Kansanedustaja Olli Immosen Facebook-päivityksen myötä Suomessa saatiin nähdä harvinaisen voimakasta kansalaiskeskustelua ja -aktivismia: someväittelyä, bloggauksia ja mielenosoituksia.
Kaikilla tuntui olevan takuuvarma näkemys siitä, mikä on pielessä: rasismi, maahanmuutto, persujen suvaitsemattomuus, suvaitsevaiston naiivius. Ja jos tämä yksi asia vain korjattaisiin, niin kaikilla olisi parempi olla.
En usko. En usko pätkääkään. Minun nähdäkseni tarttumalla näihin ilmiöihin hoidetaan lähinnä oiretta, ei varsinaista ongelmaa.
Mikä se ongelma sitten on?
Ihmisen kyvyttömyys erottaa itseään omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Me tarraamme ajatuksiimme kiinni, vaalimme niiden herättämiä tunnetiloja. Emme osaa nähdä sitä, että kaikki tunteet ja ajatukset ovat vain ohimeneviä ilmiöitä, jotka elävät ja muuttuvat jatkuvasti. Me otamme ne tarpeettoman vakavasti ja toimimme niiden ohjaamina, annamme niiden muuttua todellisuudeksi.
Millainen maailma olisi nyt, jos nuori Adolf Hitler olisi ymmärtänyt Saksan ongelmien pistämisen juutalaisten syyksi olevan vain tuulesta temmattu ja ohimenevä ajatus? Mitä olisi tapahtunut, jos Pekka-Eric Auvinen olisi kyennyt huomaamaan koulukiusaamisesta nousevan raivon olevan vain vihan tunnetta eikä tappamiseen kehottava käsky? Moniko itsemurha olisi jäänyt tekemättä, jos loppuun palanut ihminen olisi ymmärtänyt, että vaihtoehdottomuuden ajatus päässä ei olekaan totta?
Ja mitä kaikkea hyvää kykenisimme lajitovereillemme tekemään, jos ymmärtäisimme pelkojemme ja katkeruutemme olevan vain sumeita tunteiden ja ajatusten sekamelskoja, joilla on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa?
Aivan liian harvoin ihminen pysähtyy kysymään itseltään, mitä hänen päässään tapahtuu. Tämä näkyi myös kesän rasismikeskustelussa: juuri kukaan ei tuntunut pysähtyvän pohtimaan, mistä hänen tunnetilansa ja ajatuksensa oikein kumpuavat ja millaista jälkeä ne ympäristössä aiheuttavat. Liian harva kysyi itseltään: minkä takia juuri minun näkemykseni on se oikea?
On ymmärrettävää, että näin käy. Voimakkaan tunteen tai yksinkertaisen loogiselta tuntuvan ajatuksen voimassa toimiminen saa aikaan itsevarman olon, tunteen jostakin varmasta tässä epävarmuuden rakentamassa maailmankaikkeudessa. Jokainen meistä kuitenkin kaipaa jotakin pitävää, josta tarttua kiinni.
On kuitenkin olemassa yksi asia, joka on aina olemassa ja ehdottoman varma: tämä hetki. Ja mitä paremmin on läsnä tässä hetkessä, sitä selkeämmin pystyy pohtimaan oman toimintansa vaikutuksia muihin ihmisiin ja elinympäristöönsä.
Läsnäolon taito on se työkalu, jolla maailma pelastetaan. Tai niin ainakin nämä ajatukset päässäni väittävät.
