Jutut kategoriassa Kolumni - Sivu 39 43:stä

Varma epävarmuus

Yliopiston jälkeinen elämä on tuntemattomuudessaan jännittävää, arvelee Sanna Häyrynen.

En mennyt graduseminaariin, koska en uskaltanut valmistua. Kandikevään jälkeen tulevaisuus ahdisti. En voinut kuvitella itseäni maisterina ja työnhakijana edes parin vuoden päästä. Mistä olisin saanut töitä ohuella pikatutkinnolla? Korvani rekisteröivät kaikki maininnat yt-neuvotteluista ja rekrytointien raadollisuudesta.

Pienessä paniikissa otin aikalisän. Aloitin kaksi uutta sivuainetta ja päätin hakea erilliseen maisteriohjelmaan. Tein kuten lukion opinto-ohjaaja neuvoi. Hän sanoi meille abeille, että taantuma on ideaali ajankohta opiskelulle. Talous ehtisi kääntyä nousujohteiseksi, joten työpaikkoja olisi tarjolla, kun saisimme paperit käsiimme.

Lausahduksen aikoihin investointipankki Lehman Brothers oli juuri romahtanut, ja talouskriisi vyöryi Atlantin yli kohti Pohjolaa. Vielä seitsemän vuoden jälkeenkään Suomi ei ole kunnossa.

Ei ihme, jos yliopiston turvakehdosta ulkomaailmaan siirtyminen tuntuu radikaalilta elämänmuutokselta. On omaksuttava uusi rooli, ehkä muutettava vieraalle paikkakunnalle, rakennettava arki uudelleen. Pitäisi luottaa yliopistovuosina kerrytettyyn asiantuntijuuteensa, löytää silpun ja pätkän seasta sopiva paikka.

Pessimistiset puheensävyt tunkevat lehdistä, televisiosta, radiosta, kahvipöytäringeistä ja omasta päästä. Sanat luovat todellisuutta. Ikäluokkamme edustajat pitävät jo itsestäänselvyytenä, että työt tulevat ja menevät tai ne pitää luoda itse, oman näköisiksi.

Työelämätutkija Anu Järvensivu sanoo, että y-sukupolvi on tottunut epävarmuuteen ja yksilöllisyyden korostamiseen (Y-sukupolvi on työelämän puhemies, Kauppalehti 17.5.2015). Annamme sitä, mitä on tilattu: halumme projektitöitä ja profiloimme osaamisemme tilanteen mukaan. Kyse ei ole enää taloustaantumasta vaan pysyvästä työkulttuurin muutoksesta.

Alkusyksystä kilistelin valmistujaisissa. Tuore maisteri arveli, että työpaikkaa tuskin tämän vuoden puolella löytyisi, vaikka hän oli suuntaamassa Etelä-Suomen apajille.

Keksin sopivan valmistujaispuheen aihion vasta juhlien jälkeen, kun olin lenkillä ystäväni kanssa. Poikkesimme polulle, joka oli kummallekin tuntematon. Lenkkiseurani mietti, johtaakohan tie mihinkään. Kuulin toteavani, että yleensä risteys ennen pitkää tulee. Harvoin tiet loppuvat, jossain on aina risteys. Valmistumisen hetkikään ei tarkoita seinää tai keskelle suota joutumista.

Maisteri, jolle kilistelin, sai muutama viikko publiikin jälkeen ensimmäisen parin kuukauden pestinsä – ihan oikeita töitä. Uusi tie tuli sattumalta eteen, vaikka hän ei odottanut mitään. Ehkä juuri epävarmuus toi hänelle varmuutta.

Vaikka työmaailma tuntuu arvaamattomalta, sen mahdollisuudetkin ovat onneksi arvaamattomat. Oikeastaan aika jännittävää, etten tiedä, mitä tienviitassani lukee, kun opinnot graduprosessin jälkeen päättyvät.

Julkaistu 11.11.2015

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Avaruudella on meille asiaa

Jokaisen olisi hyvä tuntea avaruutta, toteaa Iikka Kivi.

Kolumni

TEKSTI Iikka Kivi

Välillä minua ihmetyttää se, että ihmiset eivät tunne tähtitaivasta. Otava taivaalta juuri ja juuri löydetään ja ehkä osataan arvata tuikkimaton taivaankappale planeetaksi, mutta siihen tietämys jää.

Arvelen tämän johtuvan suurelta osin kaupungistumisesta – ihminen on siitä ihme epeli, että se osaa muuttaa kaikki luonnon fysikaaliset ilmiöt saasteeksi: äänen, ilman ja viimeisimpänä valon. On se nyt jotensakin noloa, että 2,5 miljoonaa vuotta tänne asti raahautunut Andromedan galaksin valo jää näkymättä, kun oululainen apina haluaa pelata jääpalloa kirkkaassa valaistuksessa kello seitsemän illalla.

Yleissivistykseen tulisi kuulua itsensä laittaminen kosmiselle kartalle, koska se auttaa hahmottamaan maailmankaikkeuden historiaa. Kuu on osa meitä, kolmannen kappaleen maapallosta irtiriuhtaisema pala. Venuksen ilmeetöntä tonnin seteli -pilvimassaa tuijottaessamme ja sen alla riehuvia helvetillisiä oloja kuvitellessamme voimme kenties kurkistaa maapallon lämpenemisen tulevaisuuteen. Ja Orionin tähtisumuun katsellessamme voimme nähdä nuorta kosmista elämää, vastikään syntyneitä tähtiä, meidän tarinamme alkupisteen tapahtumassa uudelleen.

Vaikka jätettäisiin edellä mainitut oppimiseen liittyvät seikat huomiotta, tähtitaivaan tuntemattomuus voi olla ihmiselle haitaksi. Uskon, että piiloon jäävä avaruus väistämättä tekee ihmisestä lyhytnäköisen, typistää katseen vain välittömään lähipiiriin ulottuvaksi. Perspektiivi katoaa, nöyryys hiipuu.

Minuun avoimen tähtitaivaan äärettömän näkymän ja käsittämättömän koon vaikutus on kahtalainen: toisaalta se saa oloni tuntumaan yksinäiseltä ja kokemaan olemassaolon tuskaa – mitä tarkoitusta minun kaltaisellani pienellä hiekanjyvällä voisi olla näin isossa kuvassa? Ja samalla rajaton tähtitaivas myös rauhoittaa: jos kaikki on näin isolle kanvaasille vedetty ja minä olen hädin tuskin yksi pieni pensselinkosketus siinä, tuskin voin mokata kovin raskaalla tavalla.

Avaruuden kylmyys, pimeys ja äärettömyys tuntuvat pelottavilta. Toisaalta taas tuo samainen tyhjyys on antanut meille kodiksi mukavan planeetan ja sinne lajitovereiksi kasan hauskoja apinoita, joten mikäs tässä öllötellessä. Avaruuden aiheuttamaa eksistentiaalista kriisiä helpottaa eniten toisen ihmisen läsnäolo: aika pienessä ruuhessa tässä istutaan, mutta ainakin samassa veneessä kaikki.

Ihmisen tapa katsella tähtiä, antaa niiden ruokkia mielikuvitusta, pistää mieli askartelemaan suurten kysymysten parissa ja ihailla kosmoksen kauneutta on tuhansia vuosia jatkunut perinne, jonka merkittävyys ihmiselle on paljon suurempi kuin kaikkien piispojen, temppeleiden ja rituaalien tuoma arvo koskaan.

Sitä ei saa päästää katkeamaan.

Julkaistu 11.11.2015

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Leikkauspuhe tarttuu

Mikähän ihmisiä oikein vaivaa? Marraskuussa pidetyissä edustajistovaaleissa ehdokkaat puhuivat kovasti siitä, että Oulun yliopiston ylioppilaskunnan tulisi leikata vimmatusti. Ehdotettiin sellaistakin, että siellä missä on kuluja, sieltä leikataan. Tämä oli varmaankin äärimmäisin kommentti, mutta useiden ehdokkaiden puheista huokui leikkausinto. Enemmän toivoisi kuulevan kehityspuhetta. Ylioppilaskunnan toimistolla tehdään päivittäin tiukasti töitä opiskelijoiden hyvän elämän puolesta ja toimintaa kehitetään […]

Pääkirjoitus

TEKSTI Minna Koivunen

Enemmän toivoisi kuulevan kehityspuhetta. Ylioppilaskunnan toimistolla tehdään päivittäin tiukasti töitä opiskelijoiden hyvän elämän puolesta ja toimintaa kehitetään muiden töiden ohessa, miten jokaisella siihen työaika riittää. Ehdokkailta ja – nyt kun edustajistovaalien tulokset ovat tiedossa – uusilta edaattoreilta toivoisi enemmän ideoita kehittämiseen kuin leikkaamiseen. Usein kehittämisen sivutuloksena kulut alenevat, joten lopputulos on samanlainen. Edustajisto on ylioppilaskunnan linjaava ja strateginen elin, jonka tulisi piirtää isoja viivoja siitä, miten edunvalvontaa viedä eteenpäin tai miten tapahtumia muokattaisiin.

Sanavalinnoilla on väliä. On eri asia sanoa esimerkiksi haluavansa kehittää ylioppilaskunnan edunvalvontaa vaikkapa kansainvälisten opiskelijoiden paremman integroimisen yliopistoyhteisöön edistämiseksi kuin sanoa, että haluamme leikata jostain ylioppilaskunnan jäsenpalvelusta useita tuhansia euroja, koska kaikki eivät sitä käytä. Monesti puhujilla ei vain ole tarpeeksi tietoa, jotta he osaisivat pohtia, miten ylioppilaskunnan toimintaa voi kehittää. Rahasta on aina helppo puhua.

Uskon, että yleinen leikkausinto on tarttunut opiskelijoihin valtakunnan politiikasta. Olemme saaneet koko vuoden – ensin vaalien alla ja sitten uuden hallituksen myötä – kuulla, kuinka paljon Suomen pitää leikata, jotta velka ei kasva liikaa ja mistä kaikesta ”on pakko” leikata. Kun päivittäin lukee lehdistä, että on leikattava on leikattava on leikattava, se ilmeisesti alkaa kaikua ihmisten päässä ja tulee tunne, että joka paikassa on leikattava.

Oulun yliopiston ylioppilaskunnalla kuten Suomen valtiollakaan ei ole tällä hetkellä pakko leikata yhtään mistään. Ylioppilaskunnan talous on tällä hetkellä vakaalla pohjalla ja useat taloustieteilijät ovat eri mieltä Suomen hallituksen linjasta. Kyseessä ovat puhtaasti arvovalinnat siitä, mitä pidetään tärkeänä ja mihin ei haluta käyttää rahaa.

Seurauksia ei tässä kovassa leikkaushuumassa ehditä pohtia tarpeeksi, mikä on kaikkien kannalta huolestuttavaa. Pelottaa, mihin oikein ylioppilaskunta ja Suomi on tällä menolla ajautumassa.

Julkaistu 11.11.201511.11.2015

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Tunnista ja tunnusta stereotypiasi

Mitäpä jos heittäisimme ennakkoluulomme roskiin?

Kolumni

TEKSTI Hennamari Toiviainen

Oletko huomannut, kuinka ihmisillä on tapana luokitella toisiaan erilaisiin ryhmiin? Hiustyyli, pukeutuminen ja ulkoinen olemus antavat meille ensivaikutelman toisesta ihmisestä. Ulkonäön perusteella luokittelemme ihmisen kuulumaan johonkin ryhmään, josta meillä on jokin yleinen käsitys, ennakkoluulo.

Olemme varmaan kaikki kohdanneet tilanteen, jossa ensivaikutelma on kuitenkin pettänyt. Olemme luokitelleet ihmisen kuulumaan johonkin, mihin hän ei tutustumisen jälkeen kuulukaan. Jälkeenpäin tilanne saattaa jopa hävettää.

Jokainen meistä kantaa omia ennakkoluuloja sisällään. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää. Ennakkoluulot voivat olla ajattelulle ja havaitsemiselle jopa hyödyllisiä. Ennakkoluuloja vahvistavat tilanteet ovat arkipäiväisiä ja usein harmittomia, yleistä vitsailua kaveriporukassa. Kun ennakkoluuloja käytetään väärin, ollaan vaikeuksissa. Stereotypiat ovat ennakkoluuloja, jotka ovat jäykistyneet paikalleen niin, ettei ihminen enää näe niiden läpi. Tämä voi ilmetä vaikkapa kärjistyneinä mielipiteinä asiasta, josta tietää vain vähän.

OYY:n tekemän tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskyselyn perusteella yliopistoyhteisössä ennakkoluuloja ja stereotypioita näyttää ilmenevän erityisesti kansainvälisiä opiskelijoita ja heidän kulttuurejaan sekä eri tieteenaloja ja niiden opiskelijoita kohtaan. Teekkarit ovat järkiperäisiä koodarinörttejä (paitsi humalassa), kun taas humanistit ovat päämäärättömästi haahuilevia ja herkkiä maailmanparantajia. Eihän siitä ole haittaa, jos vähän yleistää. Samalla tulee ruokinneeksi stereotypiaa entisestään. Loppujen lopuksi käsityksemme esimerkiksi eri kulttuureista ja niissä elävistä ihmisistä ovat vain stereotypioita, ellemme ole erityisesti kasvattaneet kulttuurista tietoutta etsimällä aktiivisesti tietoa toisista kulttuureista ja niiden ihmisistä.

Nyky-yhteiskunnassamme kannustetaan olemaan erilaisia. Silti ihminen vieroksuu luonnostaan erilaisuutta, muutosta ja tuntematonta. Olemalla erilainen ei välttämättä kuulu mihinkään, ja siksi moni toivoo kuuluvansa johonkin ryhmään erilaisuudestaan huolimatta.

Kun stereotypiat ovat liian vahvoja, ne voivat rikkoa sosiaalisen normin asettamia rajoja. Ei sallita heitä, jotka poikkeavat stereotypiasta. On kuuluttava johonkin muottiin tai on poikkeava. Ei saa olla oma itsensä, jos haluaa kuulua yhteisöön. Suuressa yliopistoyhteisössä jää helposti huomaamatta ne ihmiset, jotka eivät kuulu pienempiin yhteisöihin. Ensin he ovat ulkopuolisia, yksin(äisiä). Lopulta he katoavat, syrjäytyvät.

Mitä jos ensi kerralla, kun kohtaat sinulle ennestään tuntemattoman opiskelijan, heität ennakkoluulosi ja stereotypiasi roskikseen ja tutustut häneen ilman oletuksia? Kiinnitä enemmän huomiota heihin, jotka vaikuttavat erilaisilta ja mieti, mitä voisit heiltä oppia. Mieti ensin hetki ajatuksiasi ja sano ne vasta sitten julki. Kohtaa ihminen hänenä itsenään, älä hänen viiteryhmästään muodostetun ennakkokäsityksen kopiona

Julkaistu 21.10.2015

Hennamari Toiviainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen sosiaalipoliittinen asiantuntija, joka jatkoi matkaansa Oulun kaupungille kuntalaisvaikuttamisen koordinaattoriksi. Twitter: @HennamariT

Lue lisää:

Pelasta sielumme humanisti

Humanisti osaa kysyä ikäviä kysymyksiä.

Kolumni

TEKSTI Eleonoora Riihinen

Nobel-palkittu intialainen filosofi Rabindranath Tagore piti vuonna 1917 Japanissa kuuluisan luennon. Hän varoitti kuulijoita länsimaisesta kilpailukulttuurista. Tagore havaitsi ihmisten suostuvan talous- ja valtakoneistojen hammasrattaiksi. Hän sanoi ihmisten tekevän asteittaista itsemurhaa näivettämällä sieluaan.

Mitähän mieltä Tagore olisi siitä, että melkein 100 vuotta myöhemmin Japani tunnetaan itsemurhistaan? Vauraassa Japanissa tehdään seitsemänneksi eniten itsemurhia maailmassa. Merkittävä syy itsemurhille on työttömyys. Ennenaikaisiin kuolemiin johtaa myös liika työ. Liikarasitus aiheuttaa sydänpysähdyksiä.

Japanin työkulttuuriin liittyvien kuolemien taustalla on kompleksinen sekoitus rituaali-itsemurhien pitkää traditiota ja kunniakulttuuria. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Tagore oli oikeilla jäljillä.
Tutkitaan filosofiaa pahaenteisten sanojen takana. Tagore laittoi merkille, että ihmiset hakevat lohtua ja iloa tavaroista. Hän pelkäsi, että ihmiset alkavat nähdä toisensa tavaroina. Tällöin ihminen ei kohtaa toista ajattelevana ja tuntevana oliona, vaan hyödyllisenä välineenä tai esteenä omille tavoitteille.

Miten estää tämä kehitys? Filosofi uskoi, että kriittinen ajattelu pelastaa moraalin turtumukselta. Hänen kasvatusfilosofiansa nojasi sokraattiseen menetelmään, jota hän sovelsi taideaineiden avulla. Humanismi on rakentunut samalle toisinajattelun vaatimukselle.

Voi Tagore, tästä sinä järkyttyisit. Helsingin Sanomat (23.9) uutisoi Japanin hallituksen halusta lakkauttaa humanistiset tiedekunnat yliopistoissa. Hallituksen mielestä teoreettinen opetus on vähintään muutettava käytännönläheiseksi tavalla, josta on suoraa hyötyä teollisuudelle.

Japanin hallitus pitää humanismia tuottamattomana höttönä eikä ole ajatuksineen yksin. Talouskasvuun ja innovaatioihin keskittyvä koulutuslinjaus valtaa alaa opintosuunnitelmista ympäri maailmaa. Yhdysvaltalainen filosofi ja Suomen Akatemian akateemikko Martha C. Nussbaum kutsuu ilmiötä hiljaiseksi kriisiksi. Nussbaumin mukaan se, että kansakunnat kasvatetaan tavoittelemaan lyhyen aikavälin hyötyä, vaarantaa koko demokraattisen järjestelmän.

Innovaatioita tarvitaan, mutta minkä kustannuksella?
Tagoren ja Nussbaumin huolille löytyy perusteita. Meillä on järjestelmä, joka pelastaa ihmisten sijasta pankit. Olemme harjaantuneet vaimentamaan omatuntomme vaate- ja ruokakaupoissa. Meillä on viimeaikoina pidetty normaalina keskustelua, jossa maahamme saapuneista ihmisistä puhutaan kuluina ja hyödykkeinä.

Jos ottaisimme aikamme moraalikriisit vakavasti, olisiko meillä veroparatiiseja? Sokrates vertasi itseään paarmaan, joka härnää ikävillä kysymyksillään mukavuudenhaluista kansakuntaa.
On selvää, että tarvitsemme edelleen humanisteja kysymään ikäviä kysymyksiä.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty Martha C. Nussbaumin teosta Talouskasvua tärkeämpää (2010).

Julkaistu 21.10.2015

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Ei liity sinuun mitenkään

Älä ota kaikkea henkilökohtaisesti.

Kolumni

TEKSTI Iikka Kivi

Kohtaan työssäni paljon arvostelua. Se on julkisen ja luovan tekemisen yksi keskeisistä ulottuvuuksista. Ihmiset kyselevät, miten jatkuvaa arvioitavana olemista kestää. Että pitää varmaan kasvattaa melko paksu nahka.

Ei pidä. Paksu nahka on haitaksi. Se eristää ja pilaa herkkyyden. Ja herkkyys, kyky olla kosketuksissa ympäröivään maailmaan, on juuri se elementti joka taikoo maailmankaikkeuden päämäärättömästä kaaoksesta esiin runoja, maalauksia ja lauluja (ja minun kohdallani kikkelivitsejä).

En pyri parkkiinnutukseen. Olen vain opetellut olemaan ottamatta asioita henkilökohtaisesti.

Mielessämme asuu ego, joka määrittää itsensä erillisyyden ja konfliktien kautta. Koska se ei voi olla olemassa ilman ristiriitoja, se etsii niitä kaikesta mahdollisesta. Ja mikä olisikaan tehokkaampi ja helpompi tapa vahvistaa egoa kuin ottaa kaikki maailman tapahtumat henkilökohtaisesti.

Tämä tapa ajatella on läsnä kaikkialla ja jatkuvasti. Ihmiset pahoittavat mielensä kun bussikuski töksäyttää rumasti aamuruuhkassa, ihmettelevät, miksi juuri heille piti olla ilkeä. Jengi raivoaa sosiaalisessa mediassa, että turvapaikanhakijat tulevat viemään heidän verorahansa. Ihmiset ottavat henkilökohtaisesti jopa vuodenajat ja sään. Totta kai juuri silloin pitää sataa koko kesän, kun kerrankin olisi pidempi loma.

Tässä ei ole mitään järkeä. Valtaosalla maailmankaikkeuden tapahtumista ei ole yhtään mitään tekemistä sinun kanssasi. Sinä elät äärettömässä avaruudessa, jossa on miljoonia galakseja, biljoonia tähtiä ja loputtomasti erilaisia elämänmuotoja. Miten tämä suunnaton kosmos voisi olla kiinnostunut tekemään sinun kaltaisesi hiekanjyvän elämästä mahdollisimman hankalaa?

Ehkä bussikuski ei inhoakaan sinua, vaan hänellä oli kotona riita ennen töihinlähtöä. Ehkä turvapaikanhakija ei haluakaan viedä sinun duuniasi, vaan haluaa omalle perheelleen paremman elämän. Ja ehkä sateinen kesä ei ole kiusantekoa, vaan pelkästään planeettamme sääjärjestelmän tuottama ilmiö.

Maailmankaikkeus ei ole kiinnostunut sinusta eikä sinun tekemisistäsi. Fysiikka määrää säännöt, energia virtaa ja ottaa välimuotoja, joista sinä olet yksi. Siinä kaikki. Ei kohtaloa, ei kurjaa onnea, ei mitään ennalta määrättyä. Ei mitään sinun kiusaksesi, vaan siksi, että näin tällä kertaa kävi. Tällainen maailmankaikkeus tapahtui.

Kun ymmärtää, että juuri mikään ei liity sinuun, kokee usein mitättömyyden tunteen. Mutta mitä pahaa siinä on? Miksi sinun pitäisi olla niin merkittävä?

Sen sijaan, että kokisit olevasi maailmankaikkeuden keskipiste, voit tunnustella maailman todellisempaa olemusta – virtaa jossa olet, halusit tai et.

Kokeile päästää irti. Älä tartu kiviin.

Julkaistu 21.10.2015

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi