Entä jos lapseni haluaa politiikkaan?

Minusta tuntuu moraalisesti hyvin arveluttavalta kannustaa lasta poliittiselle uralle, koska poliittiset urat ovat moraalisesti hyvin arveluttavia, kirjoittaa Iikka Kivi.

Mitä teen, jos lapseni haluaa poliitikoksi? Vastaanko, että maailmassa olisi kyllä paljon parempiakin töitä, kuten puhelinmyyjä, lääketestaaja tai humppabändin rumpali?

Vitsailut sikseen: kysymys vetää vakavaksi. Päättäjän rooli on yhteiskunnan huipulla, himoituin jakkara. Sillä istuessaan voi tehdä älyttömät määrät hyvää sekä itselleen että muille.

Silti minusta tuntuu moraalisesti hyvin arveluttavalta kannustaa lasta poliittiselle uralle, koska poliittiset urat ovat moraalisesti hyvin arveluttavia.

Ura politiikassa tarkoittaisi sitä, että lapseni täytyisi työkseen valehdella toistuvasti ja pettää annettuja lupauksia. Omat periaatteet täytyy olla valmis syömään sekunnissa, jos siitä on tarpeeksi hyötyä. Ja vaikka kansalaisille sanotaan yhtä ja toista, tosiasiassa uran rahoittajat määräävät uran kulun.

Tämän sanominen ei ole liioittelua tai kuuluisaa ”politiikanvastaisuutta”.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) lupasi lapun kanssa kuvassa poseeraten, että koulutuksesta ei leikata, mutta leikkasi silti. Timo Soinille (ps.) ei kelvannut perussuomalaisten puoluekokouksen päätös ministerien vaihdosta, vaan hän loikkasi perustamastaan puolueesta pitääkseen vallastaan kiinni. Jaana Pelkonen (kok.) perustelee alkoholilain uudistusta suomalaisten valinnanvapaudella, mutta pitää suunsa visusti kiinni siitä, että hänen vaalirahoituksestaan merkittävä osa tuli helsinkiläisiltä ravintola-alan yrityksiltä.

Ja vaikka ei suoranaisesti valehtelisi tai pimittäisi totuutta, poliittisten agendojen ajamisessa tosiasioita jätetään usein huomiotta. Esimerkiksi Suomessa vihreät vastustavat edelleen sinnikkäästi ydinvoimaa, vaikka ilmastonmuutoksen torjunnassa sillä on vähäpäästöisenä energiamuotona tärkeä rooli.

Jos kotimaan politiikasta pitäisi etsiä yksi esikuva, jonka nuorelle ihmistaimelle poliitikon matkalle tarjota malliksi, en yksinkertaisesti tietäisi ketä suositella. Se on aika ongelmallista, kun valtakunnan halutuimmat virat on täytetty ihmisillä, jotka eivät kelpaa lapsille ja nuorille positiivisiksi esimerkeiksi.

Eikä paljon parempaa mallia löydy ulkomailtakaan —Donald Trump opetti maailmalle ainoastaan sen, että ilman opiskelua ja myötätuntoakin pärjää, jos osaa kohdistaa narsistisen vihansa tarpeeksi hyvin. Trumpin edeltäjän Barack Obaman opetus puolestaan on se, että jos olet tarpeeksi cool, ketään ei haittaa, vaikka tapatat viikoittain siviileitä laittomissa lennokki-iskuissa.

Eli jos lapsi kysyy, että sopisiko hän minun mielestäni poliittiselle uralle, hänen täytyy kyetä valehtelemaan täysin sumeilematta, lupaamaan toistuvasti tyhjää ja tekemään hirveitä tekoja muille ihmisille, jos se on omille pyrkimyksille hyödyksi.

Taidan ennemmin ostaa ne rummut.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Hirmuteot eivät tapahdu yhtäkkiä ja ennalta-arvaamatta

Jakoa hyviin ja pahoihin ihmisiin ei ole, sanoo Janne Hakkarainen.

Minua on aina mietityttänyt se, miten ihminen kykenee silmittömään pahuuteen ja raakaan julmuuteen.

Olen yrittänyt löytää vastausta tietokirjallisuudesta. Luin hiljattain brittiläisen filosofin Jonathan Gloverin teoksen Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria. Teoksessa Glover käy läpi viime vuosisadan hirmuteot ja yrittää analysoida syitä niiden syntymiseen.

Teoksen olennaisin huomio on se, että ennalta-arvaamatonta hyppyä tavallisesta arkipäiväisyydestä silmittömään julmuuteen ei ole. Hirmutekoja on yleensä edellyttänyt pitkä ajanjakso, johon on kuulunut eri ihmisryhmien enemmän tai vähemmän suunnitelmallista demonisointia.

Esimerkiksi 1800-luvulla kehitetyt rotuteoriat loivat tieteellistä legitimiteettiä sille, että vähempiarvoiseksi ja haitalliseksi katsotuista ihmisryhmistä pyrittiin pääsemään eroon. Keinot vaihtelivat eugeniikkaohjelmien pakkosteriloinneista aina teolliseen tuhoamiseen. Kyseiset 1800-luvulla kehitetyt rotuteoriat eivät ilmestyneet tyhjästä, vaan niin sanotulla tieteellisellä rasismilla on omat juurensa historiassa.

Toisin sanoen todellisuus on jatkumo, jossa yhdestä teosta voi seurata toinen – tai ainakin yksi teko voi madaltaa kynnystä toiseen.

Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, jokaisella teolla on merkitystä. Tänä päivänä minua huolestuttaa erityisesti turvapaikanhakijoihin liittyvä kova ja kyyninen keskusteluilmapiiri, koska ihmisryhmien epäinhimillistämisestä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää.

 

Toinen Gloverin keskeinen huomio on se, että ihminen voi joutua moraaliseen loukkuun. Hän saattaa tiedostaa toimintansa olevan väärin, mutta koska kynnys myöntää asia on suuri, epäeettinen toiminta jatkuu, tai muuttuu jopa epämoraalisempaan suuntaan.

Kaikista parhainta olisi, että henkilö onnistuisi välttämään moraaliseen loukkuun joutumisen kokonaan. Mikäli se ei onnistu, toiseksi paras keino on yrittää päästä sieltä pois niin pian kuin vain mahdollista, koska loukku muuttuu ajan myötä vain pahemmaksi.

Usein tämä edellyttäisi kuitenkin sitä, että henkilön täytyy tunnistamisen lisäksi nöyrästi tunnustaa aiemman toimintansa epämoraalisuus ja -eettisyys. Koska se voi olla vaikeaa, ulkopuolisten ei pidä tehdä loukusta poispääsyä tarpeettomasti hankalammaksi, eli ajaa ihmisiä siilipuolustukseen.

Kolmas mainitsemisen arvoinen huomio liittyy tribalismiin, ihmisten heimotunteeseen. Me ajaudumme helposti erottelemaan ajattelussamme oman viiteryhmämme “muista”. Kun ero meihin ja muihin on syntynyt, ”muista” on helpompi olla välittämättä: heitä kohtaan voidaan olla joko passiivisesti välinpitämättömiä tai aktiivisesti julmia.

Arjessamme passiivinen välinpitämättömyys näkyy esimerkiksi siinä, kuinka moni saattaa kävellä hankeen sammuneen ihmisen ohi soittamatta hätänumeroon. Suuremmassa mittakaavassa tribalismia edustaa poissulkeva nationalismi.

 

Gloverin kirjan paras anti on opetus siitä, että jakoa hyviin ja pahoihin ihmisiin ei ole. Vaikka on olemassa ihmisiä, joiden tuhoava käyttäytyminen voi selittyä psykiatrisella diagnoosilla, suurin osa ihmiskunnasta on väkeä, joka liikkuu hyvän ja pahan välisellä harmaalla alueella, ja joka voi itse vaikuttaa siihen, kumpaan suuntaan kyseisellä alueella liikkuu.

Vaikka teos ei anna kokonaisvaltaista vastausta alussa esittämääni kysymykseen, se antaa eväitä oman toiminnan tarkasteluun. Oma johtopäätökseni kuuluu näin: välillä on hyvä pysähtyä miettimään sitä, millaiseksi haluaa maailman muuttuvan, ja tukeeko oma käyttäytyminen ja toiminta tätä tavoitetta. Esimerkiksi omassa elämässäni olen pysähtynyt miettimään sitä, millaista ilmapiiriä rakennan ja millaisia ennakkoluuloja ylläpidän kertomillani vitseillä.

Jokaisen ihmisen päätökset ja toiminta ovat osa suurempaa kokonaisuutta. Mikäli oma käsitys ihanteellisesta tulevaisuudesta on ristiriidassa oman toiminnan kanssa, on muutosten aika.

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää:

Oodi opiskelijan kesälomalle

Koululaisilla ja palkkatyöläisillä on oikeus vuosittaiseen lomaan, mutta opiskelijan rentoilua kevään jälkeen pidetään syntinä, sanoo Sanna Häyrynen.

Mul on vuodessa vaan yksi kesäloma, kuului Paula Vesalan laulu mökkiradioista vuosi sitten.

Ai vaan yksi kesäloma? Yliopiston luentosaleja kuluttavalla nuorella aikuisella ei ole välttämättä yhtäkään. Siksi rehvakkaan lomailun ilosanomaa levittävä Vesalan biisi kääntää veistä kesätyötä painavan opiskelijan vapaudenkaipuisessa haavassa.

Lukiosta yliopistoon siirryttyäni vuodenkierto muuttui. Kevätkuukaudet eivät enää täyttyneet huumaavan kouluttomuuden ja valoisien öiden odotuksesta. Aloin pelätä kesää jo tammikuussa. Mistä saisin kesätöitä? Miten maksaisin vuokran?

Fuksina huomasin, että kampus rupesi autioitumaan huhtikuusta lähtien, kun ihmiset katosivat tienaamaan. Ikävöin kouluaikojen päättäjäisiä, todistuksen saamista ja selvää siirtymää vapaalle.

Miksei opiskelijallakin olisi oikeus pakerruksen jälkeiseen lepoon?

 

Olen kuullut sankaritarinoita yliopisto-opiskelijoista, jotka lukuvuoden aikana tekevät osa-aikatyötä ja viettävät kesäkuukaudet kokopäivätyössä. Syinä raatamiseen ovat taloudellisen toimeentulon takaaminen ja pelko siitä, että kesätyötön aukko CV:ssä on kuilu tulevan työttömyyden ikeeseen.

YTHS:n selvityksen mukaan vuonna 2016 noin kolmannes yliopisto-opiskelijoista oli kokopäivätöissä vähintään neljä kuukautta. Useimmilla tämä tarkoittanee kesätyötä. Jos oletuksena on, että vuoden loput kahdeksan kuukautta kuluvat opintoihin, veikkaisin, että superpuurtajilla palautuminen jää puolitiehen.

Mikäli kesätyötä ei saa napattua, opiskelijan vaihtoehtona on lukea kesätentteihin kirjaston uumenissa opintotuen toivossa. Rehellinen palautuminen ei näytä olevan opiskelijan elämässä mahdollista.

Työssäkäyvillä on vuosilomansa. Kuinkahan moni heistä suostuisi siihen, että nuo neljä viikkoa pitäisi käyttää täydennyskoulutukseen? Opiskelijoilta odotetaan, että he jaksavat lukuvuoden jälkeen lisätä osaamistaan palkkatöissä.

Kokonaan tai osittain työtön kesä vaatii selityksiä, koska työteliään opiskelijan ihanne on edelleen vallassa. Oman loman ottaminen kysyy uskallusta, pokkaa ja säästöjä sukanvarressa.

Kun olin fuksivuoden jälkeen oivaltanut pelin hengen, ajattelin, että töitä on tehtävä opiskelujen lomassa ja kesät läpeensä. Kokeilin kaavaa, mutta lopulta uuvuin. Työ rupesi tuntumaan vastenmieliseltä ja luulin, ettei minusta edes olisi kokopäivätyöhön.

Kuudennen opiskeluvuoden jälkeisenä kesänä olin kuukauden päivät tekemättä mitään. Seitsemännen kesän pyhitin gradulle.

Jos joskus työpaikkaa hakiessani löysäilyt herättävät ihmetystä, vastaan, että kesätuulessa raikastuneet aivot ovat tehokkaammat kuin lepäämättömällä suorittajalla.

Maallistuneet nuoret aikuiset näyttävät olevan kiinni luterilaisessa laiskan syyllisyydessä. Ellei ahkeroitsijoita kannusteta pysähtymään, he voivat ennen pitkää uupua kuin työ- ja oikeusministerimme kahden salkkunsa puristukseen.

Aivotutkija Minna Huotilainen sanoo, että palautuminen on uusi työelämätaito.

Hyvinvoinnistaan huolta pitävä opiskelija voisikin ruveta laulamaan oodia, jossa ylistetään vuosittaista hermopaussia.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Hei kaikki te melkein-kandit ja maisterit, tunnelin päässä on valoa!

Minä vapauduin henkisestä vankilasta lopettamalla itseruoskinnan ja hyväksymällä oman opiskelijapolkuni, kirjoittaa Laura Lääveri.

Jos siellä ruudun äärellä istuu tällä hetkellä opiskelija, joka kirjoitti tänä keväänä taas kerran lisäaikahakemuksen opintojen loppuun saattamiseksi – hei vaan, minä kirjoitin myös.

Jos lasket tällä hetkellä kuinka monta opintopistettä tarvitset valmistuaksesi, minä lasken pisteitä kanssasi.

Jos et ehkä kykene enää näkemään mielenkiintoisia kurssisisältöjä vaan silmäsi hamuavat mahdollisimman paljon noppia mahdollisimman pienellä vaivalla, älä tunne syyllisyyttä. 

Jos et aina edes muista olevasi opiskelija koska olet ollut jo useamman vuoden töissä ja gradun kirjoittaminen töiden jälkeen tuntuu vastenmieliselle tervanjuonnille, ymmärrän sinua.

Tuntuuko graduohjaajaan yhteyden ottaminen niin vaikealta, että kulutat päiväsi mielummin alasti tikun nokassa keikkuen?

Älä hätäile, meitä on muitakin.

 

Opintojen junnaamisesta kolumnin kirjoittaminen tuntuu nololta, vaikka koen olevani sinut itseni kanssa ja vaikka olen tehnyt opiskelujen ohessa asioita joista olen haaveillut ja jotka ovat vieneet minua uran suhteen eteenpäin.

Mieleen hiipii silti häpeä ja kiusallinen ajatus siitä, että olisinkin pohjimmiltani helvetin laiska ja saamaton. Tähän perään tekisikin mieli luetella kaikki ne mielenkiintoiset ja inspiroivat asiat joita olen opiskelujen ohella tehnyt. Kertoa kaikille, että en ole vätys.

Opintojen pitkittymiseen on yhtä monta tarinaa kuin on opiskelijaakin. Joskus elämä vie eri suuntaan kun mielenkiintoiset asiat kutsuvat, joskus oma terveys tai henkinen jaksaminen nousee vastaan.

Liian harvoin sanotaan ääneen se tosiasia, kuinka pelottavaa ja raastavaa on olla kaksikymppinen tässä maailmassa. Kun opiskelemisen lomassa rämpii kohti aikuisuutta, haavereilta ei vältytä. Sydänsurut, ero, mielen mureneminen, burn out ja eksistentiaaliset kriisit eivät helpota tiukassa opiskelutahdissa pysymistä.

Opiskelija tietää hyvin myös sen, että yhteiskunta muistaa varmasti syyllistää meitä tästä harhailusta parhaansa mukaan.

 

Huomaan usein ihmisten vähättelevän omia saavutuksiaan. Moni ajattelee, että opiskelut olisi pitänyt hoitaa tehokkaammin ja paremmin kun kurssikaverit porskuttavat jo työelämässä. Myös minulla riittämättömyyden tunne on ollut välillä riipaisevaa, ja kaikenlainen itsensä syyttely ja soimaaminen on tuntunut oikeutetulle.

Minä vapauduin henkisestä vankilasta lopettamalla itseruoskinnan ja hyväksymällä oman opiskelijapolkuni. Päätin olla ylpeä siitä, minkälaisiin seikkailuihin polulta harhailu on minut vienyt.

Omien opintojeni tähänastinen tähtihetki on ollut kandiksi valmistuminen. Monen välivuoden jälkeen pusersin tutkinnon puolessa vuodessa purkkiin, jonka jälkeen juhlin tutkintotodistus kädessäni kuin vitosen gradun kirjoittanut maisteri. Olin nimittäin ehtinyt jo ajatella, ettei minusta koskaan tule edes kandia, koska olin niin irtaantunut opiskelijaelämästä.

Siis kaikki te melkein-kandit ja maisterit, opintopisteiden kanssa kamppailevat ja lisäaikahakemuksia kirjottavat – tunnelin päässä on valoa!  

Te, jotka kevään viimeisessä publiikissa nostatte maljaa kandin ja maisterin papereille – tehkää se ilolla! Vietit opintojen parissa sitten viisi tai kymmenen vuotta, juhli saavutuksiasi ylpeydellä.

Sillä kun tämän vuoden viimeisessä publiikissa saan käsiini maisterin paperit, lupaan tuulettaa sitä täydestä sydämestäni.

Laura Lääveri

Oululainen tanssija, nykyinen OSAKOn kulttuurisihteeri ja entinen OYYn hallintosihteeri.

Lue lisää:

Sinä olet arvokas

Jatkossa toivon näkeväni Oulun yliopiston yhteisönä, jossa jokaisella on oma paikkansa ja jokainen tuntee olevansa arvokas, kirjoittaa Henna Määttä.

Oulun yliopistossa on lähes koko kevään ajan käyty yt-neuvotteluita. Huhtikuun lopussa päättyneiden neuvotteluiden seurauksena muusta kuin opetus- ja tutkimushenkilöstöstä vähennetään määräaikaisuuksien ja eläköitymisten lisäksi 35 henkilöä. Samalla palvelurakenteita uudistetaan: 156 nykyisen työpaikan lakkauttamisen vuoksi moni muuhun henkilöstöön kuuluva työntekijä joutuu hakemaan työpaikkaansa uudelleen.

Prosessi vaikuttaa huonosti ajoitetulta tuolileikiltä, jolla tulee olemaan vaikutuksia ihmisten työmotivaatioon ja koko yhteisön ilmapiiriin.

On aivan selvää, että yliopistomme kokoisessa organisaatiossa suurten uudistusten vaikutukset heijastuvat aivan kaikkeen. Ajankohta tälle tuolileikille on yksi pahimmista mahdollisista, sillä se menee päällekkäin muun muassa lukujärjestystyön, opiskelijavalintojen sekä opintosuoritusten ja tutkintojen kirjaamissuman kanssa.

En siksi ihmettele tai ylläty, jos kaikki ei mene aivan kuin Strömsössä. Työnteko on varmasti vaikeaa ajatusten harhaillessa ja työmotivaation ollessa kateissa. Ihmiset reagoivat stressaavaan tilanteeseen eri tavoin: osa haluaa heittää hanskat tiskiin, osa sinnittelee viimeiseen pisteeseen saakka. 

Yksi pahimmista asioista motivaation puutteen ja arvottomuuden tunteiden lisäksi on odottaminen. Päätösten odottamiseen liittyy ahdistusta, tiedon puutetta sekä monenlaisia huhupuheita. Valitettavan usein työntekijöiden osaksi jää miettiä sitä, mitkä puheista pitävät paikkansa ja mitkä taas eivät.

Osaa huhupuheista voidaan onneksi kitkeä pois avoimilla keskustelutilaisuuksilla sekä tarjoamalla tietoiskuja esimerkiksi intrassa. Keskustelulle ja asioiden jäsentämiselle onkin annettava reilusti tilaa, sillä näillä on positiivista vaikutusta henkiseen hyvinvointiin.

 

Uuden organisaation on määrä aloittaa elokuussa. Vaikka tähän päivämäärään onkin vielä aikaa, kesälomien jälkeen elokuun ensimmäinen päivä tulee eteen hyvin nopeasti. Lisäksi elokuun alkuun ajoittuu uusien opiskelijoiden tulo ja orientaatio sekä muun muassa yliopiston auditointi.

Moni kysymys on edelleen vailla vastausta. Mitä uusi organisaatio konkreettisesti tarkoittaa yliopistojen perustoimintojen kannalta? Kuinka työntekijöille tarjotaan perehdytystä uusiin tehtäviin? Miten käy jatkossa esimerkiksi koulutuksen kehittämishankkeiden?

Toivon, että näihin kysymyksiin saadaan vastauksia, mutta ennen kaikkea toivon, että yhteisössämme annetaan jokaiselle yksilölle sekä hänen osaamiselleen ja tekemälleen työlle sen ansaitsema arvostus. 

Jatkossa toivon näkeväni Oulun yliopiston yhteisönä, jossa jokaisella on oma paikkansa ja jokainen tuntee olevansa arvokas. Yhteisönä, jossa epäonnistumisten sijaan keskitytään onnistumisiin ja muistetaan antaa niistä kiitosta. Yhteisönä, jossa on aikaa ja tilaa keskustelulle ja toistemme tukemiselle.

Viime vuosien muutostahti on ollut todella hurja. Näin nopeassa muutostahdissa yksilö katoaa ja pysähtyminen on vaikeaa.

Muutoksesta jää aina jälki ja se jälki voi olla ihmisessä pitkään. Uskon ja tiedän, että tähän mennessä monessa paikassa on itketty, huudettu ja varmaan hieman jo naurettukin. 

Jokaiselle neuvotteluiden piirissä olevalle haluankin sanoa: “Sinä olet merkityksellinen, osaava ja arvokas. Kävi tässä miten tahansa.”

Henna Määttä

Oppimista ja seikkailuja rakastava projektikoordinaattori, joka suhtautuu intohimoisesti laadukkaaseen koulutukseen. Twitter: @HennaMaa

Lue lisää:

Vaihtamalla voi parantaa – muutaman harhailuvuoden jälkeen pääsin minulle sopivalle alalle

Välivuosien aikana en aktiivisesti etsinyt suuntaa elämälleni, vaan odotin sen putoavan syliini, kirjoittaa Aleksi Hursti.

Yliopistoltakin tutut yt-neuvottelut ja irtisanomiset pyörivät mediassa ja saavat nuoret epävarmoiksi uravalinnoistaan. Tässä taloustilanteessa suuren irtisanomisvaaran ja epävarman tulevaisuuden tarjoavat ammatit eivät houkuttele.

Näyttää siltä, että korkeakoulujen yhteishaun ensikertalaiskiintiö on toiminut päinvastoin kuin hallitus on toivonut: loppujen lopuksi se on hyödyttänyt vain 250 nuorta hakijaa. Suuri määrä nuoria puolestaan piti välivuoden ja aikoo miettiä tarkkaan, miten kiintiöpaikkansa käyttää.

Myös minua valvotti lukioaikoina öisin epätietoisuus ammatinvalinnasta. Milloin mietin arkeologin uraa, milloin uskontotieteitä. Kirjoitin lopulta puhtaan loogisen päättelyn tuloksena ylioppilaskokeissa historian ja yhteiskuntaopin, koska niissä minulla oli parhaat arvosanat. Kävin myös valtio-opin pääsykokeessa.

Koska ylioppilaskokeisiin ja pääsykokeeseen lukeminen ei kiinnostanut, oli lopputuloskin sen mukainen. Seuraavan lukuvuoden vietin Postilla töissä, sitä seuraava meni intissä.

Välivuodet toivat kyllä perspektiiviä elämääni, mutta ei niiden aikana minulle vieläkään selvinnyt tulevaisuuden ammattini. En aktiivisesti etsinyt suuntaa elämälleni, vaan odotin sen putoavan syliini.

Seuraavaksi päädyin opiskelemaan mediatekniikkaa ammattikorkeakouluun, koska tekniikka kiinnosti, jonnekin oli pakko päästä opiskelemaan ja tietoliikenteen sekä viestinnän tekninen puoli vaikutti mielenkiintoiselta. Opiskelun laatu ja opiskelumotivaation puute kuitenkin ajoivat minut hakemaan yliopistoon.

Päädyin Ouluun ympäristötekniikalle, koska ympäristöongelmat, ilmastonmuutos ja niiden ratkaiseminen tekniikan avulla kiinnostivat. Parin vuoden harhailun jälkeen aloitinkin opiskeluni silti ennen suomalaisten korkeakouluopiskelun aloittamisen keski-ikää, joka on 24 vuotta.

Kun katson taaksepäin ja mietin, mikä minut on johdattanut tähän pisteeseen, tunnistan valintojeni muodostavan järkevän reitin. Älyverkoissa tärkeä osuus on tiedon liikkuminen sähkön lisäksi ja mediatekniikkahan oli myös tietoliikennettä. Yhteiskunnan kehittäminen hallinnon puolelta oli kiinnostanut jonkin verran lukiossa, ja nyt olen OYY:n hallituksessa suuren edunvalvontajärjestön toimeenpanevassa elimessä.

Opintojen aikanakin olen miettinyt sitä, miten pääsisin isojen ongelmien kimppuun. Nyt diplomityössäni suunnittelen älyverkkoa, jonka avulla sähköverkossa voidaan hyödyntää enemmän uusiutuvia, mutta tuotantokyvyltään epävarmoja energiantuotantotapoja.

Valmistumiseni jälkeen olen kiinnostunut työskentelystä ministeriöissä, miksei jossain vaiheessa EU:ssakin. Yhdistävänä piirteenä tunnistankin nyt itsessäni myös eräänlaisen halun parantaa maailmaa ja tehdä töitä paremman huomisen puolesta.

Olen onnekas: Vaikka en päätynyt suoraan lukiosta opiskelemaan nykyistä alaani, muutaman vuoden iteroinnin jälkeen pääsin kuin pääsinkin alalle, joka tuntuu minulle sopivalta.

Samaa ei voi sanoa useista opiskelukavereistani, jotka tulivat suoraan lukiosta opiskelemaan ympäristötekniikkaa tietämättä mitä se edes pitää sisällään – sana ”ympäristö” vain kuulosti kivalta. Nyt nämä samat kaverit ovat työelämässä tai valmistuneita, miettien kuitenkin jo seuraavaa siirtoa, sillä ala ei kiinnostanutkaan niin paljoa. Vaikka osa on tyytyväinen tutkintoonsa ja työpaikkoihinsa, en yllättyisi, vaikka osa porukasta päätyisi opiskelemaan toista tutkintoa.

Ensikertalaiskiintiöt saattavat ohjata hakijoita pitämään välivuosia ja etsimään oikeaa alaansa. Mielestäni on kuitenkin erittäin epätodennäköistä, että ensimmäinen opiskelupaikkavalinta on juuri sitä mitä haluat tehdä myöhemmin elämässäsi.

Välivuoden aikana tulee keskityttyä muihin asioihin, ja vasta opiskelu ohjaa paremmin omien kiinnostusten pariin. Poikkeuksia löytyy – ehkäpä juuri se 250 vuodessa.

Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka moni näillä ensikertalaiskiintiöllä sisään päässeistä vaihtaa lopulta opiskelupaikkaa.

Aleksi Hursti

Ännännen vuoden ympäristöteekkari ja ensimmäisen kauden TeTaattori. OYY:n hallituksen jäsen vuonna 2017.

Lue lisää: