Arkkitehtien muutto ”siperialaiseen tehtaaseen” on sujunut oletettua kivuttomammin – ”Kyllä me täälläkin onnellisiksi tullaan”

Oulun arkkitehtuurin tiedekunta on tämän vuoden ajan totutellut uuteen elämäänsä Linnanmaalla. Väistötiloissa opiskelu on vaatinut sopeutumista, mutta hyvä yhteishenki on kannatellut haasteiden yli. Maaliskuussa arkkitehdit pääsevät vihdoin muuttamaan heille suunniteltuihin uusiin tiloihin.

TEKSTI Venla Tuohino

KUVAT Maiju Pohjanheimo

Oulun yliopiston Linnanmaan kampuksen keskusaulassa on kymmenittäin kirkkaankeltaisia kylttejä, jotka opastavat väylällä kulkijaa: ”Centre for health and technology, Tellus Innovation Arena, Examinarium”.

Mutta ei. Ei näy mitään arkkitehtuuriin viittaavaakaan, ei suomeksi eikä englanniksi, vaikka tiedekunta on ollut Linnanmaalla tämän vuoden tammikuusta lähtien.

Siellä, missä arkkitehtien väistötilat sijaitsevat, on kylttien mukaan tietojenkäsittelytieteiden laitos. Ja siellä, missä arkkitehtien uusia tiloja vielä remontoidaan, lukee konetekniikka.

Mitä kummaa?

Oulun arkkitehtiyhteisössä kohahti syksyllä 2012, kun keskustakampuksen kivisen koulurakennuksen vuokrasopimus irtisanottiin, ja Linnanmaalle muuton uhka alkoi näyttämään todelliselta.

Tuolloin opiskelijoiden masinoimassa adressissa oltiin huolestuneita siitä, että arkkitehtuurin tiedekunta piilotetaan Linnanmaalle.

En voi olla ajattelematta tätä pelkoa, kun luen keskusaulan päivittämättä jätettyjä kylttejä.

 

YHTEISHENKI TULI AVUKSI TIUKASSA PAIKASSA

Arkkitehdeille muutto Torinrannasta, ja tunnelmallisen keskustakampuksen eli lafkan jättäminen, oli kova isku. Eihän pakotettuna lähteminen mukavaa ollut. Kaikkia se harmitti.

Harmitti jättää Rantakadun tervaporvarien kulta-aikaa heijasteleva kortteli muistoineen. Harmitti myös sen puolesta, että keskustan korttelissa oli tehty iso satsaus rakennuttamalla sinne juuri arkkitehtien tarpeisiin sopiva uudisrakennus, Apaja.

Oli myös muita pelkoja.

Jännitettiin, miten muutto vaikuttaa hakijamääriin. Miten käy arkkitehtien työelämäyhteistyön, kun kaikki toimistot sijaitsevat keskustassa? Miten voidaan tutkia elävää ja kehittyvää kaupunkikulttuuria, jos opiskellaan Linnanmaalla asti? Miten käy opiskelijoiden ja opettajien välittömille suhteille? Entä miten väistötiloissa opiskelu vaikuttaa opiskelijoiden suorituksiin?

Lähden kysymään ja yllätyn:

”Muutto on sujunut paljon kivuttomammin kuin oletin”, kertoo arkkitehtuurin tiedekunnassa yliopisto-opettajana työskentelevä arkkitehti Petri Aarnio.

Sitten hän jatkaa:

”Tähän tietysti syynä se, että tiedämme väliaikaisten tilojen olevan vain väliaikaisia, ja kaikki ovat nähneet miten uudet tilamme rakentuvat”.

Samoilla linjoilla ovat tämän syksyn arkkitehtifukseille pienryhmäohjaajina toimivat Jaakko Ihalainen ja Nita Lindfelt, joiden mukaan tunnelma arkkitehtien keskuudessa on tällä hetkellä jo ”paljon parempi”.

”Meillä on puhuttu Linnanmaalle muuton yhteydessä paljon Lafkan hengen -käsitteestä, ja siitä miten yhteisömme henki ei niinkään ole riippuvainen tiloistamme tai niiden sijainnista, vaan ihmisistä”, pienryhmäohjaajat ruotivat yhdessä.

”Kyllä me täälläkin onnellisiksi tullaan,” lisää Lindfelt. Hän kuulostaa huolettomalta ja aidolta, joten ostan väitteen.

”Lafkan henki” alkaa kuulostamaan mahtavalta lääkkeeltä, jota soisi muillekin jaettavan.

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.
Pienryhmäohjaajat Nita Lindfelt ja Jaakko Ihalainen pohtivat, että muuton myötä jatkossa arkkitehdit voivat integroitua tiukemmin yliopiston muihin ainejärjestöihin ja poikkitieteellinen yhteistyö olisi sitä kautta enempi arjessa läsnä.

 

RANTAKORTTELISTA HELVETIN KUUSEEN

Lafkan sijainti oli itsessään merkittävä vetovoimatekijä, jolla täkäläinen arkkitehtuurin opetus pystyi erottautumaan muista arkkitehtikouluista:

”Arkkitehtuurikouluilla on omat brändinsä. Keskustassa sijainnut vanha kortteli oli osa globaalisti tunnettua Oulun koulun brändiä: tärkeä osa niitä tekijöitä, jotka houkuttelevat tänne meille ulkomaisia opiskelijoita ympäri maailman opiskelemaan, kotimaisista puhumattakaan”, Petri Aarnio kuvailee.

Lafkalla todellakin viihdyttiin. Koulutuksen korkea taso poiki palkittuja diplomitöitä, menestystä suunnittelukilpailuissa, opiskelijat valmistuivat ja työllistyivät hyvin.

Miksi siis rikkoa sellaista, joka toimii? kysyivät arkkitehdit – mutta turhaan.

Arkkitehtuurin tiedekunnan muutto on yksi osa isompaa yliopiston tilojen uusjakoa sekä tehostamisen tarvetta, mikä koskettaa tavalla tai toisella kaikkia yliopistomme opiskelijoita sekä henkilökuntaa.

Tiedekunnan muuton myötä hävisi myös pala oululaista yliopistohistoriaa: Aleksanterinkatu 6:ssa, lafkan korttelissa, kauppaporvari Svendelinin kivitalossa, sijaitsi aikanaan Oulun yliopiston ensimmäinen päärakennus.

Kun miltei koko teknillinen tiedekunta muutti 1970-luvun puolivälissä vastikään valmistuneelle Linnanmaan kampukselle – arkkitehdit jäivät rantakortteliin muistuttamaan, että yliopiston juuret sijaitsevat kaupungin ytimessä.

Oulun yliopiston arkkitehtuurista voi olla montaa mieltä, sen 1970-lukulaiset betonielementit eivät ole kaikkien mieleen. Linnanmaan kampus on silti millä tahansa mittarilla tarkisteltuna merkittävä arkkitehtoninen kohde.

Oma tarinansa on yliopiston sijainnista käyty poliittinen kamppailu, jonka päätteeksi yliopisto päätettiin tehdä Kuivasjärvelle Virpiniemen sijasta, olkoonkin, että ”ikävännäköiselle, alavalle ja epäterveelliselle suolle” rakennettava yliopisto ei ollut maalaisliittolaisten mieleen. Tämä alue nimettiin sittemmin Linnanmaaksi.

Yhden kärjekkään, ja kovasti siteeratun, arvion yliopistosta esitti kirjailija Kirsti Simonsuuri, joka nimesi yliopiston ”siperialaiseksi tehtaaksi”.

Pääsipä Antti Tuurikin leukailemaan, että alueen arkkitehtuuri on kuin Lego-palikoista rakennettu.

Oulun yliopiston arkkitehtuuria tutkinut Juha Vuorinen esittää väitöskirjassaan, että arkkitehti Kari Virran yliopistosuunnitelma imitoi eurooppalaisen yliopistorakentamisen ”megastruktuureja”, joille ominaista oli avoin muoto, joka periaatteessa on elävän organismin kaltainen: kokonaisuus on alati muuttuva, kehittyvä, kasvava.

Tätä historiaa vasten ei ole lainkaan outo ajatus, jos tulevaisuudessa Linnanmaan käytävillä käyskentelee yli 20 000 opiskelijan joukko.

Jos Kari Virta vielä eläisi, hän takuulla olisi tyytyväinen juuri arkkitehtien tulosta Linnanmaalle. Hänen visiossaan tiedekunnat olivat kiinteästi yhteydessä toisiinsa – ja saman katon alla!

Petri Aarniokin antaa arvoa sille, että yhteistyö muiden tiedekuntien kanssa on lisääntynyt. Vielä konkreettisemmin se tulee näkymään ensi vuoden alusta, jolloin arkkitehtuurin tiedekunta yhdistyy teknilliseen tiedekuntaan.

Ihalainen ja Lindfelt pohtivat, että jatkossa arkkitehdit kenties integroituvat tiukemmin yliopiston muihin ainejärjestöihin ja poikkitieteellinen yhteistyö olisi sitä kautta enempi arjessa läsnä.

”Ennen jäi etäiseksi koko Linnanmaa”, puuskahtaa Nita Lindfelt.

Samaa mieltä lie ollut runoilija Pentti Saarikoski, jonka vierailu yliopistolla päätyi proosateokseen Asiaa tai ei. Siinä runoilija kuvaili yliopistoa huippumoderniksi rakennuskompleksiksi, ”joka sijaitsi jossain helvetin kuusessa, bussimatka oli pitkä”.

Niin, jotkut asiat eivät muutu. Bussilla köröttelyn makuun ovat monet arkkitehtiopiskelijatkin nyt päässeet, kun opinahjo siirtyi sen kuusi kilometriä maaseudun suuntaan.

 

FUKSIT HETI OSAKSI ARKKARIYHTEISÖÄ

On syyskuu. Linnanmaan kampuksen ensimmäisten arkkitehtifuksien orientaatioviikko on käynnissä.

Paavon pajalla, arkkitehtuurin tiedekunnan pajamestarin Paavo Väinämön valtakunnassa, tunnelma on hiljaisen keskittynyt, kun puolet arkkitehtifukseista pakkautuu tutustumiskierroksella konetekniikan siivessä sijaitsevaan puutyöpajaan.

Pajan ikkunoista avautuu näkymä remonttityömaalle: arkkitehtien käyttöön tulevat tilat ja 2T-sisäänkäynti ovat vielä valkoisten pressujen peitossa.

Arkkitehtuurin opinnoissa on paljon käytäntöä, vähemmän lukusaleissa tenttimistä. Karkeasti jaoteltuna ensimmäisenä vuonna taideaineet ja luovuus painottuvat, myöhemmin teknillinen puoli korostuu ja tietokoneen käyttö projekteissa kasvaa.

Harjoitustyöt ovat opinnoissa keskeisiä. Muun muassa rakennussuunnittelu- ja kaupunkisuunnittelukurssien sekä muotoilu- ja pienoismallikurssien aikana opiskelijan tie käy työpajalle. Pajatiloista löytyy kaikki tarvittava puun mutta myös metallin työstämiseen. Tutuksi tulevat erilaiset koneet ja laitteet: porat, sahat sekä höylät.

Suunnitelmien pohjalta toteutettavien työ- ja pienoismallien tekeminen on tärkeä osa rakenteiden ja rakentamisen hahmottamista, ja siksi aloittavalle arkkitehdille mitä hyödyllisintä oppia.

Väinämö puhuu erittäin rauhallisella äänellä. Pajan Paavosta saa helposti vaikutelman, ettei hänen tarvitse korottaa ääntään – kun Paavo puhuu, häntä kuunnellaan.

Hän näyttää ensin, miten talttaporakonetta käytetään ja sitten siirtyy turkoosin vannesahan luo ja muistuttaa, että sormet kannattaa sitten pitää kaukana leikkauspinnalta.

Pajamestarin tehtävänä on ohjeistaa opiskelijoita koneiden oikeaoppiseen käyttöön sekä mallinrakentamisen tekniikkaan ja estetiikkaan. Turvallisuussyistä jokaisen on osallistuttava ensin pajakoulutukseen, jossa käydään läpi laitteiden perustoiminnot ja turvalliset toimintatavat.

Arkkitehtiopiskelijat eli arkkarit ottavat uusien opiskelijoiden sitouttamisen vakavasti: heillä on killan puolesta oma fuksivastaava ja fuksipaimen sekä muut pienryhmäohjaajat katsomassa, että jokainen uusi opiskelija tuntee olonsa tervetulleeksi arkkariyhteisöön.

Pienryhmäohjaajat Nita Lindfelt ja Jaakko Ihalainen myöntävät auliisti, että arkkitehtuurin opinnot voivat yllättää vaativuudellaan. Heitä tarvitaan kertomaan, että uupumus on estettävissä hyvällä suunnittelulla ja aikatauluttamisella – tuolla ”arkkarin kirosanalla”.

”Vaatimukset ovat korkeat, mutta mahdollista saavuttaa.”

Aina joukossa on niitä todella luovia tyyppejä, joiden saavutuksiin verrattuna omat työt tuntuvat räpellyksiltä. Muilta voi oppia, eikä kaikki kilpailu ole pahasta. Kun yhdessä ponnistellaan harjoitustöiden ja projektien eteen, siinä väkisinkin hitsaudutaan yhteen.

Arkkarihenki on muutakin kuin vertaisoppimista ja yhdessä tekemistä. Siihen soppaan sekoittuu vielä annos aitoa teekkariutta, tekemisen meininkiä, ihmisläheisyyttä ja vuorovaikutusta eri vuosikurssien kesken. Kaikki tämä on onnistuttu pakkaamaan muuttokuormaankin, eikä sitä olla menetetty.

Rainer Mahlamäki, arkkitehtuurin tiedekunnan dekaani, onkin sanonut, että ”arkkitehtuuri ei ole ammatti, se on elämäntapa”.

Pajan verkkaista tunnelmaa ei riko ylevät puheemme, ei poran pärinä eikä sahan ulvahdus. Yksi fukseista piilottaa haukotuksen nyrkinsilmäänsä. Edellisenä iltana on juhlittu lukukauden alkamista Vulcanaliassa.

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.
Pajamestari Paavo Väinämön tehtävänä on ohjeistaa uusia opiskelijoita koneiden oikeaoppiseen käyttöön sekä mallinrakentamisen tekniikkaan ja estetiikkaan. Fuksit seuraavat opetusta kiinnostuneina. Kuvassa Aber Amir kolmantena oikealta.

 

AVOIMIN MIELIN KOHTI UUTTA

Vielä vuonna 2013 hakijoita arkkitehdin opintoihin Ouluun oli lähes 500. Vuonna 2015 tiedettiin, että muutto toteutuu: hakijoiden määrä notkahti miltei sadalla hakijalla. Alimmillaan hakijamäärä oli viime vuonna (388 hakijaa). Tänä vuonna käyrä on taas nousussa.

435 hakijasta opiskelupaikan sai 44.

Aber Amiri (23) on yksi heistä. Hän vaikuttaa ottaneen orientoitumisjaksostaan kaiken irti:

”Tosi hyvä fiilis, sellainen baila baila -meininki ollut,” summaa Amiri lukukauden alkua.

Amiri kertoo, että uudet opiskelijat ovat pitäneet yhtä tiiviisti koko viikon ja tutustumista on jatkettu muodollisuuksien ulkopuolellakin. Ryhmäytyminen on siis saanut mallikkaan alun.

Arkkitehtifukseille tiedekunnan sijainti ei ole ykköspuheenaihe, ja miksi olisikaan, kun ei ole mihin verrata. Mukavampi katsoa tulevaisuuteen avoimin mielin!

Yhteistä jutunjuurta fukseilla riittää silti. Pääsykokeista on ainakin keskusteltu, se on varma.

Fukseja yhdistää onnistuminen motivaatiota mittaavissa kolmivaiheisissa valintakokeissa, jossa kuoritaan kermat päältä. Jäljelle jäävä joukko muodostaa arkkarihakijoiden parhaimmiston, créme de la crémen.

”Yritin kaksi kertaa, enkä päässyt. Sitten menin valmennuskursseille. Mä ajattelin, että se on kaikki tai ei mitään”, muistelee mies viime kevättä.

Tässä tapauksessa satsaus valintakurssiin kannatti, koska kolmannella tiedekunnan ovet avautuivat. Tieto hyväksytyksi tulemisesta meni tunteisiin:

”Ai miten reagoin, kun sain tietää sisäänpääsystä? No, mä tartuin tyynyyn ja huusin siihen täyttä kurkkua varmaan minuutin,” Amiri kertoo nauraen.

Onnekkaiden joukossa on myös Serafiina Hiisilä (19). Hiisilä tuli Ouluun Tammelasta, joka on reilun kuuden tuhannen asukkaan kunta Kanta-Hämeessä lähellä Forssaa. Tämän kevään ylioppilas valmistautui valintakokeisiin lähinnä pänttäämällä matematiikkaa.

Hän myöntää, että piirustus- ja suunnittelukokeen seitsemän tehtävää olivat haastavia, ja pyrkiminen sai puntit tutisemaan.

Nappiin meni ja ponnistelujen palkintona oli opiskelupaikka.

”Meitä on kyllä tosi hyvä porukka”, Hiisilä fiilistelee, ”mutta on tämä yliopisto kyllä vähän liian kaukana keskustasta”.

Voi pojat!

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.
”Meitä on kyllä tosi hyvä porukka, mutta on tämä yliopisto kyllä vähän liian kaukana keskustasta”, sanoo arkkitehtifuksi Serafiina Hiisilä.

 

ESTEETTISET TILAT INSPIRAATION LÄHTEENÄ

Arkkitehtuurin opinnot ovat yhdistelmä suunnittelutehtäviä, kuvataidetta, historiaa sekä rakenteiden opiskelua. Kun ollaan tekemisissä luovuuden ja uuden luomisen kanssa, pidetään tärkeänä, että ympäristö on suunnittelutyötä ravitseva.

1880-luvulta peräisin olevassa Svendelinin talossa oli aikakaudelleen ominaisesti korkeat huoneet, ja isoista ikkunoista sisään tulvi luonnonvaloa.

1960-luvulla Oulun yliopiston arkkitehtuurin professorina toiminut Olli Pöyry pitikin tiloja ”perin mukavina ja nimenomaan arkkitehdinaluille sopivina”.

Yliopistolla on kyllä tilaa mitä tarjota, väistötiloissa ongelmallista arkkitehtien näkökulmasta on tilojen luonne:

”Maisterivaiheen opiskelijoiden tilojen ikkunattomuus on vähentänyt opiskelutilojemme houkuttelevuutta, eikä nykyinen taideluokkakaan ole inspiroiva luonteeltaan, mutta vielä emme ole tarkastelleet sen vaikutusta opintosuorituksiin”, Petri Aarnio pohdiskelee.

Pienryhmäohjaajat komppaavat Aarniota:

”Väistötiloissa oleminen näkyy arjessamme ja kurssijärjestelyissämme paikoittaisena toimimattomuutena. Tilat eivät ole meitä varten suunniteltuja, ja se näkyy. Uskomme, että nämä ongelmat ratkeavat uusien tilojen valmistuttua”.

 

Oulun ylioppilaslehti 2017.
Arkkitehdin opinnot ovat käytännönläheisiä. Pajatyöskentelyssä tärkeää on pitää huolta työturvallisuudesta. Kuvassa Peltoreita Paavon pajalla.

 

EVAKKOVUOSI PÄÄTTYY VASTA MAALISKUUSSA

Yhtä kaikki arkkitehtiporukkaa voisikin kehaista äärimmäisestä kärsivällisyydestä evakkovuotensa aikana. Yhteen ääneen ja yhtenä rintamana he puhuvat ”sopeutumisesta ja yhteishengestä”, joiden avulla haasteet on taklattu.

Uusien tilojen oli määrä valmistua siten, että niihin päästäisiin muuttamaan vuodenvaihteessa, mutta nyt työmaa on viivästynyt pienten asbestilöydösten vuoksi:

”Me muutamme uusiin tiloihin helmikuun aikana”, kertoo arkkitehtuurin tiedekunnan koulutusdekaani, professori Matti Sanaksenaho.

”Opetus uusissa tiloissa käynnistyy täysipainoisesti maaliskuussa.”

Uudet tilat ovat pitkälti juuri sellaisia, kuin sopii toivoa. Opiskelijoiden ja opetuksen tarpeet on tiloissa pyritty huomioimaan. Keskeisiä elementtejä ovat pääsisäänkäynnin lasifasadi, suuri yhtenäinen agora-tila, näyttävät istuskeluportaat lasikaiteineen sekä aulan kaareva seinä.

Yksi yksityiskohta uusissa tiloissa on kuitenkin ylitse muiden, ja se on lattiassa kulkeva ”sininen virta”, jolla kunnioitetaan Oulun yliopiston edesmennyttä pääsuunnittelijaa, Kari Virtaa.

Ja vaikka Virran strukturalismissa ei juuri pääsisäänkäynneille kumarreltu, niin luulenpa Oulun yliopiston vetovoimaisimman sisäänkäynnin muodostuvan siihen, missä arkkitehtien uudet tilat ovat.

Valkoisten pressujen alta paljastuvat ”Oulun arkkitehtikoulun” kasvot, ja ne kasvot edustavat koko Oulun yliopistoa sille, joka ensin on köröttänyt pitkän matkan kaupungista Linnanmaalle.

Venla Tuohino

Tiedeviestinnän maisteriohjelman kasvatti, graduntekijä ja skeptikko.

Lue lisää:

Monacon ruhtinas Albert saapuu Ouluun

Monacon ruhtinas Albert II osallistuu pääpuhujana Oulussa syyskuussa 2018 järjestettävään UArctic-kongressiin, Oulun yliopisto kertoo. Hän saapuu Suomeen Oulun yliopiston rehtorin, UArctic-yliopistoverkoston hallituksen varapuheenjohtajan Jouko Niinimäen kutsusta. Niinimäki esitti kutsun alun perin Monacossa keväällä 2016. Kutsu tarkentui viime vuodenvaihteessa, kun arktisen kongressin ajankohta päätettiin. Yliopiston tiedotteen mukaan ruhtinas Albert osallistuu vierailunsa aikana muun muassa kirkkovenesoutuun, joka suuntautuu […]

Monacon ruhtinas Albert II osallistuu pääpuhujana Oulussa syyskuussa 2018 järjestettävään UArctic-kongressiin, Oulun yliopisto kertoo.

Hän saapuu Suomeen Oulun yliopiston rehtorin, UArctic-yliopistoverkoston hallituksen varapuheenjohtajan Jouko Niinimäen kutsusta.

Niinimäki esitti kutsun alun perin Monacossa keväällä 2016. Kutsu tarkentui viime vuodenvaihteessa, kun arktisen kongressin ajankohta päätettiin.

Yliopiston tiedotteen mukaan ruhtinas Albert osallistuu vierailunsa aikana muun muassa kirkkovenesoutuun, joka suuntautuu Maikkulasta Oulun keskustaan Oulujokea pitkin.

Tiedotteen mukaan Albert on hyvin kiinnostunut arktisista kysymyksistä ja sitoutunut niihin. Hänen säätiöllään on yhteistyöhön liittyvä puitesopimus UArcticin kanssa sekä projektiyhteistyötä usean eri verkostoon kuuluvan yliopiston kanssa. Esimerkiksi vuonna 2014 Prince Albert II of Monaco -säätiö lahjoitti merkittävän summan Oulun yliopiston koordinoimaan koulutusprojektiin, joka liittyy ympäristönmuutoksen kuvantamiseen.

UArctic-kongressi järjestetään 3.–6.9.2018 Oulussa. Päätöspäivä on 7.9. Helsingissä.

University of the Arctic (UArctic) on yliopistojen, tutkimuslaitosten ja muiden koulutus- ja tutkimusorganisaatioiden yhteistyöverkosto. Se keskittyy pohjoisten alueiden kehitykseen ja luo maailmanlaajuisia yhteistyösuhteita.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Ottakaa minut tosissaan! – Osa ei saa apua ajoissa, osaa vähätellään  

Voi olla, että apu olisi vain yhden puhelinsoiton päässä, mutta uupuneelle se yksikin puhelu tuntuu mahdottomalta. Voi myös olla, että ponnistuksista huolimatta apua ei silti saa, kirjoittaa Sonja Arstio.

Lauri Moilasen rohkea kertomus kusipaskavuodesta koskettaa monia. Luin tarinan surullisena, mutta myös helpottuneena. Meistä liian moni on uupunut, ahdistunut, peloissaan tai paniikissa, ja ilman Laurin kaltaisia avoimia ihmisiä saattaisimme luulla olevamme yksin.

Mielestäni on todella hienoa, että ihmiset uskaltavat kertoa mielenterveyden asioista, sillä keskustelu todella ansaitsee ja tarvitsee avoimuutta.

Lauri Moilasen tarinan lisäksi luin Oulun ylioppilaslehdestä jutun, jossa ilmenee karu totuus jopa sadan päivän jonoista YTHS:n mielenterveyspalveluihin.

Osa jonottajista saa toivottavasti ajoissa tarvitsemansa avun. Liian moni kuitenkin hakeutuu avun piiriin vasta aivan viimeisillä voimillaan, jolloin toimenpiteet pitäisi aloittaa mahdollisimman pian, ei vasta kolmen kuukauden päästä.

Koska mielenterveyspalveluiden jonot ovat liian pitkät ja ongelma yhä yleisempi, ei ole ihme, että joku apua kipeästi tarvitseva ei pääse edes siihen jonoon saakka.

Olen lisäksi lukenut useita juttuja siitä, kuinka avun hakeminen saattaa olla valmiiksi uupuneelle tai masentuneelle suhteettoman raskas prosessi.

Voi olla, että apu olisi vain yhden puhelinsoiton päässä, mutta uupuneelle se tuntuu mahdottomalta. Voi myös olla, että ponnistuksista huolimatta apua ei silti saa.

 

Isäni äkillisen kuoleman jälkeen patosin surun syvälle, enkä käsitellyt sitä ajoissa.

Puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen olin mennyt kihloihin ja aloittanut opiskelun unelma-alallani, kun yhtäkkiä romahdin täysin. Sain lamauttavia paniikki- ja ahdistuskohtauksia, en uskaltanut nukkua, pelkäsin kuolemaa niin paljon, etten voinut mennä edes kauppaan.

Kun jaksoin lääkäriin asti, hän totesi minun kärsivän paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöstä sekä hypokondrisesta oireyhtymästä. Silti jostakin syystä jäin diagnoosien kanssa yksin.

Olin aina ollut herkkä ja ahdistunut, mutta en käsittänyt, miksi oireet olivat nyt niin voimakkaat. Vaikuttiko suru niin rajusti?

Sain pahoja fyysisiä oireita, joita kävin viimeisillä voimillani valittamassa YTHS:n vastaanotolla. Tuntui kuin paidan kaulus olisi jatkuvasti puristanut kaulaani, eikä henki kulkenut. Lisäksi psyykkiset oireet tekivät minusta opiskelukyvyttömän.

En ymmärrä, miten kestin sen, että fyysiset oireeni vähäteltiin joka kerta mielenterveysongelmieni varjolla. Olin aivan poikki, eikä kukaan kuunnellut.

Kolmannella kerralla lääkäri lupautui kokeilemaan kaulaani, mutta muistutti ennen toimenpidettä fyysisten oireiden olevan osa mielenterveyden häiriöitäni.

Mutta kaulastani löytyi sillä kertaa patti. Kilpirauhasessani oli yli kahdeksan senttiä pitkä kasvain, joka painoi henkitorveani. Jouduin kiireellisenä leikkausjonoon. Silti vielä tilannearvioinnissa kirurgini naureskeli huoneessa olevalle kandille ääneen, että tällä potilaalla on mielenterveysongelmia.

 

Leikkauksen jälkeen ja lääkityksen alettua oloni helpottui vähitellen. Kilpirauhasen sairaus oli voimistanut ahdistuneisuuttani ja aiheuttanut paniikkia.

Prosessi itsessään oli ollut todella raskas; olin jäänyt henkisten ongelmieni täysin ilman tukea. Lisäksi lääkärit eivät ottaneet tosissaan fyysisiä oireitani mielenterveystilanteeni takia. Mitä jos en olisikaan jaksanut käydä jatkuvasti lääkärissä vaatimassa apua?

Mielenterveyspalveluihin pitäisi olla jatkuva ja taattu pääsy. Kukaan ei saa jättää hakematta apua vähättelyn pelossa tai siksi, että jonot ovat liian pitkät.

Jos keskustelu mielenterveysasioista jatkuu näin avoimena, uskon, että lopulta myös terveydenhuollon asenteet ja käytännöt muuttuvat vastaamaan meidän todellisia tarpeitamme. Älkää siis antako periksi!

 

Kirjoittaja on tavannut elämässään myös todella hyviä ja ymmärtäviä lääkäreitä.

Sonja Arstio

Alunperin kemiläinen, 25-vuotias kirjallisuuden opiskelija sekä OYY:n yritysyhteistyökoordinaattori.

Lue lisää:

Pulla uunissa?

Sen sijaan, että vauvauutisista tai niiden olemattomuudesta udellaan, juoruillaan ja tungetellaan, olisi suotavampaa odottaa, onnitella ja tukea – antaa ihmisille itselleen aikaa kertoa omista uutisistaan, tarjota heille apua kun sille on tarvetta, kirjoittaa Henna Määttä.

Viime aikoina on uutisoitu paljon syntyvyyden laskusta. On ehdotettu synnytystalkoita, ja naisia on kritisoitu jopa turhasta nirsoilusta kumppanin valinnassa.

Kolmikymppisenä akateemisena ja lapsettomana naisena huomaan jääväni usein miettimään sitä, tulisiko minun tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole hankkinut lapsia.

Olenko epäonnistunut naisena kun en ole osallistunut näihin isänmaallisiin talkoisiin? Onko lisääntyminen enää – tai onko se koskaan ollutkaan – ihmisten yksityisasia?

Toisaalta olemme saaneet myös iloisia syntyvyyteen liittyviä uutisia, kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja hänen puolisonsa Jenni Haukio kertoivat vauvauutisistaan. 

Samalla kun otsikot täyttyivät onnentoivotuksista, käynnistyi myös irvailu Niinistön iästä, ja ylipäätään parin soveltuvuudesta vanhemmiksi. Lisäksi vitsailtiin siitä, kuinka Niinistön ja Haukion vauvanodotus on ihana presidentillinen esimerkki synnytystalkoista.

 

Vaikka onkin sinänsä luonnollista pohtia sitä, miten erilaiset parit hoitavat lasten kasvattamisen, tässä kysymys: miksi ihmeessä se oikeastaan kuuluisi kenellekään ulkopuoliselle?

Voin myös itse myöntää miettineeni Niinistön ikää ääneen.Vaikka asiassa on riski, ettei lapsi ehdi nauttia montaa vuotta isänsä kanssa, elämä on aina muutenkin arvaamatonta.

Olin itse perheeni iltatähti, isäni oli minut saadessaan 39-vuotias. Yllättävän sairauskohtauksen vuoksi sain nauttia hänen seurastaan ainoastaan 13-vuotiaaksi saakka. Isäni oli siis kuollessaan vain 52-vuotias.

Elämässä voi siis aina tapahtua kamalia ja yllätyksellisiä menetyksiä ja onnettomuuksia, vaikka kuinka yrittäisimme niiltä lapsiamme suojella.

Haluan myös kehua Niinistön ja Haukion rohkeutta tuoda esille odotukseen liittyvä kivuliaisuus: lasta oli selkeästi odotettu ja toivottu pitkään. Se, kuinka kauan ja mitä menetyksiä tähän mahdollisesti kuului, on mielestäni jälleen spekulaatiota, ja ainoastaan presidenttiparin oma ja yksityinen asia.

 

Olen itse kolmikymppinen, hyvin uraorientoitunut nainen. Olen ollut pitkään parisuhteessa, ja tänä kesänä menimme rakkaan mieheni kanssa naimisiin.

Vuosien ajan olen saanut kuulla mitä erilaisimpia vihjauksia siitä, kuinka nyt olisi hyvä aika laittaa “pulla uuniin”, kuinka “kello alkaa tikittää” ja kuinka “äitiys muuttaa maailmani ja maailmankatsomukseni”. Usein nämä kyselyt, utelut ja vihjailut tulevat suhteellisen vierailta ihmisiltä, joille en koe olevani millään tavalla tili- tai selitysvelvollinen.

Joskus turhautuminen uteluihin ja oman henkilökohtaisen tilanteen ja suunnitelmien selittämiseen on saanut minut vastaamaan ironisesti: “Pulla ei ole uunissa, mutta leivonta sen sijaan on oikein mukavaa.” Vastaus on yleensä saanut vastareaktiokseen yllättyneen kulmien kohotuksen ja naurahduksen.

Mutta millaista vastausta vastapuoli oikein tällaiseen kysymykseen toisaalta odottaa? Kysymys lisääntymisestä liittyy tässä tapauksessa parin yksityiseen seksielämään.

Kommentoinnin lisäksi minua harmittaa kasvatusalan ihmisenä vanhemmuuden, erityisesti äitiyden, suuri glorifiointi. Äidit ovat tärkeitä, enkä millään tavalla halua vähätellä heidän merkitystään, mutta välillä kommentit äitiyden aikaansaamasta valaistumisesta saavat myyttisiä ja yltiömäisen yleviäkin sävyjä.

Hälyttävää on ollut myös se, kuinka jopa kasvatustieteiden opinnoissa olen kohdannut (kylläkin oman yliopistomme ulkopuolisia) luennoitsijoita, joiden mielestä vanhemmuus tekee ammattikasvattajasta paremman. Tämä jos mikä on loukkaavaa. Pahoittelut karkeasta kielestä, mutta mielestäni lapsen pullauttaminen ulos jalkojen välistä ei tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa – tai etenkään hyvää ammattikasvattajaa.

Ihmisten yksityisten asioiden kommentointi sekä elämäntilanteiden arvostelu ja arvottaminen on jollakin tapaa sisäsyntyistä. Välillä olisi kuitenkin hyvä pysähtyä edes hetkeksi miettimään sitä, miltä kommentointi voi kohteesta tuntua.

Mistä voimme tietää, onko kyseessä oleva pari toivonut ja yrittänyt saada lasta jo vuosia? Mistä tiedämme, onko lapsettomuus heidän oma tietoinen valintansa? Mistä tiedämme, onko heillä jo adoptiopaperit vetämässä?

 

Ihmiset, parit ja perheet ovat monimuotoisia. Niihin kuuluu erilaisia tarinoita, omia kipuiluitaan sekä surun ja onnen hetkiä. Jokainen perhe ja jokainen tarina on omalla tavallaan ainutlaatuinen, eikä näillä perheillä tai kenelläkään tulisi olla tästä aiheesta tili- ja selitysvelvollisuutta ulkopuolisille tahoille.

Sen sijaan, että vauvauutisista tai niiden olemattomuudesta udellaan, juoruillaan ja tungetellaan, olisi suotavampaa odottaa, onnitella ja tukea – antaa ihmisille itselleen aikaa kertoa omista uutisistaan, tarjota heille apua kun sille on tarvetta.

Vaikka rakastankin lapsia, en edelleenkään koe tarpeelliseksi rynnätä osallistumaan synnytystalkoisiin.  Jatkossakin vastaukseni lisääntymisaiheisisiin kysymyksiin tulevat olemaan kulmikkaita.

Jos joskus saamme lapsen, hän tulee olemaan varmasti rakastettu ja elämämme keskipiste. Tiedän myöskin, että miehestäni tulee sata kertaa parempi koti-isä kuin minusta koskaan tulisi kotiäitinä. Toivon mukaan tämän ajan koittaessa myös yhteiskunnan rakenteet tukevat yksilökohtaisia ratkaisuja huomattavasti nykyistä paremmin.

Nyt tilanne kuitenkin on se, että minulla ei ole lapsia. Voi olla, että jonain päivänä tilanne voi olla toinen, mutta se taas ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle ja miehelleni.

Henna Määttä

Oppimista ja seikkailuja rakastava projektikoordinaattori, joka suhtautuu intohimoisesti laadukkaaseen koulutukseen. Twitter: @HennaMaa

Lue lisää:

Veeran SYL-kuulumiset, osa 3

Oulun ylioppilaslehti seuraa kansainvälisistä asioista ja kehitysyhteistyöstä vastaavan Veera Alahuhdan SYL-aiheisia kuulumisia läpi hallitusvuoden. Tällä kertaa keskustelimme muun muassa Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokouksesta, elinikäisestä oppimisesta ja ylioppilaskuntien automaatiojäsenyydestä. Voit lukea juttusarjan aiemmat jutut tästä: Osa 1, osa 2.   Hei Veera, emme ole tavanneet sitten kesäkuun! Miten Lapinrinteellä on valmistauduttu syksyyn?  SYL:n tuleva liittokokous (17.-18.11.) on […]

Oulun ylioppilaslehti seuraa kansainvälisistä asioista ja kehitysyhteistyöstä vastaavan Veera Alahuhdan SYL-aiheisia kuulumisia läpi hallitusvuoden. Tällä kertaa keskustelimme muun muassa Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokouksesta, elinikäisestä oppimisesta ja ylioppilaskuntien automaatiojäsenyydestä. Voit lukea juttusarjan aiemmat jutut tästä: Osa 1, osa 2.

 

Hei Veera, emme ole tavanneet sitten kesäkuun! Miten Lapinrinteellä on valmistauduttu syksyyn? 

SYL:n tuleva liittokokous (17.-18.11.) on vahvasti agendalla. Laitoimme kokouksen alustavat materiaalit ylioppilaskuntiin lausuntokierrokselle, ja lausuntokierroksen jälkeen lausunnot menevät käsittelyyn liittokokoukseen.

Käsiteltävänä on muun muassa SYL:n linjapaperin päivitys. Linjapaperi uudistettiin viime vuonna, ja nyt esitetään muutamia kohtia poistettavaksi ja muutamaa kohtaa tarkennetaan. Linjapaperi on hyvin ajan tasalla, ei ole hirveästi syytä ruveta sitä mylläämään.

Lisäksi materiaaleissa on mukana liiton toimintasuunnitelma ensi vuodelle. Siinä esitetään projekteja, jotka vastaavat ajankohtaisiin aiheisiin, joko kehittämällä toimintaa tai vaikuttamalla muuten laajemmin. Toimintasuunnitelmassa käsitellään muun muassa sukupolvipolitiikkaa, eduskuntavaaleja, eurovaaleja ja työelämämurrokseen vastaamista, ja kehitysyhteistyötoiminnan kehittämistä.

Myös European Students’ Unionilla ESU:lla on tulossa liittokokous, siihenkin valmistaudutaan. Eka steppi oli matka Walesiin liiton seminaariin, missä käsiteltiin myös tulevan liittarin aiheita.

 

Alkusyksystä järjestettiin Helsingissä Dare to Learn -tapahtuma. Kuinka se sujui? 

Mielestäni tapahtuma sujui tosi hyvin: tilaisuudessa oli mahtava tunnelma, se oli kansainvälinen ja silti tosi rento, tykkäsin olla siellä. Opin myös uutta! Uuden oppiminen on rankkaa, kun uutta asiaa tulee kerralla niin paljon. Mutta kivaa oli.

 

Mitä tapahtumasta sitten opittiin, vai opittiinko mitään?

Tarkoitus oli oppia ajattelemaan uudelleen oppimista. Mitä jäi käteen on sen uudelleenpohtiminen, miten voisin päivittäisessä työssä ja arjessa oppia uutta, ja miten voin kehittää taitoja ja reflektoida myös omaa oppimistani. Oppiminen on paljon laajempi prosessi, kuin mitä opinnoissa tapahtuu. Toivon, että oppimisen reflektointia voitaisiin tehdä aiempaa enemmän.

 

Oppimisen reflektointi kuulostaa hieman samalta kuin se, mitä oppimispäiväkirjoissa tulisi tehdä?

Joo, tätä tehdään myös oppimispäiväkirjoissa. Ajatuksena olisi tarkastella oppimista laajemmin kuin kurssisuorituksen puitteissa, eli koko tutkinnon skaalassa. Näin näkisi koko ajan laajan kuvan: jokaisella olisi hyvä käsitys siitä, mitä jo osaa, ja mitä haluaa vielä osata lisää. Iso haaste elinikäisessä oppimisessa on se, että uskaltaisi myöntää, ettei aina osaakaan jotain.

 

Automaatiojäsenyys tuntuu pompsahtavan tänä syksynä esille jatkuvasti. On ollut Keskustan Opiskelijaliiton liittokok0usta, automaatiojäsenyyspaneelia ja peräti omaa kansalaisaloitettakin. Mitä luulet, miksi aihe puhututtaa nyt?

Tämä on perinteinen keskustelunaihe, joka nousee esille syksyisin [ylioppilaskuntien] lukuvuosi-ilmoittautumisen yhteydessä. KOL:n liittokokous nosti sitä esille entisestään. Onhan se sellainen aihe, joka jakaa aina mielipiteitä: on taattua, että siitä tullaan aina keskustelemaan.

 

Onko tilanteeseen odotettavissa muutosta, eli vaikuttavatko pyrkimykset automaatiojäsenyyden purkamiseksi realistisilta?

Sanotaan näin, että asia ei ole hallitusohjelmassa, eikä ole todennäköistä, että tällä hallituskaudella asiaan tulisi merkittäviä muutoksia. Se vaatisi yliopistolain avaamista.

 

KOL:n liittokokouksessa päädyttiin kantaan, jonka mukaan opiskelijakuntien ja ylioppilaskuntien toiminta pitäisi rahoittaa julkisella rahoituksella. Miltä tämä kuulostaa?

Se on ihan mielenkiintoinen kanta, irtautui siitä kyllä-ei -keskustelusta. Siinä pyrittiin löytämään ja näkemään kokonaiskuva, mikä on mielestäni hyvä asia. En osaa kantaa siihen, millä tavalla tämä julkinen rahoitus tulisi järjestää.

 

Perussuomalaiset Nuoret esittää edustajistovaaliohjelmassaan SYLXIT -jäsenäänestyksiä. Millaisia ajatuksia tämä herättää?

Edarivaalit on tulossa, ja jos on tämä kampanjakärkenä, mikäs siinä! Ylioppilaskunta voi toki erota SYL:sta halutessaan. On hyvä, että tästä kommunikoidaan meille, ja hyvä, että asiasta keskustellaan.

Seurauksena erosta olisi toki se, ettei ylioppilaskunta voisi enää vaikuttaa meidän tekemäämme politiikkaan. Teemme kuitenkin valtakunnallista opiskelijapolitiikkaa. Myös yhteys eurooppalaiseen opiskelijaliikkeeseen katkeaisi.

 

Viimeksi kerroit, että viritteillä olisi loka-marraskuussa järjestettävä kehitysyhteistyöhankkeita koskeva joukkorahoituskampanja. Mitä rahoitukselle kuuluu, onko asia selvinnyt? 

On mietitty, että joukkorahoituskampanjan tekeminen toteutuisi vasta ensi vuonna, kätemme ovat nyt täynnä muiden hankkeiden kanssa. Ulkoministeriön kansalaisjärjestöjen kehy-avustuksen hakukerta on samaten ensi keväänä, nyt mietitään muitakin yhteistyön muotoja. Tänä syksynä nettisivuja päivitetään, jotta lahjoittaminen kehy-hankkeille olisi aiempaa helpompaa.

 

Monessa Suomen ylioppilaskunnassa järjestetään edustajistovaalit. Miten se näkyy Lapinrinteellä, vai näkyykö se mitenkään?

Meidän kauttamme ylioppilaskunnille tulee oma vaalikone. Kysymyksiä ollaan tehty ja pyöritelty kovasti. Muuten vaalit eivät merkittävästi vaikuta meidän arkeemme. Toki mielenkiinnolla seuraamme, millä lailla ylioppilaskunnissa äänestetään.

 

Osaatko arvioida, millaiset teemat nousevat esiin syksyn edustajistovaaleissa?

Näkemyksenä on, että ne ovat hyvin paikallisia teemoja, ja on vaikeaa sanoa mitään koko Suomea läpileikkaavia asioita. Varmasti poliittisilla opiskelijajärjestöillä on laajempia teemoja, jotka voivat olla samoja koko Suomessa. Mutta esimerkiksi Oulussa on trendinä ollut se, että sitoutumattomat on vienyt paikkoja, jonka vuoksi poliittiset teemat eivät nouse esille niin merkittävästi. Trendi voi toki kääntyä toiseenkin suuntaan.

 

Nyt saa agitoida: miksi tulevissa vaaleissa tulisi äänestää?

Mielestäni äänestämättä jättäminen on yksinkertaisesti typerää, sillä äänestämällä sinulla on mahdollisuus vaikuttaa tosi konkreettisesti. Äänestämällä antaa hyväksynnän tietynlaiselle linjalle, minne OYY:n tulisi mennä ja mitä asioita OYY:n tulisi ajaa. Äänestäminen on paras mahdollinen tapa ohjata ylioppilaskuntaa. Jollei äänestä, joku muu saa päättää sinun puolestasi.

Kannattaa muistaa, että edustajistovaaleissa voi keskustella myös kansallisen tason asioista. Sillä, mitä asioita OYY ajaa, on vaikutusta myös SYL:n, ja sen ajama linja taas vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Siksi ylioppilaskunnissa voi hyvin keskustella myös laajemmista teemoista: mitä koulutus on, mikä koulutuksen merkitys on, tulisiko koulutuksen olla julkinen hyödyke, vai yksilön panostus itseensä? Ei ole vain kansallisen tason poliitikkojen asia keskustella opiskelijoiden asioista.

 

Millä mielin matkaat marraskuussa Tampereen liittariin? 

Ihan hyvillä mielin! Sanotaan, että liittari on ihmisen parasta aikaa. Mikäs se olisi hauskempaa kuin kokoustaa yötä myöten. Kyse on myös historiallinen hetkestä, kun päätetään liiton tulevasta suunnasta vuodeksi eteenpäin.

 

Mikä sinun roolisi on liittokokouksessa?

Eri dokumenteista on tehty hallituksen esitys. Olen mukana eri työryhmissä perustelemassa hallituksen kantaa asioihin, tarjoamassa tausta-ajattelua sille, mitä esityksissä on ollut. Voi olla, että asia ei aina aukea pelkkänä tekstinä, jonka vuoksi on tärkeää perustella hallituksen esityksiä. Työryhmät tekee muutosesityksiä, ja ne otetaan joko nimiimme tai ei.

 

OYY:n ehdokas SYL:n hallitukseen vuodelle 2018 on Jenny Vaara. Millaisia terveisiä haluat lähettää hänelle?

Toivotan tosi paljon tsemppiä syksyyn! Ehdokkuusaika on mahtavaa, mutta välillä on myös tosi synkkää, epäilyksessä rypemistä. Tosi paljon siinä auttaa se, että on oman ylioppilaskunnan tuki, auttamassa ja jeesaamassa. Ihmiset ympärilläsi nostavat ehdokkaan parhaaseen potentiaaliin, siksi heitä kannattaa hyödyntää.

Ehdokassyksy on vuoristorataa: välillä on mahtavia onnistumisen kokemuksia, välillä miettii, miksi ihmeessä ryhdyin tähän. Syksy on kuitenkin tosi antoisa ja se kannattaa ottaa kasvattavana oppimiskokemuksena!

 

Muokattu 27.10.2017 kello 13:30: Korjattu sana sukupuolipolitiikka muotoon sukupolvipolitiikka.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: