekemistä julisteista. Sodankylässä esityksiä mainostavat elokuvajulisteet syntyvät talkoolaisten käsissä, ja ne monistetaan kopiokoneilla erivärisille papereille. Talkoolaiset vievät julisteet paikoilleen ja hakevat päättyneiden esitysten julisteet pois. Osa julisteista katoaa Kitisenrannan koulun, Lapinsuun ja hotelli Sodankylän seinistä jo ennen aikojaan, kun festivaalivieraat nappaavat julisteet omaan laukkuunsa. Toisinaan julisteita jaetaan myös elokuvan tekijöille.
Talkootyö sisältää elokuvajulisteiden teon lisäksi arkisempaa työtä: vessakylttien tekstien teksausta ja kopiokoneen musteen vaihtamista. Se ei haittaa.
”En vaihtaisi tätä mihinkään.”
Sodankylässä elokuvajuhlien esityksiä mainostetaan talkoolaisten tekemillä julisteilla. Kuvassa Natalia Lääperi (vas.) ja Emma Rask.
Lapinsuun portaissa vastaan tulee toinen talkoolainen, Natalia Lääperi. Hän on yksi juliste- ja tekstaustiimin jäsenistä, ja tapaamishetkellä Lapinsuussa julisterundilla, eli tuomassa uusia julisteita. Hänet houkutteli Helsingistä Sodankylään tapahtuman maine: Lääperi oli kuullut tapahtumasta hyvää kavereiltaan ja mediasta, ja oli jo monta vuotta ajatellut, että tuonne voisi mennä. Hänen mukaansa kaikki on mennyt tähän mennessä tosi hyvin.
Sodankylän tunnelma on yhteisöllinen ja mukaansatempaava. Talkoolaiset ovat mahtava porukka, kuin yhtä suurta perhettä. ”Kuin oma pieni kupla, erillään maailmasta hetken ajan.”
Nukkunut hän on tosin vähän. Ehkä yksi valvomiseen on Lapin jatkuva valo. ”Valo on hullu juttu.”
Takaisin Kitisenrannan koululla tapaan tammikuussa Tromssan elokuvafestivaaleilla kohtaamani Ella Prokkolan. Hän on osallistunut näihin juhliin vieraana, mutta poikaystävä on talkoillut. Sodankylään lähtö Helsingistä vaati vaivaa: matkaan meni 15 tuntia, ja takana on myös lomaa töistä.
”Valo on hullu juttu.”
Myös Prokkola on Sodankylässä ensimmäistä kertaa. Kysyttäessä syitä Sodankylään lähdölle hän mainitsee monta: on ryhmäpaine, Lapin kesä ja yöttömyys, se, että tapahtuma tuntuu olevan aivan oma universuminsa.
Yksi tärkeimmistä motiiveista on kuitenkin FOMO,fear of missing out, pelko vaillejäämisestä. Se motivoi häntä moneen muuhunkin asiaan, ja ajoi nyt myös Sodankylään.
Elokuvafestivaalit ovat toden totta otollista maaperää fomolle. Jos valitsee yhden elokuvan, menettää samalla toisen. Jos taas valitsee nukkumisen rellestämisen sijaan, jaksaa ehkä paremmin seuraavana päivänä istumista hikisessä teltassa, mutta menettää mahdollisuuden hyvään bileisiin, ja joutuu kuuntelemaan muiden juttuja hauskoista juhlista.
”Kuin oma pieni kupla, erillään maailmasta hetken ajan.”
Lukiolla festarien aikaan yöpynyt Prokkola on nukkunut kehnosti, parhaiten uni on tullut elokuvien aikana. Päällimmäinen tunne sunnuntai-iltapäivänä hänellä on hirveä vaikeus tehdä päätöksiä: mitä leffoja katsoa, mihin jonoihin mennä?
”Kun on nukkunut niin vähän, ratkaisukyky on halvaantunut.”
Myös aikakäsitys on venynyt, Prokkolasta tuntuu, että festarit ovat kestäneet jo kaksi viikkoa.
Tunnistan tunteen. Sunnuntai-iltapäivänä tuntuu tosiaan siltä, että festarit olisivat kestäneet pituuttaan kauemmin. Eikä siltikään tarpeeksi kauan.
Onko kenelläkään viinaa?
Mutta vastauksena otsikon kysymykseen: miksi matkustaa kaikki tämä matka festareille?
”Katsomaan elokuvia” ei tunnu tarpeeksi tyhjentävältä vastaukselta, vaikka se perimmiltään totta onkin. Elokuvajuhlilla näkee paljon kiinnostavia elokuvia, joihin ei muuten osaisi tai ehtisi tutustua.
Kokemusteni ja kohtaamieni ihmisten perusteella kyse on kuitenkin myös arkielämästä irrottautumisesta. Kun matkaa on taitettava paljon, samalla irtautuu tutusta elämänpiiristä ja siirtyy jonnekin aivan muualle, arjen ulottumattomiin.
Voihan elokuvia katsoa kotonakin, jopa kotona omassa sängyssä, ja voi elokuvia katsoessa juoda kaljaa ja huutaa ja nauraa muuallakin (ehkä mieluiten juuri kotona), mutta ei se silti samalta tunnu.
Merkityksensä on toki myös sijainnilla. Sekä Sodankylä että Tromssa tarjoavat hienot puitteet, nähtävää ja koettavaa. (Ja Tromssassa on toki vuononsa, maisemahissinsä, Jäämerensä.) Kumpaankaan paikkaan ei pääse aivan hetkessä, vaan siirtyminen vaatii vaivannäköä. Se on hektisessä arjessa tervetullut katkaisu.
Tromssan festivaalin johtaja Martha Otte totesi tammikuussa haastattelussa pitävänsä pieniä festivaaleja kummallisissa paikoissa ilman leffateollisuuden läsnäoloa kaikista kiinnostavimpana. Siinä piilee myös Tromssan tulevaisuus, hän arvioi.
Elokuvafestivaaleilla asettuu myös osaksi muuta katsojajoukkoa, kuuluu osaksi jotakin itseään suurempaa – ainakin hetkeksi. On hienoa jakaa tila muiden elokuvafanien kanssa.
Mietin festarien erityisyyttä Sodankylässä lauantai-iltana. Markku Pölösen ohjaaman Baddingin (2000) karaokenäytöksessä tunnelma on kiihtynyt. Laulujen aikana lauletaan, mutta kommentteja kirpoaa myös muissa kohdissa. Peter Franzénin näyttelemä petollinen Ossi Mäki herättää yleisössä närää.
Ossi sä oot kyrpä! kuuluu oikealta puoleltani.
Onko kenelläkään viinaa, kuuluu edestäni.
Elokuvafestivaaleilla eläydytään katsottuun aivan eri tavalla kuin festivaalien ulkopuolisessa elämässä. Järkyttävissä kohdissa salin täyttää kauhistuksen kohahdus, hauskoissa kohdissa taas nauretaan. Joskus yksittäinen nauru kirpoaa läpi salin epäortodiksissa kohdissa, keventämään liian intensiivistä tai raskasta tunnelmaa.
Vaikka festivaalialueelle omien juomien tuominen on kielletty joka puolelle ripustetuin kyltein, pimeyden laskeuduttua näytösten alussa tölkit sihisevät auki, ja aina se jaksaa jotenkin naurattaa.
Kuten Hilja AunelaAntroblogissa (26.6.2018) kirjoitti, anarkistisuus on yksi festivaalien ja karnevaalien tyypillisistä piirteistä: ”Sääntöjen väliaikaisella kumoamisella on antropologien mukaan tärkeä rooli sosiaalisten hierarkioiden uusintajana ja yhteenkuuluvuuden luojana.”
Siksi siirtyminen takaisin sääntöjen kahlitsemaan arkeen saa mielen apeaksi. Voihan elokuvia katsoa kotonakin, jopa kotona omassa sängyssä, ja voi elokuvia katsoessa juoda kaljaa ja huutaa ja nauraa muuallakin (ehkä mieluiten juuri kotona), mutta ei se silti samalta tunnu.
Ossi sä oot kyrpä! kuuluu oikealta puoleltani.
Onko kenelläkään viinaa, kuuluu edestäni.
Tromssassa ja Sodankylässä läsnä on myös uskomaton valo. Tromssa on tammikuussa vielä kaamoksen kaupunki, mutta festivaalit katkaisevat pimeän ajan. Lisäksi tammikuussa on jo lupaus pitkän pimeän päättymisestä ja kevään saapumisesta.
Sodankylässä taas läsnä on valkokankaan valon lisäksi yötön yö, mieletön, loputon auringonpaiste, joka sokaisee pimeään saliin tottuneen silmät ja sekoittaa ”normaaliin” valonvaihteluun tottuneen vuorokausirytmin.
Lohtua tuo se, että yhden elokuvafestivaalin jälkeen seuraa aina toinen. On suuria festivaaleja, pieniä festivaaleja, tiettyyn asiaan erikoistuneita festivaaleja – mikä nyt omaan makuun sopii. Tromssa ja Sodankylä eivät myöskään ole ainoita pohjoisen festivaaleja: tammikuussa Inarissa järjestetään alkuperäiskansojen elokuvafestivaali Skábmagovat, syyskuussa elokuvia esitetään Äkäslompolossa Kino Ylläksellä.
Oulussakin pääsee festaroimaan: kaupungissa järjestetään elokuussa musiikkivideofestivaalit ja marraskuussa kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali.
Aivan pian taas arjen rikkovat elokuvasaliin lankeava pimeys ja elokuvan hohto.
Tarvitsetko elokuvasuosituksia?
Ota tästä – viisi valintaa Tromssassa ja viisi Sodankylässä näytetyistä elokuvista
Too late to die young (2018)
Dominga Sotomayor Castillon kolmas ohjaus tarjoaa kiehtovaa ajankuvaa ja kasvutarinaa Chilestä 1990-luvulta. Kiireetön ja välitön tunnelma. Niin kiireetön meininki, ettei voi oikein varauksetta suositella väsyneille ja loputonta viriketulvaa kaipaaville katsojille.
In Fabric (2018)
Peter Stricklandin hypnoottinen kuvaus synnillisen kauniista punaisesta mekosta, jonka päällensä pukeneille koittaa kauhea kohtalo . Visuaalisesti ihanan värisyttävä, häikäisevä ja häiritsevä. Moni kohtaus (anatomisesti liian korrektit mallinuket! sängyn päällä lepattava mekkokangas!) jää kaivelemaan mieltä.
American Animals (2018)
Viihdyttävä ja tyylikkäästi tehty dokumentti käsittämättömän kömpelösti hoidetusta kirjastoryöstöstä. Varoitus heille, jotka jahtaavat merkityksellisyyden kokemuksia: näinkin voi käydä. Bart Laytonin käsikirjoittama ja ohjaama dokumentti avaa kiinnostavasti myös muistelun epäluotettavuutta: luotatko muistelijoiden sanaan? Kannattaisiko edes?
Happy as Lazzaro (2018)
Ensimmäinen ajatus Alice Rohrwacherin ohjaaman elokuvan jälkeen: kyllä ei ollut iloinen elokuva tämä! Toisaalta – ei varsinaisesti surullinenkaan. Vaikeasti avautuva kuvaus hyvyydestä ja hyväksikäytöstä Italian maaseudulla. Jää kummittelemaan mieleen ja mietityttämään pitkäksi aikaa. Voitti Tromssassa Aurora-palkinnon ja Faith in Film-palkinnon, ja Cannesissa parhaan käsikirjoituksen palkinnon vuonna 2018.
Hurry Slowly (2018)
Anders Emblemin käsikirjoittama ja ohjaama rauhallinen kuvaus uupumuksesta, sisaruudesta, vastuusta. Dialogia on vähän, merkitys ja tunne on muissa kuin sanoissa. Tätäkään elokuvaa ei varauksetta suositella väsyneille ja vauhtia etsiville.
System crasher (2019)
Varsin järkyttävä kuvaus lastensuojeluviranomaisten voimattomuudesta toivottoman tapauksen edessä. Elokuva sai Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisen karhun uusien näkökulmien avaamisesta.
Forman vs. Forman (2019)
Mielenkiintoinen ja sydämellinen dokumentti mielenkiintoisesta ohjaajasta, Milos Formanista. Helena Třeštíkován and Jakub Hejnan dokumentti valottaa hienosti sekä ohjaajan että hänen kotimaansa historiaa.
Stray Dogs (2004)
Marzieh Meshkinin ohjaama kuvaus kahdesta afganilaisesta sisaruksesta, jotka koittavat selvitä vaikeista olosuhteista huolimatta. Vaikka aihe on synkkä, elokuvassa on myös lempeää huumoria.
Bait (2019)
Jykevä ja brutaali kokeellinen elokuva cornwallilaisen kalastajakylän ristiriidoista. Älä anna kuvauksen säikyttää, sillä lopputulos on mitä vaikuttavin. Mark Jenkin on ohjannut, käsikirjoittanut, kuvannut, leikannut ja säveltänyt musiikit.
Nader ja Simin: ero (2011)
Psykologista draamaa Iranista. Asghar Farhadin ohjaus on intensiivinen, intiimikin kuvaus erään avioliiton päättymisestä, mutta myös ylpeydestä, moraalista, uskonnosta ja rahasta. Kahden Oscarin ehdokas, palkittiin Berliinin kansainvälisillä elokuvajuhlilla parhaana elokuvana 2011.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Porilaisen Hanna-Riikka Kuisman (s. 1978) kuudes teos Kerrostalo (Like, 2019) on raadollisen naturalistinen kuvaus teollisuuskaupungin rapistuneen kerrostalolähiön urbaanista köyhyydestä. Kerronnan edetessä romaanista kehkeytyy vahvasti orwellilainen dystopia.
1970-luvulla rakennettu lähiö on alussa unelmien täyttymys: on palvelut, uudet asunnot ja lähellä sijaitsevat satama- ja tehdastyöpaikat. Paratiisista ei jää jälkeäkään, kun työpaikat ja palvelut katoavat, miehet ratkeavat ryyppäämään ja turhautuneet nuorisojengit vaanivat vanhuksia kadulla.
Ylisukupolvinen köyhyyden, päihteiden ja väkivallan täyttämä helvetti räjähtää käsiin.
Kuisman kerronta iskee hämmästyttävän terävänä virke toisensa perään. Teoksessa ei ole riviäkään tyhjää sisältöä, se ei moralisoi eikä säälittele. Se näyttää kurjuuden kaikessa inhorealismissaan sellaisena kuin se on. Ja se pistää todellakin miettimään.
Kirja on jaettu eri henkilöhahmojen elämää avaaviin lukuihin, joista jokainen kertoo karua tarinaansa. Lähiö pitää otteessaan jokaista: vaikka elämää kerrostalossa on sietämätöntä kestää ainakaan selvinpäin, ei sieltä osaa lähteäkään. Se on sentään koti, kaikessa turvattomuudessaan tuttu, kuten väkivaltainen puoliso.
Yksi keskeisistä henkilöistä on Jessica, joka on jo kerran onnistunut pääsemään pois. On kunnollinen aviomies, työpaikka, lapsi ja kaunis koti kaupungissa. Menneisyys pysyy kuitenkin läsnä kuin polttomerkki ihossa ja vieraassa ympäristössä vanhat tavat houkuttelevat puoleensa. Kun Jessica menettää kaiken, ei ole muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin.
Köyhän mielessä on jatkuvasti raha, eli sen puute. Ilman rahaa ei pärjää kukaan, ja vaikka elämä on helvettiä, ajaa selviytymisvaisto tekemään rahan eteen mitä tahansa: pettämään ystävät, oman lapsen luottamuksen ja ennen kaikkea itsensä.
Teokseen tuo trillerimäisen juonteen uudessa tornitalossa tukikohtaansa pitävä hämäräperäinen sijoitusyhtiö. Kun lähiön omistus siirtyy yhtiölle, alueesta muotoutuu konkreettisestikin vankila. Kameroita asennetaan joka nurkalle, kerrostalo ympäröidään aidalla, jatkuvia uusia määräyksiä ja kieltoja sisältäviä lappuja jaetaan asukkaiden postiluukkuihin ja monet häädetään kodeistaan. Yksi häädetyistä on kerrostalossa vuosikymmeniä asunut Terttu-mummo.
Syntynyt vankila on filosofi Jeremy Benthamin ideoima ja myöhemmin filosofi Michel Foucault’n teoretisoima panoptikon, jossa kukaan ei pääse piiloon alati valvovalta katseelta. Jatkuvan pelon alaisena valvotut alkavat itse tarkkailla itseään ja varoa jokaista liikettään. Hyytävän tehokas vallankäytön muoto ajaa ennen tiiviisti yhtä pitäneet asukkaat toisiaan vastaan: vanhat ystävät kulkevat apua pyytävän Tertun ohitse kuin eivät tätä huomaisikaan.
Kenelläkään ei ole varaa tulla häädetyksi, sillä lähiön laitamilla on jotakin vielä pahempaa: kammottavimpien nistien sillanalus ja rappioalkoholistien parakkialue, jossa juopot joko pieksevät toisiaan tai tulevat jengiläisten muussaamiksi, ja tapahtumat kuvataan pukumiesten järjestämänä väkivaltaviihteeksi nettiin. Pukumiesten omistajataho käärii tuotot myös lähiössä rehottavasta huumekaupasta, eikä siksi tietenkään puutu tilanteeseen.
Markus Ånäs tulkitsee Suomen Kuvalehteen kirjoittamassaan arvostelussaKerrostalon osoittavan, ”mihin nykyinen vastikkeeton sosiaalitukijärjestelmä on johtanut”, kun lähiön asukkaat eivät tee kunnon töitä, vaan huoraavat, kauppaavat huumeita ja elelevät mielenterveysongelmaisina loisina varhaiseläkkeellä.
Hieman kriittisemmin yhteiskuntaan ja vallitsevaan talousjärjestelmään suhtautuvan tulkinnan mukaan teos kuvaa sitä, miten harvojen käsiin päätyvien rikkauksien ja vallan maailmassa moraalisille ja ihmisarvon kysymyksille nauretaan päin naamaa. Eriarvoisuus ja erityisesti lapsiperheiden vahvasti periytyvä köyhyys ovat Suomessa viime vuosina edelleen lisääntyneet. Rikkaudet revitään köyhän ja alistetun selkänahasta: ei ole rikasta ilman köyhää. Työttömyys ei ole hyväosaista kiinnostava ongelma, mutta työtöntä itseään siitä on tarkoituksenmukaista syyllistää.
Teos antaa äänen kurjuuden ja arvottomuuden tunteen nujertamille, jotka eivät tule sitä ikinä itse käyttämään – eivät äänestyskopeissa eivätkä mielenosoituksissa.
Tummasävyisestä teoksesta löytyy myös pieniä toivonpilkahduksia. Jessica on kyllä pirinisti ja toivottomaan tilanteeseen ajautunut huumepomon orja, mutta myös älykäs ja ällistyttävän sitkeä nainen, jonka pitää hengissä tunteista kenties suurin. Jessican ainoa toive on päästä pakoon, jotta hän saisi vielä joskus tavata huostaanotettua lastaan.
Ehkä tilaisuus vielä joskus tarjoutuu? Ehkä on sittenkin mahdollista paeta orjuudesta ja aloittaa alusta?
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
