Minut valittiin Oulun yliopiston ylioppilaskunnan edustajistoon ensimmäisen kerran marraskuussa 2009. Olin edustajiston jäsen kuusi vuotta ennen kuin siirryin ylioppilaskunnan viestintäasiantuntijaksi.
Muistan vielä sen edustajiston kokouksen, jossa käytin ensimmäisen puheenvuoroni. En enää muista mistä puhuin, mutta muistan kyllä sen, miltä puheenvuoron pitäminen tuntui: sydämeni hakkasi, käteni hikosivat ja oloni oli hermostunut. En ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt puheenvuoroa julkisessa kokouksessa, johon osallistuu useita kymmeniä ihmisiä.
Kun puheenvuoroni lopulta päättyi, olin helpottunut: stressaava tilanne oli ohi.
Minulle on kerrottu, että esiintymisjännitys häviäisi ajan myötä. Näin ei ole toistaiseksi käynyt – samat fyysiset reaktiot toistuvat aina uudestaan kun puhun suuren yleisön edessä.
Olen ollut Oulun kaupunginvaltuuston jäsen vuodesta 2012 lähtien, ja kaupunginvaltuutettuna olen päässyt puhumaan paljon. Hiljattain minut valittiin valtuustoryhmäni puheenjohtajaksi, mikä lisää käyttämieni julkisten puheenvuorojen määrää entisestään – ja samalla siis myös sydämenlyöntieni tiheyttä.
Muutamia vuosia sitten katsoin YouTubesta kokoustaltiointia eräästä Oulun kaupunginvaltuuston kokouksesta, jossa olin pitänyt puheen. Ennen puheeni näkemistä mietin kiusaantuneena, miltä puheeni kuulostaisi ja näyttäisi. Mietin, kuinka pahalta se näyttää, kun puhujan sydän lyö, hän on hermostunut ja vain toivoo, että puheenvuoro olisi mahdollisimman pian ohi.
Päästyäni puheenvuoroni loppuun olin hämmentynyt: jännitykseni ei ollut välittynyt katsojalle lainkaan. Puheeni oli vakaata ja se koostui ymmärrettävistä, johdonmukaisista ja koherenteista pää- ja sivulauseista. Naamanikaan ei punoittanut, vaikka olin muistellut pintaverenkiertoni olleen kyseisen puheenvuoron aikana tavallista intensiivisempää.
Kenties vielä jonain päivänä poliittisia kokouksia taltioidaan niin hyvillä kameroilla, että puhujien jännityksen voi huomata heidän laajenevista pupilleistaan. Onneksi sellaista ei ole näkyvissä aivan välittömässä lähitulevaisuudessa.
Tuon puheenvuoron katsomisen jälkeen en ole enää lainkaan välittänyt niistä fyysisistä hermostumisen oireista, joita edelleen julkisesti puhuessani saan.
Se tuntuu omituiselta: vaikka kehossani on käynnistynyt taistele tai pakene -reaktio, ja henkisestikin saattaa edelleen vähän jännittää, olen oppinut olemaan välittämättä siitä.
Toivon, että kokemukseni voi tarjota lohdutusta heille, joita julkinen puhuminen jännittää. Suosittelenkin kaikille rohkeaa heittäytymistä ja piittaamattomuutta jännityksestä.
