Jutut kategoriassa Kolumni - Sivu 38 42:stä

Mahdollisuuksien luojat

Rakennemuutoksen vuoksi kaikille ei enää riitä työpaikkoja isoissa yrityksissä tai valtiolla. Ei tule uutta Nokiaa, joka työllistäisi tuhansia ihmisiä. Ei, vaikka päättäjät siitä jaksavat unelmoida. Siksi yhä useamman on itse rakennettava työpaikkansa eli luoda oma yritys. Niin on Oulussa tehtykin. Täällä syntyy noin tuhat yritystä vuodessa. Harva syntyy yrittäjäksi, mutta jokainen voi sen oppia. Perheestä […]

Pääkirjoitus

TEKSTI Minna Koivunen

Harva syntyy yrittäjäksi, mutta jokainen voi sen oppia. Perheestä yrittäjyyteen voi saada jo nuorena kipinän, jos vanhemmat ovat yrittäjiä. Monilla ei kuitenkaan tällaista tilannetta ole. Siksi on hyvä, että useita vuosia yrittäjyydestä on puhuttu paljon. Jospa se hiljalleen alkaisi tuntua nuorista yhdeltä uravaihtoehdolta.

On hienoa, että meillä Oulussa on eloisa startup- ja yrittäjyysyhteisö, josta saa apua ja tukea. Yhteisö on hieman pirstaleinen, kun on Business Kitchen, Yritystakomo, Yrityskiihdyttämö, Business Oulu, Njetworking ja monia muita. Mutta on parempi olla paljon erilaisia hautomoita, kiihdyttämöitä ja yrittäjäkeskuksia, koska jostain varmasti saa neuvoja, kun yrittäjyys kiinnostaa tai jos sinulla on jo valmis liikeidea.

Kulunut vuosi on ollut Oulun yliopistolla yrittäjyyden vuosi. Se ei ole kovin paljon Linnanmaan kampuksen käytävillä näkynyt. Jokunen yrittäjyystapahtuma on ollut. Yliopisto ei ole kuitenkaan toteuttanut yrittäjyysvuotta pienellä liekillä, vaan siellä on tehty työtä, joka ei ulospäin näy. Haastatellessani Mia Kemppaalaa sivulta 12 alkavaa Oulun startup-yhteisöstä kertovaa juttua varten hän kertoi, että yrittäjyys on jatkossa vahvemmin yliopiston rakenteissa. Tämän eteen tehty työ on meillä muille näkymätöntä, mutta tulee näkymään myöhemmin. Ehkäpä tästä työstä yliopiston olisi kannattanut viestiä, ettei yrittäjyyden teemavuosi olisi näyttäytynyt niin laimeana.

Osa tuota yllä mainittua työtä on tammikuussa avattava oppimis- ja yhteistyöympäristö Tellus Innovation Arena. Sen tarkoituksena on olla matalan kynnyksen paikka, jonne voi tulla oman yritysideansa kanssa ja saada siihen apua esimerkiksi yrittäjyys- ja innovaatiopalveluista. Tällainen keskus on erittäin tervetullut Linnanmaan kampukselle, koska Telluksessa opiskelijat saattavat törmätä vahingossa yrittäjyyteen ja innostua siitä.

Opiskelijat, pohtikaa miten saisitte oman osaamisenne siirrettyä yritykseksi ja menkää rohkeasti juttelemaan ideoistanne Tellukseen tai keskustassa sijaitsevaan korkeakoulujen yrittäjyyskeskus Business Kitcheniin. Helpoin askel on seurata esimerkiksi Oulu ES:ää Facebookissa, koska silloin saa tiedon kaikista heidän järjestämistään tapahtumista. Lisäksi: muistakaa keskustella omista ideoista ja unelmista muille. Joku muukin saattaa olla kiinnostunut samoista asioista!

Julkaistu 9.12.20159.12.2015

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Älä ole vapaamatkustaja

Järjestötoimintaan ei pidä mennä cv-merkinnän perässä, sanoo Eero Manninen.

Kolumni

TEKSTI Eero Manninen

Olen toiminut jo vuosia erilaisissa johtotehtävissä Pohjois-Suomen suurimmassa nuorisojärjestössä, eli Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa. Tänä aikana olen jatkuvasti saanut ja joutunut pohtimaan järjestöjen johtamista ja siinä työssä kohtaamiani haasteita. Yksi asia, johon huomaan törmääväni aina vain uudestaan, on innostuksen johtaminen: miten saada ihmisistä kaikki se osaaminen irti ja tehokkaaseen käyttöön, minkä he haluavat järjestön käyttöön antaa? Entä miten toimia tilanteessa, jossa ihmisten motivaatiotasot ja ambitiot toiminnan sisällöstä eroavat toisistaan rajustikin?

Olipa sitten kyse ainejärjestön tai killan luotsaamisesta tai toiminnanjohtajan roolista suuremmassa järjestössä, tarvitaan usein muita motivoinnin keinoja kuin suoraa rahapalkintoa tai vastaavaa taloudellista kannustetta. Ihmiset tulevat järjestöihin toteuttamaan itseään ja ideaalitilanteessa tekemään työtään intohimolla ja koko sydämellään. Siksi on erittäin tärkeää saada oikeat ihmiset oikeisiin tehtäviin ja kuunnella heitä herkällä korvalla.

Aihe on ajankohtainen, sillä tähän aikaan vuodesta valitaan järjestöille uudet toimijat ja johtajat ensi vuodeksi. Oletko itse pohtimassa järjestötoimintaan lähtemistä tai järjestössäsi seuraavaan haasteeseen pyrkimistä? Suosittelen lämpimästi, mutta vain siinä tapauksessa, että et ole vapaamatkustaja. Pysähdy pohtimaan syvällisesti sitä, mitä sinä haluat ensi vuonna saavuttaa ja järjestöllesi antaa. Ja erityisesti, miksi. Kun saat kirkastettua tavoitteen itsellesi, on tiesi paljon helpompi sekä valintatilanteessa että tulevana vuonna järjestösi toiminnassa. Järjestötoiminnan yksi lainalaisuus on, että saat siitä sitä enemmän irti, mitä enemmän itse sille annat. Usko pois.

Asia on ajankohtainen myös ylioppilaskunnassa. Ei ole aina itsestään selvää, että ihmiset pyrkisivät luottamustehtäviimme vain ja ainoastaan omasta innostuksestaan johtuen. Olen omien vuosieni aikana nähnyt cv-merkinnän perässä ylioppilaskuntaan tulevia kuten myös päättäjiksi haluavia, jotka himoavat valtaa vailla sen mukana tulevaa vastuuta. Ehkä joissain yksittäisissä tilanteissa olen syyllistynyt ainakin toiseen noista itsekin.

Marraskuun alussa käytiin edustajistovaalit ja ylioppilaskunta sai uuden 37-henkisen edustajiston. Toivon todella, että uusi edustajistomme innostuu työstään heti kautensa alussa ja saamme aikaan aktiivista ja älykästä keskustelua, joka johtaa ylioppilaskunnan kehittymiseen ja hyviin päätöksiin. Siten saamme 37 innostunutta ja asiaansa perehtynyttä johtajaa, jotka pohjaavat päätöksentekonsa älykkääseen argumentointiin ja kunnioittavat myös toistensa mielipiteitä.

Järjestötoiminnasta saa parhaimmillaan valtavan määrän osaamista, tietoa ja laajat verkostot. Se vaatii ainoastaan kovasti töitä, niin kuin mikä tahansa tavoittelemisen arvoinen asia.

Julkaistu 11.11.2015

Eero Manninen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen pääsihteeri. Twitter: @EeroManninen

Lue lisää:

Varma epävarmuus

Yliopiston jälkeinen elämä on tuntemattomuudessaan jännittävää, arvelee Sanna Häyrynen.

Kolumni

TEKSTI Sanna Häyrynen

En mennyt graduseminaariin, koska en uskaltanut valmistua. Kandikevään jälkeen tulevaisuus ahdisti. En voinut kuvitella itseäni maisterina ja työnhakijana edes parin vuoden päästä. Mistä olisin saanut töitä ohuella pikatutkinnolla? Korvani rekisteröivät kaikki maininnat yt-neuvotteluista ja rekrytointien raadollisuudesta.

Pienessä paniikissa otin aikalisän. Aloitin kaksi uutta sivuainetta ja päätin hakea erilliseen maisteriohjelmaan. Tein kuten lukion opinto-ohjaaja neuvoi. Hän sanoi meille abeille, että taantuma on ideaali ajankohta opiskelulle. Talous ehtisi kääntyä nousujohteiseksi, joten työpaikkoja olisi tarjolla, kun saisimme paperit käsiimme.

Lausahduksen aikoihin investointipankki Lehman Brothers oli juuri romahtanut, ja talouskriisi vyöryi Atlantin yli kohti Pohjolaa. Vielä seitsemän vuoden jälkeenkään Suomi ei ole kunnossa.

Ei ihme, jos yliopiston turvakehdosta ulkomaailmaan siirtyminen tuntuu radikaalilta elämänmuutokselta. On omaksuttava uusi rooli, ehkä muutettava vieraalle paikkakunnalle, rakennettava arki uudelleen. Pitäisi luottaa yliopistovuosina kerrytettyyn asiantuntijuuteensa, löytää silpun ja pätkän seasta sopiva paikka.

Pessimistiset puheensävyt tunkevat lehdistä, televisiosta, radiosta, kahvipöytäringeistä ja omasta päästä. Sanat luovat todellisuutta. Ikäluokkamme edustajat pitävät jo itsestäänselvyytenä, että työt tulevat ja menevät tai ne pitää luoda itse, oman näköisiksi.

Työelämätutkija Anu Järvensivu sanoo, että y-sukupolvi on tottunut epävarmuuteen ja yksilöllisyyden korostamiseen (Y-sukupolvi on työelämän puhemies, Kauppalehti 17.5.2015). Annamme sitä, mitä on tilattu: halumme projektitöitä ja profiloimme osaamisemme tilanteen mukaan. Kyse ei ole enää taloustaantumasta vaan pysyvästä työkulttuurin muutoksesta.

Alkusyksystä kilistelin valmistujaisissa. Tuore maisteri arveli, että työpaikkaa tuskin tämän vuoden puolella löytyisi, vaikka hän oli suuntaamassa Etelä-Suomen apajille.

Keksin sopivan valmistujaispuheen aihion vasta juhlien jälkeen, kun olin lenkillä ystäväni kanssa. Poikkesimme polulle, joka oli kummallekin tuntematon. Lenkkiseurani mietti, johtaakohan tie mihinkään. Kuulin toteavani, että yleensä risteys ennen pitkää tulee. Harvoin tiet loppuvat, jossain on aina risteys. Valmistumisen hetkikään ei tarkoita seinää tai keskelle suota joutumista.

Maisteri, jolle kilistelin, sai muutama viikko publiikin jälkeen ensimmäisen parin kuukauden pestinsä – ihan oikeita töitä. Uusi tie tuli sattumalta eteen, vaikka hän ei odottanut mitään. Ehkä juuri epävarmuus toi hänelle varmuutta.

Vaikka työmaailma tuntuu arvaamattomalta, sen mahdollisuudetkin ovat onneksi arvaamattomat. Oikeastaan aika jännittävää, etten tiedä, mitä tienviitassani lukee, kun opinnot graduprosessin jälkeen päättyvät.

Julkaistu 11.11.2015

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Avaruudella on meille asiaa

Jokaisen olisi hyvä tuntea avaruutta, toteaa Iikka Kivi.

Kolumni

TEKSTI Iikka Kivi

Välillä minua ihmetyttää se, että ihmiset eivät tunne tähtitaivasta. Otava taivaalta juuri ja juuri löydetään ja ehkä osataan arvata tuikkimaton taivaankappale planeetaksi, mutta siihen tietämys jää.

Arvelen tämän johtuvan suurelta osin kaupungistumisesta – ihminen on siitä ihme epeli, että se osaa muuttaa kaikki luonnon fysikaaliset ilmiöt saasteeksi: äänen, ilman ja viimeisimpänä valon. On se nyt jotensakin noloa, että 2,5 miljoonaa vuotta tänne asti raahautunut Andromedan galaksin valo jää näkymättä, kun oululainen apina haluaa pelata jääpalloa kirkkaassa valaistuksessa kello seitsemän illalla.

Yleissivistykseen tulisi kuulua itsensä laittaminen kosmiselle kartalle, koska se auttaa hahmottamaan maailmankaikkeuden historiaa. Kuu on osa meitä, kolmannen kappaleen maapallosta irtiriuhtaisema pala. Venuksen ilmeetöntä tonnin seteli -pilvimassaa tuijottaessamme ja sen alla riehuvia helvetillisiä oloja kuvitellessamme voimme kenties kurkistaa maapallon lämpenemisen tulevaisuuteen. Ja Orionin tähtisumuun katsellessamme voimme nähdä nuorta kosmista elämää, vastikään syntyneitä tähtiä, meidän tarinamme alkupisteen tapahtumassa uudelleen.

Vaikka jätettäisiin edellä mainitut oppimiseen liittyvät seikat huomiotta, tähtitaivaan tuntemattomuus voi olla ihmiselle haitaksi. Uskon, että piiloon jäävä avaruus väistämättä tekee ihmisestä lyhytnäköisen, typistää katseen vain välittömään lähipiiriin ulottuvaksi. Perspektiivi katoaa, nöyryys hiipuu.

Minuun avoimen tähtitaivaan äärettömän näkymän ja käsittämättömän koon vaikutus on kahtalainen: toisaalta se saa oloni tuntumaan yksinäiseltä ja kokemaan olemassaolon tuskaa – mitä tarkoitusta minun kaltaisellani pienellä hiekanjyvällä voisi olla näin isossa kuvassa? Ja samalla rajaton tähtitaivas myös rauhoittaa: jos kaikki on näin isolle kanvaasille vedetty ja minä olen hädin tuskin yksi pieni pensselinkosketus siinä, tuskin voin mokata kovin raskaalla tavalla.

Avaruuden kylmyys, pimeys ja äärettömyys tuntuvat pelottavilta. Toisaalta taas tuo samainen tyhjyys on antanut meille kodiksi mukavan planeetan ja sinne lajitovereiksi kasan hauskoja apinoita, joten mikäs tässä öllötellessä. Avaruuden aiheuttamaa eksistentiaalista kriisiä helpottaa eniten toisen ihmisen läsnäolo: aika pienessä ruuhessa tässä istutaan, mutta ainakin samassa veneessä kaikki.

Ihmisen tapa katsella tähtiä, antaa niiden ruokkia mielikuvitusta, pistää mieli askartelemaan suurten kysymysten parissa ja ihailla kosmoksen kauneutta on tuhansia vuosia jatkunut perinne, jonka merkittävyys ihmiselle on paljon suurempi kuin kaikkien piispojen, temppeleiden ja rituaalien tuoma arvo koskaan.

Sitä ei saa päästää katkeamaan.

Julkaistu 11.11.2015

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Leikkauspuhe tarttuu

Mikähän ihmisiä oikein vaivaa? Marraskuussa pidetyissä edustajistovaaleissa ehdokkaat puhuivat kovasti siitä, että Oulun yliopiston ylioppilaskunnan tulisi leikata vimmatusti. Ehdotettiin sellaistakin, että siellä missä on kuluja, sieltä leikataan. Tämä oli varmaankin äärimmäisin kommentti, mutta useiden ehdokkaiden puheista huokui leikkausinto. Enemmän toivoisi kuulevan kehityspuhetta. Ylioppilaskunnan toimistolla tehdään päivittäin tiukasti töitä opiskelijoiden hyvän elämän puolesta ja toimintaa kehitetään […]

Pääkirjoitus

TEKSTI Minna Koivunen

Enemmän toivoisi kuulevan kehityspuhetta. Ylioppilaskunnan toimistolla tehdään päivittäin tiukasti töitä opiskelijoiden hyvän elämän puolesta ja toimintaa kehitetään muiden töiden ohessa, miten jokaisella siihen työaika riittää. Ehdokkailta ja – nyt kun edustajistovaalien tulokset ovat tiedossa – uusilta edaattoreilta toivoisi enemmän ideoita kehittämiseen kuin leikkaamiseen. Usein kehittämisen sivutuloksena kulut alenevat, joten lopputulos on samanlainen. Edustajisto on ylioppilaskunnan linjaava ja strateginen elin, jonka tulisi piirtää isoja viivoja siitä, miten edunvalvontaa viedä eteenpäin tai miten tapahtumia muokattaisiin.

Sanavalinnoilla on väliä. On eri asia sanoa esimerkiksi haluavansa kehittää ylioppilaskunnan edunvalvontaa vaikkapa kansainvälisten opiskelijoiden paremman integroimisen yliopistoyhteisöön edistämiseksi kuin sanoa, että haluamme leikata jostain ylioppilaskunnan jäsenpalvelusta useita tuhansia euroja, koska kaikki eivät sitä käytä. Monesti puhujilla ei vain ole tarpeeksi tietoa, jotta he osaisivat pohtia, miten ylioppilaskunnan toimintaa voi kehittää. Rahasta on aina helppo puhua.

Uskon, että yleinen leikkausinto on tarttunut opiskelijoihin valtakunnan politiikasta. Olemme saaneet koko vuoden – ensin vaalien alla ja sitten uuden hallituksen myötä – kuulla, kuinka paljon Suomen pitää leikata, jotta velka ei kasva liikaa ja mistä kaikesta ”on pakko” leikata. Kun päivittäin lukee lehdistä, että on leikattava on leikattava on leikattava, se ilmeisesti alkaa kaikua ihmisten päässä ja tulee tunne, että joka paikassa on leikattava.

Oulun yliopiston ylioppilaskunnalla kuten Suomen valtiollakaan ei ole tällä hetkellä pakko leikata yhtään mistään. Ylioppilaskunnan talous on tällä hetkellä vakaalla pohjalla ja useat taloustieteilijät ovat eri mieltä Suomen hallituksen linjasta. Kyseessä ovat puhtaasti arvovalinnat siitä, mitä pidetään tärkeänä ja mihin ei haluta käyttää rahaa.

Seurauksia ei tässä kovassa leikkaushuumassa ehditä pohtia tarpeeksi, mikä on kaikkien kannalta huolestuttavaa. Pelottaa, mihin oikein ylioppilaskunta ja Suomi on tällä menolla ajautumassa.

Julkaistu 11.11.201511.11.2015

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Tunnista ja tunnusta stereotypiasi

Mitäpä jos heittäisimme ennakkoluulomme roskiin?

Kolumni

TEKSTI Hennamari Toiviainen

Oletko huomannut, kuinka ihmisillä on tapana luokitella toisiaan erilaisiin ryhmiin? Hiustyyli, pukeutuminen ja ulkoinen olemus antavat meille ensivaikutelman toisesta ihmisestä. Ulkonäön perusteella luokittelemme ihmisen kuulumaan johonkin ryhmään, josta meillä on jokin yleinen käsitys, ennakkoluulo.

Olemme varmaan kaikki kohdanneet tilanteen, jossa ensivaikutelma on kuitenkin pettänyt. Olemme luokitelleet ihmisen kuulumaan johonkin, mihin hän ei tutustumisen jälkeen kuulukaan. Jälkeenpäin tilanne saattaa jopa hävettää.

Jokainen meistä kantaa omia ennakkoluuloja sisällään. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää. Ennakkoluulot voivat olla ajattelulle ja havaitsemiselle jopa hyödyllisiä. Ennakkoluuloja vahvistavat tilanteet ovat arkipäiväisiä ja usein harmittomia, yleistä vitsailua kaveriporukassa. Kun ennakkoluuloja käytetään väärin, ollaan vaikeuksissa. Stereotypiat ovat ennakkoluuloja, jotka ovat jäykistyneet paikalleen niin, ettei ihminen enää näe niiden läpi. Tämä voi ilmetä vaikkapa kärjistyneinä mielipiteinä asiasta, josta tietää vain vähän.

OYY:n tekemän tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskyselyn perusteella yliopistoyhteisössä ennakkoluuloja ja stereotypioita näyttää ilmenevän erityisesti kansainvälisiä opiskelijoita ja heidän kulttuurejaan sekä eri tieteenaloja ja niiden opiskelijoita kohtaan. Teekkarit ovat järkiperäisiä koodarinörttejä (paitsi humalassa), kun taas humanistit ovat päämäärättömästi haahuilevia ja herkkiä maailmanparantajia. Eihän siitä ole haittaa, jos vähän yleistää. Samalla tulee ruokinneeksi stereotypiaa entisestään. Loppujen lopuksi käsityksemme esimerkiksi eri kulttuureista ja niissä elävistä ihmisistä ovat vain stereotypioita, ellemme ole erityisesti kasvattaneet kulttuurista tietoutta etsimällä aktiivisesti tietoa toisista kulttuureista ja niiden ihmisistä.

Nyky-yhteiskunnassamme kannustetaan olemaan erilaisia. Silti ihminen vieroksuu luonnostaan erilaisuutta, muutosta ja tuntematonta. Olemalla erilainen ei välttämättä kuulu mihinkään, ja siksi moni toivoo kuuluvansa johonkin ryhmään erilaisuudestaan huolimatta.

Kun stereotypiat ovat liian vahvoja, ne voivat rikkoa sosiaalisen normin asettamia rajoja. Ei sallita heitä, jotka poikkeavat stereotypiasta. On kuuluttava johonkin muottiin tai on poikkeava. Ei saa olla oma itsensä, jos haluaa kuulua yhteisöön. Suuressa yliopistoyhteisössä jää helposti huomaamatta ne ihmiset, jotka eivät kuulu pienempiin yhteisöihin. Ensin he ovat ulkopuolisia, yksin(äisiä). Lopulta he katoavat, syrjäytyvät.

Mitä jos ensi kerralla, kun kohtaat sinulle ennestään tuntemattoman opiskelijan, heität ennakkoluulosi ja stereotypiasi roskikseen ja tutustut häneen ilman oletuksia? Kiinnitä enemmän huomiota heihin, jotka vaikuttavat erilaisilta ja mieti, mitä voisit heiltä oppia. Mieti ensin hetki ajatuksiasi ja sano ne vasta sitten julki. Kohtaa ihminen hänenä itsenään, älä hänen viiteryhmästään muodostetun ennakkokäsityksen kopiona

Julkaistu 21.10.2015

Hennamari Toiviainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen sosiaalipoliittinen asiantuntija, joka jatkoi matkaansa Oulun kaupungille kuntalaisvaikuttamisen koordinaattoriksi. Twitter: @HennamariT