Voisinpa luvata

On lottovoitto syntyä Suomeen niin kauan, kun me tarjoamme kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet kouluttautua.

Parisen viikkoa sitten kävin yhdessä Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen kopovastaavan kanssa puhumassa lukiolaisten vanhemmille siitä, mitä on opiskella Oulun yliopistossa. Paikalla sekä etänä oli kuulolla myös joukko lukiolaisia. Monta kertaa mietin, mitä heille kertoisin, kuinka suora olisin. Nimittäin nyt jos koskaan ainoastaan varmaa on kaikki se epävarmuus, mikä tulevaisuudessa velloo.

Työmarkkinat ovat todella epävakaat ja muuttuvaiset. Tuskin kukaan rehellisesti pystyy näkemään tulevaisuuteen ja kertomaan mitkä ovat ne tulevaisuuden ammatit, joita todella tarvitaan. Tämä haastaa ja ravistelee koko koulutusjärjestelmäämme. Tämän lisäksi opintoaikoja on rajattu, ensikertalaisille on asetettu kiintiöt, tutkintojen muodot ovat murroksessa, korkeakouluilta leikataan historialliset määrät resursseja ja opintotukea ollaan leikkaamassa aivan järkyttävällä tavalla.

Samaan aikaan suuret ikäpolvet tuntuvat nousseen keskustelufoorumeille hekumoimaan auvoisesta 70-luvusta. Ei voi puhua juuri muusta kuin sukupolvien välisestä harmillisesta kuilusta, jossa ei edes haluta nähdä nykytodellisuutta. Kukaan tuskin oikeasti sinne 70-luvulle tahtoo palata, joten ei mennä nyt sinne, vaan otetaan katse rehellisesti nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Menneisiin aikoihin vertailu kun ei ole suoraviivaista, ongelmatonta tai oikeastaan millään tavalla edes hedelmällistä.

On lottovoitto syntyä Suomeen niin kauan aikaa, kun me tarjoamme kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet kouluttautua aina varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen. Tämän korkeakouluasteella mahdollistaa maksuton koulutus ja riittävä toimeentulo. Tätä ollaan hyvää vauhtia kuitenkin romuttamassa. Opintotuki on ollut liian pitkään ja liian monen hallituksen koulutuspoliittinen pelinappula. Opintotukeen on tehty niin monia muutoksia, ettei kukaan enää ole kärryillä yhdenkään muutoksen ja rajauksen vaikutuksesta. Näin käy kun käytetään sosiaaliturvaa koulutuspoliittisena keppinä.

Sen sijaan, että keskityttäisiin opiskelijoiden olotilojen kurjistamiseen, epävarmuuden ilmapiirin lietsomiseen (kyllä Suomen hallitus, tämä on sitä vaikka muuta kuinka yrittäisitte väittää) ja tilastojen kauhisteluun, tulisi keskittyä ohjaus- ja tukipalvelujen sekä korkeakoulupedagogiikan kehittämiseen, aiemmin hankitun osaamisen parempaan tunnistamiseen ja tunnustamiseen, alanvaihtamisen sujuvoittamiseen ja ylipäätänsä joustaviin ja sujuviin opintopolkuihin. Emme me voi tehdä Suomen kokoisessa maassa päätöksiä, joissa tietoisesti sekä pelottelemme nuoriamme että lisäämme heidän riskiä tippua pois systeemistämme. Emmehän?

Tällä hetkellä vain 60% opiskelijoista suorittaa putkitutkinnon. Surulliset seitsemän prosenttia tippuu pois koko järjestelmästämme. Loput kärsivät motivaatio-ongelmista, vaihtavat alaa, kartuttavat osaamistaan työkokemuksella, saavat lapsen, käyvät armeijan tai vitkuttavat valmistumistaan muun muassa tulevaisuuden näkymien pelossa. Ja tämä on se todellisuus, jonka kanssa me elämme jo nyt. Opiskelijoiden joukko ei missään nimessä ole homogeeninen, vaan se koostuu hyvin erilaisista ihmisistä eri elämäntilanteineen ja taustoineen. Moneen opiskelijan kohtaamaan haasteeseen vastaus ei ole tukiverkoston karsiminen, vaan sen kehittäminen korkeakouluissa. Jos tavoitteena on nimenomaan opintojen nopeuttaminen, vastaus tavoitteeseen on edellä mainittujen rakenteiden kehittämisessä, ei opintotuessa. Tähän kehittämiseen tarvitaan näkemyksellistä ja suunnitelmallista koulutuspolitiikkaa.

Monta kertaa vanhempainillassa ja nytkin mieleni tekisi laulaa tuleville korkeakouluopiskelijoille Emma Salokosken oivaltavin sanoin – voisinpa luvata.

Voisinpa luvata, että sulla on voittajan arpa, että lempeesti kohtelee sua maailma, että koskaan et valitse väärin.

Mutta eihän näin voi tehdä. Elämä ei ole yksinkertaista. Harvassa on pelkkien voittajien arvat ja mitä on elämä ilman yhtään virhettä tai mokaa? Opiskelija ei opiskele eikä suorita tutkintoaan koskaan tyhjiössä, eikä näin ollen opiskelijaan liittyviä päätöksiä tule tehdä tältä oletuspohjalta.

Emme kuitenkaan taannoisessa lukiolaisten vanhempainillassa puhuneet kaikesta tuosta epävarmuudesta. Puhuimme siitä, miten yliopistossa opiskelija kantaa vastuuta ja on yliopistoyhteisön aktiivinen jäsen.  Siitä, miten yliopistossa opiskelijat toimivat toistensa tutoreina ja mentoreina. Kerroimme toimivista aine- ja harrastejärjestöistä ja osaamisen kehittämisestä opiskelun ohella. Siitä, kuinka yliopistossa kasvaa oman alansa asiantuntijaksi, mutta myös aktiiviseksi ja kriittisesti ajattelevaksi kansalaiseksi. Mikä onkaan tämän kokemuksen arvo verrattuna putkitutkintoon?

Kerroimme palavasti myös siitä yhdessä tekemisen meiningistä, joka kantaa vielä vuosien jälkeen. Siinä yhdessä tekemisen meiningissä argumentoidaan, taistellaan ja puolustetaan tulevien sukupolvien oikeutta tasa-arvoiseen koulutukseen. Se yhdessä tekemisen meininki näkyy tänään, kun opiskelijat seisovat yhtenä rintamana järjettömiä opintotukileikkauksia vastaan.

Henna Määttä

Oppimista ja seikkailuja rakastava projektikoordinaattori, joka suhtautuu intohimoisesti laadukkaaseen koulutukseen. Twitter: @HennaMaa

Lue lisää:

Miten duunaritaustasi vaikutti opiskeluihin?

”Lapsena sanoin vanhemmilleni meneväni ammattikouluun. Vastauksena minulle naurettiin ja sanottiin, että et muuten varmasti mene. Olin ihmeissäni, sillä luulin ammattikoulun olevan ainoa vaihtoehto. Vanhempieni korkein koulutus on kauppaopisto. Äitini on ollut 30 vuotta verovirkailijana, isä on palkanlaskija. Veljeni kävi ammattikoulun, ja siskoni on yliopistossa. Itse en ole duunari. En kehtaa käyttää sitä sanaa – se […]

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

veera kiurujoki

”Lapsena sanoin vanhemmilleni meneväni ammattikouluun. Vastauksena minulle naurettiin ja sanottiin, että et muuten varmasti mene. Olin ihmeissäni, sillä luulin ammattikoulun olevan ainoa vaihtoehto.

Vanhempieni korkein koulutus on kauppaopisto. Äitini on ollut 30 vuotta verovirkailijana, isä on palkanlaskija. Veljeni kävi ammattikoulun, ja siskoni on yliopistossa. Itse en ole duunari. En kehtaa käyttää sitä sanaa – se ei ole minun sanani. Mikä sitten olen nyt? En oikein tiedä.

Ajatus yliopistoon hakemisesta syntyi pohtiessani lukiossa sitä, mitä itse oikeastaan osasin tehdä: lukea ja kirjoittaa. Psääsykokeisiin valmistauduin surkeasti, luin pääsykoekirjan loppuun vasta junassa matkalla kokeisiin. Opintoihin valmistautuminen oli vaikeaa, ja ensimmäiset kurssit aivan kauheita. Opinnoista innostuin vasta toisena vuonna Kirjallisuus ja filosofia -kurssilla.

Tullessani yliopistoon en tiennyt mitään akateemisesta maailmasta: minulla oli yliopistosta mystinen ja vähän pelottavakin mielikuva. Opintojen aikana ainejärjestöt tuntuivat pelottavilta, killat ja ylioppilaskunta vielä pelottavimmilta, joten se maailma jäi kaukaiseksi. En ole ollut yksilläkään sitseillä tai vuosijuhlilla.

Valmistuin maisteriksi lokakuussa, ja järjestin sen kunniaksi valtavan hulppeat juhlat. Tässä päättyy iso kahdeksan vuoden elämänvaihe. Onhan se iso juttu siinäkin mielessä, että olen perheeni ensimmäinen maisteri.

Lähisuvustani kukaan ei ole mennyt yliopistoon. Vanhempani ovat kerran käyneet väitöstilaisuudessa, siitä on riittänyt pitkäksi aikaa puhetta. Silti vanhempani ovat aina kannustaneet kouluttautumaan.

Kun soitin vanhemmilleni kertoakseni gradun valmistumisesta, äitini onnitteli, ja isä huusi taustalta: ”Onneksi olkoon – oli se aikakin!

Veera Kiurujoki, 26, filosofian maisteri, pääaineena kirjallisuus

 

 

 

 

Sanna Teperi”Olen ajatellut kotitaustani olevan korkeampi kuin mitä se todellisuudessa on. Koska kumpikaan vanhempani ei tehnyt fyysistä työtä, ajattelin, ettei se ole ”oikeaa duunariutta”.

Vanhempani kävivät koulua oppikouluun asti, mutta eivät jatkaneet lukioon. Isäni on tyypillinen esimerkki sukupolvestaan: taksikuskin ja tarjoilijan poika, joka kouluttautui tekniselle alalle opistossa insinööriksi nousukauden aikaan ja työskenteli koko uransa yhdessä työpaikassa, Outokummun Tornion terästehtaalla. Äitini ajatteli opiskelun avaavan ovia. Vanhempiensa rahanpuutteen vuoksi hän ei päässyt lukioon, joten sen sijaan hän kävi kauppakoulun, sihteerikurssin ja sairaanhoitajakoulun, jonka jälkeen hän työskenteli sihteerinä.

Alakoulussa minusta oli tulossa astronautti. Hyvän kielipääni vuoksi ajauduin kuitenkin ensin Kajaanin ammattikorkeakouluun opiskelemaan matkailua, ja sitten myöhemmin yliopistoon lukemaan englantia.

Hakiessani töitä AMK-tutkinnolla huomasin, ettei sitä hirveästi arvostettu ammattitutkintoa paremmaksi: restonomina minulle tarjottiin tarjoilijan ja pitsanpaistajan töitä. Siksi aloitin yliopisto-opinnot Oulussa 26-vuotiaana.

Duunaritausta ei näkynyt kursseilla tai opiskelussa, kaikessa muussa yliopistoelämässä kylläkin. Ainejärjestöjen, ylioppilaskunnan ja kiltojen asiat ja akateemiset perinteet olivat minulle täysin uusi maailma. Tätä olen jälkeenpäin harmitellut: mihin kaikkeen olisikaan ollut mahdollisuus, jos olisi ajoissa tajunnut!

Näin aikuisällä ymmärrän myös sen, miten etuoikeutettu ilmaisella kahdella tutkinnollani olen ollut. Halustaan huolimatta äitini ei aikoinaan voinut kouluttautua rahanpuutteen vuoksi. Vanhemmalla iällä hänkin suoritti iltalukiossa lukiokursseja.”

Sanna Teperi, 31, filosofian maisteri, pääaineena englantilainen filologia

 

 

 

 

Jaakko Ollila

”Opiskeluvuosinani olen huomannut eron lääkäritaustaisiin opiskelijoihin. He ovat ehkä vähemmän stressaantuneita ja opiskeluissaan varmempia, koska lääketieteen maailma on jo entuudestaan tuttu. Ammatin periytyvyyden todellakin huomaa – moni opiskelijoista tulee suvusta, jossa on paljon lääkäreitä.

Jos vanhempani olisivat lääkäreitä, olisin luultavasti saanut enemmän tukea ja tietoa siitä, millainen se maailma on. Mutta minulla ei ole edes korkeakoulun käyneitä sukulaisia – tai no, yksi kaukainen setä kai on. Isäni on työskennellyt sähkömiehenä heti armeijasta päästyään. Hän on käynyt kyllä erilaisia lisäkoulutuksia, muttei koskaan suorittanut esimerkiksi ammattikoulututkintoa. Myös äitini meni heti peruskoulun jälkeen töihin. Hän on työskennellyt ainakin puhelinvälittäjänä, kaupan kassalla ja siivoojana, nyt merkonomiksi kouluttauduttuaan Kelalla. Silti vanhempani ovat aina olleet mielissään siitä, että pojalla on haluja lukea.

Valmistuminen häämöttää. Olen tullut siihen tulokseen, ettei papereiden saaminen ja ammattinimike muuta minua persoonana. Duunaritausta on kuitenkin tärkeä lähtökohta, josta on myös tässä ammatissa paljon hyötyä: osaan nähdä erilaisen ihmisyyden, työläisarjen ja siihen liittyvät ongelmat. Terveyskeskuksissa iso osa potilaistani on duunarilähtöisiä, sillä moni terveysongelma kasautuu työläispuolelle. Terveyden ylläpitäminen alkaa profiloitua yläluokkaiseksi hommaksi. Korkeammissa luokissa on ehkä helpompaa olla asiakas kuin potilas: rahalla voi suunnata helpommin palvelujen äärelle eikä julkisen puolen jonoissa tarvitse odotella.

En silti haluaisi valmistumisenkaan jälkeen profiloida itseäni eliittiasemaan. Haluaisin edelleen olla maanläheinen, pelkkä Jaakko vain.”

Jaakko Ollila, 27, lääketieteen kuudennen vuoden opiskelija

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: