Sinut on nähty!

Tämän vuosisadan Isoveli ei ehkä löydykään Totuusministeriöstä, vaan omasta taskusta. Tekoälyä käyttävä teknologia on kehittynyt vauhdilla viime vuosien aikana, ja uusia käyttökohteita putkahtelee kuin voikukkia kesänurmelle. Mutta kenellä on vastuu uuden teknologian eettisestä käytöstä?

TEKSTI Heidi Niemi

KUVAT Ville Paananen

”Teleruutu oli sekä vastaanotin että lähetin. Se kuuli jokaisen Winstonin hiirenhienoa hiiskausta kovemman äännähdyksen, ja niin kauan kuin hän pysyi metallilevyn näkökentässä, häntä ei vain kuunneltu, hänet myös nähtiin siinä. Hän ei tietenkään koskaan tiennyt, millä hetkellä häntä tarkkailtiin. Saattoi vain arvata, kuinka usein tai minkä menetelmän avulla ajatuspoliisi kytkeytyi yksityisen ihmisen verkkoon. Oli jopa mahdollista että kaikkea valvottiin koko ajan.”

(George Orwell: Vuonna 1984)

 

George Orwellin klassikkoteos Vuonna 1984 (1949) sijoittuu kuvitteelliseen Oseaniaan (entiseen Britanniaan), jonka hierarkian huipulla nököttää Isoveli. Asukkaita valvotaan herkeämättä, ja Totuusministeriön silmät näkevät melkein kaiken. Melkein.

Oseaniassa vääränlainen ajattelu on ajatusrikos. Rikoksen voi kuitenkin salata ainakin tilapäisesti, jos sen pitää visusti oman mielensä sopukoissa ja ilmeensä kurissa. Isoveljen raju rakkaus ei yllä aivan joka soppeen ja onkaloon.

Voisiko Isoveljeä ja Totuusministeriötä huijata vuonna 2019? Tunnistaisiko konenäkö ajatusrikoksen Winston Smithin kasvoilta, vaikka tämä ei puhua pukahtaisi sanaakaan?

Konenäön avulla voi havaita joitain tunteita ihmiskasvoilta, mutta kasvotiedon lisäksi tarvitaan tietoa kehon liikkeistä sekä eleistä.

Professori Matti Pietikäinen Oulun yliopiston Konenäön ja signaalianalyysin tutkimuskeskuksesta (CMVS) muistuttaa, että teknologia ei vielä ole tarpeeksi pitkällä paljastaakseen tunteita kenen tahansa kasvoilta.

Professori Guoying Zhao ryhmineen tutkii CMVS:ssä tunteiden tunnistamista konenäön avulla. Kone osaa lukea ihmisen kasvoilta ilmeitä ja mikroilmeitä.

Mikroilmeet ovat lyhytkestoisia ja tahdosta riippumattomia ilmeitä, jotka kertovat ihmisen tunteesta ja mielentilasta – tarkemmin todellisesta tunteesta ja mielentilasta. Ihmissilmä ei välttämättä erota nopeita mikroilmeitä, ja aikuiset ihmiset osaavat teeskennellä tavallisia, tiedostettuja ilmeitä.

Mikroilme syntyy ristiriidasta: siitä, kun ihminen tukahduttaa sisäisen tunteensa. Pitkän tähtäimen tavoitteena on, että kaupan myyjän iloinen hymy voi hämätä asiakasta, mutta tietokone ehtii havaita sitä edeltäneen häivähdyksen: mikroilmeet paljastavat, onko kassan takana rauhallinen vai kiihtynyt tai neutraali, iloinen, surullinen, vihainen tai jopa pelokas asiakaspalvelija.

Lentokentän turvatarkastuksessa mikroilmeitä lukeva konenäkö voisi tunnistaa kiihtyneitä ja hermostuneita matkustajia, ja seuloa heidät matkustajavirrasta.

Piiloleikkiä Isoveljen kanssa

Tekoälyä käyttävä teknologia on kehittynyt vauhdilla viime vuosien aikana, ja uusia käyttökohteita putkahtelee kuin voikukkia kesänurmelle. Konenäön käyttäminen kasvojentunnistukseen on lyönyt läpi syväoppimisen myötä, ja yleistynyt nopeasti.

Kiinassa uusi teknologia on otettu laajamittaisesti käyttöön: paikallinen poliisi partioi kasvojentunnistusaurinkolasit päässään, punaisia päin kävelleen postiluukusta voi kolahtaa sakko, ja etsintäkuulutettu henkilö osataan tunnistaa 50 000 ihmisen väkijoukosta. Maa kehittää valvontajärjestelmää, joka koostuu valtavasta valvontakameraverkostosta, kattavasta kansalaistietokannasta sekä kasvojentunnistusteknologiasta.

Eihän meillä tällaista sentään. Aamulehti vitsaili 1.4.2019, että poliisi aloittaa jalankulkijoiden automaattivalvonnan kasvojentunnistuksen avulla Tampereella, ja myöhemmin koko maassa. 170 euron sakko seuraa, mikäli tien ylittää väärästä kohdasta tai punaisella valolla.

Valvontaa motivoivat kuvitteellisen komisario Pannis Destersteinin mukaan sakkotulot, ketutus sekä “mukava totalitaarinen fiilinki”. Rahoitus hoituu veronkorotuksilla, ja kansa nielee uudistuksen, kunhan se perustellaan turvallisuudella. 

“Vetoamme geneerisiin ja vanhentuneisiin tutkimustuloksiin, ja hyvin menee läpi. Kehä ykkösen kameravalvonnassa esimerkiksi väitämme, että tutkimuksen mukaan kuolonkolarit vähenevät kameroiden ansioista. Tosin sillä tiellä ei kukaan ole ennenkään kuollut, joten tutkimus on täyttä roskaa, mutta Suomessa kansa uskoo mitä tahansa, kun poliisi sanoo”, siteeraa Aamulehti Destersteinia.

Aprillia! Kuravettä päälle.

Ylen MOT:n artikkelin mukaan (30.4.2018) Suomen Keskusrikospoliisin kasvojentunnistuksen pilottiohjelma tunnetaan lempinimellä Nassu. Järjestelmä voi seuloa valvontakamerakuvia ja tunnistaa niistä poliisin rekistereistä löytyviä henkilöitä (MTV 24.10.2018).

Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen haikaili MTV:n haastattelussa 16.6.2018 mahdollisuutta ulottaa kasvojentunnistus valvontakamerajärjestelmään.

Kalevan mukaan (27.9.2018) Oulun kaupungin kameravalvontajärjestelmä eli esimerkiksi oululaiskoulujen kamerat ovat yhdistettävissä poliisin johtokeskusjärjestelmään, ja reaaliaikainen valvonta kytketään päälle tarvittaessa. Samaan järjestelmään voidaan yhdistää yhteensä yli tuhat kameraa, jotka on sijoitettu kaupungin kiinteistöihin, keskeisille risteysalueille sekä yleisille alueille kuten puistoihin.

Ylikomisario Arto Autio Oulun poliisista totesi Kalevalle, että koulujen sisätiloja seurataan esimerkiksi vakavan vaaran uhatessa tai merkittävien operatiivisten tapahtumien aikana. Esimerkkinä oli valtiovierailu.

Henkilön tunnistaminen missä ja milloin vain on helppoa, kun valitsee oikeat työkalut. Datan yhdisteleminen eri lähteistä mahdollistaa pääsyn aivan uudenlaiseen informaatioon. Esimerkiksi Suomen passitietokannassa on tällä hetkellä biometrinen tunniste kaikista passinhaltijoista. Sosiaalisen median palvelut tietävät meistä enemmän kuin haluamme tietää niiden tietävän.

Kasvojentunnistus ja konenäkö mahdollistavat paljon, mutta niiden herättämät eettiset kysymykset eivät ole helppoja vastattavaksi. Kenellä on oikeus kerätä, käyttää ja yhdistellä tietoa, jota algoritmit käyttävät?

Henkilön tunnistaminen missä ja milloin vain on helppoa, kun valitsee oikeat työkalut.

Ihmisten yksityisyydensuojasta ja varsinkin sen vähittäisestä murentumisesta on keskustelu julkisuudessa paljon.

Missä tilanteissa yksityisyydensuojaa voi rikkoa, eli milloin jokin muu periaate on yksityisyyttä ja tietosuojaa tärkeämpi? Kuka päättää säännöt konenäön sekä kasvojentunnistuksen käyttämiselle?

Tutkijan vastuun rajat

Lääketieteellisen tutkimuksen eettisyys on lain nojalla arvioitava ennen tutkimuksen alkua. Pohjois-Pohjanmaan alueella Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin eettinen toimikunta antaa lausunnon tutkimuslain piiriin kuuluvista lääke- ja terveystieteellisistä tutkimuksista. Kaiken lain alaisen tutkimuksen on kunnioitettava ihmisarvon loukkaamattomuuden periaatetta.

Muita tutkimusaloja, eli vaikka teknologian kehittämisen eettisyyttä ei säädellä laeilla, vaan tiedeyhteisöllä on oma etiikkansa sekä moraalinsa, jota ohjataan suosituksilla. Opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaelin Tutkimuseettinen neuvottelukunta eli TENK on julkaissut suosituksen ihmistieteellisen tutkimuksen eettiseen ennakkoarviointiin. Alan eettisiin periaatteisiin kuuluu tutkittavan itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, vahingoittamisen välttäminen sekä yksityisyys ja tietosuoja. Muut tieteenalat nojaavat TENK:n hyvän tieteellisen käytännön (HTK) malliin, sekä muihin ammattieettisiin ohjeistuksiin. Konenäkötutkimukseen ei siis ole yksilöityä eettistä ohjetta.

HTK ohjeistaa tutkijoita eettisesti kestävään tiedonhankintaan, tutkimukseen ja arviointiin, sekä avoimuuteen ja vastuulliseen tiedeviestintään. Lääke- ja ihmistieteen aloilla vaadittavan eettisen ennakkoarvioinnin tekemisestä muistutetaan. Tutkimusorganisaatiossa on huomioitava tietosuojakysymykset.

Konenäkötutkimukseen ei ole yksilöityä eettistä ohjetta.

HTK vastuuttaa ensisijaisesti jokaisen tutkijan ja tutkimusryhmän jäsenen noudattamaan ohjeistuksia henkilökohtaisesti. Vastuu kuuluu TENK:n mukaan myös koko tiedeyhteisölle, ja yliopistojen on huolehdittava työntekijöidensä ja opiskelijoidensa perehdytyksestä hyvään tieteelliseen käytäntöön.

Hyvän tieteellisen käytännön loukkaukseksi luetaan vilppi tieteellisessä toiminnassa ja piittaamattomuus hyvistä tieteellisistä käytännöistä, eli esimerkiksi havaintojen vääristely tai sepittäminen ja laiminlyönnit sekä holtittomuus tutkimustyön eri vaiheissa. Tutkijan vastuu rajautuu TENK:n hyvän tieteellisen käytännön rajoissa tämän omaan toimintaan: tutkimuksen tekemiseen ja julkaisemiseen sekä julkiseen esiintymiseen.

Tulosten käyttöön – eli esimerkiksi siihen, miten konenäköä voi hyödyntää eettisesti – HTK ei ota kantaa.

Tieteen sosiaalisen vastuun käsite vastaa tutkimustiedon käyttämisen ulottuvuuteen. Veikko Launiksen pääkirjoitus Tieteessä tapahtuu -lehdessä (4/2015) pohtii tutkijan sosiaalisen vastuun rajoja.

Onko tutkija velvollinen estämään tulosten kaksoiskäyttöä, eli tiedon hyödyntämistä jollain tavalla haitallisiin tai moraalisesti paheksuttaviin tarkoituksiin? Miten tulee toimia, jos uusi tieto on potentiaalisesti vahingollista? Entä jos tieto on vahingollista, mutta sitä ei käytetä eettisesti arveluttavasti? Onko eettinen toiminta tutkijan vai tiedeyhteisön valvonnassa?

HTK ulottuu yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen sekä tiedeyhteisössä että sen ulkopuolella, eikä tutkija saa harhauttaa yleisöä tutkimuksensa merkityksestä tai sen sovellettavuudesta. Vaan tuleeko tutkijan osaltaan vaikuttaa siihen, miten ja mihin tutkimustuloksia käytetään? Launis ehdottaa ratkaisuksi sääntöjen sijaan yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumista sekä tutkijoiden henkilökohtaista pohdiskelua työnsä mahdollisista eettisistä ongelmakohdista.

TENK:n pääsihteeri Sanna Kaisa Spoofin mukaan Tutkimuseettisellä neuvottelukunnalla ei ole kantaa tutkijan vastuusta tulosten jatkokäyttöön vaikuttamisessa.

“Suomen lain mukaan tutkija on velvollinen ilmoittamaan viranomaisille, jos hän saa tietoonsa asian, joka voi vahingoittaa kansalaisten terveyttä tms.”, hän kertoo sähköpostitse.

 

Professori Guoying Zhaon mielestä konenäön ja tekoälyn sovellutusten etiikan pohtiminen on maailman, yhteiskunnan ja yksilöiden tehtävä.
Professori Guoying Zhaon mielestä konenäön ja tekoälyn sovellutusten etiikan pohtiminen on maailman, yhteiskunnan ja yksilöiden tehtävä.

 

Kone ei ole erehtymätön – ihmisestä puhumattakaan

Kasvojentunnistuksen käyttäminen ei ole riskitöntä: ihmisistä kerättyä tietoa voidaan väärinkäyttää tai hyödyntää rikollisiin tarkoituksiin.

Konenäkö on päässyt kasvojentunnistuksessa parhaimmillaan hämmästyttävään tarkkuuteen, mutta virheiden mahdollisuus on silti olemassa. Autoritääriset yhteiskunnat voivat valvoa kansalaisiaan kasvojentunnistuksen avulla.

Syväoppimiseen ja kaikkeen koneoppimiseen tarvitaan oppimisdataa, eli esimerkkejä. Vinoumat, puolueellisuus ja ennakko-oletukset, jopa syrjintä siirtyvät oppimisaineistosta koneen toimintaan.

Entä jos kone erehtyy, ja lentokentällä pysäytetään väärä henkilö, tai ylinopeussakko lätkähtää väärän asunnon eteisen matolle? Tai syytön henkilö pidätetään epäiltynä vakavasta rikoksesta siksi, että kasvojentunnistusjärjestelmä on erehtynyt?

Syväoppimiseen ja kaikkeen koneoppimiseen tarvitaan oppimisdataa, eli esimerkkejä. Vinoumat, puolueellisuus ja ennakko-oletukset, jopa syrjintä siirtyvät oppimisaineistosta koneen toimintaan.

Algoritmit ja laskentamallit ovat ihmisten tekeleitä, ja ihmisen käytös sekä valinnat voivat olla vinoutuneita, professori Zhao muistuttaa. Syrjintä voidaan siis kalastaa neuroverkkoihin jo aineistonsyöttämisvaiheessa.

Tekoäly, konenäkö ja kasvojentunnistus ovat kuitenkin vain työkaluja, joita ihminen käyttää, Zhao painottaa. Kysymys kuuluukin, että kuka suunnittelee nämä työkalut? Kuka tekee päätökset?

Pärjäisimmekö ilman tekoälyä?

Teknologian kehittämisen eettiset kysymykset eivät ole mitään uutta kevätauringon alla, vaan uhkadiskurssi kasvattaa uusia päitä sitä mukaa kun uusia laitteita, ohjelmia ja ominaisuuksia syntyy.

Uusi pelottaa. Terve skeptisyys on usein paikallaan, sillä yhdellä uudella teknologialla ei ratkaista kaikkia maailman ongelmia.

Zhao tiedostaa eettiset riskit, mutta korostaa kuitenkin teknologian kehittymisen hyviä puolia. Tekoäly on osoittautunut ihmistä tehokkaammaksi, tarkemmaksi ja taloudellisemmaksi tietyissä tehtävissä, kuten esimerkiksi puheen tunnistamisessa. Tekoälyn kapasiteetti datan käsittelyyn ja analysointiin päihittää ihmisaivot. Professori Zhaon mukaan tekoäly on joissain tehtävissä paljon ihmistä etevämpi.

“Tekoäly voi auttaa meitä niin monissa eri asioissa. Miten pärjäisimme ilman sitä?”

Maanjäristyksen uhrien etsiminen ja syvänmeren pohjan tutkiminen on ihmiselle vaarallista. Sen sijaan pinnan alle tai järistysalueen raunioihin voi lähettää tekoälyä hyödyntävän robotin, Zhao kertoo.

Tekoälyyn perustuvat koneet hoitavat useita vaikeissa tai ihmiselle mahdottomissa olosuhteissa tehtäviä töitä. Tekoälyn hyödyt ulottuvat myös esimerkiksi terveydenhoitoon, koulutukseen ja sähköiseen asiointiin. Puhelimessa ja tietokoneessa toimivat puheentunnistustoiminto sekä sanelu puheesta tekstiksi helpottavat kuulo- ja näkövammaisten arkea.

“Tekoäly voi auttaa meitä niin monissa eri asioissa. Miten pärjäisimme ilman sitä?”

Tekoälyyn perustuu yhtä lailla monelle suoratoistopalveluista tuttu musiikkia tai elokuvia suositteleva ominaisuus, Zhao kertoo. Tekoäly etsii artisteja, kappaleita ja elokuvia, joista käyttäjä saattaisi pitää aiemman kuuntelu- ja katseluhistoriansa perusteella

Tietämättömyys ei ole voimaa

Zhao ja hänen tutkimusryhmänsä varmistavat, että tutkimukseen osallistuneet hyväksyvät tietojensa käytön, ja tietävät mihin tarkoituksiin tietoja käytetään. Henkilöt voivat vetäytyä tutkimuksesta ja kieltää tietojensa käytön milloin vain. Zhao korostaa, että heidän tutkimusdatansa on aina suostumuksellisesti hankittua.

“Kerromme selkeästi miksi ja mihin tarkoituksiin keräämme tietoa. Teknologian kehittäjillä ja datan käsittelijöillä on oltava tutkimukseen osallistuvien henkilön suostumus, että he voivat kerätä, käsitellä, analysoida ja käyttää ihmisten tietoja.”

“Lääkärikin tarvitsee riittävästi tietoa, että voi tehdä oikean diagnoosin.”

Ilman dataa tutkimus ja teknologian kehitys olisi liki mahdotonta, tai ainakin hyvin vaikeaa. Tekoäly- ja konenäkötutkimuksessa täytyy huomioida sekä yksityisyydensuoja että tutkimukseen tarvittavan datan kerääminen.

Tutkijoiden on saatava sellaista tietoa, mitä voidaan käyttää ja mikä auttaa tutkimuksessa, Zhao kertoo.

“Lääkärikin tarvitsee riittävästi tietoa, että voi tehdä oikean diagnoosin.”

Zhaon mielestä on tärkeää, että ihmiset tietävät, mihin heidän tietojaan käytetään, ja että valta tiedon käyttämisestä on ihmisellä itsellään. Tieto vähentää huolia ja pelkoja.

“Ihmisillä on oltava oikeus kieltäytyä tietojensa käytöstä.”

Yksityisyys vai yhteiskunnan etu?

Eurooppalaisten tietoja ja yksityisyyttä suojaa Euroopan unionin yleinen tietosuoja-asetus, eli GDPR. Se ulottaa henkilötiedon määritelmän kuviin, eli jos henkilö on tunnistettavissa kuvasta, kyseessä on henkilötieto.

Asetuksen ytimessä on ihmisten oikeus tietää, mitä tietoa heistä rekisteröidään, mihin tarkoitukseen sitä käytetään, ja pyytää tietojansa poistettavaksi. GDPR:ää täydentää Suomessa vuoden alussa voimaan astunut tietosuojalaki.

GDPR pisti EU:n alueella toimivat yritykset ja yhdistykset tietosuojaremonttiin. Asetuksen laiminlyömisestä sopivaksi sanktioksi on katsottu ankarimmillaan tuntuva sakotus. Euroissa mitattava rangaistus kannustaa varsinkin yrityksiä pitämään huolta henkilötiedoistaan, mutta onko yksityishenkilön antama suostumus tietojensa käyttöön ja käsittelyyn aidosti myönnetty?

Suuryritysten tietosuojakohuista kertovat otsikot ovat arkipäivää. Isoveli kulkee mukana taskussa yliopistolla, ruokakaupassa ja kotona.

Tekoäly voi myös suojella yksityisyyttä, Zhao kertoo. Tekoälypohjaisella järjestelmällä voidaan mallintaa ihmisten, kuten myymälän asiakkaiden tarpeita ja käyttäytymistä. Oikeiden ihmisten kasvoja ja tietoja ei tarvita, jos käytetään virtuaalista avatar-hahmoa.

Milloin yhteiskunnan tai yksilön hyvä menee yksityisyydensuojan edelle?

Moni älypuhelin avautuu sormenjäljellä, ja jotkut mallit tunnistavat omistajansa kasvot. Älypuhelinten kasvojentunnistuksella toimivaa lukitusta on yritetty huijata vaihtelevalla menestyksellä. Naamio, 3D-malli kasvoista ja omistajan kaksoissisarus saattavat avata lukituksen puhelinmallista ja käyttöjärjestelmästä riippuen.

Konenäkö voi seuloa laajoja aineistoja paljon ihmistä tehokkaammin. Yhdistämällä dataa eri lähteistä voidaan nykyteknologiaa hyödyntää tehokkaasti.

Zhao painottaa, että ihmisten yksityisyyttä on aina suojattava sekä kunnioitettava. Joskus kuitenkin yksityisyydensuoja on ristiriidassa teknologian mahdollistamien etujen kanssa. Kasvojentunnistuksen avulla voidaan vaikkapa löytää kadonnut lapsi, hän kertoo.

”Lähes kaikkea teknologiaa voidaan käyttää sekä väärin että oikein. Autoilla voidaan ajaa ihmisten päälle, jos niin halutaan.”

Professori Guoying Zhaon mielestä tehtävämme ihmisinä ja yhteiskuntana on päättää tärkeysjärjestyksestä eri tilanteissa.

Milloin yhteiskunnan tai yksilön hyvä menee yksityisyydensuojan edelle? Yksilön yksityisyyden ja teknologian tuoman hyödyn välillä tasapainotteleminen on eettinen valinta.

“Teemme perustutkimusta, ja kaikki julkaistut tuloksemme ovat avoimesti saatavilla tieteen käytäntöjen sekä rahoittajien, kuten Suomen Akatemian ja EU:n vaatimusten mukaisesti”, professori Matti Pietikäinen kertoo.

“Lähes kaikkea teknologiaa voidaan käyttää sekä väärin että oikein. Autoilla voidaan ajaa ihmisten päälle, jos niin halutaan. Entäpä millaisia vaaroja sosiaalisen median käytössä on?” Pietikäinen kysyy.

Zhaon mielestä konenäön ja tekoälyn sovellutusten etiikan pohtiminen on meidän jokaisen: maailman, yhteiskunnan ja yksilöiden tehtävä. Sinun ja minun. Teknologian kehittämistä ja käyttämistä säätelevien lakien ja moraalisten valintojen tulisi olla yhdessä päätettyjä.

Ihminen määrittää tärkeysjärjestyksen. Ihminen tekee valinnat. Näennäisesti tekoälyn tekemien päätösten taustalla on kuitenkin aina laskentamallin sekä päätöksentekostrategian määrittänyt ihminen, Zhao painottaa.

Tekoälyllä ei ole omaa etiikkaa tai moraalintajua. Tietokone tekee sen, mihin se on ohjelmoitu.

“Me olemme ne ihmiset. Me käytämme teknologiaa ja teemme valinnat.”

 

Juttua varten on haettu inspiraatiota mm. seuraavista teoksista: Tutkimusetiikan ABC (Tammi, 2006), Tutkijan arkipäivän etiikka (Vastapaino, 2007), Etiikkaa ihmistieteille (SKS, 2006).

Heidi Niemi

Tiedeviestinnän ja kirjallisuuden opiskelija, joka ei tiedä, mutta ottaa selvää.

Lue lisää:

Oululainen tutkimus auttaa ennustamaan Auringon magneettisia myrskyjä

Pahaa-aavistamatonta netinkäyttäjää eivät vaani ainoastaan vihaiset kanssasomettajat tai niska-hartiaseudun ongelmat. Myös huono avaruussää voi pilata päivän. Pelastus voi kuitenkin löytyä läheltä, avaruusfysiikan tutkimuksesta. Oululainen tutkijatohtori Lauri Holappa kertoo miten.

TEKSTI Tiina Sarja

KUVAT Anni Hyypiö

Mitä sinä tekisit, jos tietäisit, että kuukauden sähköttömyys ja netittömyys alkaisi tunnin päästä? Pesisitkö koneellisen pyykkiä, soittaisitko äidille, vai katsoisitko Netflixistä suosikkisarjastasi vielä yhden jakson?

Nykyelämäämme pyörittävät satelliitit, sähköverkot ja netti, aivan huomaamattamme. Kyse ei ole vain siitä, että ilman sähköä ja nettiä Twitter ei toimi tai kaverin kanssa pitää jutella kasvokkain Skypen sijaan. Olemme rakentaneet lähes kaiken modernin elämän edellytykset sähkön ja tietoliikenneyhteyksien varaan – niiden toimiminen varmistaa niin sen, että bussit kulkevat aikataulussa kuin sen, että palkka tulee tilille ajoissa.

Uhka tälle kaikelle tulee taivaalta. Syynä ovat aurinkotuulet, joihon ihminen ei voi vaikuttaa millään tavalla.

Aurinkotuulista tietää Oulun yliopiston avaruusfysiikan tutkijatohtori Lauri Holappa, joka tutkii työkseen Aurinkoa.

Holapan mukaan Aurinko on perusominaisuuksiltaan aika tavanomainen tähti. 

”Auringossa on kuitenkin paljon, mitä ei tiedetä, kuten Auringon magneettikenttä ja se, miten se kehittyy ajan mittaan. Aurinkoa on tutkittu vasta 30 vuotta suoraan satelliiteilla.”  

Mutta miten tämä kaikki liittyy nettiongelmiin?

Holappa kertoo, että avaruusfyysikot pyrkivät luomaan ymmärrystä siitä, miten aurinkotuuli liittyy maan lähiavaruuden häiriöihin. Avaruussääennusteiden avulla voitaisiin ennakoida auringosta tulevia koronan massapurkauksia. Purkaukset voivat aiheuttaa laajoja häiriöitä esimerkiksi sähköverkkoihin, satelliittien toimintaan ja GPS-paikannukseen. Jos ne voitaisiin ennustaa nykyistä paremmin, ongelmiin ehdittäisiin varautua, jolloin Snapchat-viestit ja lentokoneet pääsisivät ongelmitta määränpäähänsä.

Esimerkiksi vuonna 2012 Maan ohitti läheltä purkaus, joka olisi voinut aiheuttaa maailmanlaajuisia haittoja.

Tällä hetkellä tuhoja tekevä avaruusmyrsky voidaan ennustaa tarkasti vain tuntia ennen kuin se päätyy maapallon lähiavaruuteen. Siinä ajassa ei ehdi ihmeitä.

Toki maan päällä varaudutaan haittoihin ennakoivasti koko ajan esimerkiksi sähköverkkoja vahvistamalla. Erityistä huomiota vaativat muuntajat, jotka eivät välttämättä kestä sähköverkkoon indusoituvia tasavirtoja pitkään.

Avaruustutkijan arkipäivä

Holappa on omassa tutkimuksessaan selvittänyt pitkäaikaisia, kymmenien–satojen vuosien vaihteluita Auringon aktiivisuudessa. Hän ei ole avaruussään mettemannonen eli ei tee sääennustuksia. Sen sijaan hän edustaa sitä tuntemattomaksi jäävää ihmisjoukkoa, joka tekee taustatyötä, jotta ennustuksia avaruussäästä osattaisiin ylipäätään tehdä. Heidän työnsä on vaikeaa mutta jää suurelta yleisöltä piiloon.

Tutkimusaihe kuulostaa jännittävältä, mutta Holapan työpaikka ei silti vaikuta miltään televisiosarjojen rikoslaboratoriolta. Tutkijat seulovat mittalaitteiden ja satelliittien tuottamista suurista datamassoista viikko- ja kuukausitolkulla kiinnostavuuksia. Sellainen homma lienee välillä takkuavaa ja yksitoikkoistakin.

Toki hän on päässyt esimerkiksi Yhdysvaltain avaruushallintoon Nasalle puolen vuoden tutkijavierailulle. Siellä hän tutustui Nasalla käytössä oleviin numeerisiin malleihin, joita käytetään tutkimuksessa ongelmien ratkomiseen. Niitä Holappa aikoo ottaa käyttöön omassa työssään.

Tutkijat, kuten Holappakin, tietävät asioiden monimutkaisuuden, eivätkä siksi yleensä mielellään sano mitään kovin räväkkää. Yhdestä asiasta hän antaa kuitenkin suorastaan jyrkän lausunnon.

Ilmastonmuutoksen syistä kiertää netissä monenlaisia väitteitä, joiden avulla pyritään välttämään ihmisen vastuu omista tekemisistään.

Auringon aktiivisuuden vaihtelu on yksi näistä sitkeistä huhuista, jolla yritetään selittää maapallon keskilämpötilan vaihtelua. Tieteellisillä termeillä höystetyt sepitteet menevät monella helposti läpi, koska maallikot eivät ymmärrä auringonpilkuista mitään.

Holappa varmasti tietää, voiko Auringon aktiivisuudella selittää ilmastonmuutosta.

”Aurinko vaikuttaa yläilmakehän kemiaan ja siten myös paikallisesti ilmastoon erityisesti napa-alueilla. Näitä Auringon alueellisia ilmastovaikutuksia tutkitaan parasta aikaa myös Oulun yliopistossa. Mitään näyttöä suuresta vaikutuksesta viimeaikaiseen ilmaston lämpenemiseen ei kuitenkaan ole.”  

Tiina Sarja

Tiina Sarja työskentelee päivisin tekniikan alalla ja kirjoittaa iltaisin tieteestä ja teknologiasta aikuisille ja lapsille.

Lue lisää:

Arvio: Älä nipistä nukutuista tunneista – Tutkijan mukaan nukkumisesta saatavaa hyötyä ei voi nopeuttaa eikä tehostaa

Älä usko superihmisiä. Sinä et voi nukkua nopeammin – mutta voisiko evoluutio kehittää unta näppärämmin nautittavaksi?

Tietokirja

Matthew Walker: Miksi nukumme. Unen voima. Suomentanut Heikki Eskelinen. Tammi 2019.

 

Berkeleyn yliopiston neurotieteen ja psykologian professori Matthew Walkerin Miksi nukumme -tietokirjan oppi on tiivistettävissä yhteen neuvoon: nuku riittävästi.

Vaikka Arnold Schwarzeneggerin kaltaiset superihmiset muuta väittäisivät, nukkumisesta saatavaa hyötyä ei Walkerin mukaan voi nopeuttaa eikä tehostaa. Mikään tieteellinen näyttö ei tue väitettä, että jokin aine tai keino tai tarpeeksi suuri tahdonvoima voisi korvata tarvittavan määrän unta.

Jos yöunen määrä jää jatkuvasti alle 6-7 tunnin, terveyshaittojen määrä on huomattava. Syöpäriski kaksinkertaistuu. Verensokeri järkkyy, sairastuminen diabetekseen uhkaa. Paino nousee. Univaje rappeuttaa immuunijärjestelmää. Sepelvaltimotaudin riski kasvaa. Unihäiriöt aiheuttavat psyykkisiä ongelmia, kuten masennusta.

Selvä syy-yhteys on löydetty myös unenpuutteen ja Alzheimerin taudin väliltä. Mitä enemmän Alzheimer-potilaille kehittyvää amyloidisakkaa on löydetty aivojen etuosasta, sitä enemmän nämä potilaat ovat kärsineet muistoja vakiinnuttavan syvän NREM-unen (non-rapid eye movement sleep) puutteesta. Syvä uni huuhtoo kuona-aineita ja sen häiriintyminen voi olla varhainen merkki Alzheimerin taudista tai riskistä sairastua siihen.

Walker pitää huomionarvoisena  – vaikkakin syy-yhteyttä tieteellisesti todentamattomana sivuhuomiona – että 4-5 tunnin yöunilla kerskailleet Margaret Thatcher ja Ronald Reagan sairastuivat molemmat myöhemmin Alzheimerin tautiin.

Syvä NREM-uni huononee kaikilla ikääntymisen myötä. Unen rakenteessa tapahtuu muitakin muutoksia ihmisen elinkaaren varrella.

Pienelle lapselle REM-uni (rapid eye movement sleep) – vaihe, jossa ihminen yleensä näkee unia – on kaikista tärkein. Varhaisen vaiheen REM-unet rakentavat keskeiset hermoyhteydet ja niiden sivuhaarat sellaisiksi, että ne kykenevät tuottamaan ajatuksia, muistoja, tunteita, päätöksiä ja toimintaa. Ihminen tarvitsee muihin lajeihin nähden poikkeuksellisen paljon REM-unta, koska sosiokulttuurinen yhteisöllisyytemme on monimutkaista ja alkukantaiset tunteet on pystyttävä saattamaan järjen valvontaan.

Nuoruudessa alkaa REM-unen rakentamien aivojen sisäisten yhteyksien karsinta, mikä on välttämätöntä toimintakyvyn ja tehokkuuden saavuttamiseksi. Niinpä muistia ylläpitävän NREM-unen määrä lisääntyy radikaalisti. Walkerin mukaan vuorokausirytmi muuttuu tahdosta riippumattomista biologisista syistä myöhäisemmäksi, mikä aiheuttaa ongelmia kouluaamujen kanssa.

Kaikki eläinlajit nukkuvat, ja nukkuminen vaikuttaa hyödyttävän kaikkia biologisia toimintoja. Walker ei pidä järjettömänä olettamusta, jonka mukaan elämän varhainen ilmenemismuoto olisikin ollut uni eikä valvetila.

Paljon on vielä selvittämättä: Miksi eri tai jopa geneettisesti samaan ryhmään kuuluvien lajien nukkumismäärä vaihtelee? Miksi ja miten eri lajien unen rakenteet poikkeavat toisistaan?

Teoksessa kerrotaan kiehtovasti, miten eri lajien tapa nukkua suojelee lajia haavoittuvuudelta, joka nukkumisen puolustuskyvyttömään tilaan liittyy. Esimerkiksi delfiinit ja valaat nukkuvat NREM-unta kerrallaan vain puolella aivoistaan. Toisen aivopuoliskon on pysyttävä valveilla, jotta vesiympäristössä välttämättömät toiminnot pysyisivät yllä.

Ihmisen unen vertaaminen eri eläinlajien nukkumistapoihin saa minut lukijana pohtimaan, voisiko evoluutio aikojen saatossa muokata myös ihmisen unta näppärämmin nautittavaksi. Voisiko lajimme ”oppia” nukkumaan yksi aivopuolisko kerrallaan? Jo nyt on löydetty viitteitä siitä, että vieraassa ympäristössä myös ihmisen toinen aivopuolisko nukkuu toista pikkuisen kevyemmin.

Walker pohtii myös selkounien näkijöiden evolutiivista merkitystä: tulevatko nämä unenhallintaan kykenevät yksilöt saamaan luonnonvalintahyötyä tulevaisuudessa ja siten yleistymään väestössä? Entä voisiko aivostimulaattorilla peukaloitu uni olla tulevaisuuden ylellisyys? Lisäämällä NREM-unen hitaiden aivoaaltojen kokoa ja syvien aivoaaltojen pinnalla kulkevien unisukkuloiden määrää on jo onnistuttu vahvistamaan koehenkilöiden muistia.

Värikkäiden metaforien avulla – milloin unisyklien tehtävää verrataan saventyöstöön, milloin aivojen hermoyhteyksiä nopeiden laajakaistojen rakentamiseen – syntyy hyvin yleistajuinen käsitys siitä, millaisia tehtäviä unessa aktivoituvat toimijat, nämä aivojen yövuorolaiset oikein suorittavat.

Teoksen loppuun olisin kaivannut asiasanahakemiston lisäksi myös luettelointia lähteinä käytetyistä tutkimuksista, joista merkittävimmät kyllä mainitaan viitteinä tekstissä.

Matthew Walker on paitsi intohimoinen tutkija myös aiheensa taidokas popularisoija. Tämän tietokirjan jälkeen harvaa asiaa voi olla enää liittämättä uneen.

Pop-kappaleetkaan eivät enää ammenna aiheitaan rakkaudesta. Ne kertovat unesta, kuten Walker osoittaa tulkitessaan muun muassa klassikkokappale Sound of Silencen lyriikkaa.

Heidi Heinonen

Filosofian tuplamaisteri ja kirjallisuuskriitikko, joka pohti hiihtolenkillä viimeksi sitä, kumoavatko alamäki ja vastatuuli metaforina toisensa.

Lue lisää:

Onko kestävä matkailu kulutustrendi vai pysyvä muutos tavassamme elää ja matkustaa?

Puhe lentämisen ilmastovaikutuksista on saanut monet miettimään omia lomanviettotapojaan uudemman kerran. Lentokeskustelu on myös entisestään lisännyt kiinnostusta kestävän matkailun tutkimiseen. Oulun yliopiston maantieteen tutkimusyksikössä tutkitaan matkailun ilmastovaikutuksia matkailuyrittäjien näkökulmasta. Matkailumaantieteen alan väitöskirjaansa Oulun yliopistossa viimeistelevä Outi Kulusjärvi uskoo, että ekologisesti kestävä matkailu voi olla mahdollista, vaikkakaan ei vielä tällä hetkellä.

TEKSTI Terhi Suominen

KUVAT Anni Hyypiö

“Keskitymme siihen, miten voimme vähentää lentämistä ulkomaille, mutta samalla yritämme haalia Suomeen matkailijoita ulkomailta. Sitä pitäisi kyseenalaistaa.”

Näin sanoo matkailumaantieteen alan väitöskirjaansa Oulun yliopistossa viimeistelevä Outi Kulusjärvi.

Kulusjärvi tutkii väitöskirjassaan matkailun globaalin kestävyyden haasteita ja ilmastonmuutoksen edellyttämiä muutoksia matkailun kehittämisessä. Erityisenä kiinnostuksenkohteena hänellä on Lapin matkailun kestävyys paikallisten matkailuyrittäjien näkökulmasta. Kulusjärvi haastatteli tutkimukseensa Ylläksen ja Rukan alueen matkailutoimijoita vuosina 2012 ja 2015.

Onko pakko aina kasvaa?

Kansallisten matkailustrategioiden mukaan matkailusta on mahdollista saada kestävää, kunhan matkailuyrittäjät tekevät yhteistyötä ja tavoittelevat samaa taloudellisen kasvun päämäärää.

Usein ajatellaan, että kun matkailukeskusten yrittäjät tekevät yhteistyötä syrjäseuduilla toimintaansa pyörittävien yrittäjien kanssa, siitä hyötyy mahdollisimman suuri joukko paikallisia yrittäjiä. Outi Kulusjärven mukaan asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, vaan matkailuyrittäjien välillä on eroja.

Esimerkiksi hiihtokeskuksen ydinalueella laskettelupalveluiden parissa työskentelevät toimijat saattavat kokea olevansa oma porukkansa ja keskittyä ensisijaisesti oman alueensa kehittämiseen.

“Ei yrittäjillä ole välttämättä motiiveja keskinäiseen yhteistyöhön, kun kuitenkin halutaan kehittää omaa liiketoimintaa”, Kulusjärvi kertoo.

“Kasvuakin on erilaista. Yrittäjät haluavat, että edellytykset omalle toiminnalle ja elinkeinolle säilyvät.”

Sen lisäksi, että yritysten väliset ristiriidat hyväksytään osaksi talouden toimintaa, Kulusjärvi korostaa keskustelun, kuuntelun ja keskinäisen ymmärryksen tärkeyttä.

Hänen mukaansa ei ole tarkoituksenmukaista ainoastaan vahvistaa matkailuyrittäjien yhteistyötä, vaan huomata, että kaikkien tavoitteet eivät ole samoja.

Haastatellessaan Lapin matkailuyrittäjiä Outi Kulusjärvi huomasi, että monet eivät varauksetta tue kasvuhakuista matkailukeskusten kehittämistä. Jopa matkailukeskuksissa toimivat yrittäjät voivat kannattaa todella pienimuotoista, luontoon perustuvaa matkailua.

“Kasvuakin on erilaista. Yrittäjät haluavat, että edellytykset omalle toiminnalle ja elinkeinolle säilyvät.”

Osa matkailuyrittäjistä haluaa kehittää matkailukeskuksia yhä kaupunkimaisempaan suuntaan kun taas osa hillitsisi määrällistä kasvua. Kulusjärven mukaan kasvuhakuisella matkailun kehittämisellä paikallinen ympäristö muuttuu niin paljon, että esimerkiksi perinteiseen kyläympäristöön perustuvalle matkailulle ei ole enää edellytyksiä.

“Jos oikeasti halutaan luoda kestävää matkailua, meidän pitäisi tunnistaa matkailutoimijoiden tavoitteiden moninaisuus sekä edistää ymmärrystä eri näkökulmien välillä. Eikä vain ajatella, että vaihtoehtoisten näkemysten jättäminen syrjään on osa markkinataloutta”, Kulusjärvi huomauttaa.

Paikallisten matkailuyrittäjien ääni kuuluviin

Kestävä matkailu kietoutuu tiiviisti kysymykseen koko talousjärjestelmämme muuttamisesta ekologisesti kestäväksi. Jotta kestävää matkailua voisi edistää, Outi Kulusjärven mukaan tulisi ymmärtää talousjärjestelmän moninaisuus. Matkailutalouden sisälle nimittäin mahtuu myös sellaisia talouden muotoja, jotka perustuvat paikalliskulttuuriin ja paikallisiin elintapoihin.

Matkailun muutos kestävämpään suuntaan voi alkaa ruohonjuuritasolta, paikallisten yrittäjien toiminnasta. Kulusjärven mukaan yrittäjät voivat omien yhteistyöverkostojensa kautta vaikuttaa siihen, miten matkailu kehittyy. Strategista suunnittelua tarvitaan, mutta yrittäjien ei tarvitse jäädä odottelemaan koko järjestelmän muutosta.

“Voi tehdä omaa juttuaan, luonnon säilyttämiseen tähtäävää matkailua, vaikka keskuksen kehittäminen menisi eri suuntaan. On arvokasta pitää oma linjansa työssään”, Kulusjärvi huomauttaa.

“Omilla toimillaan voi vahvistaa myös vaihtoehtoisen talouden toiminnan muotoja”, Kulusjärvi miettii ja jatkaa: “Mutta nämä toimintamuodot pitäisi tunnistaa ja huomioida myös päätöksenteossa ja matkailun kehittämisstrategioissa.”

Paikallisten pienten yrittäjien toimijuus ja oikeus vaikuttaa kehityskulkuun nousevat esille Kulusjärven puheissa.

“Yksilöiden omien näkemysten kuuluisi olla mukana. Ettei tarvitse ajatella, miten minä osaan olla yrittäjä, vaan saa olla oma itsensä myös talouden piirissä.”

Katse kohti lähiseutuja?

Majoituskapasiteetin huomattava lisääminen ja ulkomailta lentäen tulevien asiakkaiden houkuttelu paitsi perustuvat ympäristön kannalta haitalliselle liikenteelle, myös muuttavat paikallisia yhteisöjä. Tällaisia matkailun suunnitelmia Kulusjärvi haluaa kyseenalaistaa.

”Hiihtäjät, lumikenkäilijät ja huskyvaljakot liikkuvat luonnossa, eivätkä tuhoa luontoa samalla tavalla kuin esimerkiksi kaivosteollisuus.”

Hän uskoo, että ekologisesti kestävä matkailu voi olla mahdollista, vaikkakaan ei vielä tällä hetkellä. Matkailu on elinkeinona hänen mukaansa ainutlaatuinen siinä mielessä, että se hyödyntää luonnonympäristöä sellaisenaan.

“Hiihtäjät, lumikenkäilijät ja huskyvaljakot liikkuvat luonnossa, eivätkä tuhoa luontoa samalla tavalla kuin esimerkiksi kaivosteollisuus”, Kulusjärvi sanoo.

Myös matkailijalla on valtaa: hän voi itse valita kaukolennon sijaan vaikkapa junamatkailun Euroopassa ja tukea ostopäätöksillä yrityksiä, jotka ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestäviä.

Vaihtoehtoiselle matkailunäkemykselle olisi Kulusjärven mielestä hyvä antaa arvoa, sillä ilmastonmuutoksen eteneminen vaatii radikaalia ajattelutavan muutosta elinkeinojen kehittämisessä.

Moni talouskeskeinen matkailuntutkija tutkii kuluttamisen trendejä, kuten omatoimimatkailua tai kiinnostusta paikallista kulttuuria kohtaan. Tällöin ihmiset näyttäytyvät vain kuluttajina ja trendit ohimenevinä ilmiöinä.

Tätä Kulusjärvi kritisoi.

“Silloin vain pieni porukka on innostunut, mutta se ei muuta mitään. Kyseessä on vain trendi, joka pian korvautuu toisella”, Kulusjärvi pohtii.

Kulusjärvi kyseenalaistaa ajatuksen siitä, että meneillään oleva muutos matkailussa olisi pelkkä uusin kulutuksen trendi. Hänen mukaansa kyseessä on pysyvämpi muutos tavoissa elää ja matkustaa.

“Johtuuko valinta olla lentämättä siitä, että halutaan olla trendikkäitä kuluttajia? Vai siitä, että tunnetaan oikeasti huolta maapallon tilasta ja tulevaisuudesta?” Kulusjärvi pohtii.

Myös matkailun tutkijoilla on vaikuttamisen paikka pysyvämmän muutoksen aikaansaamiseksi. Muutoksen pysyvyyttä ei Kulusjärven mielestä edistetä ainakaan sillä, että tutkijat puhuvat luonnonvaroja säästävästä matkailusta vain ohimenevänä ilmiönä.

Terhi Suominen

Tiedeviestinnän maisteriopiskelija, joka haluaa selvittää, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. 

Lue lisää:

Kaivosuutisoinnissa ympäristövaikutukset ja talous eivät keskustele keskenään

Oulun yliopiston ensimmäinen tiedeviestinnän alan väitöskirja paljastaa kaivoskeskustelun kaksijakoisuuden. Tutkimus kannustaa toimittajia moniarvoisempaan uutisointiin ympäristöaiheista ja mediaa toimimaan rohkeammin keskustelun virittäjänä.

Kaivoshankkeiden ympärillä vellovalta keskustelulta ei 2010-luvun alkuvuosina voinut välttyä. Kun tiedeviestinnästä perjantaina 22.2. väittelevä Aki Harju vuonna 2012 valitsi aihetta väitöskirjalleen, kävi keskustelu Talvivaaran kipsisakka-altaiden vuodoista kiihkeimmillään.

“Olin silloin toimittajana ja huomasin, että kaivoksista puhutaan aika kaksijakoisesti: joko ympäristö tai talous painottuivat. Keskustelun vastakkaisuus kiinnosti minua”, Harju kertoo.

Väitöstutkimuksessaan Harju tutki Sotkamon Talvivaaran ja Sodankylän Kevitsan kaivosten mediajulkisuutta. Tutkimuksen aineisto on kerätty Helsingin Sanomista, Kalevasta, Lapin Kansasta ja Kainuun Sanomista vuosilta 2009, 2012 ja 2015. Analyysivälineenä on käytetty kehysanalyysia.

Tutkimuksen mukaan Talvivaaran ympäristöongelmien uutisoinnin kohdalla media herkistyi kaivosten ympäristö- ja hallinto-ongelmille. Koko alaa alettiin tarkkailla suurennuslasilla ja etsiä epäkohtia. Harjun mukaan herkistymisen edetessä riittävän pitkälle media alkaa esittää enemmän itseään kuin ympäröivää yhteiskuntaa.

“Tämän vaikutusmekanismin kautta näkisin, että medialla oli konkreettinen vaikutus siihen, miten Talvivaarasta ja kaivosalasta ajateltiin tuolloin vuonna 2012”, Harju kertoo.

Talous ja ympäristö eivät mahdu samaan juttuun

Kirjoittelu kaivoksista on ollut mediassa kaksijakoista. Harju havaitsi tutkimuksessaan, että samaan keskusteluun koottiin harvoin eri toimijoita ja mielipiteitä. Näkökulmana eli tarkastelun kehyksenä oli tiukasti joko talous tai ympäristövaikutukset.

Ympäristön ja talouden kehykset saivat koko tutkimuksen aineiston tasolla suurin piirtein yhtä paljon tilaa. Erilaiset näkökulmat eivät yleensä mahtuneet samaan juttuun.

“Toisistaan poikkeavat näkökannat jaoteltiin mieluummin eri juttuihin, kuin oltaisiin laitettu ihmisiä kohtaamaan saman jutun sisällä. Tämän seurauksena teollisuustoiminnan talous- ja ympäristövaikutukset näyttivät toisistaan irrallisilta aiheilta”, Harju huomauttaa.

Kun media noudattaa yhden totuuden logiikkaa, toiminnan myönteisten ja kielteisten vaikutusten arviointi vaikeutuu. Jos eri näkökulmat ja eri toimijat kohtaisivat jo samassa esityksessä, mielipiteen muodostaminen voisi olla kestävämmällä pohjalla. Harju ehdottaa, että media voisi toimia keskustelun avaajana ja vuoropuhelun edistäjänä.

“Lehdet voisivat poimia mielipidesivuilla käydystä keskustelusta asioita ja haastaa päättäjät tarjoamaan konkreettisia vastauksia kysymyksiin. Media voisi vahvistaa lukijoiden uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin ja lisätä ihmisten kiinnostusta ympäristöpolitiikkaa kohtaan”, Harju visioi.

Ympäristönsuojelu leimattiin maakuntalehdissä alueen taannuttamiseksi

Poliittinen keskustelu kaivosten ympärillä oli erilaista lehtien välillä. Helsingin Sanomat kytki kaivosten ongelmat poliittisiin ja hallinnollisiin ongelmiin. Lapin Kansan kirjoittelu puolestaan näyttäytyi vahvasti aluepolitiikan välineenä. Kaivoskriittiset kannanotot nähtiin osana etelä–pohjoinen-vastakkainasettelua ja pyrkimystä taannuttaa Lappi pelkäksi reservaatiksi.

Lapin Kansassa ja muissa maakuntalehdissä suojelun kannattaminen ei näyttäytynyt arvovalintana, vaan enemmänkin tietoisena taannuttamispyrkimyksenä”, Harju avaa.

Ympäristövaikutuksiin liittyvä keskustelu oli monin paikoin punainen vaate, joka määriteltiin lähtökohtaisesti alueiden museoitumisen käynnistäjäksi. Maakunnallisessa mediassa luotiin vaihtoehdottomuutta talouskasvun edellytyksestä. Harjun mukaan tällaisessa kontekstissa haitalliset ympäristövaikutukset näyttäytyvät herkästi hyvinvoinnin hintana.

“Talvivaara-keskustelussa kaivostoimijat ovat vedonneet siihen, että lupia ei voida kiristää, koska nykyisillä resursseilla ei päästä niin pieniin päästöihin. Ajatellaan, että taloudellinen kannattavuus määrittää sen, missä määrin ympäristö voidaan huomioida”, Harju toteaa.

Suomalaista keskustelua laajemminkin leimannut ajattelumalli elää vahvana vielä tänä päivänä. Teollisuuden positiivista julkisuutta perustellaan sillä, että se kasvattaa hyvinvointia.

“Se vain vahvistaa ympäristötavoitteiden ja taloudellisten etujen välistä jännitettä. Ympäristön asemoiminen hyödynnettäväksi raaka-ainevarastoksi ei kannusta taloudellisen kasvun aiheuttamien ympäristöongelmien ratkaisemiseen. Eikä siten myöskään ilmastonmuutoksen torjumiseen”, Harju pohtii kirjoittelun laajempia merkityksiä.

Tie kriittiseen kaivoskirjoitteluun

Talvivaaran perustamisen aikaan vuonna 2009 kaivoksen käsittely oli mediassa erittäin myönteistä. Harjun mukaan lehdet eivät halunneet nähdä ympäristövaikutuksia, vaikka tuolloinkin olisi ollut asioita mihin tarttua.

“Iloittiin siitä uskomattomasta onnesta, joka Kainuun maakuntaa oli Talvivaaran myötä kohdannut”, Harju sanoo.

Väitöstutkimuksen vertailuaineisto vuosilta 2009 ja 2015 osoittaa, että vuosien varrella kaivosalan kohtelu mediassa koki suuren muutoksen. Kun Talvivaaran asiat alkoivat mennä jatkuvasti huonompaan suuntaan, suhtautuminen koko alaan muuttui. Vuonna 2009 talouden kehyksen osuus Talvivaaraa käsittelevissä jutuissa oli yli 80 prosenttia ja vuonna 2012 enää 39 prosenttia.

“Talvivaaraan pystyttiin liittämään niin paljon kielteisiä puhetapoja, ja niitä liitettiin myös muihin kaivoksiin. Kriittisyys koko alaa kohtaa kasvoi”, Harju toteaa.

Puhetapojen muutos vaikutti Kevitsan kaivoksen alkuvaiheen julkisuuteen. Kaivos joutui vuonna 2012 aloittamaan toimintansa huomattavasti hankalammassa vaiheessa julkisuuden suhteen kuin Talvivaara. Toiminnan arvioiminen oli paljon kriittisempää.

Toiveena aiheiden monipuolisempi käsittely

Harjun kiinnostus ympäristökonfliktien mediakäsittelyyn heräsi jo tiedeviestinnän maisteriopintojen aikana, jolloin hän pro gradu -työssään tutki Ylä-Lapin metsäkiistoja. Harju on huomannut, että uutisointi ympäristöaiheista on monella tapaa puutteellista.

“Median logiikka ei oikein taivu ympäristöaiheiden käsittelyyn”, Harju pohtii.

Esimerkiksi hän ottaa ilmastonmuutoksen käsittelyn mediassa. Lokakuussa 2018 julkaistu IPCC:n ilmastoraportti oli todella näkyvästi esillä muutamia viikkoja, mutta hävisi pian keskustelusta kokonaan.

“Se kuvastaa hirveän hyvin sitä, miten aiheita julkisuudessa käsitellään. Asiat näyttäytyvät ohimenevinä teemoina, joista otetaan hyöty irti klikkauksina ja somejakoina. Kun tullaan siihen pisteeseen, että pitäisi ryhtyä toimiin, uhka vedetään takaisin”, Harju analysoi.

Harjun tutkimuksen yhtenä tavoitteena onkin herätellä toimittajia tarkastelemaan omia tekemisen tapojaan sekä antaa vinkkejä, miten ympäristöön vaikuttavia taloushankkeita voisi käsitellä nykyistä monipuolisemmin.

Tutkimuksessaan Harju havaitsi, että kaivosuutisoinnissa kaivosalan toimijat saivat huomattavan paljon puhetilaa. Journalistinen pyrkimys objektiivisuuteen ohjasi haastattelemaan kaivostoimijoita myös ympäristövaikutuksia käsittelevissä teksteissä.

“Se myös tarjosi kaivosten edustajille mahdollisuuden ohjata keskustelua kaivosyhtiöiden kannalta suotuisammille urille”, Harju toteaa.

Harjun mielestä ympäristöaiheita käsitellessään toimittaja voisi asettua ympäristön puolelle.

“Esimerkiksi ilmastonmuutos on niin tärkeä asia, ettei oikein voida puhua puolueellisuudesta, vaan voitaisiin reippaasti asettua kritisoimaan ilmastonmuutosta edistäviä käytäntöjä ja pyrkiä edistämään muutosta hillitseviä toimia”, Harju esittää.

Terhi Suominen

Tiedeviestinnän maisteriopiskelija, joka haluaa selvittää, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. 

Lue lisää:

Viikon 7 Tiedekysymys: Voiko tekoäly tehdä tiedettä?

Tekoälystä on jo moneksi: se on ihmistä nopeampi, tarkempi ja halvempi perkaamaan laajoja datamassoja. Onko seuraavana vuorossa tiede? Sitä pohdimme viikon Tiedekysymyksessä.

Tekoäly voi tulevaisuudessa tunnistaa rintasyövän mammografiakuvasta. Päivittäin se suosittelee suoratoistopalvelun käyttäjälle tämän mieltymysten mukaisia elokuvia ja kappaleita. Algoritmit rakentavat maailmankuvaamme sosiaalisessa mediassa, ja neuroverkot voivat tehdä taidetta.

Tekoäly on ihmistä nopeampi, tarkempi ja halvempi perkaamaan laajoja datamassoja, vaan voiko tekoäly tehdä tiedettä?

Oulun yliopiston professori Olli Silvén konenäön ja signaalianalyysin keskuksesta innostui pohtimaan aihetta.

“Tämä on filosofinen kysymys, ja merkittävän laaja sellainen. Tekoäly on tiedettä ja työkalu tieteen tekoon, vaan tekeekö se sinänsä tiedettä”, Silvén miettii.

Tekoäly on aina jonkun luoma, eikä itsenäinen tai tietoinen, hän muistuttaa. Vaikka tekoälyä ja koneoppimista voi käyttää työkaluna tutkimuksessa, tieteen tekemisen subjekti on tekoälyn luoja tai käyttäjä – ei tekoäly, sanoo Silvén.

Tiede luo uutta tietoa ja organisoi sitä. Tutkimusta ohjaa ihmisen uteliaisuus: halu saada uutta informaatiota ja ymmärtää ilmiöitä sekä maailmaa paremmin.

Tieteentekijällä eli ihmisellä on oma tahto, joka koneilta ja ohjelmilta puuttuu, Silvén sanoo.

“Tekoäly ei siis varsinaisesti tutki. Tekoäly toimii sille annetun tiedon varassa, eikä luo itsenäisesti uutta. Sillä ei ole omaa uteliaisuutta, ellei sitä ole sille rakennettu. Tähän mennessä tekoäly ei ole vielä tehnyt tiedettä.”

Silvénin mukaan tieteessä etsitään asioita tai aiheita, joista ei vielä ole tietoa, tai hankitaan lisätietoa jostakin aiheesta. Tekoäly voi löytää ja luoda uusia kombinaatioita ja koneoppimalla voidaan tunnistaa rakenteita, mutta toimintaperiaatteen taustalla on jo saavutettu tieto ja ymmärrys.

“Miten saisimme tekoälyn hakemaan sellaisia asioita, joista sillä tai meillä ei ole vielä tietoa?”

Siihen, että tekoälyä ohjaisi uteliaisuus on vielä pitkä matka, Silvén kertoo.

“Tekoäly ei siis voi tehdä tiedettä – toistaiseksi.”

Heidi Niemi

Tiedeviestinnän ja kirjallisuuden opiskelija, joka ei tiedä, mutta ottaa selvää.

Lue lisää: