Pohjimmiltaan Voima saa kysymään, onko todellinen tasa-arvo mahdollinen maailmassamme, jossa suurin voima on ahneus: kaiken ohittava rahan- ja vallanhimo.
Brittiläisen Naomi Aldermanin (s.1974) feministinen dystopiatrilleri Voima ilmestyi alkukielellään 2016 ja nousi nopeasti menestykseksi. Teoksen hehkuttajiin kuuluvat kirjailija Margaret Atwood ja Yhdysvaltojen entinen presidentti Barack Obama.
Teoksessa tytöt huomaavat saaneensa käsiinsä uuden, tappavan sähköisen voiman. Voiman ansiosta valta siirtyy miehiltä naisille: miehistä tuleekin niitä, jotka joutuvat pelkäämään – yksin ulkona, kotona, kaikkialla.
Valta sokaisee nekin, joilla alun perin oli hyvät aikeet, ja kamppailu vallasta synnyttää levottomuuksia ympäri maailmaa.
Naisten valtio Bessapara alkaa ensimmäisenä rajoittamaan miesten oikeuksia lain avulla: miehillä on oltava passiin merkitty, naispuolinen huoltaja. Myös miesten työssäkäynti ja keskenään kokoontuminen kielletään.
Poikalasten sukuelinten silpomisesta tulee tapa, tosin iso osa heistä surmataan heti syntymän jälkeen. Naisten voiman avulla tekemät raa’at raiskaukset invalidisoivat ja tappavat miehiä.
Henkilöiden mukaan nimetyt luvut jäsentävät trillerimäisen ytimekästä kerrontaa. Mukana on hyvinkin autenttisilta tuntuvia otteita netin keskustelupalstoilta sekä kuvia arkeologisista löydöistä “mullistuskauden” alkuajoilta.
Teoksen kuvaaminen feministiseksi voi herättää ristiriitaisia tunteita: feminismin vastustajien pahin pelkohan on, etteivät feministit suinkaan pyri tasa-arvoon, kuten väittävät, vaan naisten hirmuvaltaan ja miesten alistamiseen, juuri kuten romaanissa käy.
Kyseessä on kuitenkin nimenomaan dystopia, josta tekee feministisen se, kuinka se tarkastelee vallan ongelmaa ja sukupuolta sosiaalisena konstruktiona. Teoksen nykyhetkessä, jolloin mullistuksesta on kulunut kauan aikaa, perustellaan miehen kodin piiriin rajattua asemaa miehen luonnollisilla taipumuksilla, kuten perhekeskeisyydellä.
Naomi-niminen kirjailija neuvoo mieskollegaansa Neiliä, joka koettaa kirjoittaa vakavasti otettavaa historiateosta:
”Olet kertonut minulle, miten sukupuolesi määrittää kaikkea mitä teet, ja että tällainen määrittely on sekä väistämätöntä että järjetöntä. Jokaista kirjoittamaasi kirjaa arvioidaan osana ’miesten kirjallisuutta’. — oletko koskaan harkinnut julkaisevasi kirjasi naisen nimellä?”
Pohjimmiltaan Voima saa kysymään, onko todellinen tasa-arvo mahdollinen maailmassamme, jossa suurin voima on ahneus: kaiken ohittava rahan- ja vallanhimo.
Jos jollakulla on enemmän valtaa kuin toisella, eikö jälkimmäisestä tule väistämättä sorrettu?
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sekakuoro Cassiopeia julkaisee uuden levyn vuosijuhlapäivänään lauantaina 30. maaliskuuta. 40 vuotta täyttävä kuoro tulkitsee uusimmalla levyllä PMMP:tä.
Oulun ylioppilaslehti otti selvää, millaisissa tunnelmissa kuoron Sanon tämän kaiken suoraan -levy syntyi.
Kristian Heberg, kuoronjohtaja: ”Levyn taustalla oli halu tehdä kokonaisprojekti pop- tai rockartistilta. Pääkriteereitämme olivat nämä: artistin tuli olla jo itse lopettanut keikkailun, artistin tuli olla tunnettu ja hänellä tulisi olla hyvää sisältöä niin tekstillisesti kuin musiikillisestikin. Halusimme myös päästä lähemmäs opiskelijayleisöä, joten artistin tulisi olla sellainen, joka kiinnostaisi myös nuoria.
Olimme tehneet jo aiemmin joitain kevyen musiikin keikkoja, mutta nyt halusimme keskittyä nimenomaan yhden artistin musiikkiin. Sopivaa artistia haarukoitiin jonkun aikaa, mutta lopulta muita hyviä vaihtoehtoja ei hirveästi tullut esille. Ultra Brakin oli Teekkaritorvien toimesta viety.
Uudella levyllä on 15 kappaletta, joista 14 on meille tilattu. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta siis kaikkien kappaleiden sovitukset on tehty meille tilaustyönä. Levyllä olevia biisejä ei ole esitetty aiemmin, tuota yhtä poikkeusta lukuunottamatta: Heliumpallo on esitetty yhdessä aiemmassa pop-konsertissa. Eli melko tyhjästä lähdettiin liikkeelle.
Aivan ensimmäistä kertaa uuden levyn sisältöä esitettiin julkisesti muuten Oulun ylioppilaslehden printtijuhlissa! Sitä varten kysyttiin lupakin. Sanoin, että antaa palaa vain.
Kappaleiden sovittajina on yhtyepuolelta esimerkiksi Club for Fiven basso Tuukka Haapaniemi ja Rajattoman basso Jussi Chydenius. Chydenius teki meille aiemmin myös suuren tilaustyön NSSS-kuorojuhlaan. Sovittajina oli myös tunnettuja kuorosovittajia, kuten Saima Hyökki ja Ida Olsonen. Paikallisina tekijöinä ovat esimerkiksi Sami Juntunen ja omasta kuorostamme Mikael Sipilä. Yhden sovituksen tein itsekin.
Sovittajille annettiin vapaat kädet: he saivat tehdä millaisia sovituksia he haluavat. On kaksi tapaa sovittaa: tehdä täsmälleen sellainen kun alkuperäinen on, tai jotain ihan muuta. Olikin melkoinen arvoitus, mitä saataisiin. Lopulta tulikin aika hyvä balanssi eri tunnelmien välillä.”
Arttu Vilmi: ”Kappaleiden valinta alkoi sen jälkeen, kun oltiin päätetty artistista. Kappalevalintoja tehtiin automatkoilla yhdessä Elisan kanssa. Kuuntelimme PMMP:n levyjä ja mietimme, mitkä kappaleet voisivat toimia. Missä on hyvät tekstit? Mitkä kappaleet ovat jääneet keikoilta mieleen?”
Elisa Vilmi: ”Yritimme etsiä sekä tunnettuja että vähemmän tunnettuja kappaleita kaikilta levyiltä.”
Arttu: ”Jälkikäteen katsottuna valinnat hieman painottuvat synkemmälle puolelle. Ehkä Rusketusraidat-osasto olisi ollut liian kepeää. On mukana tosin myös hauskoja biisejä.
On muuten mielenkiintoista, kun biisit on tietyssä järjestyksessä, huomaa, kuinka aivan eri levyillä olevat biisit keskustelevat keskenään. Tutuista kappaleista näkee eri puolia – ehkä kaksi eri kappaletta voi kertoa samasta asiasta? Jos kappaleita katsoo erikseen, sitä ei huomaa.”
Kristian: ”Kiinnitin itse myös huomiota siihen, kuinka samanlaisia elementtejä sovittajat toisistaan tietämättä toivat biiseihin: on samankaltaisia suhinoita ja kuiskauksia. Toki se liittyy myös tyylilajiin.”
Arttu: ”Kun kuorossa on yli 50 laulajaa, joista monella on oma kuulokuvansa kappaleesta ja oma tulkintansa sanoitusten merkityksestä, aiheuttaahan se haasteita. Ihmiset ovat kuitenkin selvästi innostuneet näistä teksteistä, ja tuoneet omaa kulmaansa esitykseen.”
Elisa: ”Kun kappaleista tehdään kuorosovitus ja esiinnytään a cappella, ilman rumpukomppeja ja sähkökitaroita, tehdään ihan eri juttua kuin PMMP itsessään on. Tällä lailla sanoitukset ja melodiat pääsevät esille aivan eri tavalla.”
Kristian: ”Kuorosovitukset ovat hyvin tekstilähtöisiä. PMMP:n tekstien sisällöissä on monenlaisia aiheita, skumpanjuomisesta parisuhteeseen ja lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan. Varmasti sekä laulajille että kuulijoille on jokaiselle omaa kosketuspintaa.
Levy nauhoitettiin viime marraskuun ekana viikonloppuna: 15 kappaletta yhteen viikonloppuun on aika tiukkaa. Mitenhän paljon me lopulta äänitettiin: yli kaksikymmentä, kaksikymmentä viisi tunti? Ottoja oli vähän vajaa 600.”
Arttu: ”Se kertoo laulajien sitoutumisen halusta. Ei ole mikään pikku juttu.”
Kristian: ”Toki äänittäjä ja tuottaja ovat molemmat Helsingistä, jonka vuoksi työ oli pakko tehdä yhdessä viikonlopussa. Aluksi mietin, jääkö levy lyhyeksi, mutta kokonaiskestoa katsoo, niin kyllähän cd:n mitta täyttyi. Tunti musiikkia.”
Arttu: ”On muuten tosi siisti juttu, että Cassiopeiassa pääsee tekemään niin monipuolisesti erilaisia juttuja. Viime vuonna lauloimme konsertin verran Toivo Kuulaa, jossa ei varsinaisesti ole groovea. (”Onpas”, huomauttaa Kristian.) Nyt on päässyt tekemään taas sellaista, mitä kuorolla ei ehkä yleensä tehdä, mikä on aina hyvin miellyttävää.”
Kristian: ”Vuosijuhlakonserteissa pitää peilata sekä historiaa että katsoa sitä, mitä tänä päivänä tehdään. Tässä vuosijuhlakonsertissa peilaamme Cassiopeian työtä levyjen kautta. Cassiopeiassa jokainen kuorojohtaja on tehnyt yhden levyn, johon on tallentunut kulloisenkin johtajan näkemyksiä ja sen aikaisen kuoron tyyliä, soundia ja muuta. Tulevassa konsertissa lauletaan puolet ajasta vanhoilta levyiltä, ja siten esitellään eri aikakausia, jälkimmäisellä puoliskolla esitetään melkein koko uusi levy.”
Elisa: ”Ei ole vielä päästy testaamaan sitä, millainen vaikutus uusista kappaleista syntyy. Villiintyykö yleisö? Toivottavasti.”
Kristian: ”Mielessä on ollut, että tällä levyllä tähdätään hieman erilaisille esiintymispaikoille. Kyllä nämä kappaleet varmasti kestävät konserttisalikäsittelyäkin, mutta suunnitelmissa on, että syksyllä haetaan keikkapaikoiksi poikkeuksellisiakin paikkoja, sitä kautta saadaan rokkikeikkameininkiä.”
”Mutta on meillä lauantainakin konsertissa komeat valot, tilasin oikein rokkikeikkavalot.”
Arttu: ”Voiko spoilata, että meillä on suuren maailman meinki, on muun muassa pukujen vaihtoa?
Levyä oli muuten kiva tehdä! Tämä on toinen levy, jolla olemme olleet mukana. Levyn teko on kyllä aina rankkaa, mutta sitäkin palkitsevampaa.”
Elisa: ”Uskon, että monelle tästä on tullut oma juttu, pääsee tekemään jotain uutta. Näitä sovituksia ei ole muilla ollut, joten projekti on ollut kuin oma lapsi.”
Arttu: ”Viime keväänä kun sovituksia alkoi tippua treeniohjelmaan, oli aina jännittynyt olo: oho, taas uusi PMMP:n biisi, millainenhan tämä on. Osa sovituksista on hyvin samankaltaisia kuin alkuperäiset kappaleet, osa aivan erilaisia. On ollut ilo huomata, mitä kaikkea näistä biiseistä saa irti.”
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput inspiroi tarttumaan romaanikirjallisuuden helmiin, mutta chick litille ja yksinäisen Bridget Jonesin kännäämiselle ja kilojen kyttäämiselle ei vakavilta kriitikoilta ymmärrystä heru.
Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput (2018) koostuu tekijöiden kirjallisuutta käsittelevästä esseedialogista sekä kolmenkymmenen kotimaisen ja ulkomaisen romaanin lopetuksia tarkastelevista pienoisesseistä. Teos sai alkunsa Vuolan ja Melenderin käymästä keskustelusta: miksi romaanin päättäminen on kirjailijalle niin vaikeaa ja miksi edes suurimpien klassikkojen viimeisistä virkkeistä harva muistaa mitään?
Neljään lukuun jakautuvassa teoksessa valotetaan tekijöiden kirjallisia mieltymyksiä, lähestytään lopettamisen problematiikkaa kirjailijan näkökulmasta ja esitellään ”epäonnistuneita” romaanien lopetuksia sekä (kriittisellä otteella) myös yleisiä romaanin lopetuksen kaavoja. Lopuksi tekijät kertovat omista suosikkilopetuksistaan ja pohtivat vaihtoehtoisia lopetuksia.
Kumpikaan tekijöistä ei juuri innostu perinteisestä juoniromaanista, vaan molemmat ovat kiinnostuneita erityisesti romaanin kielelliset seikoista, kuten tyylillisistä ratkaisuista. Kaikessa Vuolan ja Melenderin mieltymykset eivät käy yksiin, ja hyvä niin, sillä siten dialogi avaa lukijalle lisää kiinnostavia näkökulmia aiheisiin.
Tekijöiden lausumaton rajanveto ”korkean” ja ”matalan” kirjallisuuden välille ei jää lukijalle epäselväksi. Genrekirjallisuus ei kaavamaisine loppuineen tekijöitä juuri kiinnosta. Yksi genrekirjallisuutta edustava teos, Helen FieldinginBridget Jones – elämäni sinkkuna on kuitenkin otettu mukaan ikään kuin ”rumana kaverina”, jota vasten korkeuksistaan hymyävät, taitavasti lopetetut teokset näyttäytyvät entistäkin viehättävämpinä:
”Teoksen yhteydet toisen päähenkilön eli Mark Darcyn nimeä myöten Jane AusteninYlpeyteen ja ennakkoluuloon eivät riitä kohottamaan sen kaunokirjallista tasoa. […] Loppuratkaisu on itsestään selvä. Sen täytyy olla onnellinen ja kääntyä päähenkilölle voitoksi – eli rakkaudeksi, kun chick litistä on kyse. Jo antiikissa tunnettiin ajatus ”vakavasta” kirjallisuuden lajista (tragedia) ja ”ajanvietteestä” (komedia). Viihdekirjallisuudelta lukija ei etenkään kaipaa yllätyksiä tai poikkeamia.”
Herää kysymys: entäs sitten? Ehkä viihdekirjallisuudellakin on ansaittu paikkansa lukevan yleisön keskuudessa? Onko siitä haittaa, jos vaikkapa reilu tuhatsivuisen, hankaluutensa (eli ”korkeutensa”?) takia monelta kesken jäävän Infinite Jestin läpi kahlattuaan huoahtaa hetkisen höpsösti koheltavan Bridget Jonesin seurassa?
Ehkä pieni ennalta-arvattava viihde tekee vakavimmallekin ajattelijalle välillä hyvää – elämä on rankkaa, ja sen tietää myös murheisiinsa ryyppäävä Jones.
Joka tapauksessa kirjallisesti sivistyneiden kirjailijoiden tekstiä on nautinnollista lukea: Vuola ja Melender tietävät mistä puhuvat. Lisäksi romaanin lopettamisen haasteellisuus on kirjailijoille omakohtaisesti tuttua. Teos innoittaa lukemaan kiinnostavasti läpikäydyt, tutut ja tuntemattomat romaanit. Jos siis lukulistasi on jo ennestään pitkä, tulee se tämän teoksen myötä entisestään kasvamaan.
Antoisinta oli muutamankin suosikkini, kuten Albert Camus’nSivullisen ja Fjodor Dostojevskin Kirjoituksia kellarista löytyminen teoksesta. Sivullista käsittelevästä esseestä sain sytykkeen lukea James M. Cainin Postimies soittaa aina kahdesti, Kirjoituksia kellarista kohdalla taas sain vinkin tutustua Dostojevskiltä vaikutteita ottaneen, japanilaisen Osamu Dazain romaaniin Ei enää ihminen.
Kirjallisuutta käsitellään teoksessa helposti lähestyttävällä otteella, joten lukijan ei tarvitse tuntea kirjallisuudentutkimuksen termejä tai teoriaa saadakseen teoksesta jotakin irti. Kiinnostus kaunokirjallisuuden lukemiseen ja mahdollisesti myös kirjoittamiseen riittävät. Teos tarjoaakin aloitteleville ja vähän edistyneemmillekin kirjoittajille eväitä sanataiteensa kehittämiseen.
Maailmojen lopuissa siteerattu Jean-Paul Sartren lausahdus ”Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla” kuvaa osuvasti teoksessa keskeiseksi nousevaa ajatusta: lukijan rooli kaunokirjallisen teoksen kohdalla on yhtä tärkeä kuin kirjailijankin, sillä lukija on teoksen toinen tekijä. Taitava kirjailija ei aliarvioi lukijaansa, vaan jättää tilaa tulkinnalle. Tekijöiden mukaan romaanin loppu on onnistunut silloin, kun teoksen maailmaa ei ole kirjoitettu umpeen. Näin teos voi jatkaa elämäänsä lukijan mielessä vielä vuosia lukemisen jälkeen.
Tyylikkäästi kirjoitetulla teoksella on myös tyylikäs lopetus. Maailmojen loput päättyy Virginia WoolfinMajakkaa tarkastelevaan esseeseen ja loppuu seuraavasti: ”Se on ohi. Minäkin näen taiteilijan väsymyksen, kun hän laskee kädestään siveltimen, valmiina luopumaan taideteoksestaan – näen uupumuksen urakan jäljiltä, helpotuksen, surunkin.”
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Oulun ydinkeskustaan levittäytyvä Lumo-valofestivaali on aiempia vuosia kansainvälisempi. Tapahtuman vastaava tuottaja Anna Lanas kertoo, että uutta ja omaperäistä on tiedossa usean teoksen voimin.
Lumeton marraskuu on synkkä. Sisäinen valokin jo himmenee. Nyt kuitenkin jostakin kajastaa toivoa: Lumo Light Festival Oulu tuo valoa sydämiin tulevana viikonloppuna 23.–25. marraskuuta.
Kuudetta kertaa järjestettävän Lumo-valofestivaalin tämänvuotisena teemana ovat tunteet. Tapahtuman vastaava tuottaja Anna Lanas kertoo, että valo vaikuttaa suoraan ihmisen mielialaan ja kaupunkiympäristössä asukkaiden turvallisuudentunteeseen.
”Valon eri sävyt, lämpötilat ja voimakkuudet herättävät kokijassa esimerkiksi riemun, pelon, ahdistuksen tai rauhan tunteita”, hän valaisee.
Kaupungin ydinkeskustaan levittäytyvä festivaali on kansainvälisempi kuin aiempina vuosina. Anna Lanas kertoo, että uutta ja omaperäistä on tiedossa usean teoksen voimin. Tuottaja nostaa esille ohjelmistosta kolme kansainvälistä teosta.
Englantilainen Museum of the Moon on esillä Suomessa ensimmäistä kertaa. Valkean Kesäkadun ylle nousee seitsenmetrinen täysikuu. Kokemukseen kuuluu olennaisena osana vaikuttava sävelmaailma.
Tuomiokirkon julkisivuun heijastettava belgialainen videoteos Sturm Der Liebe on suunniteltu tilaustyönä nimenomaan tätä festivaalia varten. ”Rakkauden myrsky on hurrikaanin ja ihmissuhteiden yhteen kietoutuma”, kerrotaan teoksen kuvauksessa. Suuria tunteita on siis luvassa.
Belgialaisen Skeleton Dance -teoksen näyttämönä on katu. Kirkkokatu 9:n pysäköintialue repeää auki paljastaen katukivien alla tanssivat Tuonelan luurangot. Herättääköhän katumaalaustyylinen videoteos katsojissa pelkoa?
Tuottaja Anna Lanakselle on aina yllätys, mitkä teokset heräävät eloon ja osoittautuvat lopulta kokijoille liikuttavimmiksi. Tunnekirjo syntyy teoksen ja sen vastaanottajan vuorovaikutuksessa.
”Festivaaliteosten herättämä tunteiden kirjo ulottuu ihmetyksestä rauhaan ja wow-kokemuksesta hilpeyteen.”
Lumon erityispiirre kansainvälisten valofestivaalien joukossa on laaja kattaus esittävää taidetta, jossa hyödynnetään valoa.Paikalliset yhteisöt ja taiteilijat ovat vahvasti mukana esittävän taiteen ohjelmanumeroissa.
Ainakin nämä viikonlopun esitykset on merkittävä kalenteriin:
Kaiho, toivo, rakkaus, raivo: Pimeässä Linnansaaressa hehkuu mystinen lasikontti, jonka sisällä on Riutta-yhtye. Otsikon suuret tunteet risteilevät progressiivisessa musiikki-valoteoksessa. Linnansaari, pe 23.11 kello 20, la-su 24.–25.11. kello 18. Kesto noin yksi tunti. Toteutus Riutta.
Edgar Allan Poe – Korppi: Poen runo Korppi kattaa kirjon tunteita kaipuusta rakkauteen ja kalman kauhuun saakka. Alppilan Taiteellisen Teatterin, ATT-Ensemblen teoksessa runon tunnelmaa vahvistaa lavamaisema, valo ja pimeys. Aleksinkulman kellari, 23.–25.11. kello 18 ja 19. Kesto noin 30 min. Lippuja rajoitettu määrä. Ennakkovaraukset
Tulen aalto: Flamenco ja tuli kohtaavat Rotuaarin lavalla. Jo teoksen kuvaus houkuttelee paikalle pakkasiltana: ”Voimakas esitys vyöryy yli kuin tulinen aalto. Se lämmittää määrätietoisesti ja koskettaa syvältä”. Rotuaarin lava, la 24.11. kello 18, su 25.11 kello 18. Kesto noin 15 min. Toteutus: flamencoyhdistys Paolo Nuevo, Tuliryhmä Tulikukka.
Lumo Light Festival Oulu 23.–25.11.2018 päivittäin kello 16–22. Tapahtuma sopii koko perheelle ja on kaikille avoin ja ilmainen. Katso tapahtuman koko ohjelma, kartat ja aiempien vuosien kuvia tapahtumasivulta.
Muokattu 23.11. kello 14:50: Lumo-festivaalia koskevista kommenteista vastasi tuottaja Anna Lanaksen lisäksi ohjelmapäällikkö Jarkko Halunen.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Suru saapui arvaamatta oululaisen sarjankuvantekijä Harri Filpan elämään, kun hänen vaimonsa menehtyi yllättäen. Selviytymistarinana surutyöstä syntyneen Kuolema meidät erotti -teoksen tekoprosessissa raskasta oli päättää, mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta, Filppa sanoo.
“Ennen kirjan julkaisua tuntui hirmu raskaalta päästää näin henkilökohtaisia ja arkoja asioita esille. Näitä asioita, joita päästin kirjassa esille, niin niistä ei puhuta julkisesti tai puolituttujen kanssa.”
Näin sarjakuvantekijä Harri Filppa kertaa kokemiaan tuntoja ennen Kuolema meidät erotti (2017) -teoksen julkaisua.
Neljä vuotta sitten Filpan elämä muuttui yhdessä silmänräpäyksessä, kun hän löysi vaimonsa aamulla yllättäen kuolleena heidän mökiltään. Tulevaisuus ja sen varalle tehdyt suunnitelmat menivät täysin uusiksi.
Filppa tunsi kantavansa mustaa kaapua, lesken viittaa, ja hän vältteli ihmisten kohtaamista kaupassa. Hän kuvaa teoksessaan suruprosessia todella henkilökohtaisella tasolla, ja esittää menetyksen läpikäymisen valoisat ja synkimmät hetket.
Filpalle albumin teko oli tärkeä osa suruprosessia, sillä se selvitti monia asioita hänelle itselleen. Purettuaan tuntojaan kirjassa hän on huomannut pystyvänsä puhumaan nykyään joistain asioista itkemättä.
“Aloitin teoksen teon pahimman suruprosessin jälkeen. Halusin, että kirja on selviytymistarina surutyöstä.”
Sarjakuvamainen tyyli syntyi itsestään
Sarjakuva on ollut Filpalle hyvin luonteva muoto ilmaista itseään lapsuudesta saakka. Hän arvioi olleensa ”noin kaasupullon kokoinen”, kun sai ensimmäisen kerran käteensä kynän ja paperia. Sarjakuvamainen tyyli syntyi lähes tiedostamatta.
“Äitini on säästänyt papereita, joissa jo ennen kouluaikojani oli nähtävissä hyvin sarjakuvamaisia piirroksia. Se tapahtui jo ennen kuin osasin kirjoittaa”, Filppa kuvailee.
Täysi-ikäistyttyään Filppa alkoi piirtää sarjakuvia aktiivisemmin ja kehittää itseään tavoitteellisesti. Vuonna 1980 syntyneen sarjakuvantekijän ensimmäinen lehdessä julkaistu sarjakuva Kaurismäkeläiset alkoi vuonna 2004. Vuosina 2005–2015 Filppa teki Oulun ylioppilaslehdelle (silloiselle Ylkkärille) Lyhyempi oppimäärä -sarjakuvaa sekä kuvitustöitä.
“Yhteen väliin olin myös tuuraajana ja toimittajana Ylkkärissä. Meillä on pitkät juuret”, lehden entinen avustaja kertoo.
Ehkä unohtaminen on ihmisen tapa selviytyä
Omaa elämää käsittelevän kirjan teko ei pohjimmiltaan eronnut muista töistä.
“Aika monet sarjakuvat reflektoivat omaa elämää ja omat taustat heijastuvat sieltä. Kuolema meidät erotti -käsikirjoituksen teossa meni enemmän aikaa, ja ulos puskeva surun tunne toi oman haasteensa”, Filppa sanoo.
Filppa kertoo, että sarjakuvan tekoprosessissa raskasta oli päättää, mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta. Teoksessa käsitellään paitsi henkilökohtaisia myös yhteiskunnallisia asioita, joista tekijä nostaa esille etenkin alkoholin kulutuksen surun käsittelyssä.
Filppa ei säästele itseään kuvatessaan raadollisesti, kuinka alkoholista tulee lääke suruun, ja kuinka pari yömyssyä muuttuu pariksikymmeneksi. Kirjan sivulla todetaan suomalaisen miehen surevan yksin tai kossupullon kanssa, viitaten Metsolat-sarjaan (1993–1995), jota Filppa katsoi kirjan tekovaiheessa.
Filpan surun sumentaman muistin tukena teoksen käsikirjoitusta laatiessa toimi hänen tietokoneelleen kirjoittamansa perkele.docx-tiedosto. Tarinan aukkoja paikkasivat myös Filpan ystävät, joiden muistia on kiittäminen muun muassa viime hetkellä käsikirjoitukseen päätyneestä tarinasta auton rikkoutumisesta matkalla Norjaan.
“Ehkä se on ihmisen elimistön tapa selviytyä: unohdamme huonoja ja hyviäkin muistoja, jotta voidaan selviytyä eteenpäin”, hän pohtii.
Kuolema meidät erotti -teoksen käsikirjoituksen laatimisessa Harri Filpan muistin tukena toimi tietokoneella oleva perkele.docx-tiedosto.
Oululainen sarjakuva voi hyvin
Oman sarjakuvantekijän uransa ohella Harri Filppa toimii Oulun Sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtajana sekä marraskuussa järjestettävän Oulun sarjakuvafestivaalin taiteellisena johtajana.
Töidensä kautta Filpalla on vahva näköalapaikka taiteenlajiin, jonka tämänhetkistä tilaa hän pitää Pohjois-Suomessa erittäin hyvänä.
“Tänä vuonna oululaisilta tai oululaislähtöisiltä tekijöiltä on tullut paljon laadukkaita teoksia. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tekijöiden määrä on kasvanut ja laatu noussut”, hän hehkuttaa oululaista sarjakuvaskeneä.
Esimerkkeinä oululaisten ja oululaislähtöisten sarjakuvantekijöiden tänä vuonna julkaistuista töistä Filppa mainitsee Mari Ahokoivun teoksen Oksi,Ville Rannan Kuningas menettää päänsä -kirjan sekä Lauri Ahtisen Eliaksen. Oulussa tehdään Filpan mukaan sarjakuvaa hyvin laajalla skaalalla, eikä mistään “Oulun koulusta” voi puhua.
Hän haluaa työssään Sarjakuvakeskuksen puolella edistää monipuolisuutta ja toivottaa uudet tekijät rohkeasti mukaan. Sarjakuvan tulevaisuus näyttää hänen silmissään hyvältä.
“Olen hyvin luottavainen siihen, että sarjakuvien lukijamäärät tulevat kasvamaan. Onhan se niin, että mitä parempia kirjoja meillä tulee, sitä enemmän on myös lukijoitakin.”
Oulun kirjailijaseuran osoittama, 10 000 euron suuruinen Botnia-palkinto myönnetään vuosittain teokselle, jonka tekijä on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta tai toimii siellä. Palkinto jaetaan tänä syksynä toista kertaa. Filppa pitää merkittävänä, että ehdokkaana on ensimmäistä kertaa myös sarjakuvateos.
Ehdokkuudet ovat tuntuneet taiteilijalle kiitokselta tehdystä työstä.
“Toivoisin, että tämä ehdokkuus saisi ihmiset huomaamaan, että sarjakuva on todellakin kaunokirjallisuutta. Itselleni sarjakuvissa kiehtoo eniten kuvien vaikutus kerronnassa”, Filppa korostaa taiteenlajilleen ominaista luonnetta.
Filppa arvioi, että keskivertolukijan on helpompaa tarttua sarjakuvateoksen sijasta romaaniin. Silti oululaiset lukijat ovat löytäneet Filpan kirjan: teoksen kappaleet ovat jatkuvasti lainassa ja varattuja Pohjois-Pohjanmaan Outi-kirjastoissa, ja Pohjoinen kustannustoiminta (Pokuto) otti kirjasta tänä vuonna toisen painoksen.
“Olen saanut todella lämmintä palautetta ihmisiltä laidasta laitaan. Aika monet alkavat muistella minulle jotain tapahtumaa omassa elämässään, ja ovat päässeet niihin ajatuksiin, mitä olen itse käynyt läpi kirjaa tehdessäni.”
Teokseen tarttuneet ovat lähestyneet Filppaa pääosin kasvotusten ja sähköpostitse, yksi lukija jopa etsi tekijän numeron ja soitti hänelle.
Filppa vaikuttaa syystäkin tyytyväiseltä siitä, että Kuolema meidät erotti on tavoittanut myös heidät, joille sarjakuva on perinteisesti edustanut kolmen kuvan strippejä sanomalehdissä. Sen kynnyksen ylittäminen ei ole itsestään selvää etenkään kuolemaa käsittelevälle sarjakuvateokselle.
Oulun kirjailijaseuran myöntämä Botnia-palkinto julkistetaan tiistaina 23. lokakuuta.
Kuka?
Harri Filppa
>> Syntynyt Kempeleessä 1980.
>> Sarjakuvantekijä, Oulun Sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtaja, Oulun sarjakuvafestivaalin taiteellinen johtaja.
>> Työskennellyt avustajana Oulun ylioppilaslehdelle ja työskennellyt myös lehden toimittajana 2011.
>> Taiteen maisteri Lapin yliopistosta vuonna 2007, teki pro gradu -työnsä sarjakuvamuodossa mainonnallisen sarjakuvan kerronnallisista keinoista.
>> Teoksia: Kaurismäkeläiset (2004–2006), Lyhyempi oppimäärä (2005–2015), Vastarannan siili -sarjakuvat (2016–), Kuolema meidät erotti (2017). Muusikko Jukka Takalon kanssa yhteistyönä tehty Kekä kommeiten kuolee –sarjakuva julkaistaan marraskuussa.
Ajankohtaisuuden sijaan Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017 -näytelmässä käsitellään ikuisia teemoja ja inhimillisiä tunteita. Ne eivät tule ajan saatossa muuttumaan.
Oulun ylioppilasteatterissa tapahtuu kummia. Tulossa on Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017.Ei kai millään produktiolla voi olla noin pitkää ja kummallista nimeä?
Näytelmän sivustolla kerrotaan, että luvassa on ”kutkuttavaa dialogia sisältävä absurdi katsahdus kahden miehen päivään”.
Näytelmän on ohjannut ja käsikirjoittanut Matti Sipola, joka näyttelee myös toisen pääosista. Vastaparina nähdään Aleksi Lappalainen, joka huolehtii myös näytelmän musiikista ja äänisuunnittelusta.
Näytelmän teemoja ja tarinaa ei avata liikaa etukäteen. Kuvauksen mukaan näytelmässä miesten tulee valita novelli kustantajalle iltaan mennessä, mutta henkilökohtaiset ongelmat, kalastus, rahan puute ja unet tulevat kuitenkin väliin. Näytelmä on tarina yksinäisyydestä ja ystävyydestä.
Jännitys- ja yllätysmomentti halutaan säilyttää. Juonen ja tarinan avaamisen sijaan saamme nähdä prologin, hämmentävän lyhytelokuvan: Palkattomat pojat. Sipolan ja Lappalaisen käsikirjoittaman lyhytelokuvan voi katsoa Oulun ylioppilasteatterin nettisivuilla ja Facebook-sivulla.
Palkattomat pojat on melkoinen trippi outoon mielenmaisemaan. Hauskasta lyhytelokuvasta jää hämmentynyt olo – mitä ihmettä tapahtui?
Käsikirjoittaja Matti Sipola kertoo vaatimattomasti laittelevansa vain sanoja peräkkäin, mutta elokuvasta löytää jokaisella katselukerralla uusia tasoja. Ehkäpä juuri tämä on absurdin kerronnan vahvuus.
Kyse ei ole selvästi perusteatterista selkeine juonikuvioineen ja teemoineen. Absurdin tekstin sovittaminen näyttämölle ei ole ilmeisin valinta.
”Halusin kirjoittaa kahdelle henkilölle dialogin ja halusin näytellä toisen osan, koska muuten sitä saa itse niin pieniä rooleja. Minä tykkään kirjoittaa mitä haluan ja, kun saa kirjoittaa mitä haluaa, niin ei sen tarvitse seurata oikean maailman sääntöjä”, käsikirjoittaja ja näyttelijä-ohjaaja Sipola kertoo.
Tekstien kirjoittaminen on Sipolalle antoisaa puuhaa. Kirjoittaja huomasi, että silloin kun hänellä on työskennellessä hauskaa, muutkin tykkäävät tekstistä, ja hän saa kirjoittaa ja toteuttaa näytelmiä.
Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017 on Matti Sipolan ensimmäinen kokopitkä näytelmä. Aiemmat Oulun ylioppilasteatterille ohjatut lastennäytelmät Nallea jännittää ja Uhrak Ellan otettiin innolla vastaan.
”Sain avopuolisolta kannustusta lasten pienoisnäytelmän kirjoittamiseen ja, kun se esitettiin muutamaan kertaan ja siitä tuli hyvää palautetta, niin yllättäen siitä tuli hyvä mieli.”
Käsikirjoitus kokopitkään näytelmään muotoutui hiljalleen. Yksittäiset kohtaukset lähtivät kuljettamaan tekstiä ja pian löytyi punainen lanka, josta Sipola alkoi muokkaamaan lopullista näytelmätekstiä.
Lyhytelokuvassa ja näytelmän johdannossa tulitetaan kirjallista tekstiä hengästyttävällä nopeudella. Mieleen tulee ensin Aki Kaurismäki, joka on ottanut liikaa vauhtia.
”Näytelmä on hengästyttävä, jos ei vielä hengästyttävämpi kuin lyhytelokuva, mutta suvantojakin on. Puhetta, puuhastelua ja musiikkia se sisältää. Näyttelemisen olisi tarkoitus olla aika eläväistä. Rohkenenko jopa sanoa, että toimintaa saattaa olla luvassa”, Sipola kertoo.
Teatteri on nykyisin usein joko klassikkosovituksia tai osoittelevan ajankohtaista ja kantaaottavaa. Matti Sipolan absurdi näytelmä ei varsinaisesti kommentoi tätä päivää.
Sipola kitetyttää, että ajankohtaisuuden sijaan näytelmässä käsitellään ikuisia teemoja ja inhimillisiä tunteita. Ne eivät tule ajan saatossa muuttumaan.
Oulun Ylioppilasteatteri esittää: Suomen huonoimmin palkatut miehet valitsevat Suomen parhaimmat novellit 2017.
Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 5.10. kello 19. Muut esitykset: pe 12.10., la 13.10., pe 19.10., la 20.10., pe 2.11., la 3.11., pe 9.11., pe 16.11., la 17.11. Valvenäyttämöllä kello 19.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
