Minua on jo pitkään väsyttänyt. On aihe, josta revitään kyllästymiseen asti irrottelevaa shokkiarvoa taiteeseen, mutta jonka aitoa painoa ei osata vieläkään käsitellä tosissaan.
Tervetuloa raiskausmetsään
Ei sua täällä raiskata
Ei salee, ei salee, ei salee ees paljon raiskata
Alkuvuoden soitetuimpia kappaleita on ollut yllä olevan kertosäkeen sisältävä Pyhimyksen kappale v!@%#mikko. YleX:n haastattelussa Pyhimys väistää aiheen viemällä keskustelun seksuaalisen väkivallan sijasta sanan raiskata vanhempaan merkitykseen, joka on pilata, tärvellä.
Kun itse mietin, kumpaan merkitykseen juuri “raiskausmetsä” vie mielikuvan, en pidä ehdotusta kovin aukottomana. Sanan monimerkityksellisyys ei poista sitä, että kertosäkeen provokaation teho perustuu nimenomaan sen järkyttävämpään merkitykseen.
Lyriikat kokonaisuudessaan ja musiikkivideossa kertosäkeen alkuun ajoitettu levy-yhtiön ovien aukeaminen täydentävät metaforan, jossa raiskatuksi tuleminen rinnastuu musiikkibisnekseen. Vertauksessa musiikkialan realiteetit näyttäytyvät taiteellisen vapauden sijaan itseinhoisena pakkopuurtamisen syklinä. Kielikuva on siis tuttu variaatio kaupallisesta toiminnasta itsensä myymisenä.
Samoihin aikoihin, kun v!@%#mikko juhli soittolistoilla, koripallolegenda Kobe Bryantin traaginen kuolema sai paljon palstatilaa. Vähemmälle huomiolle jäi, kuinka Washington Postin toimittaja, Felicia Somnez, käytti tilaisuuden muistuttaakseen Twitterissä, että Bryantia syytettiin raiskauksesta vuonna 2003. Tapaus sovittiin oikeuden ulkopuolella ja kohun jälkeen tapaus ei lopulta juurikaan vaikuttanut Bryantin uraan tai statukseen. Somnez puolestaan sai twiitistään liudan tappouhkauksia ja Washington Post yritti tyynnytellä tilannetta hyllyttämällä hänet määräaikaisesti tehtävistään. Myös näyttelijä Evan Rachel Wood nosti Bryantin syytteen esiin sosiaalisessa mediassa. Myöhemmin Wood julkaisi Instagram-tilillään liudan solvauksia ja tappouhkauksia, joita hänkin sai asiasta puhumisen seurauksena.
Bryantista on pitkä matka kotimaiseen popmusiikkiin, mutta länsimainen maailma kulkee samoja raiteita keskustelukulttuurin suhteen. Myös Suomessa Heidi Lindén on kärsinyt uhkailusta paljastettuaan kotimaisen elokuva-alan #metoo-ongelman.
Eikä Pyhimys ole yksin.
“Makasin laurapalmerina sängyllä ja odotin, koska uneni otettaisiin väkisin.”
“Keskustassa asuva Laura Palmer saa sentään nukkua rauhassa siihen asti, kunnes raiskaaja tunkeutuu huoneeseen.”
“Jos todella vihaat jotakuta, soita hänelle hänen lempikappaleitaan silloin, kun hän ei halua ottaa niitä vastaan. Raiskaa vihamiehesi – hänhän pitää seksistä.”
Nämä ovat otteita Antti Hurskaisen Suru ei toimi -esseeteoksessa julkaistusta kaupunkimeluesseestä. Esseessään Hurskainen vertaa asetelmaansa Twin Peaks -sarjaan, jossa Laura Palmerin uni keskeytyi usein insestiseen raiskaukseen. Hurskaisen esseeminä herää toistuvasti naapurien aiheuttamaan meluun, joka esseen kontekstissa on raiskaukseen verrannollinen tapahtuma. Ei-toivottua varmasti sekin, mutta aika kaukana kehollisen koskemattomuuden rikkomisesta.
Ennen kuin ensimmäinen “mitään ei saa enää sanoa” ehtii kajahtaa, selvennän, etten pyri olemaan mikään moraalinvartija, joka kieltää raiskauksen käyttämisen kielikuvana.
Olen vakuuttunut siitä, että sekä Pyhimys että Hurskainen varmasti tuomitsevat raiskauksen tekona ja puoltaisivat uhrien oikeusturvaa.
Mutta vaikka mainittujen esimerkkien intentio ei olisi viedä tilaa aidoilta kokemuksilta, ne ylläpitävät omalta osaltaan diskurssia, jossa kokemusten esiintuonti on hankaloitettua. Diskurssi ylläpitää älykkömiesten lupaa provosoida maininnoilla raiskauksiin, jotka samanaikaisesti ammentavat voimansa teon karmaisevuudesta, mutta karnevalisoivat sen omassa kontekstissaan ainoastaan raflaavaksi kielikuvaksi. Sillä voi viitata mihin tahansa ikäväksi koettuun asiaan, mutta suhde oikeaan rikokseen on näissä vain juuri sitä, viitteellinen.
Sanoilla on kuitenkin painoa, oli intentio mikä tahansa. On myös hyvä muistaa, ettei oma asema ole niin ilmeinen, kuin itse sen ajattelemme olevan. On helppo kuvitella olevansa yksi hyvistä tyypeistä, jolloin vastapuoli varmasti osaa kontekstualisoida läppäni hyväksyttäväksi. Mahdollisesti se koskemattomuutta vastaan hyökännyt tyyppi käyttäytyi myös samankaltaisin hyvän tyypin elkein ennen kuin ei enää käyttäytynyt. Tuntuuko tämän kohdanneelle fiktiivisessä tekstissä esiintyvä kärjistyskään enää niin kärjistetyltä?
Heti Bryantin kuoleman jälkeen raiskauksesta puhuminen protestoi juuri sitä misogyynistä diskurssia, joka ylistää raiskaajaa kaunistelevien, jopa hagiografisten, linssien läpi ja samalla vaientaa uhrin äänen. Tappouhkaukset ovat protestien syyn todeksi todistava seuraus.
Somneziin, Woodiin ja Lindéniin kohdistunut vihamielisyys on osa laajempaa ilmiötä, jossa valtakulttuuri haluaa rajata mielenosoitukset keskustelusta, koska ”aika ja paikka eivät ole oikeita”.
On totta, että heti kuoleman jälkeen raiskauksesta puhuminen ei ole kaikkien mielestä miellyttävää. On myös totta, että tehokkaimpia protesteja ovat usein ne, jotka toteutetaan juuri silloin, kun niitä vähiten halutaan kuulla.
