Kategoria: Kolumni

Joskus ystävä ajautuu kammottavaan ihmissuhteeseen.

Häntä nöyryytetään, manipuloidaan ja käytetään hyväksi toistuvasti. Erityisen raastavaksi tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun tilanne on kestänyt pitkään, mutta ihminen ei osaa lähteä suhteesta pois. Hän uskoo manipuloijan valheisiin, uskoo että kaikki muuttuu paremmaksi, vaikka mikään merkki ympärillä ei todista positiivisen muutoksen puolesta.

Katsellessani suomalaista yhteiskunnallista keskustelua en voi välttyä ajatukselta, että suomalaiset ovat kansana alistettu ja hyväuskoinen puoliso.

Joka kerta kun eduskunnan päättäjät on valittu, valitus alkaa: meitä kyykytetään, kohdellaan huonosti, meitä ei kuunnella. Tätä valitusvirttä veisataan neljä vuotta ja vannotaan, että ensi kerran kun tulevat vaalit, niin asiat muuttuvat. Tähän ei enää suostuta.

Mutta muutosta ei koskaan tapahdu. Vaalien alla manipulaattorit kaivavat esiin uudet valheet, uudet lupaukset, vannovat, että tällä kertaa asiat menevät toisin. Eivätkä ne koskaan mene: vaalien jälkeisen kuherruskuukauden jälkeen hulluus alkaa alusta, sirkus toistuu samanlaisena kuin edellisenkin eduskunnan kohdalla.

Jos kansa ja poliitikot olisivat parisuhteessa, itsestään välittävä kansa olisi hakenut lähestymiskieltoa jo ajat sitten.

Mikä meistä on tehnyt näin passiivisia ja vaihtoehdottomuuden hyväksyviä? Hektisen työelämän tuoma uupumus? Median ja internetin aiheuttama turtumus? Vai edustuksellisen demokratian passivoiva ja laiskistava vaikutus, lähtökohtainen ajatus siitä, että minun asioitteni hoitaminen on jonkun muun homma, ei minun?

Mikä sitten olisi parempi vaihtoehto päätöksenteolle kuin edustuksellinen demokratia? Suora demokratia ja kansanäänestykset? En luota niihinkään, sillä suurella osalla ihmisistä ei ole riittävästi tietoa tehdäkseen hyviä ja rationaalisia päätöksiä.

Jos Suomessa äänestettäisiin nyt, pitäisikö kannabis laillistaa, lopputulos olisi todennäköisesti negatiivinen, koska tunnelohko monen suomalaisen päässä karjaisee, että huumeet ovat pahasta ja väärin. Näin tapahtuisi siitä huolimatta, että tieteeseen perustuva tutkimustieto ja Yhdysvalloissa tehdyt laillistamiskokeilut ovat osoittaneet, että päihteiden laillinen hallinnointi tuottaa parempia tuloksia kuin rikollisuutta lisäävä ja ihmisiä syrjäyttävä kieltolaki.

Kansanäänestysten ongelma on tunteeseen nojaaminen ja asiantuntijuuden puute, eikä niistä sen vuoksi ole monimutkaisen päätöksenteon ratkaisuvälineeksi.

Mikä sitten olisi parempi järjestelmä? En tiedä. Mutta murros tarvitaan. Tunnetun sitaatin mukaan hulluutta on se, että tekee asiat aina samalla tavalla, mutta odottaa erilaista lopputulosta.

Mielestäni olemme olleet hulluja riittävän kauan.

Kesäisen rasismikeskustelun aikana perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo kertoi Ilta-Sanomien toimittajalle kosovolaismiehestä, jolle olisi Suomeen tultua sanottu, ettei kannata mennä töihin. Kela maksaisi kaiken.

“Oli tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan”, Slunga-Poutsalo totesi. Juuri kokemus maahanmuuttajien suosimisesta lisää hänen mukaansa vastakkainasetteluja. Todellisuuspohjaa kokemukselle ei ole: sosiaaliturvan asiantuntijoiden mukaan maahanmuuttaja ei Suomessa voi missään tilanteessa saada muita parempaa sosiaaliturvaa.

Slunga-Poutsalo on kuitenkin tavallaan täysin oikeassa. Seurausten kannalta on todellakin ihan sama, onko tarina tosi vai ei, jos siihen uskotaan. Valheellinen tarina alkaa äkkiä kuulostaa todelta, jos sen eri versioita kuulee tarpeeksi usein, varsinkin, jos tarinaa toistavat erilaiset yhteiskunnalliset auktoriteetit.

Myös opiskelijoita käsitteleviä kirjoituksia lukiessa saa välillä hämmentyä, vaikka niissä sävy onkin vähemmän kiihkeä kuin maahanmuuttokeskustelussa. Opiskelijoista ja yliopistoista puhutaan harmittavan usein leimaavasti ja faktoja tarkistamatta.

Moni suomalainen kokee, että opintotuella voi laiskotella ja yliopistolla notkua kuinka kauan tahansa, kunnes sitten valmistuu työttömäksi. Todellisuudessa opintotuen nostaminen vaatii 5 opintopisteen suorittamista kuukaudessa, mikä vastaa 33 viikkotyötuntia.

Jos haluaa valmistua niin, että tukikuukaudet riittävät, joutuu opiskelemaan vielä reilusti vauhdikkaammin. Mitä korkeampi koulutustaso ihmisellä on, sitä epätodennäköisempää on edelleen myös työttömyyden kokeminen.

Keväällä moni kansanedustaja puolusti hallitusohjelmaan kirjattuja isoja opintotukileikkauksia. Todettiin, että koska yliopisto-opiskelijat valmistuvat liian hitaasti, on aikakin antaa opiskelijoille keppiä. Ajatus sopii hyvin tarinaan tai diskurssiin, jossa opiskelijat vitkuttelevat opintojaan liian hyvällä sosiaaliturvalla. On ikävää, että päättäjät perustelevat leikkauksia mielikuvalla, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.

Sosiaaliturvan leikkaukset nopeuttavat opiskelijoiden valmistumista yhtä varmasti kuin Kela hukuttaa maahanmuuttajat ylimääräisiin sosiaalietuuksiin. Opetus- ja kulttuuriministeriön oma tutkimus viime vuodelta osoittaa, että eniten opiskelijoiden valmistumista hidastaa työssäkäynti. Se taas on välttämätöntä, jos sosiaaliturva ei riitä elämiseen.

H ei, olen Eleonoora, kirjallisuuden opiskelija, ikuinen kesätoimittaja ja uusi kolumnistinne. Kuuluukohan näissä edes esitellä itseään? Mietin pitkään, valitsenko tätä kolumnisarjaa varten asiallisen ja etäisen linjan (mikä olisi luontevaa vanhalle uutistoimittajalle) vai olisinko rento lörpöttelijä.

Olen aina ollut surkea tekemään valintoja. Tiedättehän, olen se todella ärsyttävä tyyppi, joka ei ikinä osaa päättää, minne mennään kaljalle, mitä tehdään ruuaksi ja mikä elokuva valitaan Makuunista. Ikään kuin epäkiitolliseksi vastapainoksi teen joskus kauaskantoisiakin päätöksiä hetken mielijohteesta (pitäkää tatuointikoneet kaukana minusta).

Etenkin elämän risteyskohdissa tehdyt valinnat saattavat jäädä kaihertamaan pitkäksi aikaa. Jossittelen. Onneksi en ole yksin. Vatvominen lienee nyt ajankohtaista monelle: ”Valitsinko oikean opiskelupaikan? Oliko järkevää pitää välivuosi? Joudunko nyt kortiston kautta katuojaan, koska seurasin unelmiani?”

Aikamme tuntuu vaativan selvännäkijän kykyjä. Erehtyminen on uusi kuolemansynti. Risti on kuitenkin kohtuuton kantaa. Harha-askeleet kuuluvat ihmiselämään, jota ei voi laskelmilla ohjata, vaikka kempeleläinen insinööri sanoisi mitä.

Einmal ist keinmal. Se on tähdellinen sanonta jokaisen vaiheilijan ja märehtijän lempikirjasta Milan Kunderan Olemisen sietämättömästä keveydestä. Se tarkoittaa, että kerran tapahtuva on kuin koskaan tapahtumaton. Emme voi tietää, mikä valinta on oikea, koska emme voi vertailla eri lopputuloksia keskenään. Jos elämme vain kerran, elämässä ei ole kenraaliharjoituksia. Kaikki on tässä. Meitä ei voi tuomita valinnoistamme.

Ikävä kyllä Kundera ei kerro meille kumpi elämänfilosofia on oikea: edellä mainittu kevyt ja lohdullinen versio vai se painava, nietzscheläinen ikuisen paluun teoria, jossa joutuisimme kokemaan tekojemme seuraukset loputtoman monta kertaa.

Jälkimmäinen vaihtoehto ei kuulosta mukavalta, joten hoen itselleni mieluiten einmal ist keinmalia silloin, kun oikein hirvittää. Jos sekään ei auta, palautan mieleeni Mr. Nobody -elokuvan. Siinä safiirisilmäisen Jared Leton esittämän Nemon tekemistä erilaisista valinnoista haarautuu aina täysin erilainen elämänpolku. Hänen täytyy tehdä elämänsä merkittävin valinta vasta yhdeksänvuotiaana: asuako isänsä vai äitinsä luona? Kaikki valinnat tuovat lopulta tuskaa. Tätäkö on elämä? Ei sentään. Nemo löytää onnen, kun hän ei valitse ollenkaan vaan antaa sattuman päättää.

Kundera, tuo vanha pirulainen, on tietenkin ottanut sattumankin hampaisiinsa, ja se on kohtalon kanssa osa sietämättömän keveyden katkeransuloista keitosta, mutta en edes mene siihen. Minulta loppuu tila, ja teiltä kärsivällisyys. Mennään jonnekin kaljalle keskustelemaan tästä lisää. Päättäkää te minne.