Kategoria: Kolumni

Jokainen, joka on kuunnellut kirjailija Bret Easton Ellisin podcasteja tietää, että hän inhoaa milleniaaleja melkein yhtä paljon kuin lähes kaikkia vuonna 2015 ilmestyneitä elokuvia.

Ellisin mielestä pari-kolmekymppiset ovat yliherkkiä, kaikkitietäviä loukkaantujia. He kuuluvat nössösukupolveen, jonka narsismia ovat ruokkineet individualistinen kulutuskulttuuri ja ylisuojelevat vanhemmat.

Suomessa sukupolvien välinen kuilu on noussut esiin suunniteltujen opintotukileikkausten yhteydessä. Nuorten ahdinkoon vastattiin ajan hengessä epäempaattiseen tyyliin. On vaikea olla vastaamatta tähän takaisin samalla mitalla murjaisemalla jotain valtaa pitävästä sukupolvesta, joka pitää kynsin ja hampain kiinni omista eduistaan. Yritän kuitenkin ohjata tätä rakentavampaan suuntaan. Silti on pakko myöntää: kalikka kalahti. Syytös täytyy purkaa osiin ja analysoida, koska Ruger Haueria lainatakseni: ”Ei kukaan haluu olla urpo”.

Ensinnäkin narsismi ei ole vain meidän sukupolvemme erityispiirre. Olemme kaikki itsekeskeisiä ja huolissamme siitä, pidetäänkö meistä. Kirjailijana Ellisin luulisi tietävän, että nämä ovat peri-inhimillisiä piirteitä, joita täydellisyyttä vaativa aikamme korostaa. Toinen asia, mitä aikamme korostaa, on juuri tällainen vastakkainasettelu meihin ja muihin.

Pitkään pahentunut taloustilanne on lietsonut pelkoa, joka saa etsimään kuumeisesti vastauksia vallitsevaan tilanteeseen. Media ja populismi vastaavat haluumme löytää monimutkaisiin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia. Mitä enemmän yritämme kaivaa totuutta selville, sitä enemmän kaivaudumme poteroihimme, sillä valikoimme tietoa, joka tukee jo aiempia käsityksiämme. Yhtäkkiä oikeassa oleminen on tärkeämpää kuin kuuntelu. Lopulta on vaikea edes myöntää itsellemme sitä mahdollisuutta, että saatamme olla väärässä.

Suomi on pitkään ollut yhtenäisten tarinoiden maa, ja globalisaation myötä nämä tarinat ovat alkaneet hajota. Meillä ei olekaan yhtä vaan monia jopa keskenään ristiriitaisia versioita totuudesta. Sellainen ahdistaa. Se on suorastaan sietämätöntä. Yksi sukupolvemme keino ratkaista monien totuuksien ristiriita, on asettua kaiken ulkopuolelle. Jos ei ota mitään vakavasti, ei voi myöskään tulla satutetuksi. Tällainen suojakeino on ironia. Minua naurattaa ja itkettää yhtä aikaa se, miten Ruger Hauer pukee sukupolvistereotypiamme sanoiksi: ”Oi kuinka turhia toiveita meil on / haluun vaan olla vapaa ja saada siitä rahaa – – mikä vitun mikä vitun yhteisvastuu / se on ihan buu”.

Eräänä päivänä potiessani tätä postmodernia maailmantuskaa puuskahdin, että ”En selviäisi ilman taidetta!” En oikein itsekään tiennyt tuolloin, mitä tarkoitin tällä mahtipontisella julistuksella, mutta nyt se alkaa valjeta. Kokemus, jonka saan esimerkiksi Ruger Hauerin kuuntelusta, ei vaadi mitään puolustusta. On elinehto, että on jotain väittelyn ja sanojen ulkopuolella. Taide on rauhallinen harmaa alue, joka tiivistää jonkin tunnistettavan sekasortoisen kokemuksen elämästä. Se lohduttaa: kaikki muutkin ovat aivan yhtä pihalla. Vaikka taide olisi vaikeaa ja herättäisi jopa raivoa, se ei koskaan anna yksiselitteistä vastausta (jos se antaa, se ei ole taidetta). Se esittää korkeintaan kysymyksen. Ja rauhoitun, koska oikeaa vastausta ei ole olemassa.

Elämme nykyään yhteiskunnassa, jossa toisen ihmisarvon saa riistää uhkailulla joutumatta siitä minkäänlaiseen vastuuseen. Elämme Suomessa, jossa Turun yliopiston yhteiskunnan poliittista tilannetta pohtivan erikoistutkijan kaksivuotias tytär uhataan raiskata. Ja tämä asia hukkuu uutisvirrassa muiden samankaltaisten joukkoon. Fasistit järjestäytyvät maassamme ennätyksellisen avoimesti, ja suljetun yhteiskunnan kannatus saa absurdin paljon ääntä.

Olen miettinyt usein viime kuukausien aikana, että mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu. Ilmeisesti vaihtoehtoina olisi hiljentyä jonkinlaiseksi fasismin ja rasismin hiljaa hyväksyväksi tolkun ihmiseksi tai tulla altistaneeksi itsensä ja lähimmäisensä mitä hirveimmälle uhkailulle. Mitään todellista yhteiskunnallista keskustelua ei taida nykyään olla enää olemassakaan. Sen sijaan on väittelyä termeistä ja kiertoilmauksista, toisen osapuolen varauksetonta haukkumista ja faktojen tietoista hämärtämistä.

Tunnustaudun siis itsekin jäävääväni tämän kolumnin ajaksi itseni yhteiskunnallisesta keskustelusta ja tyydyn vain kommentoimaan sitä ilmiönä. Sen kuitenkin sanon, ettei ole olemassa mitään suvakkia, joka toivoisi koko maailman tulevan Suomeen tai joka haluaisi syytää tulijoille vähintään puolet valtion rahoista. Sen sijaan on olemassa suomalaisia, jotka haluavat auttaa apua tarvitsevia, jäivätpä he lopulta Suomeen tai eivät.

Yksi kummallisimmista tavoista iskeä marttyyrinaula ”keskusteluun” heti sen aluksi on niin sanottu ”No tästäkään ei sais varmaan taas puhua” -aloitus. Useimmin tätä näkee käytettävän tilanteessa, jossa jaetaan vaikkapa turvapaikanhakijoihin liittyvä negatiivinen uutinen.

Ikään kuin jossain olisi oikeasti olemassa joku taho, joka haluaa vaientaa todellisen keskustelun ja oikean faktoihin perustuvan argumentoinnin. No, ei ole. Sen sijaan tuo ilmaisutapa ohjaa vastaanottajan huomion itse kommenttiin uutisen sijaan, provosoitumaan asiaa ajattelematta. Se kiihottaa perverssillä tavalla taitavasti viestin vastaanottajan reagoimaan samalla tavalla suuttuen tälle vaientajalle, joka ”ei saatana salli tämänkään asian ääneen sanomista”.

Elämme Suomessa, jossa tasa-arvoa puolustavat naiset joutuvat raiskaus- ja hukuttamisuhkailujen kohteeksi. Alkuperäiskansojemme edustajille toivotaan palavaa kuolemaa Oulun yliopiston tiedeyhteisön jäsenien toimesta. Samaan aikaan suosittu artisti julkaisee biisin, jonka nimessä ja kertosäkeessä on sana vittu, ja se saa aikaan kohun. Siitäkö nuorisomme sitten menee pilalle, sekö kertoo yhteiskuntamme degeneraatiosta?

Nyt tulee se kaikkein raskain totuus ja asia, jota on varmasti hankala ääneen sanoa: Suomessa pelätään. Ja pelätään muuten paljon. Ei ulkomaalaisten ihmisten tekemiä rikoksia tai sitä, että kohta ei uskaltaisi enää liikkua kadulla. Ei sitä, että joku tulee tänne ja vie työpaikat. Eikä myöskään sitä, että Daesh tai jokin muu terroristijärjestö iskisi vaikkapa Oulun Stockmannille. Me pelkäämme sitä, että tuntemamme Suomi muuttuu. Että arvostamamme eurooppalainen vakaus ei olekaan niin kestävää, kuin viime vuosiin asti olemme uskoneet. Me pelkäämme sitä, että turvapaikanhakijat tuovat mukanaan oman hätänsä, emmekä osaa käsitellä sitä.

Missä vaiheessa mielemme maailma syttyi palamaan? Missä vaiheessa sivistynyt yhteiskuntamme taantui tilaan, jossa julkisesti ja omalla nimellä toisen raiskatuksi tai poltetuksi tulemisen toivominen on arkipäivää niin, että siihen meinaa turtua? Sannin kohua aiheuttanutta vetoa siteeratakseni: Että mitähän v*ttua? Minullakin alkaa jo huumori loppua.