Kurssi kohtaamiseen

Ikääntyneiden vapaaehtoisena kaverina Toni Aaltonen on huomannut, että potilaat eivät ole oppikirjaesimerkkejä, mustaa valkoisella. Sen sijaan ihmisten elämä koostuu useista harmaan sävyistä.

TEKSTI Sanna Häyrynen

KUVAT Suvi Vinblad

Lääketiedettä opiskeleva Toni Aaltonen käy ikään kuin itse järjestämäänsä henkilökohtaista soveltavaa kurssia, jossa hän kohtaa potilaita vastaanottotilanteen ulkopuolella. Vapaaehtoisena keikkakaverina Aaltonen auttaa ikäihmisiä esimerkiksi apteekkiasioilla, saattaa hammaslääkäriin tai etsii oikean osaston OYS:n sokkeloista.

”Kun tulen taksilla potilaan kanssa tämän kotoa vastaanotolle, minulla on erilainen käsitys kokonaisuudesta kuin lääkärillä, joka ei näe vastaanottotilanteen taakse”, Aaltonen on havainnut.

Lääketieteen opiskelijana hän on päässyt terveyskeskuslääkärin vieressä seuraamaan muutaman päivän ajan potilaiden virtaa. Vaikka tapaukset voisi lääketieteellisesti kategorisoida diagnoosiensa perusteella samanlaisiksi, Aaltonen huomauttaa, että jokaisella on oma taustansa ja erilaisia syitä toimintaansa. On otettava huomioon se, mitä potilaat ovat aiemmin kokeneet. Juuri näitä asioita pöytänsä ääressä istuva lääkäri ei välttämättä hoksaa.

”Olen kuullut, että suurin osa hoitovirheistä johtuu lääkärin ja potilaan kommunikaation ongelmista”, Aaltonen muistelee. Siksi ihmisen kohtaamisen harjoittelu ei ole turhaa.

Auttaja kuuntelee

Kaikki alkoi karamellista. Juuri Ouluun muuttaneena lääketieteen fuksina Aaltonen seisahti Oulun Diakonissalaitoksen (ODL) vapaaehtoistoiminnan esittelypöydän ääreen kampuksen aulassa. Hän ei kehdannut syödä tarjottuja makeisia kuuntelematta, mitä esittelijöillä oli sanottavanaan.

”Olin kyllä miettinyt vapaaehtoistöitä jo aiemmin. Tässä vapaus ratkaisi”, opiskelija arvioi.

ODL:n keikkavapaaehtoisena hän saa sähköpostilla tai puhelimitse ilmoituksia avustuskeikoista, joita vastaanottaa noin pari kertaa kuussa. Yhdellä keikalla aikaa voi vierähtää puolestatoista viiteen tuntiin.

Ikäihmisten seuraan Aaltonen tottui, kun ovelta ovelle kiertäneenä markkinatutkimushaastattelijana jäi toisinaan kahville ventovieraiden luo.

”Näin, että monet olivat aika yksinäisiä ja halusivat kertoa asioistaan minulle. Kun sanoin, että olen hakemassa lääkikseen, sain kuulla tarinoita huonoista lääkärikokemuksista. Välillä he kertoivat sota-ajoista.”

Aaltonen toivoisi, että ikäihmisillä olisi enemmän paikkoja, joihin mennä tapaamaan toisiaan. Hoitokodeissa seuraa on, mutta niihin kaikki apua tarvitsevat eivät pääse. Kotihoitajien käynnit voivat Aaltosen mukaan olla rutiinitoimituksia, joissa aitoa kohtaamista tai kuuntelua ei synny. Keikkavapaaehtoinen ei tee hoitajien töitä, vaan auttaa arjessa.

Keinot löytyvät

Toni Aaltosta on joka kerta ollut vastassa eri ikäihminen. Hän sanoo tykkäävänsä uusista ihmisistä ja uusista tilanteista.

”Katselen hetken, minkälainen persoona on kyseessä ja mietin, miten hänelle kannattaisi puhua”, Aaltonen kuvailee. Keikkavapaaehtoisella on hyvä olla sosiaalisten tilanteiden lukutaitoa ja kykyä mukautua vaihteleviin tilanteisiin.

”Ennen saatoin vähän pelätä vanhenemista, mutta olen nähnyt, että elämä voi olla silloinkin hyvää. Tärkeintä on, miten kulloiseenkin elämäntilanteeseen suhtautuu.”

Kerran avustettava jätti avaimensa kotiin, kun lähti keikkakaverin kanssa lääkärikäynnille. Aaltoselle sanottiin, että avustettavan voi jättää oven taakse odottamaan talonmiestä.

”En jättänyt häntä siihen, vaan reissun päätteeksi halusin etsiä avaimet, jotta ne eivät jäisi seuraavalla kerralla kotiin. Niitä etsittiinkin sitten tunti, koska hän oli laittanut ne aika erikoiseen paikkaan”, kertoo Aaltonen.

Hän ei lamaannu ongelmista, vaan saa hyvän mielen, kun keksii tilanteisiin ratkaisut. Oikeasti hankalia tapauksia ei eteen ole sattunut. Jos joku erehtyy puhuttelemaan Aaltosta esimerkiksi klopiksi tai muuten provosoimaan, hän antaa kommenttien mennä menojaan. Taksimatkojen aikana opiskelija ja ikäihmiset puhuvat hyvässä hengessä harrastuksistaan, arjestaan tai vaikkapa Oulun historiasta.

Kuplasta ulos

Keikkakaverina Aaltonen mainitsee suurimmaksi opikseen elämän perspektiivien huomaamisen. Hän tapaa ihmisiä, joita muuten ei kohtaisi ja kuulee tarinoita, jotka jäisivät pimentoon. Oma kupla on puhjennut.

”Yleensähän sitä on tekemisissä aika samanlaisten tyyppien kanssa, mutta tässä näkee, että asiat elämässä voivat olla hyvinkin toisin kuin itselläni”, hän pohtii.

Aaltonen on oivaltanut, miten monella tavalla ihmiset voivat sosiaalisissa tilanteissa toimia, esimerkiksi vaatia oikeuksiaan tiukasti. Joskus liiankin mukautuvaksi tunnustautuva Aaltonen sanoo ottaneensa heistä mallia.

Keikkakaverina reilun vuoden verran toimittuaan hän ajattelee, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa olla, vaan monta erilaista. Häntä jaksaa edelleen yllättää, miten positiivisina sairaatkin vanhat ihmiset jaksavat pysyä.

”Ennen saatoin vähän pelätä vanhenemista, mutta olen nähnyt, että elämä voi olla silloinkin hyvää. Tärkeintä on, miten kulloiseenkin elämäntilanteeseen suhtautuu”, Aaltonen kiteyttää.

 

Kuka?
» Toni Aaltonen
» 23 vuotta.
» Kotoisin Forssasta, asuu Tuirassa.
» Opiskelee Oulun yliopistossa lääketiedettä toista vuotta.
» Työskennellyt viimeiset kolme kesää rantapelastajana. Tehnyt myös markkinatutkimusta ovelta ovelle kiertävänä haastattelijana.
» Oulun Lääketieteellisen Killan apuisäntänä vastaamassa kiltatalo Walhallasta ja tapahtumien järjestämisestä. Lukioaikoina opiskelijoiden hallituksessa.
» Vapaa-ajalla ikääntyneiden keikkakaverina Oulun Diakonissalaitoksen kautta.
» Harrastaa crossfitiä, thainyrkkeilyä, voimajoogaa ja lenkkeilyä. Koripalloilijan pelipaikalta siirtynyt tuomarin tehtäviin. Katselee paljon elokuvia.
» Lapsena unelma-ammatti oli lääkäri. Välillä mietti myös koripalloammattilaisuutta.
» Haaveilee valmistumisesta ja työelämään siirtymisestä sekä onnellisuudesta.
» Toivoo, että ihmiset ottaisivat asioista selvää ennen kuin avaavat suunsa ja antavat kannanottoja.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Ketun romaanissa rakkaus punnitaan jälleen ääriolosuhteissa, vankileirin veressä ja liassa.

Katja Ketun neljäs romaani Yöperhonen (Otava 2015) varioi samoja teemoja kuin hänen läpimurtoteoksensa Kätilö. Rakkaus punnitaan jälleen ääriolosuhteissa, vankileirin veressä ja liassa. Teos on jälleen epämiellyttävä muistutus siitä, että lähihistorian raakuudet tulevat myös tähän päivään. Systemaattisen väkivallan uhka ei ole kuollut. Sen tiedostaminen tekee vaikeaksi seurata, kuinka elämästään kamppaileva ihminen voi hylätä kaiken: ystävyyden, vanhemmuuden, ihmisyyden.

Tarina liikkuu kahdella eri aikatasolla. 1930-luvulta lähtien seurataan valkokenraalin tytärtä Irgaa, joka joutuu sattuman kautta Vorkutan vankileirille Neuvostoliittoon. Vuonna 2015 suomalainen Verna yrittää selvittää Venäjällä kuolleen isänsä kohtalon ja sen, mitä tämä puuhasi Marinmaalla. Lavran kovia kokeneet kyläläiset ovat kuitenkin salamyhkäistä porukkaa. Vähitellen Verna tuntee olonsa oudon kotoisaksi tutustuessaan suomalais-ugrilaisen kansan identiteettiin ja mystiseen kansanuskoon.

Kettu leikittelee surutta eri genrepiirteillä. Teoksen lähtöasetelmat takaa-ajosta murhaan tuovat mieleen jännitysdekkarit. Kirjailijalle tunnusomainen, kaunistelemattoman realistinen tyyli pääsee oikeuksiinsa, kun lukija viedään keskelle vankileirin kauhuja. Juuri kun lukija on päässyt sopivaan ryppyotsaisuuden tilaan historiallisen romaanin äärelle, tarinaan ilmestyy yliluonnollisia elementtejä ja aina vain lisää rikosromaanin piirteitä: on agentteja, murhia ja ennen kaikkea järisyttäviä salaisuuksia.

Kahden aikatason rytmitys toimii. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja juonenkäänteet keikauttavat asetelmat päälaelleen. Suorastaan toimintaelokuvamaista spektaakkelia hipova loppu etäännyttää ratkaisevalla hetkellä.

Yritys luoda näin moninaisista aineksista uskottava tarina on kunnianhimoinen. Palasia pitää koossa Ketun verevä ja runsas kieli, joskin sekin meinaa hetkittäin kompastella omiin rönsyihinsä. Muoto lainaa paljon kirjailijan esikuvalta Timo K. Mukalta, joka loi omintakeisen hurmoksellisen tyylinsä yhdistämällä runollista balladia ja rujoa naturalismia.

On vaikea palata estradille läpimurron jälkeen. Yöperhonen vertautuu väistämättä kirjailijan läpimurtoteokseen Kätilöön jo aiheidensa ja samanlaisten henkilöidensä puolesta. Siinä missä Kätilö kouraisi kahdella suurella teemalla, sodalla ja rakkaudella, syvältä ja kipeästi, Yöperhonen kauhoo liian moneen suuntaan ja hukkaa välillä fokuksensa. Siitä huolimatta romaani kuuluu luultavasti syksyn parhaimmistoon. Suomen eturivin kirjailijoihin nousseelta Katja Ketulta on lupa odottaa paljon.

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Labratakkia ei aina tarvita

Opiskeluvuosinaan Terhi Kolehmainen piti lakipykälien tankkausta tylsänä. Työ käänsi pään. Kemikaalilainsäädäntöä yrityksille työkseen selvittävä Kolehmainen kokee olevansa juuri oikealla alalla

Oulussa kemian opiskelijoiden parissa käy fuksivuoden jälkeen outo opiskelijakato. Yhtäkkiä luentosaleissa ja laboratorioharjoituksissa on kumman autiota – missä kaikki ovat?

Tämä mysteeri selviää helposti: valtaosa poissaolijoista istuu kahdeksan kilometrin päässä Aapistiellä kuuntelemassa lääketieteen luentoja.

Näin kävi myös Terhi Kolehmaisen, 27, vuonna 2008 aloittaneelle vuosikurssille.

”Vuosikurssillani aloitti ainakin 60, joista neljäntenä vuonna jäljellä oli enää 15. Kaikki eivät lähteneet opiskelemaan lääketiedettä: osa vaihtoi tekniikan puolelle, osa jätti yliopiston kesken, joku meni ammattikouluunkin.”

Kolehmainen itse ei missään vaiheessa suunnitellut vaihtavansa pääainetta.

”Minulla kävi hyvä tuuri: pääsin opiskelemaan heti itselleni sopivaa alaa.”

Kaksi vuotta sitten maisteriksi valmistunut Kolehmainen on töissä kansainvälisessä REACHLaw-konsulttiyhtiössä. Hän hoitaa yrityksen asiakkaille Euroopan unionin kemikaalilainsäädäntöä koskevia asioita.

Vaikka opinnot antoivat hyvän pohjan kemian käsitteiden parissa työskentelevälle, paras oppi lainsäädännöstä tuli kesätyöstä Microsoftilla.

”Muistan kemikaalilainsäädännön kuulostaneen sitä koskevalla kurssilla todella tylsältä. Työssäni olen onneksi tajunnut, ettei se olekaan niin. ”

Fuksi, älä huoli

Viime vuonna Espooseen työn perässä muuttaneen Kolehmaisen kokemuksen mukaan kemisteille on Pohjois-Suomessa vain niukasti töitä, Muualla maassa tilanne on hieman parempi. Vastavalmistunutta kemistiä vaatimukset voivat hirvittää: moni työnantaja ilmoittaa etsivänsä vain senior-tason työkokemusta.

”Siksi kannattaa rohkeasti hakea myös tekniikan alan töitä. Vaikka hakemuksessa etsittäisiin diplomi-insinööriä, moni kemisti voi tehdä kehityspuolella samantyylisiä töitä.”

Suoraan abivuoden jälkeen yliopi-stoon päässeellä Kolehmaisella ei aluksi ollut selkeää kuvaa kemistin työstä.

Hypoteesina oli, että kemiaan kuuluu laboratoriossa hyöriminen mystisten liuosten äärellä ja että kemisti voi työllistyä vain joko tutkijaksi tai opettajaksi.

Opiskelujen aikana käsitys kemistin työstä laajeni. Hän oppi, ettei kaikkien kemistien tarvitse tutkia – tai edes pukeutua valkoiseen laboratoriotakkiin.

”Koko ajan löytyi enemmän vaihtoehtoja. Huomasin, että kemistejä on todella monessa paikassa töissä – onhan Angela Merkelkin kemisti!”

Nyt Kolehmaisen vuosikurssilaisista osa työskentelee kemisteinä laboratorioissa, osa kemianopettajina, muutama firmojen tutkimus- ja kehityspuolella. Ympyrä sulkeutuu – osa valmistuneista kemisteistä on lähtenyt opiskelemaan lääketiedettä.

Kemian fukseja Kolehmainen kannustaa tekemään kesätöitä, olivat ne sitten kemian alan tai vain etäisesti omaa osaamista liippaavia töitä. Myös sivuaineisiin ja suuntautumiseen kannattaa kiinnittää jo opintojen alussa huomiota, sillä ne voivat katkaista tien joillekin urapoluille. Esimerkiksi Kolehmainen ei voi orgaanisen kemian tuntemuksen puuttumisen vuoksi tehdä tuotekehitystyötä lääkeyhtiössä.

Hänellä on vielä yksi neuvo annettavana.

”Älä huolehdi fuksina liikaa työllistymisestä. Opiskeluissa menee monta vuotta, eikä koskaan etukäteen tiedä, minne lopulta päätyy.”

Kuka?
»Terhi Kolehmainen
» Valmistunut vuonna 2013 filosofian maisteriksi fysikaalisen kemian koulutusohjelmasta.
» Yliopisto-opinnoissa parasta olivat opiskelukaverit.
» Haastavinta opiskeluissa oli ajankäytön hallitseminen. Vuorokaudesta loppuivat lähes tunnit aikana, jolloin lukujärjestykseen piti varata aikaa sekä koko päivän kestäville laboratorioharjoituksille, luennoille ja laskuharjoituksille.
» Ensimmäinen oman alan työ Oulussa Microsoft Mobilen materiaalitiimissä, jossa tarkastettiin komponenttien koostumus kemikaalitasolta lähtien. Opiskelujen aikana kesätöissä eri tehtaissa. Teki vuonna 2013 pro gradu -tutkielman Yara Suomi Oy:lle.
» Töissä REACHLaw-konsulttifirmassa Espoossa työnimikkeellä specialist registrations joulukuusta 2014 lähtien.
» Unelmoi etenevänsä työuralla edelleen.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Tunnista ja tunnusta stereotypiasi

Mitäpä jos heittäisimme ennakkoluulomme roskiin?

Oletko huomannut, kuinka ihmisillä on tapana luokitella toisiaan erilaisiin ryhmiin? Hiustyyli, pukeutuminen ja ulkoinen olemus antavat meille ensivaikutelman toisesta ihmisestä. Ulkonäön perusteella luokittelemme ihmisen kuulumaan johonkin ryhmään, josta meillä on jokin yleinen käsitys, ennakkoluulo.

Olemme varmaan kaikki kohdanneet tilanteen, jossa ensivaikutelma on kuitenkin pettänyt. Olemme luokitelleet ihmisen kuulumaan johonkin, mihin hän ei tutustumisen jälkeen kuulukaan. Jälkeenpäin tilanne saattaa jopa hävettää.

Jokainen meistä kantaa omia ennakkoluuloja sisällään. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää. Ennakkoluulot voivat olla ajattelulle ja havaitsemiselle jopa hyödyllisiä. Ennakkoluuloja vahvistavat tilanteet ovat arkipäiväisiä ja usein harmittomia, yleistä vitsailua kaveriporukassa. Kun ennakkoluuloja käytetään väärin, ollaan vaikeuksissa. Stereotypiat ovat ennakkoluuloja, jotka ovat jäykistyneet paikalleen niin, ettei ihminen enää näe niiden läpi. Tämä voi ilmetä vaikkapa kärjistyneinä mielipiteinä asiasta, josta tietää vain vähän.

OYY:n tekemän tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskyselyn perusteella yliopistoyhteisössä ennakkoluuloja ja stereotypioita näyttää ilmenevän erityisesti kansainvälisiä opiskelijoita ja heidän kulttuurejaan sekä eri tieteenaloja ja niiden opiskelijoita kohtaan. Teekkarit ovat järkiperäisiä koodarinörttejä (paitsi humalassa), kun taas humanistit ovat päämäärättömästi haahuilevia ja herkkiä maailmanparantajia. Eihän siitä ole haittaa, jos vähän yleistää. Samalla tulee ruokinneeksi stereotypiaa entisestään. Loppujen lopuksi käsityksemme esimerkiksi eri kulttuureista ja niissä elävistä ihmisistä ovat vain stereotypioita, ellemme ole erityisesti kasvattaneet kulttuurista tietoutta etsimällä aktiivisesti tietoa toisista kulttuureista ja niiden ihmisistä.

Nyky-yhteiskunnassamme kannustetaan olemaan erilaisia. Silti ihminen vieroksuu luonnostaan erilaisuutta, muutosta ja tuntematonta. Olemalla erilainen ei välttämättä kuulu mihinkään, ja siksi moni toivoo kuuluvansa johonkin ryhmään erilaisuudestaan huolimatta.

Kun stereotypiat ovat liian vahvoja, ne voivat rikkoa sosiaalisen normin asettamia rajoja. Ei sallita heitä, jotka poikkeavat stereotypiasta. On kuuluttava johonkin muottiin tai on poikkeava. Ei saa olla oma itsensä, jos haluaa kuulua yhteisöön. Suuressa yliopistoyhteisössä jää helposti huomaamatta ne ihmiset, jotka eivät kuulu pienempiin yhteisöihin. Ensin he ovat ulkopuolisia, yksin(äisiä). Lopulta he katoavat, syrjäytyvät.

Mitä jos ensi kerralla, kun kohtaat sinulle ennestään tuntemattoman opiskelijan, heität ennakkoluulosi ja stereotypiasi roskikseen ja tutustut häneen ilman oletuksia? Kiinnitä enemmän huomiota heihin, jotka vaikuttavat erilaisilta ja mieti, mitä voisit heiltä oppia. Mieti ensin hetki ajatuksiasi ja sano ne vasta sitten julki. Kohtaa ihminen hänenä itsenään, älä hänen viiteryhmästään muodostetun ennakkokäsityksen kopiona

Hennamari Toiviainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen sosiaalipoliittinen asiantuntija, joka jatkoi matkaansa Oulun kaupungille kuntalaisvaikuttamisen koordinaattoriksi. Twitter: @HennamariT

Lue lisää:

Pelasta sielumme humanisti

Humanisti osaa kysyä ikäviä kysymyksiä.

Nobel-palkittu intialainen filosofi Rabindranath Tagore piti vuonna 1917 Japanissa kuuluisan luennon. Hän varoitti kuulijoita länsimaisesta kilpailukulttuurista. Tagore havaitsi ihmisten suostuvan talous- ja valtakoneistojen hammasrattaiksi. Hän sanoi ihmisten tekevän asteittaista itsemurhaa näivettämällä sieluaan.

Mitähän mieltä Tagore olisi siitä, että melkein 100 vuotta myöhemmin Japani tunnetaan itsemurhistaan? Vauraassa Japanissa tehdään seitsemänneksi eniten itsemurhia maailmassa. Merkittävä syy itsemurhille on työttömyys. Ennenaikaisiin kuolemiin johtaa myös liika työ. Liikarasitus aiheuttaa sydänpysähdyksiä.

Japanin työkulttuuriin liittyvien kuolemien taustalla on kompleksinen sekoitus rituaali-itsemurhien pitkää traditiota ja kunniakulttuuria. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Tagore oli oikeilla jäljillä.
Tutkitaan filosofiaa pahaenteisten sanojen takana. Tagore laittoi merkille, että ihmiset hakevat lohtua ja iloa tavaroista. Hän pelkäsi, että ihmiset alkavat nähdä toisensa tavaroina. Tällöin ihminen ei kohtaa toista ajattelevana ja tuntevana oliona, vaan hyödyllisenä välineenä tai esteenä omille tavoitteille.

Miten estää tämä kehitys? Filosofi uskoi, että kriittinen ajattelu pelastaa moraalin turtumukselta. Hänen kasvatusfilosofiansa nojasi sokraattiseen menetelmään, jota hän sovelsi taideaineiden avulla. Humanismi on rakentunut samalle toisinajattelun vaatimukselle.

Voi Tagore, tästä sinä järkyttyisit. Helsingin Sanomat (23.9) uutisoi Japanin hallituksen halusta lakkauttaa humanistiset tiedekunnat yliopistoissa. Hallituksen mielestä teoreettinen opetus on vähintään muutettava käytännönläheiseksi tavalla, josta on suoraa hyötyä teollisuudelle.

Japanin hallitus pitää humanismia tuottamattomana höttönä eikä ole ajatuksineen yksin. Talouskasvuun ja innovaatioihin keskittyvä koulutuslinjaus valtaa alaa opintosuunnitelmista ympäri maailmaa. Yhdysvaltalainen filosofi ja Suomen Akatemian akateemikko Martha C. Nussbaum kutsuu ilmiötä hiljaiseksi kriisiksi. Nussbaumin mukaan se, että kansakunnat kasvatetaan tavoittelemaan lyhyen aikavälin hyötyä, vaarantaa koko demokraattisen järjestelmän.

Innovaatioita tarvitaan, mutta minkä kustannuksella?
Tagoren ja Nussbaumin huolille löytyy perusteita. Meillä on järjestelmä, joka pelastaa ihmisten sijasta pankit. Olemme harjaantuneet vaimentamaan omatuntomme vaate- ja ruokakaupoissa. Meillä on viimeaikoina pidetty normaalina keskustelua, jossa maahamme saapuneista ihmisistä puhutaan kuluina ja hyödykkeinä.

Jos ottaisimme aikamme moraalikriisit vakavasti, olisiko meillä veroparatiiseja? Sokrates vertasi itseään paarmaan, joka härnää ikävillä kysymyksillään mukavuudenhaluista kansakuntaa.
On selvää, että tarvitsemme edelleen humanisteja kysymään ikäviä kysymyksiä.

 

Kirjoituksen lähteenä on käytetty Martha C. Nussbaumin teosta Talouskasvua tärkeämpää (2010).

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Ei liity sinuun mitenkään

Älä ota kaikkea henkilökohtaisesti.

Kohtaan työssäni paljon arvostelua. Se on julkisen ja luovan tekemisen yksi keskeisistä ulottuvuuksista. Ihmiset kyselevät, miten jatkuvaa arvioitavana olemista kestää. Että pitää varmaan kasvattaa melko paksu nahka.

Ei pidä. Paksu nahka on haitaksi. Se eristää ja pilaa herkkyyden. Ja herkkyys, kyky olla kosketuksissa ympäröivään maailmaan, on juuri se elementti joka taikoo maailmankaikkeuden päämäärättömästä kaaoksesta esiin runoja, maalauksia ja lauluja (ja minun kohdallani kikkelivitsejä).

En pyri parkkiinnutukseen. Olen vain opetellut olemaan ottamatta asioita henkilökohtaisesti.

Mielessämme asuu ego, joka määrittää itsensä erillisyyden ja konfliktien kautta. Koska se ei voi olla olemassa ilman ristiriitoja, se etsii niitä kaikesta mahdollisesta. Ja mikä olisikaan tehokkaampi ja helpompi tapa vahvistaa egoa kuin ottaa kaikki maailman tapahtumat henkilökohtaisesti.

Tämä tapa ajatella on läsnä kaikkialla ja jatkuvasti. Ihmiset pahoittavat mielensä kun bussikuski töksäyttää rumasti aamuruuhkassa, ihmettelevät, miksi juuri heille piti olla ilkeä. Jengi raivoaa sosiaalisessa mediassa, että turvapaikanhakijat tulevat viemään heidän verorahansa. Ihmiset ottavat henkilökohtaisesti jopa vuodenajat ja sään. Totta kai juuri silloin pitää sataa koko kesän, kun kerrankin olisi pidempi loma.

Tässä ei ole mitään järkeä. Valtaosalla maailmankaikkeuden tapahtumista ei ole yhtään mitään tekemistä sinun kanssasi. Sinä elät äärettömässä avaruudessa, jossa on miljoonia galakseja, biljoonia tähtiä ja loputtomasti erilaisia elämänmuotoja. Miten tämä suunnaton kosmos voisi olla kiinnostunut tekemään sinun kaltaisesi hiekanjyvän elämästä mahdollisimman hankalaa?

Ehkä bussikuski ei inhoakaan sinua, vaan hänellä oli kotona riita ennen töihinlähtöä. Ehkä turvapaikanhakija ei haluakaan viedä sinun duuniasi, vaan haluaa omalle perheelleen paremman elämän. Ja ehkä sateinen kesä ei ole kiusantekoa, vaan pelkästään planeettamme sääjärjestelmän tuottama ilmiö.

Maailmankaikkeus ei ole kiinnostunut sinusta eikä sinun tekemisistäsi. Fysiikka määrää säännöt, energia virtaa ja ottaa välimuotoja, joista sinä olet yksi. Siinä kaikki. Ei kohtaloa, ei kurjaa onnea, ei mitään ennalta määrättyä. Ei mitään sinun kiusaksesi, vaan siksi, että näin tällä kertaa kävi. Tällainen maailmankaikkeus tapahtui.

Kun ymmärtää, että juuri mikään ei liity sinuun, kokee usein mitättömyyden tunteen. Mutta mitä pahaa siinä on? Miksi sinun pitäisi olla niin merkittävä?

Sen sijaan, että kokisit olevasi maailmankaikkeuden keskipiste, voit tunnustella maailman todellisempaa olemusta – virtaa jossa olet, halusit tai et.

Kokeile päästää irti. Älä tartu kiviin.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää: