Tulevaisuus tapahtuu nyt

Mitä päätät tänään, vaikuttaa huomiseen. Sitran megatrendit 2016 –raportin alaotsikko Tulevaisuus tapahtuu nyt on osuva. Kun päätöksiä tehdään, vaikutukset näkyvät vasta kuukausien tai vuosien päästä asiasta riippuen. Siksi liitynkin suomalaisesta korkeakoulutuksesta huolestuneiden joukkoon. Hallituksen viime vuoden kohtuuttomat koulutusleikkaukset alkavat jo näkyä, kun tammikuun lopussa saimme kuulla niin Helsingin yliopiston kuin Aalto-yliopiston massairtisanomisista. Nämä henkilöstön vähennykset […]

Mitä päätät tänään, vaikuttaa huomiseen. Sitran megatrendit 2016 –raportin alaotsikko Tulevaisuus tapahtuu nyt on osuva. Kun päätöksiä tehdään, vaikutukset näkyvät vasta kuukausien tai vuosien päästä asiasta riippuen. Siksi liitynkin suomalaisesta korkeakoulutuksesta huolestuneiden joukkoon. Hallituksen viime vuoden kohtuuttomat koulutusleikkaukset alkavat jo näkyä, kun tammikuun lopussa saimme kuulla niin Helsingin yliopiston kuin Aalto-yliopiston massairtisanomisista. Nämä henkilöstön vähennykset tulevat näkymään koulutuksen ja tutkimuksen tasossa väistämättä.

Pääministeri Juha Sipilän viimeisimmät vakuuttelut Ylen Pääministerin haastattelutunnilla 31. tammikuuta siitä, että leikkaukset eivät tee hallaa tutkimukselle ja opetukselle, ontuivat. Hänen mielestään luovuus pääsee kukoistamaan, kun leikataan, koska uusiutumisen kautta on mahdollista päästä parempiin tuloksiin, kuin silloin, kun on enemmän rahaa käytettävissä. Jossain ympäristössä ja esimerkiksi yksittäisten taiteilijoiden työssä tämä saattaa päteä.

Yliopistoissa irtisanomiset kuitenkin rampauttavat tutkimuksentekoa merkittävästi. Suomessa on jo nyt vähemmän professoreita, kuin muissa Pohjoismaissa (HS 5.2.), joten tutkimuksemme laatua tuskin parantaa, että opetus- ja hallintohenkilökuntaa vähennetään. Se yksinkertaisesti ei motivoi ja tehosta työntekoa, kun menettää työkavereitaan ja joutuu tekemään suuremman työn itse tai tekemään aiempaa vähemmän.

Vaikka Oulun yliopistossa ei ole jouduttu koulutusleikkausten vuoksi käymään yt-neuvotteluja, on uhkia täälläkin ilmassa. Opetus- ja kulttuuriministeriön tulosneuvottelut lähestyvät, ja se odottaa yliopistoilta omia avauksia profilointiin. Huolimatta siitä, että rehtori Jouko Niinimäki on uuden strategian tiimoilta antanut ymmärtää, ettei mikään tiedekunta ole vaarassa, ei siihen voi tuudittautua. Niinimäki on rehtorina lyhyessä ajassa tehnyt rohkeita avauksia ja osoittanut, että tekee välttämättömiä muutoksia. Kymmenen tiedekunnan yliopisto profiloinnin aikakaudella ei kuulosta pysyvältä.

Tulevaisuuden ennakointi on tietenkin vaikeaa ja voihan olla, että yliopistoissa opetuksen laatu ja tutkimustulokset parantuvat. Sitran megatrendiraportissa todetaan parhaiten tulevaisuuden ennakointityössä onnistuvan useimmiten niiden, jotka pyrkivät itse aktiivisesti rakentamaan tulevaisuutta toiveidensa ja visioidensa mukaiseksi. Tähän tukeutuen uskoisin Oulun ylipiston kokonaisuutena menestyvän. Ainakin uusi strategia on niin mahtipontinen ja luottoa omaan osaamiseen löytyy, että noiden visioiden täyttyessä Oulun yliopisto tulee selviämään.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Hollywoodissa on paljon hyvää

Tieteeseen pohjautuvien elokuvien kasvu on iso juttu.

Hollywood-elokuvat tuntuvat nykyään keskittyvän ennalta tunnettuun lähdemateriaaliin. Valtavirtaelokuva kaihtaa aikuisia teemoja ja vaihtaa ne johonkin sellaiseen, jolla on helppo myydä leluja.

Tähän on syynsä: elokuvien tuotantokustannukset ovat kasvaneet niin isoiksi, että riskinottoa vältetään viimeiseen asti. Sen takia on helpompaa tehdä leffa laivanupotuspelistä kuin tuoreesta ideasta, sillä Battleship on edes jossain määrin tunnettu brändi.

Hollywoodille kiukuttelu sen rahanahneudesta on tietysti täysin hyödytöntä, sillä isot elokuvat ovat ensin bisnestä ja vasta sitten kaikkea muuta. Ja vaikka blockbuster-rainojen keskeisiä ideoita ei enää keksitäkään itse, vaan ne napataan jo olemassaolevasta materiaalista, elokuvien sisällössä on tapahtunut paljon positiivisiakin muutoksia.

Roolitusten diversiteetti kasvaa. Hyvänä esimerkkinä toimii tuore Star Wars, jonka pääosissa nähdään Hollywoodille täysin poikkeuksellisesti nainen ja tummaihoinen mies. Täysin valmis prosessi ei tietenkään ole (esimerkiksi Marvel ei ole vieläkään saanut aikaan yhtään supersankarileffaa, jonka pääosassa olisi nainen), mutta suunta on hyvä.

Kaikkein eniten minua ilahduttaa tieteellisen maailmankuvan istahtaminen luonnolliseksi osaksi elokuvien maailmaa. Interstellar leikittelee avaruusmatkailulla, mustilla aukoilla ja aika-avaruusjatkumon vääntelyllä, Scarlett Johanssonin Lucy puolestaan pohtii mitä voisi tapahtua, jos ihminen voisi käyttää aivojensa koko kapasiteettia samanaikaisesti. Gravity kiskaisi teatterissa katsojan kiertoradalle ja muistutti armottomasti avaruuden säälimättömyydestä.

Kaikkein hienointa supersankari- ja nörttibuumissa on se, että tieteellinen lähestymistapa on keino ratkoa elokuvien ongelmia. Rautamies ei saa supervoimiaan kuntosalilta vaan rakentamalla itselleen hyperteknisen haarniskan. Elokuvien arkkisankarina ei enää nähdä valtavalla konekiväärillä varustautunutta lihaskimppua, vaan sankariksi noustaan keräämällä tietoa ja yhdistämällä sitä uusiin ideoihin – innovoimalla, tutkimalla, hakkeroimalla, ohjelmoimalla.

Kaikki elokuvat toki ottavat taiteellisia vapauksia todellisuudesta – esimerkiksi Interstellarin astrounautti olisi kärventynyt tuhkaksi mustan aukon kertymäkiekossa – mutta ylipäätään se, että tieteen tekemistä löydöistä rakennetaan elokuvalle pohja ja löydetään avaimet elokuvan keskeisiin ratkaisuihin, on jo älyttömän iso juttu.

Ja tällä todella on väliä: elokuvat vaikuttavat etenkin alitajuisella tasolla paljon siihen, miten maailmankuvamme rakennamme. Mitä enemmän rakennuspalikoiksi tarjotaan ennakkoluulotonta ja innostavaa suhtautumista tieteeseen, sen parempi on ihmisen tulevaisuus.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Kielletyt sanat

Muutaman ilmauksen boikotointi keventää oloa.

Uudenvuodenlupaukset taitavat olla jo rikottu. Totaalikieltäytyminen sokerista tai vähintään neljässä Sporttipassi-jumpassa käyminen joka viikko olisivat suuria vaatimuksia kenelle tahansa. Saati sitten sellaiselle, joka nauttii suklaasta tai tykkää iltaisin tehdä muutakin kuin kuunnella jumputusta ja ohjaajan huutamia kehuja fantastisille kuntoilijoille. Miksi ihmisen pitäisi vaatia itseltään kohtuuttomuuksia tai kieltää asioita, jotka tuottavat iloa?

Lupausten sijaan halusin tammikuun alussa udella lähimmiltäni, mitä he toivovat vuodelta 2016. On armollisempaa toivoa vaikkapa keskittymistä kuin luvata, että maksimoi päivittäisen tuotteliaisuutensa.

Hämmennyin, kun sain kuulla, että vaikutan kiireiseltä ja minulla on paljon tekemistä. En kokenut, että touhua olisi radikaalisti enemmän kuin ihmisillä keskimäärin. Hieman stressaantunut ehkä olin. Jos luettelen to do -listaani ja nousen lounaspöydästä mutisten, että pitäisi kirjoittaa yksi teksti ja käydä kirjastossa, ei ihme, että elämäni vaikuttaa pakkojen sanelemalta painepesäkkeeltä.

Rupesin tietoisesti siivoamaan pitäisi-verbiä kielenkäytöstäni. Nyt lähden kirjoittamaan ja voisin käydä kirjastossa. Itse asiassa haluan tehdä noita asioita. Olen etuoikeutettu, koska saan tehdä niin. Arki tuntuu paljon mukavammalta.

Ennen vertasin itseäni mystiseen joukkoon nimeltä kaikki.  En ole ainoa kaikki-ajatteluun sortuva. Ajauduin keskusteluun, jossa eräs seurueen jäsen oli viime kesänä käynyt kaksissa häissä. Hän kertoi hieman ahdistuneella äänellä, että kaikki menevät naimisiin. Rankkaa yleistystä, totesin. Hän puhui yhteiskunnan paineesta perustaa perhe. Tuo haiskahtaa normiläähätykseltä, keksittyihin normeihin puristamiselta. Sellaisen huohotuksen voi huoletta karistaa niskastaan.

Yhteiskunta on hyvin epämääräinen möhkäle sanelemaan kenellekään minkäänlaisia määräyksiä henkilökohtaisista elämänvalinnoista. Nuo paineet ovat vain ympäriltä imettyjä sanoja, jotka pohdiskelijan omassa mielessä ottavat käskyn muodon. Kukaan ei pakota. Kyseessä on oma elämämme, omat valintamme.

Mistä nämä päänsisäiset sanelijat tulevat? Sigmund Freudin ajatuksista voidaan kiistellä, mutta ilmiö muistuttaa hänen muotoilemaansa yliminän käsitettä: vaativaa ja perfektionistista minuutemme ulottuvuutta, joka yrittää tukahduttaa mielihyvän ja saa meidät noudattamaan sääntöjä.

Kielitieteen vaikutuksen alaisena olen tullut diskurssiuskovaiseksi. Ympäröivä diskurssi eli sanat ja puheentavat muokkaavat todellisuutta ja käsityksiämme asioista. Sanoilla on valtaa niin yhteisössä kuin yksilön omassa päässä. Ajatuksen voima ei ole humpuukia.

Kuuntelisitko sellaista ihmistä, joka käskyttää tai puhuisitko jollekulle yhtä ilkeästi kuin itsellesi? Tuskin. Toivon, että vuonna 2016 henkilökohtainen vihapuhe vähenee.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Huonosti meni, mutta tulipa tehtyä

Välillä on pakko luopua itsellemme asettamista liian korkeista vaatimuksista.

Luin joululomalla Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin Oneiron. Se oli mielestäni täydellinen romaani: mielenkiintoisia henkilöhahmoja, harkittu rakenne ja kokoelma erilaisia tekstilajeja. Sitten sain selville, että Laura Lindstedt kirjoitti romaaniaan kahdeksan vuotta. Kenellä on aikaa ja jaksamista työskennellä minkään projektin parissa kahdeksan vuotta, kauhistelin.

Toisaalta ymmärrän Lindstedtiä, sillä olen aina ollut hieman perfektionismiin taipuvainen. Uskoisin, että tämä sama vaivaa useita nuorehkoja naishenkilöitä. Täydellisyyden tavoittelu voi saada meidät esimerkiksi alisuoriutumaan opinnoissamme. Esseetä voisi hioa loputtomasti, ja vain ulkoa asetetut aikarajat pakottavat saamaan senkin valmiiksi. Harmi, sillä keskeneräisyydessä olisi kiva velloa.

”En ole vielä valmis kirjoittamaan hyvää gradua”, ajattelin eräänä syksynä, pakkasin malarialääkkeet, moskiittoverkon ja valekihlasormuksen rinkkaani ja lähdin Intiaan. Intian-reissun jälkeen tuli järjestöhommia ja töitä enkä vieläkään ehtinyt kirjoittaa gradua. Sille täytyisi olla kunnolla aikaa, ja halusin tehdä sen hyvin. Minähän en mitään keskinkertaista gradua kirjoita.

Sitten jossain vaiheessa gradun kirjoittaminen oli vain pakko aloittaa. Kirjoitin sitä yhden kevään ajan ja samalla tein kaikki loput rästikurssini. Yritin kirjoittaa mahdollisimman täydellistä tekstiä, mutta samalla hiekka tiimalasissa hupeni vääjäämättä. Päivisin kirjoitin ja öisin purin hampaitani yhteen. Bussimatkoilla yliopiston kirjastoon kuuntelin soittolistaani nimeltä ”Maisteriahdistus”. Joskus vapun jälkeen palautin ison G:n ja olin huojentunut. Ei se ehkä ollutkaan niin iso, nyt kun jälkikäteen mietin.

Työelämässä me perfektionistit joudumme usein luopumaan itsellemme asettamista liian korkeista vaatimuksista. Olen joutunut palauttamaan käännöstöitä, joiden kaikista ruotsinkielisistä termeistä en ole ollut ihan varma. Kaupallisella alalla ollessani tein varmasti kiireen keskellä virheitä, jotka tulivat yritykselle kalliiksi. Lastentanssin opettajana huomasin, etten saakaan kaikkia viisivuotiaita innostumaan tanssiharrastuksesta.

Nykyisessä työssäni ylioppilaskunnassa minulla on usein lukuisia projekteja yhtä aikaa meneillään. En ehdi viimeistellä kaikkia esityksiäni ja toisinaan menen palavereihin valmistautumattomana. Se on ollut ehkä aikuiselämäni kovin mutta opettavaisin kolaus.

Öisin tietysti mietin yksityiskohtia, jotka olisin voinut tehdä paremmin ja surkuttelen omaa epätäydellisyyttäni. Aamun tullen ajattelen hieman itseironisesti: ”Huonosti meni, mutta tulipa tehtyä!” Tällä tarkoitan sitä, että usein jonkin asian valmiiksi saaminen on parempi vaihtoehto kuin täydellinen suoritus. Tekemiään virheitä ei kannata jäädä märehtimään, sillä niistä voi oppia. Latteaa, mutta totta.

Juuli Juntura

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan kansainvälisten asioiden ja järjestöasioiden asiantuntija ja freelancer-kääntäjä. Twitter: @JuuliLouhi

Lue lisää:

Miehet, rikkokaa äijäkuplanne!

Miehenä oleminen on rajoittavampaa kuin naisena oleminen, sanoo Eleonoora Riihinen.

Olen taas viime aikoina törmännyt ilmiöön, jonka olen paremman termin puutteessa ristinyt äijäkuplaksi. Miksi miehille on niin iso kynnys samaistua naiseen tai toteuttaa jotain naiselliseksi miellettyä aktiviteettia, kun tilanne toisin päin on paljon joustavampi?

Miksi naiset äänestävät miehiä ja naisia, mutta miehet eivät äänestä naisia? Miksi tarvitaan äijä-etuliitettä, että miehet kehtaavat harrastaa joogaa, balettia, sisustusta tai Antti Rinteen tapauksessa feminismiä?

Otetaan esimerkki kirjallisuudesta. Jotkut miehet eivät halua lukea naisten kirjoittamia kirjoja. Sille on syy, miksi moni naiskirjailija käyttää sukunimen kanssa pelkkiä etukirjaimia (koska naisen kirjoittama kirja on tietysti naisille ja miesten kaikille), ja miksi Jonathan Franzen hermostuu, kun Oprah suosittelee hänen kirjaansa (koska eiväthän miehet lue naisten suosimia kirjoja).

Kysyin kirjallisuuden äijäkuplasta kolmelta sivistyneeltä ja lukeneelta miespuoliselta ystävältäni. On hassua, että kaikki painottivat sitä, että eivät edusta ”sitä tavallista miestä”. Kuka sitten edustaa? Mikä on se mystinen mieheys, jota niillä isänpäivälahjoiksi myytävillä metsästys-, kalastus- ja sotakirjoilla toteutetaan?

Kaikki sanoivat lukevansa enemmän miesten kirjoittamia kirjoja. Kolmas sanoi lukevansa enemmän ”feminiinisiä” kirjoja, mutta nekin olivat suurimmaksi osaksi miesten kirjoittamia. Mikä tekee kirjasta feminiinisen? Vastaus oli selkeä: tunteet. Tapa, jolla naiset kirjoittavat miesten puhuvan tunteista, on erään ystäväni mielestä vieraannuttava.

Eivätkö miehet ole kirjoittaneet tunteistaan ylitsevuotavasti? Millaisia hahmoja ovat vaikka Goethen Nuori Werther tai F. Scott Fitzgeraldin Jay Gatsby elleivät läpeensä tunteellisia? Miksi naisen tunteet ovat miesten tunteita epäkiinnostavampia?

Koko vieraannuttamiskonsepti on kiinnostava. Vaikka olen feministi, luen esimerkiksi Michel Houellebecqin romaaneja. Aina ei ole vaihtoehtoja. Kirjallisuuden kaanon on lähes kokonaan miesten kirjoittama. Naisena olen tottunut katsomaan sormieni läpi sitä, että naiset fiktiossa ovat yhden ominaisuuden varaan kyhättyjä maskuliinisen näkemyksen äänitorvia, typeriä koristeita, luonnostaan pahoja tai seksuaalisten tarpeiden tyydyttäjiä. Terveisiä vain rajan taa Miller, Hemingway, Bukowski, Kerouac ja etenkin Norman Mailer, joka hakkasi ja puukotti vaimoaan ja lausahti kuolemattomasti, että ”pieni raiskaus tekee aina hyvää miehen sielulle”. Hieman vieraannuttavaa kieltämättä, mutta jos emme sivuuttaisi ilmiötä, emme pystyisi lukemaan suurta osaa maailman kirjallisuuden klassikoista.

Ystäväni kertoivat, että naisten tapa käsitellä kaikkea sukupuolen kautta on epäkiinnostavaa. Miesten ei ole tarvinnut samalla tavalla käsitellä mieheyttään. Olisiko korkea aika?

Miehisyys on kriisissä. Moniarvoistuva maailma on monelle suuri uhka. Miehiltä puuttuu työkaluja käsitellä tunteitaan, sillä eihän yksikään tunneälykäs ihminen uhkaile toista ihmistä niin järkyttävällä asialla kuin raiskaus.

Miehet tarvitsevat äijäkuplaa, koska poikkeaminen perinteisestä miehen kuvasta tuottaa sietämätöntä häpeää. Miehenä oleminen on monella tapaa rajoittavampaa kuin naisena oleminen.

Se on miesten oma lasikatto, jonka paineessa muhii valtavasti pelkoa, tietämättömyyttä ja vihaa

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Suomi suomalaisille, sukupuutto kaikille

Kosmisessa aikaskaalassa Suomi on äärimmäisen lyhyt ja ohimenevä ilmiö.

Suomi suomalaisille.
Sitä on viime aikoina hoettu.

Yksinkertaista sanaparia, jonka takana ei ole välttämättä minkäänlaista logiikkaa tai edes yhtä järjellistä ajatusta.

Ei ole olemassa rationaalista perustetta sille, miksi Suomena tunnettu alue kuuluisi juuri meille. Valtiolliset säädökset toki niin väittävät, mutta aiemmin samantyyppiset pumaskat kertoivat alueen kuuluvat Ruotsille tai Venäjälle. Niihin on turha nojata.

Ja vaikka yrittäisi väittää, että olemme olleet täällä pitkään ja sillä perusteella Suomi kuuluu suomalaisille, luonnontiede ei tue näkemystä. Planeettamme on ollut olemassa 4,5 miljardia vuotta ja Suomen valtio vuosisadan. Kosmisessa aikaskaalassa Suomi on äärimmäisen lyhyt ja ohimenevä ilmiö.

Mutta vaikka jollain keinolla pystyisikin todistamaan että tämä soinen metsäpläntti galaksin reunalla sattuisi kuulumaan juuri suomalaisille, törmätään uuteen ongelmaan: kuka on suomalainen? Suomessa syntynyt? Suomea puhuva? Suomeen integroitunut?

Vastaus tähän on tavallisesti se, että suomalaisia ovat kaikki, jotka elävät suomalaisessa kulttuurissa ja ovat omaksuneet suomalaiset arvot. Mutta lähdepä niitä määrittelemään! Cheekin ja Pää kii -bändin keikoilla tuskin käy kauheasti samaa porukkaa, silti molemmat edustavat suomalaista kulttuuria.

Yhtä mahdotonta on määritellä suomalaisia arvoja: osalle suomalaisuutta edustaa korpikonservatiivisuus, osalle taas liberaali kalliolainen kaupunkikulttuuri.

Suomalaisuutta kuvittelevan mielessä saattaa häilyä jonkinlainen essentialistinen prototyyppisuomalainen, jonka piirteet ja arvot löytyvät kaikista fennoista. Sellaista ei tosielämässä kuitenkaan tapaa, joten sellaisen olemassaololla on turha perustella mitään politiikkaa tai tekoja.

Vaikka nationalistiselle ajattelutavalle on vaikea löytää mitään perustetta, pakolaiskriisin myllerryksessä ja ilmastokriisin uhatessa siihen tunnutaan tarttuvan entistä hanakammin.

Se on ymmärrettävää. Nationalistinen me vastaan muut -ajattelu on lujittanut kansakuntaa uhkia vastaan ennenkin, esimerkiksi talvisodassa. Nyt tilanne on kuitenkin ratkaisevasti erilainen.

Ensimmäistä kertaa ihmislajin historiassa olemme globaalin haasteen edessä. Maapallon resurssit käyvät vuosi vuodelta ohuemmiksi, lajien sukupuuttoaalto uhkaa ja ilmastonmuutos etenee kovaa kyytiä. Ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan koko planeettaa koskevaa ajattelua, ei nurkkakuntaista ”me ensin ja muut sitten”-jurottamista. Suomi suomalaisille -ajattelulla ei ratkaista yhtä ainutta ongelmaa. Sillä vain luodaan vaarallista illuusiota siitä, että hoitamalla pienen maapläntin asiat pienen kansan eduksi jotenkin estetään katastrofi, joka voi tuhota koko lajimme sukupuuttoon.

Ei estetä. Mitenkään.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää: