H ei, olen Eleonoora, kirjallisuuden opiskelija, ikuinen kesätoimittaja ja uusi kolumnistinne. Kuuluukohan näissä edes esitellä itseään? Mietin pitkään, valitsenko tätä kolumnisarjaa varten asiallisen ja etäisen linjan (mikä olisi luontevaa vanhalle uutistoimittajalle) vai olisinko rento lörpöttelijä.
Olen aina ollut surkea tekemään valintoja. Tiedättehän, olen se todella ärsyttävä tyyppi, joka ei ikinä osaa päättää, minne mennään kaljalle, mitä tehdään ruuaksi ja mikä elokuva valitaan Makuunista. Ikään kuin epäkiitolliseksi vastapainoksi teen joskus kauaskantoisiakin päätöksiä hetken mielijohteesta (pitäkää tatuointikoneet kaukana minusta).
Etenkin elämän risteyskohdissa tehdyt valinnat saattavat jäädä kaihertamaan pitkäksi aikaa. Jossittelen. Onneksi en ole yksin. Vatvominen lienee nyt ajankohtaista monelle: ”Valitsinko oikean opiskelupaikan? Oliko järkevää pitää välivuosi? Joudunko nyt kortiston kautta katuojaan, koska seurasin unelmiani?”
Aikamme tuntuu vaativan selvännäkijän kykyjä. Erehtyminen on uusi kuolemansynti. Risti on kuitenkin kohtuuton kantaa. Harha-askeleet kuuluvat ihmiselämään, jota ei voi laskelmilla ohjata, vaikka kempeleläinen insinööri sanoisi mitä.
Einmal ist keinmal. Se on tähdellinen sanonta jokaisen vaiheilijan ja märehtijän lempikirjasta Milan Kunderan Olemisen sietämättömästä keveydestä. Se tarkoittaa, että kerran tapahtuva on kuin koskaan tapahtumaton. Emme voi tietää, mikä valinta on oikea, koska emme voi vertailla eri lopputuloksia keskenään. Jos elämme vain kerran, elämässä ei ole kenraaliharjoituksia. Kaikki on tässä. Meitä ei voi tuomita valinnoistamme.
Ikävä kyllä Kundera ei kerro meille kumpi elämänfilosofia on oikea: edellä mainittu kevyt ja lohdullinen versio vai se painava, nietzscheläinen ikuisen paluun teoria, jossa joutuisimme kokemaan tekojemme seuraukset loputtoman monta kertaa.
Jälkimmäinen vaihtoehto ei kuulosta mukavalta, joten hoen itselleni mieluiten einmal ist keinmalia silloin, kun oikein hirvittää. Jos sekään ei auta, palautan mieleeni Mr. Nobody -elokuvan. Siinä safiirisilmäisen Jared Leton esittämän Nemon tekemistä erilaisista valinnoista haarautuu aina täysin erilainen elämänpolku. Hänen täytyy tehdä elämänsä merkittävin valinta vasta yhdeksänvuotiaana: asuako isänsä vai äitinsä luona? Kaikki valinnat tuovat lopulta tuskaa. Tätäkö on elämä? Ei sentään. Nemo löytää onnen, kun hän ei valitse ollenkaan vaan antaa sattuman päättää.
Kundera, tuo vanha pirulainen, on tietenkin ottanut sattumankin hampaisiinsa, ja se on kohtalon kanssa osa sietämättömän keveyden katkeransuloista keitosta, mutta en edes mene siihen. Minulta loppuu tila, ja teiltä kärsivällisyys. Mennään jonnekin kaljalle keskustelemaan tästä lisää. Päättäkää te minne.
