Valintojen sietämätön vaikeus

Aikamme tuntuu vaativan selvännäkijän kykyjä, ja erehtyminen on uusi kuolemansynti.

H ei, olen Eleonoora, kirjallisuuden opiskelija, ikuinen kesätoimittaja ja uusi kolumnistinne. Kuuluukohan näissä edes esitellä itseään? Mietin pitkään, valitsenko tätä kolumnisarjaa varten asiallisen ja etäisen linjan (mikä olisi luontevaa vanhalle uutistoimittajalle) vai olisinko rento lörpöttelijä.

Olen aina ollut surkea tekemään valintoja. Tiedättehän, olen se todella ärsyttävä tyyppi, joka ei ikinä osaa päättää, minne mennään kaljalle, mitä tehdään ruuaksi ja mikä elokuva valitaan Makuunista. Ikään kuin epäkiitolliseksi vastapainoksi teen joskus kauaskantoisiakin päätöksiä hetken mielijohteesta (pitäkää tatuointikoneet kaukana minusta).

Etenkin elämän risteyskohdissa tehdyt valinnat saattavat jäädä kaihertamaan pitkäksi aikaa. Jossittelen. Onneksi en ole yksin. Vatvominen lienee nyt ajankohtaista monelle: ”Valitsinko oikean opiskelupaikan? Oliko järkevää pitää välivuosi? Joudunko nyt kortiston kautta katuojaan, koska seurasin unelmiani?”

Aikamme tuntuu vaativan selvännäkijän kykyjä. Erehtyminen on uusi kuolemansynti. Risti on kuitenkin kohtuuton kantaa. Harha-askeleet kuuluvat ihmiselämään, jota ei voi laskelmilla ohjata, vaikka kempeleläinen insinööri sanoisi mitä.

Einmal ist keinmal. Se on tähdellinen sanonta jokaisen vaiheilijan ja märehtijän lempikirjasta Milan Kunderan Olemisen sietämättömästä keveydestä. Se tarkoittaa, että kerran tapahtuva on kuin koskaan tapahtumaton. Emme voi tietää, mikä valinta on oikea, koska emme voi vertailla eri lopputuloksia keskenään. Jos elämme vain kerran, elämässä ei ole kenraaliharjoituksia. Kaikki on tässä. Meitä ei voi tuomita valinnoistamme.

Ikävä kyllä Kundera ei kerro meille kumpi elämänfilosofia on oikea: edellä mainittu kevyt ja lohdullinen versio vai se painava, nietzscheläinen ikuisen paluun teoria, jossa joutuisimme kokemaan tekojemme seuraukset loputtoman monta kertaa.

Jälkimmäinen vaihtoehto ei kuulosta mukavalta, joten hoen itselleni mieluiten einmal ist keinmalia silloin, kun oikein hirvittää. Jos sekään ei auta, palautan mieleeni Mr. Nobody -elokuvan. Siinä safiirisilmäisen Jared Leton esittämän Nemon tekemistä erilaisista valinnoista haarautuu aina täysin erilainen elämänpolku. Hänen täytyy tehdä elämänsä merkittävin valinta vasta yhdeksänvuotiaana: asuako isänsä vai äitinsä luona? Kaikki valinnat tuovat lopulta tuskaa. Tätäkö on elämä? Ei sentään. Nemo löytää onnen, kun hän ei valitse ollenkaan vaan antaa sattuman päättää.

Kundera, tuo vanha pirulainen, on tietenkin ottanut sattumankin hampaisiinsa, ja se on kohtalon kanssa osa sietämättömän keveyden katkeransuloista keitosta, mutta en edes mene siihen. Minulta loppuu tila, ja teiltä kärsivällisyys. Mennään jonnekin kaljalle keskustelemaan tästä lisää. Päättäkää te minne.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Maailman ongelmat: ratkaistu!

Aivan liian harvoin ihminen pysähtyy kysymään itseltään, mitä hänen päässään tapahtuu.

Kansanedustaja Olli Immosen Facebook-päivityksen myötä Suomessa saatiin nähdä harvinaisen voimakasta kansalaiskeskustelua ja -aktivismia: someväittelyä, bloggauksia ja mielenosoituksia.

Kaikilla tuntui olevan takuuvarma näkemys siitä, mikä on pielessä: rasismi, maahanmuutto, persujen suvaitsemattomuus, suvaitsevaiston naiivius. Ja jos tämä yksi asia vain korjattaisiin, niin kaikilla olisi parempi olla.

En usko. En usko pätkääkään. Minun nähdäkseni tarttumalla näihin ilmiöihin hoidetaan lähinnä oiretta, ei varsinaista ongelmaa.

Mikä se ongelma sitten on?

Ihmisen kyvyttömyys erottaa itseään omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Me tarraamme ajatuksiimme kiinni, vaalimme niiden herättämiä tunnetiloja. Emme osaa nähdä sitä, että kaikki tunteet ja ajatukset ovat vain ohimeneviä ilmiöitä, jotka elävät ja muuttuvat jatkuvasti. Me otamme ne tarpeettoman vakavasti ja toimimme niiden ohjaamina, annamme niiden muuttua todellisuudeksi.

Millainen maailma olisi nyt, jos nuori Adolf Hitler olisi ymmärtänyt Saksan ongelmien pistämisen juutalaisten syyksi olevan vain tuulesta temmattu ja ohimenevä ajatus? Mitä olisi tapahtunut, jos Pekka-Eric Auvinen olisi kyennyt huomaamaan koulukiusaamisesta nousevan raivon olevan vain vihan tunnetta eikä tappamiseen kehottava käsky? Moniko itsemurha olisi jäänyt tekemättä, jos loppuun palanut ihminen olisi ymmärtänyt, että vaihtoehdottomuuden ajatus päässä ei olekaan totta?

Ja mitä kaikkea hyvää kykenisimme lajitovereillemme tekemään, jos ymmärtäisimme pelkojemme ja katkeruutemme olevan vain sumeita tunteiden ja ajatusten sekamelskoja, joilla on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa?

Aivan liian harvoin ihminen pysähtyy kysymään itseltään, mitä hänen päässään tapahtuu. Tämä näkyi myös kesän rasismikeskustelussa: juuri kukaan ei tuntunut pysähtyvän pohtimaan, mistä hänen tunnetilansa ja ajatuksensa oikein kumpuavat ja millaista jälkeä ne ympäristössä aiheuttavat. Liian harva kysyi itseltään: minkä takia juuri minun näkemykseni on se oikea?

On ymmärrettävää, että näin käy. Voimakkaan tunteen tai yksinkertaisen loogiselta tuntuvan ajatuksen voimassa toimiminen saa aikaan itsevarman olon, tunteen jostakin varmasta tässä epävarmuuden rakentamassa maailmankaikkeudessa. Jokainen meistä kuitenkin kaipaa jotakin pitävää, josta tarttua kiinni.

On kuitenkin olemassa yksi asia, joka on aina olemassa ja ehdottoman varma: tämä hetki. Ja mitä paremmin on läsnä tässä hetkessä, sitä selkeämmin pystyy pohtimaan oman toimintansa vaikutuksia muihin ihmisiin ja elinympäristöönsä.

Läsnäolon taito on se työkalu, jolla maailma pelastetaan. Tai niin ainakin nämä ajatukset päässäni väittävät.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Kesätöiden mullistava vaikutus

Tärkeintä on vain tehdä. Näin ajattelee Henri Pulkkinen, joka tunnetaan myös nimellä Paperi T. Oulun ylioppilaslehden (6/2015) haastattelussa (s. 26) hän sanoo, että kaikki tekeminen johtaa aina johonkin uuteen projektiin, josta taas saa uusia ideoita seuraavaan. Samastun tuohon ajatukseen. Kun tekee asioita yksi kerrallaan, eikä liikaa mieti tulevaa ja rakenna laskelmoidusti uraansa, oma polku syntyy […]

Tärkeintä on vain tehdä. Näin ajattelee Henri Pulkkinen, joka tunnetaan myös nimellä Paperi T. Oulun ylioppilaslehden (6/2015) haastattelussa (s. 26) hän sanoo, että kaikki tekeminen johtaa aina johonkin uuteen projektiin, josta taas saa uusia ideoita seuraavaan.

Samastun tuohon ajatukseen. Kun tekee asioita yksi kerrallaan, eikä liikaa mieti tulevaa ja rakenna laskelmoidusti uraansa, oma polku syntyy huomaamatta. Joskus vahingossakin. Tämä ei tarkoita sitä, että suorittaisi kursseja päämäärättömästi tai kävisi töissä siellä sun täällä. Pitää tehdä sitä, mistä on kiinnostunut ja mikä innostaa kehittämään itseään.

Ystäväni kertoi hiljattain tyytyväisenä kuluneen kesän työkokemuksestaan Hyvinkäällä. Jo toukokuussa hän oli innoissaan, kun oli vihdoin saanut unelmiensa kesätyön ympäristötekniikan alalla, jota hän sivuaineenaan opiskelee. Kolmena keväänä kaverini oli hakenut samantyyppisiä paikkoja, mutta joutunut tyytymään pääaineensa tuotantotalouden töihin. Niiden sisältö ei häntä kiinnostanut, ja noissa työympäristöissä vain rahalla oli ollut merkitystä.  Aiempien kesätöidensä takia ystäväni ajatteli, ettei halua valmistua. Työelämään siirtyminen ei houkutellut, koska töissä oli aina ollut ankeaa.

Tavatessamme ystäväni hihkui: ”Töissä onkin mukavaa!” Hänelle oli uutta, ettei aamuisin ärsyttänyt nousta sängystä ja lähteä töihin. Nosturifirmassa ympäristöasioiden parissa työskentely oli ollut erittäin motivoivaa, koska työllä tuntui olevan tarkoitus. Kesän alussa hänellä oli suuret odotukset tulevasta työstä. Pelko liian kovista odotuksista oli turha, koska ne jopa ylittyivät. Enää ystäväni ei aio lykätä valmistumista, koska työelämässä on tarjolla mielenkiintoisia haasteita.

Tällaiset kokemukset ovat mahtavia, koska ne osoittavat, että omista intohimoista ja kiinnostuksenkohteista on hyvä pitää kiinni ja kivuta niitä kohti. Kannattaa sinnikkäästi hakea työpaikkoja, jotka kiinnostavat, eikä pidä lannistua, jos ensimmäisillä kerroilla ei tärppää. Jokainen työpaikka opettaa aina jotakin, joten reitin varrelle osuvat tympeätkin kokemukset ovat arvokkaita.

Ennen pahimpia opiskelukiireitä on hyvä miettiä, mitä kesätyöt antoivat ja mitä niistä sai irti. Toivottavasti käteen jäi muutakin kuin numeroita pankkitilille.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Minun Ouluni on kaupunki

Sanna Häyrynen huomasi, ettei kuulu asuinpaikkansa kohderyhmään.

Räjähdysten jälkeen tyhjenivät kivijalkaputiikit, seuraavaksi lähtee perinteikäs tavaratalo. Kohta kaupungin ytimeen pääsee kirjaimellisesti, kun kallioparkki kaiken paukkeen jälkeen valmistuu.

Polkupyörät ajelehtivat keskustan kaduilla tyrkyllä varkaille, koska sopivaa parkkitilaa tarjotaan niukasti. Autoton pyöräkansa, opiskelijat, onkin sijoitettu mukavan matkan päähän metsälähiöihin. Tällainen on paikka, joka julistautuu Pohjois-Skandinavian pääkaupungiksi.

Odotan hetkeä, kun tietty osuuskaupparyhmä valtaa neljä korttelia Rotuaarin ympäriltä ja rakennuttaa oman bonuskuutionsa. Siellä S-liikkeestä toiseen pääsisi tepastelemaan sisäsiltoja pitkin. Volvo jäisi lämmittelemään Kivisydämeksi nimetyn kallioparkin uumeniin, eräänlaiseen kiviarinauuniin. Jauhelihat ja uudet kurahaalarit takakontissa voisi sitten hurauttaa moottoritien varren pientaloalueelle saunomaan.

Pyöräilevänä, keskustan kupeessa yksiössä asuvana opiskelijana en tunne tätä keski-ikäisille suunnattua ja keskitylsistyvää nurkkakuntaa omakseni.

Muistan, kun kymmenen kesää sitten Kuusisaaren pimentyneessä heinäkuun yössä Samuli Putro lauloi, että tämä on kuitenkin minun kaupunkini. Silloin ei jytissyt maan alla, vaan ilotulitukset värittivät taivaan. Itkin ja ajattelin, että tämä todellakin on minun kaupunkini.

Olin naapurikunnan reunamilta festaroimaan päässyt teini, joka haaveili nuoren aikuisen elämästä juuri tässä kaupungissa. Päätin jäädä, vaikka moni lähti. Minulle Oulu näyttäytyi varsinaisena citynä, jossa oli tarjolla aktiviteetteja ja mahdollisuuksia.
Enää en voi ajatella samalla tavalla. En luota, että pian tuoreena maisterina löydän töitä täältä. Vapaa-ajan huvitkin ovat rajalliset.

Käsitykseni mukaan kaupunki on paikka, jossa on eläväistä liiketoimintaa – sanan varsinaisessa merkityksessä ja fyysistä liikettä. Sitä, että seutu ei jämähdä ja siellä näkyisivät eri ihmisryhmät, jopa nuoret, jotka janoavat elämää ja toisiaan.

Opiskelijoilta odotetaan Oulun ja koko Suomen kuntoon laittamista, mutta saamme tehdä sen eristyksissä ja näkymättömissä. Entisen suoalueen päällä meillä on riemunkirjava ja poikkitieteellinen yliopistorakennus, jonka kattojen alla muhii valtava potentiaali.

Mitä jos me eri alojen ajattelijat ja asiantuntijat yhdessä keksisimme jotain sellaista, mitä tässä kaupungissa ei ole osattu kuvitellakaan? Mitä jos yliopiston varrelta napattaisiin satunnaisotannalla viisi opiskelijaa ja heitettäisiin heidät samaan huoneeseen ideoimaan? Jos rajoja ei olisi, he voisivat vallata vaikka tyhjän liiketilan ja toteuttaa suunnitelmansa. Sillä ehkä rajoja ei olekaan.

Eihän se ole kuin tulla näkyviin ja tehdä tästä meidän kaupunkimme.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Väärässä olemisen riemu

Iikka Kivi oli väärässä luullessaan, ettei mattojen alta tarvitse imuroida.

Ihmiset ovat usein väärässä. Sitä hävetään ja varotaan myöntämästä ääneen.

On siinä logiikkansa: ihminen joka järkähtämättömästi uskoo asiaansa, vaikuttaa määrätietoiselta ja jämäkältä, mielipidettään vekslaava epäluotettavalta tuuliviiriltä.

Mutta väärässä olemisessa on kertakaikkisen riemukas puoli: saa oppia jotain uutta. Hoksaa, että nythän tämä aukesi ihan uudelle ladulle.

Kun ei siitä mitään elämäntyöpalkintoa saa, että on 50 vuotta vetänyt samoilla kalsareilla. Ei tule presidentiltä onnittelusähkettä kuolinvuoteelle, että Perkele Reiska, sinä se et antanut periksi, vaan aina pidit siitä kiinni, että kyllä ei ole ihminen apinalle mitään sukua, oot hieno mies. Terveisin Sauli.

Joten entä jos treenataan vähän? Voin toimia tässä eräänlaisena esitunnustajana. Lähdetään helpoista arkijutuista liikkeelle.

Olin väärässä monta vuotta, kun ajattelin että mattojen alta ei tarvitse imuroida. Tarvitsee viimeistään sitten, kun osa matoista on naisen omia. Olin väärässä myös, kun ajattelin että näihin Neljän ruusun biiseihinhän ei kyllästy ikinä. Niihin väsyy neljässä kuukaudessa. Ja tosi, tosi väärässä olin silloin kun, ajattelin että Matrix on hyvä elokuva. Ei ole. On viidessätoista vuodessa niin väsähtänyt se onnenkeksifilosofointi ja goottimuoviestetiikka.

Noin. Ei ollut paha, eihän? Sitten kierroksia kovemmalle.

Olin väärässä monta vuotta, kun ajattelin että jos vain saisin siihen tyttöön yhteyden, niin meistä varmasti tulisi pari. Ei tullut. Sain ensimmäisen kännykän ja lähetin viestin: tyttö sanoi, ettei missään tekemisissä tarvitse olla. Olin todella väärässä, kun ajattelin ettei tuolta oikealta ketään tule. Tuli ja lunastukseen meni. Olin aivan hirvittävän väärässä, kun luulin että vanhojentanssijatkojen portsari ei huomaa viskipulloa povarissa, vaikka otan huikan heti narikan edessä. Huomasi.

Hm. Eihän tämä aina mukavaa ole. Lyhyellä tähtäimellä. Mutta pidemmällä piuhalla keventää. Sitten ne oikeasti pahat.

Olin aivan mahdottoman väärässä, kun ajattelin että perussuomalaisia äänestämällä tulee muutos. Ei tullut. Tuli kikkelikuvia Seiskaan.  Aivan tutkakujalla olin, kun luulin että kehitysmaissa on jotenkin siistimpi meininki. Ei ole. Siellä ihmisillä on tosi paha olla. Ja ihan totaaliulapalla vietin 20 vuotta, kun luulin että yläilmoissa on joku häiskä, joka pistää minut ikuisiksi ajoiksi maan alle grilliin, jos tuijotan liian kauan tissejä Kuponkiuutisten takasivuilta. Kun ei siellä ole ketään kyttääjätyyppiä, siellä on kvasaareja, galakseja ja pimeää ainetta.

Noin. Onhan se outoa. Tunnustaa täysin tuntemattomille ihmisille, että ihan pitkin seiniä on menneet monet kelat.

Mutta tekee höpöä kyllä. Kokeile.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Turhaan ankeaksi tuomittu

Paluumuutin taannoin Ouluun opintojeni loppuvaiheessa gradua tekemään. Tarkoituksenani oli käydä kirjoittamassa tuo viimeinen yliopistollinen koitos, ja jatkaa sitten matkaa muualle. Elämä ei kuitenkaan mene useinkaan suunnitelmien mukaan. Gradu ei valmistunut aivan odotettuun tahtiin, mutta sain sen valmiiksi muutaman kuukauden omasta aikataulustani myöhässä. Tuossa ajassa olin jo ehtinyt hankkia seuraavaksi kesäksi töitä, joten jäin kaupunkiin vielä […]

Paluumuutin taannoin Ouluun opintojeni loppuvaiheessa gradua tekemään. Tarkoituksenani oli käydä kirjoittamassa tuo viimeinen yliopistollinen koitos, ja jatkaa sitten matkaa muualle. Elämä ei kuitenkaan mene useinkaan suunnitelmien mukaan.

Gradu ei valmistunut aivan odotettuun tahtiin, mutta sain sen valmiiksi muutaman kuukauden omasta aikataulustani myöhässä. Tuossa ajassa olin jo ehtinyt hankkia seuraavaksi kesäksi töitä, joten jäin kaupunkiin vielä muutamaksi kuukaudeksi pidempään.

Sain nopeasti uusia kavereita, kesäinen Oulu pani minut ihastumaan itseensä ja löysin tunnelmallisen kodin Puu-Raksilasta. Huomaamattani minulle oli rakentunut uusi elämä kaupungissa, johon minun ei vielä valmistumisen jälkeen pitänyt päätyä. Olin aina ajatellut, että voisin palata Ouluun sitten joskus, kun minulla on perhe ja lapsia.

Viiden kuukauden sijasta olen viipynyt paluumuuttajana kohta neljä vuotta. Etelä-Suomessa asuvat ystäväni välillä kysyvät, viihdynkö täällä ja milloin muutan kenties sinnepäin takaisin. Joka kerta vastaan kyselijöille nauttivani täällä asumisesta. Toki vaihtaisin maisemia, jos kaupungissa olisi ankeaa.

Tässä lehdessä neljä nuorta oululaista kertovat suosikkipaikoistaan kotikaupungissaan (s. 13–18). Tarinat siitä, miksi juuri ne paikat koetaan tärkeimmiksi, ovat kiehtovia. Kaikilla muillakin Oulussa asuvilla on varmasti lempikadunpätkä, suosikkilenkkipolku tai mieluisin kahvila. Itse ainakin päivittäin työmatkoilla fiilistelen pyörän selässä vehreitä maisemia. Erityisesti Raatista kaupunginkirjastolle menevät pyöräsillat tarjoavat pakahduttavia näköaloja.

Vaikka ilmapiiri, josta Sanna Häyrynen kolumnissaan sivulla 25 kirjoittaa, ei kaikilta osin ole kaupungissamme nuorekas ja kaikkia ihmisryhmiä huomioonottava, on meillä Perämeren rannalla moni asia kuosissaan.

Harrastus- ja liikuntamahdollisuuksia on runsaasti. Värikäs kulttuurielämä pursuaa monipuolista taidetta musiikista kuvataiteisiin ja tanssista teatteriin. Muusikoita, taiteilijoita, dj:itä ja tapahtumajärjestäjiä riittää, ja monet eivät missään nimessä halua muuttaa täältä pois.

Runsas ja eloisa start-up-ekosysteemi luo mahdollisuuksia yrittämiseen ja monitieteinen yliopisto kouluttaa nuorista asiantuntijoita. Kaupunkimme on täynnä nuoria, joten täällä itää aikamoinen potentiaali tehdä mitä vaan!

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää: