Maisteriudesta on kadonnut hohto – ja se on oikeastaan hyvä asia

"Arjen maisterius on sitä, ettei pelkää työvuoria, vaan tietää selviävänsä melkein mistä tahansa", kirjoittaa Sanna Häyrynen kolumnissaan.

Osallistuin vähän aikaa sitten kahvipöytäkeskusteluun kahden opiskelijan ja kolmen valmistuneen maisterin kanssa. Me maisterit innostuimme antamaan sillä kuuluisalla rintaäänellä ryyditettyjä ohjeita gradun tekemiseen.

”Ei kannata yrittää tieteellistä läpimurtoa.”

”Älä kuvittele voivasi vastata kovin moneen kysymykseen.”

”Ei tarvitse tavoitella hyvää arvosanaa, koska ei sitä kukaan kysy koskaan.”

Jäimme pohtimaan, miksi gradusta ja kursseista tavoitellaan viitosia, kun niitä ei valmistumisenjälkeisessä elämässä pääse oikein missään esittelemään.

Joskus työnhaun epätoivoissa olen itsekin kyseenalaistanut, mitä merkitystä koko tutkinnolla on, kun se ei tehnytkään minusta työnhakumarkkinoiden kuumaa valuuttaa, vaan yhden yleismaisterin tuhansien joukossa. Olen kuitenkin varma, että jos minulla ei olisi tutkintoa, sen perään kyseltäisiin. Tuskin olisin nykyisessä työssänikään ilman maisterinpapereita.

 

Kun opiskeluaikana muodostunut tuttavapiiri pullistelee maistereita tai sellaisiksi päätyviä, suoritettu tutkinto ei ole millään tavalla erityinen juttu. Maistereitahan nyt on joka nurkalla!

Maisteriudella on vaikea ylpeillä, sillä maisterius on kärsinyt inflaation. Joitakin kymmeniä vuosia sitten saatettiin ihastella, kun maisteri saapui isolta kirkolta maalle ylioppilaslakki päässään – jos mustavalkoisia Suomi-filmejä on uskominen.

Ehkä maisterius on siksikin kantajalleen hankalasti käsiteltävää, että räjähdysmäisestä maisteripopulaation kasvusta johtuen suuri osa maistereista on ensimmäisen tai toisen polven maistereita.

Minäkään en ole tekemisilläni kulkenut pitkin suvun perinteiden polkua. Ennemminkin olen astunut vieraalle maaperälle, jolla tallustellessani en tiedä, miten pitäisi olla. Onko tutkinto merkityksetön pikku juttu vai yksi elämäni suurimmista saavutuksista?

Maisterius ei määritä identiteettiäni enkä aktiivisesti miellä kuuluvani joukkoon nimeltä maisterit. Joskus havahdun siihen, että totta tosiaan, olen maisteri, kuinka mahtavaa!

Maisteriudella mässäily tuntuu silti turhalta alleviivaukselta. Vielä ysärillä oli hauskaa, kun Alivaltiosihteerin humoristit näsäviisastelivat tituleeraten itseään maistereiksi. Nyt sellainen tuoksahtaisi tunkkaiselta jopa sketsiviihteessä.

Etuliitteitä tai identiteettejä tärkeämpää maisteriudessa on se, että tutkinnon suorittaja mitä todennäköisimmin on opintojen aikana harjaantunut hahmottamaan kokonaisuuksia ja jaksaa istua pakertamassa.

Arjen maisterius on nimittäin sitä, ettei pelkää työvuoria, vaan tietää selviävänsä melkein mistä tahansa. Samalla voi olla iloinen siitä, että on monien muiden tavoin etuoikeutettuna hyvinvointivaltion ihmisenä saanut hankkia ylemmän korkeakoulututkinnon ja ainakin jonkin verran käsitystä maailmanmenosta.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Yliopistoelämässä akateeminen analyyttisyys kohtaa mututuntuman

"Yliopistossa opetellaan kriittinen ajattelutapa. Mutta kumpaa tulisi opiskelijaelämässä painottaa, analysointia vai mututuntumaa", kysyy Essi Erkkilä kolumnissaan.

Yliopisto-opintojen aikana yksi tärkeimmistä oppimistavoitteista alasta riippumatta on kriittinen ja looginen ajattelutapa. Aloittaessani biokemian opinnot luonnontieteellisessä tiedekunnassa, nyt jo n. vuotta sitten, mututuntuma eli “musta tuntuu” -tyyppinen arvailu oli kirosana. Luonnontieteissä kaiken perusta on vahva loogisuus, syyt ja seuraukset. Ilmiöt ja asioiden tapahtumakulut pyritään järkeistämään ja miettimään niille loogisia, tieteeseen perustuvia selityksiä.

Valistunut arvailu ja fiilistely voivat olla mukavia hupsutuksia tenttipapereita tarkistavalle professorille, mutta akateemiseen ajatteluun ne eivät kuulu, eikä niistä myöskään herunut pisteitä tentissä.

Loogisuus ja kriittinen ajattelutapa ovat kaikille opittavissa olevia asioita. Näihin myös yliopisto-opinnot suorittajaansa valmistavat, sillä tieteessä kriittisyys, faktat ja tutkittu tieto ovat kaiken perusta.

Tämä tieteen pyhä kolminaisuus on erityisen tärkeää, kun elämme aikaa, jolloin huuhaa ja valheellisille oletuksille perustuvat väitteet vavisuttavat tutkitun tiedon asemaa. Analyyttisuuden merkitystä osana ajattelua ei tulisi siis yhtään aliarvioida.

 

Joskus akateemikkokin voi kompastua omaan loogisuuteensa. Illan pimeinä tunteina tulee pohdittua sekä omia että maailman murheita. Omaa elämäänsä analysoi täikamman tiheästi, jokainen valinta kyseenalaistetaan ja puretaan atomeiksi, ja prosessin sivutuotteena syntyy stressiä ja unettomana ruttuun pyörittyjä lakanoita. Olenko oikealla alalla, mitä haluan elämältä, menenkö varmasti oikeaan suuntaan?

Useammat lakanat yöllä ruttuun murehtineena uskallan väittää, ettei elämässä koskaan ole oikea aika millekään. Aina jokin ulkoinen tekijä, olosuhteet tai ajoitus voisi olla hitusen verran parempi. Kuten uuden parisuhteen aloittaminen kaupungissa, josta olet muuttamassa kesän jälkeen satojen kilometrien päähän opiskelemaan unelma-alaasi. Tässä yhtälössä akateeminen puoleni havainnoi paljon asioita, jotka eivät varsinaisesti puoltaneet suhteen kannalta positiivista ratkaisua.

Onneksi joskus jopa luonnontieteilijä uskaltaa heittää analyyttisyyden roskiin, tai ainakin antaa tilaa myös mututuntumalle. Olosuhteet ja ajoitus eivät aina ole täydelliset, mutta joskus riittää, kun ne tuntuvat hyviltä ja saavat sinut hymyilemään.

 

Uuden lukuvuoden kynnyksellä haluaisin lempeästi muistuttaa kaikkia opintojen pariin palaavia tai niitä aloittavia luottamaan analyyttisyyden lisäksi myös mutuiluun. Yliopistosta saa tiedot ja taidot analyyttiseen ajatteluun, sen aikana tapahtuvasta elämästä taas eväät hyvään mutuiluun.

Analyyttisyys ja mututuntuma on toki tärkeää osata myös erottaa toisistaan. Esimerkiksi tenttivastauksissa ja terveysasioissa kannattaa aina luottaa analyyttisyyteen ja tutkittuun faktaan. Joissakin muissa elämänvalinnoissa kannattaa uskaltaa luottaa siihen intuitioon. Se saattaa tuoda mukanaan paljon hyviä ja arvokkaita asioita, kuten VR:n sarjalipun matkoille toiseen kaupunkiin.

Kuten eräs luonnontieteilijäkollegani kerran etevästi asian tiivisti: opintoihin on syytä suhtautua niiden vaatimalla vakavuudella, muttei tosissaan. Tenttikirjoja kannattaa siis ahkerasti avata, mutta joskus myös sulkea, jos mutusi niin kertoo.

Essi Erkkilä

Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.

Lue lisää:

Elintason lasku ei tarkoita elämänlaadun laskua

"Olen oma-aloitteisesti luopunut useista asioista, joita perinteisesti pidetään työelämässä tapahtuneen menestyksen merkkeinä ja palkintoina. Outoa kyllä, vaikka elintasoni on laskenut, elämänlaatuni on noussut kohisten", kirjoittaa Iikka Kivi.

Viime vuosina olen pudotellut elämästäni pois kohonneen elintason tuomia mukavuustekijöitä.

Vaihdoin lennot junaan, vähensin eläintuotteiden käytön murto-osaan aiemmasta ja lopetin hyllyjeni täyttämisen lempielokuviini liittyvällä muovisälällä. Lomat vietän kotimaassa ja ostan uusia vaatteita hyvin harvoin. Viimeisimpänä hankintana luovuin autolla pöristelystä lyhyillä etäisyyksillä ja kuljen kaupungin sisäiset matkat pääsääntöisesti polkupyörällä.

Olen oma-aloitteisesti luopunut useista asioista, joita perinteisesti pidetään työelämässä tapahtuneen menestyksen merkkeinä ja palkintoina. Outoa kyllä, vaikka elintasoni on laskenut, elämänlaatuni on noussut kohisten.

Toppahiessä säätäminen lentokentän turvatarkastuksissa on vaihtunut leppoisaan ravintolavaunuun istahtamiseen, paino on pudonnut ja terveyteni parantunut. Kotona on paljon rennompi olla, kun joka nurkka ei pursua turhaa krääsää.

Auton vaihtaminen pyörään linturetkillä on avannut kokonaan uuden maailman. Parkkipaikan etsimisen ja ikkunoista kuikuilun sijaan olen saanut ennenkokematonta vapautta ja löytänyt paljon pieniä spotteja, jotka ratin takana kököttäessä olisivat jääneet hoksaamatta.

Koska minun ei ole tarvinnut keinotekoisesti ylläpitää mahdollisimman korkeaa elintasoa, olen voinut tehdä vähemmän töitä. Lisääntyneen vapaa-ajan olen käyttänyt perheen parissa ja luonnossa olemiseen, mikä on entisestään parantanut elämänlaatuani.

 

Tämän kaiken koettuani minun on vaikea käsittää sitä vastarintaa, joka rikkaissa länsimaalaisissa herää puhuttaessa luonnonsuojelun kannalta välttämättömästä elintason laskusta. Tämä näkyy esimerkiksi tammikuussa julkaistussa Helsingin Sanomien ilmastoasenneselvityksessä: kaikkien suosituimpia ilmastotoimia olivat säännönmukaisesti ne, jotka kohdistuvat muihin ihmisiin – omista eduista ei haluta luopua.

Kannattaa kokeilla. Vaivaa toki joutuu näkemään enemmän ja vähentämään tietyistä mukavuuksista nauttimista, mutta hyvistä ratkaisuista saatava palkinto on kestävä ja tuottaa iloa pitkään. Ja se tekee isommassakin kuvassa hyvää, kun ottaa huomioon, että kertakäyttökulttuurin pitää joka tapauksessa väistyä.

Tähän tietysti joku saattaa ajatella, että hyvähän se on siinä jeesustella elintason laskusta, kun menee sen verran hyvin, että on mistä laskea – kaikilla ei ole. Kolmella työllä perhettään vaivoin elättävällä yksinhuoltajalla ei ole varaa laskea elintasoaan, kun nykyinen hädin tuskin riittää menojen kuittaamiseen.

Ja se juuri on keskeinen pointtini. Meillä hyvätuloisilla, kosmisen ruletin voittajilla, asema on täysin toinen. Menestyksemme perustuu hyvin pitkälti hyvään onneen ja sattumaan, joten moraalinen oikeutuksemme päästellä menemään muiden kustannuksella on täysin olematon. Me kulutamme kaikkein eniten ja aiheutamme romahduksen partaalla olevalle ekosysteemille kaikkein kovimman kuormituksen.

Siksi kehotan jokaista hyvätuloista tekemään oikean valinnan ja luopumaan vapaaehtoisesti mahdollisimman paljosta mahdollisimman pian. Meillä on siihen varaa.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

En halua olla autoilija – ja se horjuttaa käsitystä aikuisen elämästä

"Autoilu ei vähene sillä, että autoilijat patistetaan muuttamaan tottumuksiaan. Ainoa keino lienee se, ettei koskaan edes ryhdy ajamaan", kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Olen päättänyt, etten koskaan halua omistaa autoa. Päätökseni taustalla on muitakin syitä kuin autoilun saastuttavuus.

Hankin ajokortin myöhäisherännäisenä 22-vuotiaana, koska luulin, että autoilu kuuluisi työhöni toimittajana. Huomasin, että työssäni ei ollutkaan pakko ajaa autoa. Saatoin kulkea useimmille juttukeikoille myös pyöräillen.

En ole oppinut erityisemmin pitämään autoilusta eikä minulla itselläni ole ollut autoa, joten huristelusta ei ole tullut rutiinia. Jokainen kerta ratin takana on ollut tärinää ja kuolemanpelkoa aiheuttava suoritus, vaikka mitään hirveää ei ole sattunut.

Minulla ei ole motivaatiota tottua autoiluun, koska en oikeastaan halua olla autoilija. En halua tuhlata rahojani autoon tai kuulua viiteryhmään, jota leimaavat perään hengittävät törppöilijät ja itsekkäät ohittelijat.

Vihdoin nyt voin myöntää, että minun ei tarvitse opetella pitämään autoilusta tai taipua ”normaaliin” elämään, johon auton omistaminen ilmeisesti kuuluisi.

Harmillista, että autoilun vähentäminen on viime aikoina herättänyt tulehtuneita ja tunteisiin meneviä keskusteluja.

 

Muun muassa opettajana ja tietokirjailijana työskennellyt Joona-Hermanni Mäkinen kirjoitti hiljattain Ylelle kolumnin otsikolla Suomen on päästävä irti autoriippuvuudesta. Tekstissään hän sanoo, että yksityisautoilua on vähennettävä ja joukkoliikennettä lisättävä. Mäkinen kirjoittaa, että autoilu on vaarallista ja vallitsevan ilmastotilanteemme kannalta kestämätöntä.

Twitterissä Mäkistä syytettiin esimerkiksi autoilun demonisoinnista.

Toimittaja Mikko Kekäläinen puolestaan jakoi Mäkisen kolumnin Twitterissä seuraavilla saatesanoilla:

Perheemme luopui autosta 1,5 vuotta sitten, ja elämänlaatumme parani huomattavasti. Liikumme enemmän, saastutamme ja tuhlaamme vähemmän. Rohkaisen kaikkia kokeilemaan! Tässä voi vain voittaa! Lue mietinnän tueksi loistava kolumni.

Kekäläinenkin sai raivoryöpyn niskaansa:

Ihme paskaa. Tervetuloa tänne kokeilemaan, julkiset kulkee kahdesti päivässä. Ellei asu Helsingin ydinkeskustassa, auto on ainoa mahdollinen arjen mahdollistaja tällä hetkellä.

Kummankin saamissa kommenteissa toistuu, että ilman autoa ei pärjää kaupungin ulkopuolella eikä silloin, jos perheessä on lapsia.

 

Mikko Kekäläinen on toimittajavaimonsa Kristiina Kekäläisen kanssa kirjoittanut autottoman lapsiperheen elämästä Carless Whisper -blogiinsa. Perhe asuu Espoossa, mutta väitän, että lapsiperheen autoton elämä onnistuu muuallakin Suomessa.

Kuvitellaan vaikkapa Oulun Ritaharjussa asuva perhe. Bussi kaupungin keskustaan kulkee useita kertoja tunnissa. Oululaisilla maailmanluokan pyöräteillä matka taittuu reilussa puolessa tunnissa. Puolet matkasta voi rullailla pian valmistuvalla pyöräbaanalla. Periaatteessa autoton elämä onnistuisi.

Harvassa kuitenkin taitavat olla ne lapsiperheiden omakoti- tai rivitalot, joiden pihassa ei seiso auto.

Auton tuomasta ylellisyydestä ja helppoudesta on vaikea luopua, koska mielikuvissamme autoilu kuuluu tavalliseen elämään – ja varsinkin aikuistumiseen ja perhe-elämään.

Tottumus ja esimerkki ratkaisevat sen, pitääkö autotonta elämää mahdollisena. Minun on helppo uhota, etten koskaan hanki autoa. Olen nimittäin omin silmin nähnyt, että ilman autoakin on elämää.

Lapsuudenperheessäni autolla on ajanut vain isäni. Äitini kulki liki 20 kilometrin työmatkansa kesäisin pyörällä ja talvisin bussilla. Kauppaan hän on aina polkaissut pyörällä.

 

Autoilun puolesta kampanjoitiin keväällä esimerkiksi kokoomuksen äänellä. Puolue julisti, että autot kuuluvat teille. Autoalan toimijoiden Vapaus valita auto -ohjelma taas halusi herättää keskustelua autoilun tulevaisuudesta, koska auto on monelle ihmiselle välttämättömyys.

Ymmärrän hyvin, että ilman autoa ei pärjää, jos asuu maaseudulla tai julkisten kulkuvälineiden ulottumattomissa. Kaikille autottomuuden ei tarvitse sopia.

Jos päättää elää autotonta elämää, siihen pitää varautua varhain ja rakentaa elämänsä sellaiseksi, ettei ole autosta riippuvainen.

Toivon, että olen osa orastavaa muutosta. Ehkä ilmastoahdistuneet nuoret ovat niitä, jotka jättävät ajokortin hankkimatta ja auton ostamatta. Jos ei ole koskaan tottunut autoilevaan elämään, voi sopeutua arkeen ilmankin omaa nelivetoa.

Maailmassa, jossa autoilu on oletusasetus, on viimeistään nyt julistettava myös vapaus valita autottomuus.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Kerro vaikeuksistasi myös somessa

Viimeisessä kolumnissaan Laura Tauriainen toivoo, että sosiaalinen media olisi muutakin kuin kauniita asioita ja ihmisiä.

Joitakin vuosia sitten eräs blogimaailmasta tuttu aviopari erosi. Ero oli monelle järkytys. Mitään merkkejä ei ollut ilmassa, edes vauva.fi:ssä ei oltu juurikaan spekuloitu erolla. Vielä hetki sitten pariskunta oli hehkuttanut onneaan sosiaalisessa mediassa, kunnes parisuhdeonni alkoi yhtäkkiä näkyä sisällöissä yhä harvemmin. Jonkun ajan päästä yleisölle julkaistiin suru-uutiset. Suurimmalle osalle seuraajista ero tuli kuin puskista.

Ei ihme, että ero yllätti – eihän mitään kerrota, ennen kuin kaikki on virallista. Harva puhuu sosiaalisessa mediassa raskaita elämänmuutoksia edeltäneistä vaikeista ajoista. Varsinkaan kaikista suosituimmat ja seuratuimmat.

Kukaan ei päivitä Instagramiin riitelevänsä puolisonsa kanssa päivittäin. Ei kerrota, että käydään pariterapiassa, pidetään taukoa tai harkitaan eroa. Tai että pussaillaan työkaveria firman bileissä ja kadutaan sitä puolisolle seuraavana päivänä.

Harvan elämä on niin auvoisaa kuin some antaa ymmärtää. Vaikka myös tunnetuilla somepersoonilla on vaikeuksia, he pitävät kulissia yllä viimeiseen asti ja kertovat ongelmistaan vasta, kun vaihtoehtoja ei enää ole.

Toisaalta ymmärrän valinnan hyvin. Jokaisella pitää olla oikeus kertoa vain sen verran, kuin kokee itselleen parhaaksi. En osaa edes kuvitella, minkälaisia kommentteja tuhansien tai satojen tuhansien seuraamat somejulkkikset saavat ollessaan tavallista avoimempia. Varmasti paljon kiitosta ja kannustusta, mutta sitäkin enemmän pilkkaa ja ilkeyksiä.

Ymmärrän hyvin, ettei sellaisessa asemassa tee mieli antaa anonyymeille enää yhtään enempää aseita, joilla he voivat sivaltaa jo muutenkin vaikeana aikana. On vain viisasta huomata, milloin oma psyyke tai itsetunto on liian haavoittuvainen ottamaan vastaan lisää kolhuja.

 

Kulissien ylläpitäminen ei rajoitu vain parisuhdeasioihin. Harvoin puhutaan vaikkapa siitä, että töissä on menossa huono jakso, tai kuinka välillä tekisi mieli lähettää lapset maata kiertävälle radalle. Harva kertoo julkisesti, että parhaan ystävän kanssa on riitaa tai naapureihin meni välit poikki. Kukaan ei myönnä, että on rahavaikeuksissa tai velkakierteessä. Ei somessa mainita, että alkoholia tulee tissuteltua päivittäin tai sovitut asiat jäävät tekemättä krapulan takia.

Onneksi hiljaisuuteen on muutama poikkeus. Esimerkiksi sinkkubloggari ja kirjailija Henriikka Rönkkönen on suorastaan brändännyt itsensä paljastelun paronittareksi. Avoimuus on osa Rönkkösen somehahmoa, ja varmasti yksi merkittävä syy hänen suosioonsa. Myös monet äitibloggaajat puhuvat lapsiperhearjen ikävistä puolista. Vanhemmuudesta ja sen haasteista puhuminen on toisaalta hieman ongelmallista, koska lapsia täytyy suojella negatiiviselta huomiolta. Silloin avoimuus jää väistämättä vain tasolle, joka on lasten kannalta suotuisin.

Jos joku kertookin vaikeasta elämäntilanteestaan, se tehdään usein jälkeenpäin, kun kaikki on jo ohi ja koettu joskus aikaa sitten. Vaikka sekin on hienoa ja ihailtavaa, joskus toivoisin, että joku uskaltaisi kertoa ongelmistaan jo silloin kun ne tapahtuvat. Kun tunteet ovat pinnassa. Kun se on täyttä todellisuutta.

Joskus, kun itse olen yrittänyt puhua hankalista asioista, minulle on sanottu, että olisit onnellinen kun sinulla on kaikkea tuota – ihanat lapset, mies, läheisiä ihmisiä, kivoja töitä ja mukava koti. Sitä helposti leimautuu valittajaksi, kun haasteistaan yrittää puhua rehellisesti.

Ihan kuin se, että on jonkun silmissä onnistunut, tarkoittaisi, ettei saisi olla ongelmia. Ihan kuin en arvostaisi kaikkea, mitä minulla on, jos kerron elämääni kuuluvan myös huonoja päiviä.

 

Toivoisin vain, että some olisi muutakin kuin kauniita asioita ja ihmisiä. Ja haluan uskoa, että rohkeus avata myös huonoja hetkiä antaa paitsi muille ihmisille, myös itselle voimaa.

Minä esimerkiksi voisin kertoa, että en osaa aina lopettaa juomista ajoissa, kun olen juhlimassa. Voisin myöntää, että näin kävi viimeksi toissapäivänä. Ehkä tunnustaisin myös, että olin seuraavana päivänä krapulassa, vaikka olisi pitänyt olla lasten kanssa. Saattaisin myös kertoa, että mieheni oli minulle tästä vihainen, koska en pystynyt hoitamaan velvollisuuksiani sovitulla tavalla. Sanoisin myös, että minulla oli siitä kamala olo ja saatoin päättää, että en juo enää koskaan.

Jos uskaltaisin.

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Julkinen puhuminen herättää minussa vaistomaisen taistele tai pakene -reaktion – näin lakkasin välittämästä siitä

"Minulle on kerrottu, että esiintymisjännitys häviäisi ajan myötä. Näin ei ole toistaiseksi käynyt – samat fyysiset reaktiot toistuvat aina uudestaan kun puhun suuren yleisön edessä", kirjoittaa Janne Hakkarainen.

Minut valittiin Oulun yliopiston ylioppilaskunnan edustajistoon ensimmäisen kerran marraskuussa 2009. Olin edustajiston jäsen kuusi vuotta ennen kuin siirryin ylioppilaskunnan viestintäasiantuntijaksi.

Muistan vielä sen edustajiston kokouksen, jossa käytin ensimmäisen puheenvuoroni. En enää muista mistä puhuin, mutta muistan kyllä sen, miltä puheenvuoron pitäminen tuntui: sydämeni hakkasi, käteni hikosivat ja oloni oli hermostunut. En ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt puheenvuoroa julkisessa kokouksessa, johon osallistuu useita kymmeniä ihmisiä.

Kun puheenvuoroni lopulta päättyi, olin helpottunut: stressaava tilanne oli ohi. 

Minulle on kerrottu, että esiintymisjännitys häviäisi ajan myötä. Näin ei ole toistaiseksi käynyt – samat fyysiset reaktiot toistuvat aina uudestaan kun puhun suuren yleisön edessä.

 

Olen ollut Oulun kaupunginvaltuuston jäsen vuodesta 2012 lähtien, ja kaupunginvaltuutettuna olen päässyt puhumaan paljon. Hiljattain minut valittiin valtuustoryhmäni puheenjohtajaksi, mikä lisää käyttämieni julkisten puheenvuorojen määrää entisestään – ja samalla siis myös sydämenlyöntieni tiheyttä.

Muutamia vuosia sitten katsoin YouTubesta kokoustaltiointia eräästä Oulun kaupunginvaltuuston kokouksesta, jossa olin pitänyt puheen. Ennen puheeni näkemistä mietin kiusaantuneena, miltä puheeni kuulostaisi ja näyttäisi. Mietin, kuinka pahalta se näyttää, kun puhujan sydän lyö, hän on hermostunut ja vain toivoo, että puheenvuoro olisi mahdollisimman pian ohi.

Päästyäni puheenvuoroni loppuun olin hämmentynyt: jännitykseni ei ollut välittynyt katsojalle lainkaan. Puheeni oli vakaata ja se koostui ymmärrettävistä, johdonmukaisista ja koherenteista pää- ja sivulauseista. Naamanikaan ei punoittanut, vaikka olin muistellut pintaverenkiertoni olleen kyseisen puheenvuoron aikana tavallista intensiivisempää.

Kenties vielä jonain päivänä poliittisia kokouksia taltioidaan niin hyvillä kameroilla, että puhujien jännityksen voi huomata heidän laajenevista pupilleistaan. Onneksi sellaista ei ole näkyvissä aivan välittömässä lähitulevaisuudessa.

 

Tuon puheenvuoron katsomisen jälkeen en ole enää lainkaan välittänyt niistä fyysisistä hermostumisen oireista, joita edelleen julkisesti puhuessani saan.

Se tuntuu omituiselta: vaikka kehossani on käynnistynyt taistele tai pakene -reaktio, ja henkisestikin saattaa edelleen vähän jännittää, olen oppinut olemaan välittämättä siitä.

Toivon, että kokemukseni voi tarjota lohdutusta heille, joita julkinen puhuminen jännittää. Suosittelenkin kaikille rohkeaa heittäytymistä ja piittaamattomuutta jännityksestä.

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää: