Haastan itseni kerran viikossa tutustumaan naisen näkökulmaan

"#52FilmsbyWomen-haaste osoittaa, että tavoitteen saavuttaakseen pitää nähdä hiukan vaivaa. Miesten ohjaamia elokuvia onnistuisi todennäköisesti katsomaan saman määrän, kun vain kävelisi sokkona elokuvateatteriin vuoden ajan", Juhani Kenttä kirjoittaa.

Olen osallistunut tänä vuonna jo toista kertaa #52FilmsbyWomen-haasteeseen. Yksinkertaisuudessaan haasteen tavoite on katsoa yksi naisen ohjaama elokuva jokaista vuoden viikkoa kohti. Hashtagin kanssa oman etenemisen raportointi luo tietenkin painetta suoriutua haasteesta, mutta samalla se antaa mahdollisuuden nostaa esiin hienoja elokuvia, joille soisi enemmän huomiota.

Haaste osoittaa myös, että 52 elokuvan tavoitteen saavuttaakseen pitää nähdä hiukan vaivaa. Miesten ohjaamia elokuvia onnistuisi todennäköisesti katsomaan saman määrän, kun vain kävelisi sokkona elokuvateatteriin vuoden ajan. Elokuva-ala onkin edelleen hyvin miespainotteinen, etenkin vaikutusvaltaisten ohjaajien ja tuottajien riveissä.

 

Tätä kirjoittaessa Golden Globe -ehdokkuudet on juuri julkistettu. Parhaan ohjaajan ehdokaslistaan mahtuu vain miehiä, vaikka moni vuoden kiitetyimmistä elokuvista on naisen ohjaama. Niitä ovat esimerkiksi Lorene Scafarian Hustlers, Céline Sciamman Portrait of a Lady on Fire ja Lulu Wangin The Farewell. Niiden sijaan listalta löytyy esimerkiksi mielipiteitä rajusti jakaneen Jokerin ohjannut Todd Phillips.

Sinänsä en edes pidä siitä toistuvasta keskustelusta, jossa kaikkien rannalle jääneiden tekijöiden edestä nostetaan joku vähempiarvoinen miesehdokas tikun nokkaan. Ei satunnaisten elokuvien tai tekijöiden pyörittely paikkaa laajaa rakenteellista epätasa-arvoa. 

Tämä muistuttaa keskustelua, missä Bechdelin testiä käytetään yksittäisen elokuvan arvottamiseen. Bechdelin testin läpäistäkseen elokuvassa täytyy siis olla kaksi naishahmoa, jotka keskustelevat keskenään ja keskustelun aiheena ei ole mies. Kuulostaa teoriassa naurettavan helpolta, mutta todella moni elokuva ei läpäise sitä

Tietenkään testi ei ole mikään yksiselitteinen mitta elokuvan edistyksellisyydelle. Eihän se kerro, esittääkö elokuva sukupuolten epätasapainon kritiikittä. Olen esimerkiksi melko varma, ettei Martin Scorsesen paljon puhuttu The Irishman läpäise testiä keskittyessään kuvaamaan urarikollisia, jotka laiminlyövät perhesuhteitaan. Jos asetelman surullisuus ei välity jo vaimojen ja tyttärien unohtumisesta taustalle, miesten rikollisen elämäntyylin esittäminen tarkoituksellisen ilottomasti viimeistään alleviivaa sen. Bechdelin testi ei kykene tuomaan ilmi moisia nyansseja, mutta kun sitä sovelletaan suurempaan elokuvaotantaan, nähdään, miten toissijaisia naisten roolit ovat ylipäätään.

 

Mitä sanottavaa minulla sitten on naisten ohjaamista elokuvista, niitä aiempaa enemmän katsoneena? 

Koska lukemattomat kulissien takaiset #MeToo-skandaalit ovat vielä niin tuoreena mielessä, huomio kiinnittyy usein alastomuuden ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Väitän, että näillä herkillä osa-alueilla naisten elokuvat erottuvat edukseen. Alastomuus itsessään näyttäytyy usein varsin arkisena asiana ja seksuaalisesta kuvastosta uupuu naista esineellistävä katse, elokuvateoriasta lähes arkipuheeseen pesiytynyt male gaze. Kun vaikkapa Marielle Heller seuraa teinitytön seksuaalista kasvua The Diary of a Teenage Girlissä, katsoja ei tunne itseään tirkistelijäksi vaan myötäeläjäksi, koska keskiössä on tunnekokemuksen välittäminen.

Tämä lyhyt esimerkki sikseen, mitään suuria paljastuksia minulla ei ole.

Tuntuu suorastaan tyhmältä ja alentuvalta edes esitelmöidä, kuinka monipuolista, tarkkanäköistä ja innostavaa “naiselokuva” parhaimmillaan on. Miksei olisi. Haasteen suoman ilosanoman toitottamisen nimissä voin mainita, että esimerkiksi Debra Granikin Leave No Trace, Selma Vilhusen Hölmö nuori sydän ja Nora Fingscheidtin System Crasher ovat olleet minulle vaikuttavimpia elokuvia kahdelta viime vuodelta. Pitkän uran tehneistä ohjaajista taas Agnès Vardan ja Chantal Akermanin filmografiat vetävät omintakeisuudessaan vertoja aika monelle mieskollegalleen. Laatunsa puolesta ei ainakaan ole syytä olla etsimättä näitä käsiinsä.

Totta kai ohjaajan sukupuoli muovaa hänen henkilökohtaista näkemystä taiteilijana, mutta sitä määrittää niin ikään myös lukematon määrä muita vaikutteita. Juuri sukupuolen mukaan erottelu on tarpeellista vain niin kauan kuin se on tarpeellista – ja nykyisessä sukupuolten epätasa-arvon tilanteessa se on. 

Kunnes elokuviin voi kävellä sokkona eikä nähtäväksi valikoidu automaattisesti miehen ohjaama elokuva, haaste pysyy pöydällä.

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Fanit, jotka kumartavat basiliskia

"Kuka kampanjoisi suuryrityksen puolesta, ellei pelkää sitä, mihin se on kykeneväinen", kysyy Juhani Kenttä.

Joulun tienoilla elokuvateattereihin saapuvat sekä Star Wars -saagan viimeisin osa The Rise of the Skywalker että Frozen 2. Molemmat ovat takuuvarmoja jättihittejä emoyhtiölleen Disneylle, jolla on nyt poskettoman suuri siivu elokuvamarkkinoista. Jo heinäkuun loppuun mennessä se oli tehnyt kaikkien aikojen lippukassaennätyksen vuoden sisällä. Disneyn omistamien tuotantoyhtiöiden elokuvat olivat silloin tuottaneet yhteensä lähes 8 miljardia dollaria, noin 45 prosenttia maailmanlaajuisista elokuvatuotoista.

Yksi näistä yhtiöistä on Marvel Studios, vuosikymmenen todellinen elokuvajytky, jonka ympärillä on tänä syksynä vellonut pienimuotoinen kulttuurisota. Se sai alkunsa, kun veteraaniohjaaja Martin Scorsese tokaisi Empire-lehden haastattelussa, ettei nauti Marvelin elokuvista ja näkee ne elokuvataiteen sijaan “huvipuistokyyteinä”. Sen jälkeen sanailu on ollut vilkasta puolesta ja vastaan, niin kuluttajilta kuin tekijöiltäkin.

Elokuvien ansioista kiistely on toki kiintoisaa, mutta siihen juuttuminen sivuuttaa olennaisemman köydenvedon. Miten käy kulttuurin kirjon, kun yhdellä toimijalla on näin ylivoimaiset resurssit markkinoiden kyllästämiseen?

 

Disney on haalinut viime vuosina tuotantoyhtiöitä yksi toisensa jälkeen. Niihin kuuluvat yllä mainituista elokuvista vastaavat Lucasfilm ja Pixar Animation Studios sekä yksi Hollywoodin pitkäikäisimpiä elokuvastudioita, 21st Century Fox. Tällä hetkellä Disney ei myönnä Foxin arkiston elokuvien esitysoikeuksia teattereille, mikä on etenkin pienemmille toimijoille merkittävä isku eloonjäämistaistossa isojen ketjujen varjossa. Syy on epäselvä, mutta ainakin se tukee näkemystä jättiläisestä, joka haluaa raivata yhä enemmän tilaa uusille liukuhihnatuotteilleen.

Vaikka Scorsesen työ sekä vanhojen elokuvien restauroinnin että monimuotoisen auteur-elokuvan tukemisen eteen on huomattavaa, monet typistävät hänen kantansa vanhan ukon elitistiseksi kyvyttömyydeksi tunnustaa uuden kulttuuri-ilmiön arvoa.

Supersankarielokuvien nousu tapahtui lopulta petollisen nopeasti. Voi puhua erityisestä onnistumisesta, kun Marvel edustaa nyt popkulttuurin suosituinta kärkeä, mutta nörttiyhteisö näkee silti itsensä ja jaetun omaisuutensa edelleen altavastaajina.

Kollektiivinen tarve saada tunnustusta toistuu fanien toiminnassa. Kun laajasti kehuttu The Dark Knight ei mahtunut vuoden 2009 Oscar-gaalassa viiden parhaan elokuvan ehdokkaan joukkoon, akatemia laajensi heti seuraavana vuonna ehdokasmäärää selkeänä myönnytyksenä kyseiseen närkästykseen. Tänä vuonna fanit kampanjoivat, että mahdollisimman moni menisi katsomaan Avengers: Endgamen ja nostaisi sen lipputuloissa kaikkien aikojen isoimmaksi elokuvaksi Avatarin yli. Ei ole lainkaan epätavallista, että he häiriköivät näitä elokuvia epäsuotuisasti arvostelevia tahoja. Auta armias, jos kriitikoiden arvioita keräävä Rotten Tomatoes -sivusto kerää Toy Story 4:lle alkuun vain positiivisia arvioita, ansaiten harvinaislaatuisen 100% Fresh -leiman, mutta sitten yksi hienoisen pettynyt arvostelu rikkoo kuplan. Sehän on enää vain 97% Fresh! 

Ylivoimainen markkinadominanssi ei riitä, rakkaan suuryritykseni pitää olla myös kulttuurin portinvartijoiden tunnustama ja yksimielisesti rakastettu!

 

En voi assosiaatioilleni mitään: moinen fanaattisuus suuryritystä kohtaan vie ajatukseni dystopioihin. Mieleen tulee eräs ajatuskoe tekoälyn kehittymisestä, nimittäin Rokon basiliski. Sen mukaan yhteistä hyvää varten luotu supertekoäly syntyy vääjäämättä tulevaisuudessa, mutta se tulee kiduttamaan heitä, jotka eivät edistäneet sen syntyä. Jos olet tietoinenkin tästä ajatuskokeesta, olet välittömästi osapuoli siihen sisältyvässä kiristysskenaariossa eli velvoitettu työskentelemään basiliskin hyväksi tai varautumaan hirveisiin seurauksiin.

Kuka kampanjoisi suuryrityksen puolesta, ellei pelkää sitä, mihin se on kykeneväinen? Ettekö tekin voisi kuvitella supertekoälyn, joka kommunikoisi meille kasvottoman käyttöliittymän sijaan helposti lähestyttävien ja tuttujen brändihahmojen muodossa? Se palkitsisi uskollisuutemme juuri meille räätälöidyillä viihdetuotteilla, ellei peräti kokonaisella virtuaalitodellisuudella. Onhan tekoäly jo nyt osa Disneyn arsenaalia: yhtiö on testannut elokuviaan näytöksissä, joissa tekoäly rekisteröi reaaliaikaisesti testiyleisön ilmeitä ja analysoi niiden perusteella paranneltavia osioita voidakseen taata takuuvarman tuotteen markkinoille. Ei mene kauan, kun elokuvat voidaan jo kustomoida joka katsojalle yksilöllisesti. Silloin illuusio on valmis, Disney haluaa parasta juuri minulle.

En sentään oikeasti usko, että supertekoäly-Disney kiduttaisi minua tulevaisuudessa, en tietenkään. 

Osaahan tämä jättiläinen olla lempeäkin. On esimerkiksi hienoa, että saamelaiskulttuurista inspiraatiota saanut Frozen 2 on toteutettu yhteistyössä saamelaisasiantuntijoiden kanssa. Se on jopa yllättävä edistysaskel ja osoitus, että Disney on myös ottanut jotain onkeen aiemmista kulttuurisen omimisen syytöksistä.

Ja kävinhän minäkin muuten syksyllä katsomassa Toy Story 4:n. Se on ollut tärkeä elokuvasarja minulle jo pitkään ja yhdyn positiivisten arvioiden kuoroon tälläkin kertaa. 

Kai säästätte minut?

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Kulttuuria kampukselta: Teekkaritorvet ottaa Suomigroove-konserttiprojektilla varaslähdön juhlavuoteen

Ensi vuonna viisikymppisiä juhliva puhallinorkesteri Teekkaritorvet keikkailee joulukuussa Suomigroove-konserttiprojektin merkeissä kaksi kertaa. Kun opeteltavia kappaleita on ollut paljon ja soittajia mukana "massiivinen määrä", suomalaiseen rytmimusiikkiin sukeltaminen on vienyt soittajat pois mukavuusalueeltaan. "Nyt nähdään, mihin me orkesterina pystytään", toteaa huilisti Aleksanteri Lammassaari. Hän ja Sanja-Maria Olli kertoivat lehdelle, mitä juhlavuoteen varaslähdön ottaminen pitää sisällään.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Aleksanteri Lammassaari, huilisti, varakapellimestari: ”Tälle projektille ei ole vain yhtä tiettyä ideoijaa. Teekkaritorvilla oli vuonna 2015–2016 Ultra Bra -konserttiprojekti, sen jälkeen vuonna 2017 oli Aamuun uuteen -projekti yhdessä muiden yliopiston musiikkijärjestöjen kanssa. Hallituksessa alettiin sitten puhua, että uudelle projektille olisi tarvetta ja kysyntää.”

Sanja-Maria Olli, huilisti: ”Toiveena oli, että vuorossa olisi jotain kevyempää. Ultra Bra oli sellaista, Aamuun uuteen oli taas vähän ehkä hartaampaa.”

Aleksanteri: ”Idea syntyi syksyllä 2017. Sitä alettiin pikkuhiljaa viedä eteenpäin, ja kunnolla se potkaistiin käyntiin syksyllä 2018.”

Sanja-Maria: ”Silloin saimme ensimmäiset sovitukset. Sitä mukaan kun saatu sovituksia, on myös treenattu kappaleita: ensin vain Teekkaritorvien kesken, myöhemmin bändin kanssa. Tämähän on yksi Teekkaritorvien isoimmista projekteista: soittajia on projektissa yhteensä viisikymmentä, joista vähintään nelisenkymmentä yhtä aikaa lavalla. Se on aika massiivinen määrä!”

Aleksanteri: ”Kun soittajia on niin paljon, vastuita on pitänyt vähän jakaa – vaikka kaikki haluavat toki soittaa, se ei vain ole mahdollista, sillä stemmoja ei ole tarpeeksi näin monelle soittajalle. Se on toisaalta ollut hyväkin, kaikkien kun ei ole tarvinnut opetella kaikkia kappaleita. Kokonaisuudessaan keikkaan kuuluu 15 kappaletta. Kappaleiden sovituksia on tullut kolmesta eri lähteestä. Kahta kappaletta lukuunottamatta kyseessä ovat täysin uudet, tätä projektia varten tehdyt sovitukset. Se määrä on ollut iso homma meillekin, kun on niin paljon uutta soitettavaa, uusia stemmoja – nyt nähdään, mihin me orkesterina pystytään! Paljon on oltu pois mukavuusalueelta, kun koko ajan tulee uutta nuottia naamaan.

Konsertin ohjelmisto sisältää menevää suomalaista rytmimusiikkia. Projekti kulki ensin nimellä Suomi-Soul, kunnes se vaihtui kesän jälkeen Suomigrooveksi. Ei sille [nimelle] mitään tiettyä syytä ole, kyseessä on hyvän mielen musiikkia – sellaista, joka aiheuttaa jalan vipatusta.”

Sanja-Maria: ”Tyylejä on laidasta laitaan: on Anssi Kelaa ja Kirkaa, mutta myös esimerkiksi Emma Salokoskea. Ohjelmisto ei keskity vain yhdelle vuosikymmenelle – on kasaria, mutta myös esimerkiksi Karri Koiraa. On ollut muuten mahtavaa huomata, millä tavalla tähän projektiin on sitouduttu.”

Aleksanteri: ”Soittajista huomaa, että mentaliteetti on tietyllä lailla muuttunut: on huomattu, että kerran viikossa treenaus ei riitä, pitää treenata kotonakin enemmän. Sekin on aivan tervettä ajattelua. Kappaleita on ollut kyllä mukava soittaa. Kun ensimmäiset sovitukset tulivat, mielessä kävi, että mitähän tästä tulee. Sovitukset olivat todella hienoja, mutta vähän haastavan oloisia. Mutta siinä kävi pieni herääminen orkesterissa, ja lopputuloksesta tuli todella hyvä. Olen iloinen ja ylpeä meidän orkesterista.”

Sanja-Maria: ”Ehkä siinä oli sekin, että ensimmäisissä treeneissä ei ollut vielä mukana bändiä, siksi se saattoi kuulostaa tietyissä kohdissa vähän tyhjältä. Kun treenattiin oma osio kuntoon ja bändi tuli mukaan, viimeistään silloin tajusi, että ei vitsit.”

Aleksanteri: ”Nyt oman puhallinorkesterin kanssa soittaa sähkökomppibändi: on sähkökitara, syntikka, rummut tulevat meiltä itseltään. Laulusolisteja ovat Minna Heikkinen, Niko Kuusela ja Eelis Saurio, räppibiiseissä mukana ovat Joonatan Väisänen eli Jokrates, Stepa ja Mactopias.”

Sanja-Maria: ”Harjoittelu on ollut sopivan haastavaa. Ei ole lannistanut ketään.”

Aleksanteri: ”Joo, ei ole ollut vaikeaa, mutta haastavaa. Kuten sanoin, on menty pois mukavuusalueelta.

Tämä Suomigroove-projekti on varaslähtö Teekkaritorvien 50-vuotisjuhlavuodelle, jota vietetään ensi vuonna. Ajatuksena on, että tämän projektin keikkoja esitetään ehkä keväälläkin, jos on siihen tilaisuuksia. Tällä hetkellä on nämä kaksi sovittuna joulukuulle. Vaikka projekti liittyy vuosijuhlaan, biisit ovat aivan uusia. Juhlavuonna on tulossa kyllä oma vuosijuhlakonserttinsa, se on parempi paikka peilata [orkesterin] omaa historiaa.

Biiseistä yleisölle on soitettu entuudestaan kolme: Duran DuranJäätelökesä ja Tanssilattialla. Ne vedettiin tämän vuoden Vulcanaliassa keikan lopuksi. Se oli sellainen ensijulkistus yleisölle tästä projektista. Nyt joulukuun keikoista Valveen ensi-ilta on loppuunmyyty. Ilonan keikka tulee varmaan olemaan rennompi, siellä saa tanssia. Valveen keikka on väliajallinen, ja pitää istua penkillä.”

Sanja-Maria: ”Tässä vaiheessa tuntuu tosi kivalta päästä soittamaan yleisön edessä.”

Aleksanteri: ”Itse en sitä vielä edes tajua, että kohta on keikka edessä. Kai sen vasta sitten sunnuntaina ymmärtää. Olemme molemmat muuten mukana ensi vuonna myös Teekkaritorvien hallituksessa, minä keikkamyyjänä, Sanja sihteerinä.”

Sanja-Maria: ”Juhlavuosi tuo Teekkaritorille ainakin uudenlaisia projekteja ja yhteistyökuvioita. Tarkoitus olisi olla normaalia enemmän näkyvillä. On vuosijuhlat ja vuosijuhlakonsertti, mutta myös paljon muuta, mikä tuo enemmän näkyvyyttä.”

Aleksanteri: ”Koko ajan on brainstormaus käynnissä siitä, mitä muuta voisi vielä keksiä. Viisikymmentä on muuten yllättävän iso ikä. Ihmiset tuntuvat vähän yllättyvän siitä, että ollaan jo tämän ikäisiä – Teekkaritorvet viisikymmentä, miten se on mahdollista!”

Sanja-Maria: ”Odotan kyllä näitä keikkoja ihan sikana. Ohjelmistossa on niin kauniita sovituksia. Haluan kuulla, miltä ne kuulostavat oikeassa tilassa ja oikealla äänentoistolla.”

Aleksanteri: ”Tuo on totta! Haluan myös, että yleisö pääsee kuulemaan lopputuloksen. Itse olen saanut jo kuunnella, nyt pääsee soittamaan muillekin.”

 

Sanja-Maria Olli ja Aleksanteri Lammassaari odottavat pääsyä esittämään Suomigrooven kappaleita yleisölle.
Sanja-Maria Olli ja Aleksanteri Lammassaari odottavat pääsevänsä esittämään Suomigrooven kappaleita yleisölle.

 

Teekkaritorvien Suomigroove-konsertit 1.12. kello 17 Valveella (loppuunmyyty) ja itsenäisyyspäivän aattona 5.12. kello 00 Ilonassa.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Lumo-valofestivaali valaisee Oulun keskustan ja lähiöt

Seitsemättä kertaa järjestettävä valofestivaali valaisee marraskuista viikonloppua. Tänä vuonna teoksia voi nähdä niin Oulun kaupungin ydinkeskustassa, Hupisaarilla kuin yliopistolla ja lähiöissä. Valofestivaali levittäytyy nyt keskustasta Linnanmaalle, Martinniemeen, Puolivälinkankaalle, Nuottasaareen, Korvensuoralle ja Heikinharjuun.

Kun viime vuoden Lumo-valofestivaalissa pohdittiin sitä, kuinka valo vaikuttaa mielialaan ja tunteisiin, nyt teosten avulla nostetaan esille luontoa ja yhteisöllisyyttä. Lumo-viikonlopun aikana luontoa kuvataan maisemien ja tarinoiden kautta. 

Teeman ”luontomme” voi nähdä esimerkiksi Satu Suvannon, Anna Koivukankaan ja Ella Käyhkön teoksessa Plastic. Lasaretinsaaren ja koirapuiston välisellä väylällä oleva installaatio herättää ajatuksia kertakäyttökulttuurista ja sen vaikutuksesta luontoon. Uudelleenmuotoillusta muovijätteestä rakennettu teos pelastaa muovin roskakorista, antaen sille sen sijaan uuden elämän taiteena.

Valoteos Näetkö metsää puulta? sijaitsee Linnanmaan kampuksen pääoven vieressä olevassa hirsipaviljongissa. Teos vertailee puuta elävänä kasvina sekä arkkitehtonisena rakennusmateriaalina. Jo teoksen nimi herättää kysymyksen: onko puu rakennusmateriaali, osa metsän maisemaa, vai kuuluuko se molempiin? Teoksen suunnittelusta ja toteutuksesta vastaavat OSAaValo-koulutuksen osallistujat, Henrika Pihlajaniemi ja Oulun yliopiston arkkitehtuurin yksikkö. 

Osa Lumo-viikonlopun teoksista tuo kaukaiset luonnon maisemat tai muinaiset tarut kävijöiden luo, kuten ATT-ensemblen Metsänpeitto. Teos keskittyy suomalaiseen muinaismytologiaan ja kuvastaa eksymistä, oman tien löytämistä ja haaveita tarinamatkan muodossa. Esitys perustuu naamioteatteriin ja chiaroscuroon eli valohämyyn: tekniikassa valot ja varjot sulautuvat toisiinsa ilman selkeitä rajoja kuten kynttilänvalossa. Aiheeseensa sopivasti teos sijoittuu Oulun linnan kellariin. Metsänpeitosta järjestetään viikonlopun aikana useampi esitys, joihin kaikkiin on vapaa pääsy, mutta niihin on rajoitetusti paikkoja. 

Magdalena Radziszewskan teos Jellyfish taas tuo valtameren keskelle kaupunkia unenomaisena maisemana. Ainolan puistoon johtavalle väylälle sijoittuva teos koostuu puiden oksista riippuvista, monimetrisistä valomeduusoista. Puistossa kulkevalle ne luovat vaikutelman valtameren syvyyksiin katsomisesta.

Oulun taidemuseossa esillä oleva yhteisöllinen teos Puolet minussa (Mirka Kortesoja) tuo valofestivaalin kävijät osaksi teosta. Äänimaisemoidussa työpajassa kävijät saavat maalata kasvonsa ja kätensä UV-valossa näkyvällä värillä. Taidemuseoon on myös vapaa pääsy koko festivaalin ajan.

Odessanpuistoon Puolivälinkankaalle sijoittuva Mystinen metsä (Puokkaritalo ja Kulttuurivoimala ry) on myös yhteisöllinen teos. Erityisesti perheille suunnattu teos koostuu valaistuista teltoista ja äänimaisemista. Tarinanomaisesti kävijät voivat nähdä ja kuulla telttaretkikuntien löydöksistä, esimerkiksi vesitornin eläinhahmoista.

Toinen UV-valoteos Ihmemetsä vie festivaalikävijän tarinoiden ja luonnon pariin. Oulun taidekoulun oppilaiden toteuttaman teoksen näkee Nuottasaaritalon sisäpihalla ja katsomalla pihan ikkunoihin, joissa teos koostuu puiden ja kasvien koostamasta valometsästä. Samaan aikaan valofestivaalin kanssa taidekoululla järjestetään Rohkeasti näkyvillä –työpaja, jossa voi tehdä oman heijastimen ja siten viedä osan valofestivaalin hehkua talven kuukausiin.

Lumo-valofestivaalin aikana voi hetken ajan nähdä luonnon osana kaupunkia ja pohtia rakennetun maailman suhdetta luontoon – tai vain nauttia teosten valaisemista maisemista.

Lumo Light Festival Oulu järjestetään 22.–24.11. kello 16–22. Koko ohjelman ja lisätietoja löydät festivaalin omilta verkkosivuilta.

Taija Kuntonen

Humanististen alojen opiskelija ja tarinoiden lukija.

Lue lisää:

Mikä metelöinnissä miellyttää?

"Hiljaisuus ja rentoutuminen ovat meditaation ja mindfulnessin suosion myötä nousseet arvostetuiksi, syystäkin. Hiljaisuudella on selkeitä terveyshyötyjä ja se on tuiki tarpeellistakin hektisessä yhteiskunnassamme. Mutta melullakin on paitsi tarkoituksensa, myös hyötynsä", kirjoittaa Helmi Juntunen noise-musiikin viehätystä käsittelevässä kolumnissaan.

Viehtymykseni meluun saattoi alkaa teinivuosien kesätöissä tehtaan pakkaamossa, kilkuttavien koneiden keskellä. Tai ehkä jo lapsena joku särökitarasta paennut sointu jäi päähäni kiertämään ja kaikumaan ikuisena bordunana.

Melumusiikki eli noise ja sen lähisukulaiset, kuten industrial, ovat keskeinen osa elämääni. Noisen skaala on laaja, etenkin kun mukaan luetaan erilaiset lajista syntyneet fuusiogenret. Omia suosikkigenrejäni ovat harsh noise, power noise ja noise rock. Jo lajien kirjosta voi päätellä, etten ole melumieltymykseni kanssa yksin. Jo lukioaikoinani löysin netistä paljon samanhenkisiä ihmisiä, ja muutettuani Ouluun opiskelemaan tulin hiljalleen tietoiseksi paikallisen noise- ja kokeellisen musiikin skenestä. Lukioikäisenä kuuntelemani melodiattomat ja rytmittömät äänikollaasit eivät enää olleetkaan vain jotain, mille sukulaiset puistelivat naureskellen päitään, vaan osa perinnettä, joka selvästi eli internetin ulkopuolellakin.

 

Melu ja hiljaisuus koetaan usein vastapareiksi, joista hiljaisuus on hyvää ja hyödyllistä ja melu yksiselitteisen vahingollista. Kun puhutaan melusta, tarkoitetaan yleensä sattumanvaraisia, usein epämiellyttäviä ääniä, joita ihminen arjessaan kohtaa.

Melu musiikillisena elementtinä on kuitenkin eri asia. Sillä on tarkoitus, olla osa teosta. Hiljaisuus ja rentoutuminen ovat meditaation ja mindfulnessin suosion myötä nousseet arvostetuiksi, syystäkin. Hiljaisuudella on selkeitä terveyshyötyjä ja se on tuiki tarpeellistakin hektisessä yhteiskunnassamme. Mutta melullakin on paitsi tarkoituksensa, myös hyötynsä.

Noisessa, siis musiikillisessa melussa, on jotain samaa kuin metallimusiikissa, eräänlaista katarttisuutta. Kun kuuntelen äärimmäisiä ääniä, koen vapautuvani. Melu musiikillisena elementtinä miellytti minua aluksi varmaankin sen takia, että se ärsytti, mutta eri tavalla kuin jatkuva melodiaryöpytys, jota ympäristömme on täynnä. En sano, ettenkö olisi silloin ja nytkin nauttinut melodisesta musiikista: välillä vain tunsin tarvetta jollekin aivan muulle kuin kauppakeskusten ja kahviloiden harmittomalle hissimusiikille. Musiikillisessa kontekstissa ja pieninä annoksina melu tuntuu virkistävältä vastalauseelta melodialle.

Laajemmin kokeellisesta musiikista kiinnostuneena arvostan myös noiseartistien ikonoklastista suhtautumista länsimaisen musiikin muotokieleen. Noisen kuuntelu on minulle hieman samankaltainen kokemus kuin maalauksen tai seinävaatteen tarkastelu; mitä signaaleja on oikein pitänyt rääkätä ja miten, että näin erikoisia äänenvärejä on saatu aikaiseksi? Millä perustein niitä on kiedottu yhteen, jotta on saatu valmis kokonaisuus? Satunnaisestiko, vai tarkkaan harkitusti?

 

Noise on minusta parhaimmillaan paitsi arvaamatonta, myös jännittävää ja raakaa. Monien artistien teoksissa ei usein kappalerakenteista voi puhuakaan, vaan häiriöäänten massa etenee vakaasti kuin jäätikkö. Vaikka kyseisen estetiikan mukaan toimivat tai toimineet artistit, kuten japanilainen Merzbow, tulevat varmasti monelle pintapuolisesti asiaan perehtyneelle ensimmäisenä mieleen, melodia ja rytmi eivät ole kokonaan vieraita noisen sateenvarjon alle luettavalle musiikille. Esimerkiksi power noisessa ja noise rockissa kappalerakenteet myötäilevät usein perinteisiä populaarimusiikin kaavoja. 

Noisella on muun kokeellisen musiikin tavoin pitkä historia, ja vuosien saatossa lähes kaikkea on kokeiltu. Noisemusiikin historiassa olisi varmasti monia elementtejä, jotka vetoaisivat myös heihin, jotka eivät miellä olevansa innostuneita koko asiasta. Kansainvälisessä noiseskenessä on valitettavan usein myös muille äärimusiikin suuntauksille yhteisiä piirteitä, joita olisi hyvä kyseenalaistaa laajemminkin. Tökeröt, usein naisiin kohdistuvat väkivaltafantasiat, misogynia, fasismin ihannointi sekä marginalisoituihin ryhmiin kohdistuva syrjintä ovat oikeita ongelmia, joihin noisen piirissä tulisi puuttua aiempaa jämäkämmin.

 

Oulussa noise on nähdäkseni vakiintunut ainakin underground-piireissä osaksi musiikillista maisemaa. Tänä vuonna marraskuussa järjestettävä, jo hiljalleen perinteeksi muotoutuva ja kasvava Kammottava ääni, sähköinen ääni -festivaali on useampana vuonna esitellyt melumusiikkia sekä Suomesta että muualta. Myös Oulun Taiteiden Yössä on kuultu noisea. 

Salonkikelpoisuutta noisemuusikoiden kuitenkaan tuskin tarvitsee haikailla, tai pelätä. Kokeellisen musiikin maailmalla on tosin tapana vuotaa vaikutteita ympärilleen, ja modernissa popmusiikissa kuuleekin ajoittain kaikuja noisesta, vaikkei kenties ihan rajuimmasta päästä.

Olisi silti vaikea kuvitella radiokanavien innostuvan biiseistä, joita kuunnellessa ei tiedä varmasti, onko autoradio lipsunut oikealta taajuudelta vai ei.

Helmi Juntunen

Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.

Lue lisää:

Arvio: Piikikäs zombimusikaali ottaa kantaa kepeästi

Karmaiseva historiallinen tapahtuma on oivallinen lähtökohta zombi-ilottelulle, jolla on poliittinen ulottuvuus. Yhteiskunnallinen sanoma esitetään Selonteko vuoden 1672 tapahtumista -musikaalissa kepeästi nauraen.

Selonteko vuoden 1672 tapahtumista. Käsikirjoitus ja musiikki Jussi Moilanen. Ohjaus Matias Tapaninen. Lavastus Jutta Pirttilahti, puvustus Jenna Kauppi ja Mau Järvinen. Maskeeraus Mikko Heikura, Kristiina Auvinen ja Jutta Pirttilahti. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Rooleissa Satu Kinnunen, Pinja Valo, Tanja Lappalainen, Anna-Kaisa Kettunen, Mari Melakari, Elli Turkka, Katri Hurskainen, Laura Ala-Anttila, Essi Karjalainen, Daniel Uher, Esko Kangastalo ja Essi Viinikka. Kesto noin tunti 30 minuuttia. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 24. toukokuuta, viimeinen esitys 15. kesäkuuta.

 

Joukko eläviä kuolleita laahustaa kohti. Jäsenet vääntyilevät ja silmät muljahtelevat villisti. Bändi soittaa tiukasti taustalla. Pian ne ovat jo lähellä, sillä Valvenäyttämö on klaustrofobisen intiimi. Oulun ylioppilasteatterin zombimusikaali, Selonteko vuoden 1672 tapahtumista alkaa vahvasti.

Nyt ei kuitenkaan kauhistuta, sillä neljäs seinä rikotaan heti alkuun ohjaaja Matias Tapanisen hyväntuulisella höpinällä. Tuolilla on korvatulpat, jos vaikka rock-musiikki pelottaa tottumattomia. (Silmälappuja ei sentään tarjota katsojalle suojaksi.) Pian selviää, ettei zombimusikaali yritäkään kauhistuttaa tai säikyttää, sillä ote on keväisen kepeä. Tarinasta nousee esiin ajankohtainen komedia ja yhteiskunnallinen satiiri.

Tarinan taustana ovat historialliset tapahtumat. Alankomaiden tasavallassa on onneton katastrofien vuosi 1672. Kultainen suuruuden aika on ohi, ja kimppuun käydään joka suunnalta. Yhteiskunta on särkynyt ja kansalla on nälkä.

Tyytymättömyys ja pelko purkautuvat kansannousuun ja tasavaltaa 20 vuotta hallinneen Johan de Wittin ja hänen veljensä brutaaliin lynkkaukseen. Makaaberi kohtaus huipentuu, kun mielenosoittajat joukkohysterian vallassa grillaavat ja syövät veljesten lihaa ja sisäelimiä.

Karmaiseva historiallinen tapahtuma on oivallinen lähtökohta zombi-ilottelulle, jolla on poliittinen ulottuvuus.

Zombikin laulaa äänellään

Harrastajateatterissa viehättää välittömyys ja tekemisen ilo. Joku voisi tämän kuullessaan päätellä, että luvassa on umpihuono tekele, josta vain äiti tykkää ja muut kieriskelevät myötähäpeässä.

Onneksi ja helpotukseksi ylioppilasteatterin zombit eivät herätä tällaista kauhua. Vaikka parissa kohtauksessa olo on kuin koulun kevätjuhlissa, raikas ja pirteä esiintyminen on hurmaavaa. Yleisöllä on vilpittömän hauskaa. Hetkeäkään ei pönötetä.

Ensi-illassa näyttelijät ovat lintsanneet ainakin pari laulutuntia ja harkitusta koreografiasta ei ole tietoakaan. Zombilta ei toki voi vaatiakaan ylevän kirkasta laulusoundia. Kokemus olisi toki ollut hienompi, jos kaikki olisivat laulaneet yhtä puhtaasti kuin Anna-Kaisa Kettunen Cornelius de Wittin /Cornelius van Baerlen tuplaroolissa.

Satu Kinnunen onnistuu vakuuttamaan kansannousun keskelle joutuvana ristiriitaisena Vilhelminä. Päärooli on haastava, sillä Vilhelmillä on paljon sanottavaa ja teksti on paikoin koukeroista lausuttavaa.

Näytelmän riemastuttavimmassa kohtauksessa Vilhelm saa hysteerisen naurukohtauksen kesken dialogin. Johan de Wittin kalvakka haamu (Tanja Lappalainen) riekkuu taustalla ja sotkee ajatuksia.

Silmänisku some-keskusteluille on oivaltava, ja kohtaus on tarpeeksi hullu. Tanja Lappalainen on sekopäisenä kummituksena häiritsevän hyvä – liekö syönyt aivoja aamupalaksi.

Tällaista pidäkkeetöntä heittäytymistä ja herkullisen hullua kerrontaa olisi saanut olla enemmän. Pysähtyneet suvantokohdat ja kömpelöt siirtymät kohtausten välissä luovat epätasaisen vaikutelman.

Zombi ei saarnaa

Zombi on perinnetietoisen valinta tarttua yhteiskunnallisiin ongelmiin ja epäkohtiin. George A. Romeron klassikko Night of the Living Dead (1968) oli ensimmäinen gore-kauhuelokuva, joka nousi vakavan yhteiskunnallisen tulkinnan kohteeksi.

Ajankohtainen poliittinen komedia ei ole kuitenkaan zombinkaan kanssa helppoa. Sudenkuoppia on tiheässä ja teksti vaatii uusia piikikkäitä huomioita ja kielikuvia.

Näytelmässä edellisen hallituksen koulutusleikkaukset ja hankkeet terveyspalveluiden yksityistämiseen saavat terävät hampaat lihaansa. Työttömien orjatyötä käsitellään purevan hauskasti.

Maahanmuuttopolitiikan ongelmakohtiin tartutaan ensin tylsin hampain. Juttu suomalaisilta työpaikan vieneestä tohtorista vessan siivoojana on jo väljähtynyt. Vaikka terävyys puuttuu, Daniel Uher loistaa ylhäisenä persialaisena taiteilijana.

Jatko on sen sijaan oivaltava. Hysteerisen Vilhelmin häiritystä mielestä pulppuava tajunnanvirta nostaa esille tietoiselta mieleltä piilotettuja ajatusrakenteita tasa-arvosta. Saamelaistenkin oikeudet heitetään hykerryttävästi ilmoille.

Yhteiskunnallinen sanoma esitetään zombimusikaalissa kepeästi nauraen. Harva jaksaa aina puristaa nyrkkiä taskussa, ja yhdessä nauraminen voi olla parhaimmillaan vapauttavaa.

Musiikki soi ihmisyydelle

Jussi Moilasen musiikki ja taitava livebändi ovat zombimusikaalin kantava ranka ja luuranko. Biisit toimivat ensikuulemalta ja jokaisessa kipaleessa on sopivasti jotain tuttua. Tämä on hyvä asia, sillä joskus näytelmissä törmää sellaiseen taiteelliseen kilkutteluun, että tekee mieli köyttää säveltäjä elävien kuolleiden syötäväksi.

Tarinan teemana on ihmisyys ja inhimillisyys monine puolineen. Asuuko meissä kaikissa verenhimoinen murhaaja tai ainakin pahoinpitelijä? Voittaako ahneus ja pyhittääkö tarkoitus keinot?

Mitä sitten tapahtui vuonna 1672?

Taustalla saattoi olla organisoitu suunnitelma, joka lähti vähän käsistä. Sitä olisin kaivannut zombimusikaaliltakin. Selonteko vuoden 1672 tapahtumista on silti hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta hauska ja viihdyttävä.

 

 

Näytelmän käsikirjoittaja ja musiikista vastaava Jussi Moilanen on Oulun ylioppilaslehden päätoimittajan Anni Hyypiön puoliso. 

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää: