Arsi Paananen ohjaa PahkiSpeksille improvisaationäytelmää, joka kertoo universumissa tapahtuneesta räjähdyksestä, jonka tekijä täytyy saada kiinni keinolla millä hyvänsä. PahkiSpeksin näytelmien ideana on, että jokainen esitys on erilainen. Yleisö saa osallistua näytöksiin, jonka seurauksena kohtaukset saatetaan esittää takaperin, oopperana tai vaikkapa venäjäksi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siis PahkiSpeksistä puutu. PahkiSpeksi on improvisaatiota, musikaalia ja teatteria […]
Arsi Paananen ohjaa PahkiSpeksille improvisaationäytelmää, joka kertoo universumissa tapahtuneesta räjähdyksestä, jonka tekijä täytyy saada kiinni keinolla millä hyvänsä. PahkiSpeksin näytelmien ideana on, että jokainen esitys on erilainen. Yleisö saa osallistua näytöksiin, jonka seurauksena kohtaukset saatetaan esittää takaperin, oopperana tai vaikkapa venäjäksi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siis PahkiSpeksistä puutu.
PahkiSpeksi on improvisaatiota, musikaalia ja teatteria yhdistävä harrastejärjestö, jossa tehdään teatteria pilke silmäkulmassa. Jokainen ryhmän esittämä näytös on erilainen, sillä yleisö voi osallistua sen sisältöön huutamalla ”Omstart”. Huudon seurauksena näyttelijät improvisoivat edellisen kohtauksen uudella ja yllättävällä tavalla. Näytösten lisäksi PahkiSpeksi järjestää pienempiä työpajoja esimerkiksi improvisaatiosta ja tanssista.
”Sen lisäksi, että speksi on poikkitieteellinen, niin meille saa tulla ihan kaikki mukaan. Se on PahkiSpeksille iso juttu, sillä esimerkiksi lääketieteen opiskelijoille on olemassa Oulussa oma speksi, mutta meille saa tulla ihan kaikki – olit sitten opiskelija tai et.” ohjaaja Arsi Paananen kertoo.
PahkiSpeksin ohjaaja Arsi Paananen. Kuva: Iina Tauriainen
Etätreeneistä esiintymislavoille
Koronan vaikutukset ovat näkyneet harrastejärjestöjen toiminnassa. Speksin näytöksiä on siirretty tähän mennessä jo kolme kertaa, eikä harjoituksia ole voitu järjestää normaalisti pitkään aikaan.
”Treenaaminen on onnistunut, mutta siinä on ollut tosi pitkiä taukoja. Me olemme kokeilleet näyttelijöille etätreenejä, jonka lisäksi on suosittu itsenäistä repliikkien harjoittelua kotona. Mutta ei se todellakaan ole sama asia, kun se, että pääsisi yhdessä vetämään käsikirjoitusta läpi.” Paananen kuvailee.
Kevään speksin suunnitelmat näyttävät kuitenkin valoisilta. Maaliskuussa PahkiSpeksi esittää Oulun Tullisalissa antiromanttisen avaruusoopperan ”Tahtojen sota”, joka käsittelee universumissa tapahtunutta räjähdystä. Näytöksissä on yksi väliaika ja esitykset jatkuvat, kunnes omstartit loppuvat. Näytösten arvioitu kesto on omstarteineen noin kolme tuntia. Improvisaatioteatteria on luvassa neljän näytöksen verran 10.3. alkaen aina maaliskuun loppuun saakka.
”Me ollaan työstetty tätä speksiä vuodesta 2020 saakka, joten tuntuu todella absurdilta, että päästään pian esittämään sitä yleisölle! En voisi olla ylpeämpi meidän porukasta, meillä on mukana todella taitavia tekijöitä.” ohjaaja Paananen kertoo.
Speksistä sisältöä opiskelijaelämään
Paanasen mukaan produktioon osallistuu vuosittain noin 80–100 työryhmäläistä. Mukana on lavalla olevien henkilöiden lisäksi suuri taustatiimi, joka koostuu monista eri alan tekijöistä. Speksin taustalla toimivat mm. catering ja ensiaputiimit, sekä omat vastaavat ääni- ja valotekniikalle, puvustukselle ja maskeeraukselle. Tiimiin haetaan uusia tekijöitä myöhemmin tänä vuonna avoimen haun kautta. Paananen kuvailee ryhmää suureksi perheeksi, jonka kautta saa lisää sisältöä perinteiseen opiskelijaelämään.
”Suosittelen PahkiSpeksiä oikeastaan kaikille, jotka haluavat elämäänsä jotain muuta, kuin opiskelua. Täällä voi tehdä niin paljon erilaisia asioita, jonka lisäksi meidän kauttamme saa älyttömästi uusia ystäviä. Parasta tässä on poikkitieteellisyys, koska täällä tapaa kaikenlaisia ihmisiä.” Paananen kuvailee.
Mikä: PahkiSpeksin improvisaationäytelmä Tahtojen sota
Missä: Tapahtumakeskus Tullisalissa
Milloin:
10.03.2022 klo 18:00 (K18)
11.03.2022 klo 18:00 (K18)
15.03.2022 klo 18:00
17.03.2022 klo 17:00 (K18)
Liput: PahkiSpeksin verkkokaupasta. Lipun hinta on 20 euroa, opiskelijakortilla 18 euroa.
Julkaistu
SHARE
Iina Tauriainen
Kolmannen vuoden journalistiopiskelija, joka toimii Oulun ylioppilaslehdessä kuvaavana toimittajana sekä podcastin juontajana. Vapaa-ajalla intohimoinen kulttuurin, kahvin ja kukkamullan kuluttaja, joka ei voi vastustaa kimaltavia asioita.
Petra pohtii kolumnissaan omaa suhdettaan perinteisiin. Elämme vanhan ja uuden välimaastossa. Yritämme hylätä kaiken vanhan ja luoda uutta, mutta toisaalta katsomme jatkuvasti selkämme taakse menneisiin aikoihin. Yhteiskuntamme on edelleen rakentunut konservatiivisten perinteiden varaan, mutta samaan aikaan erityisesti nuorempi sukupolvi luo uusia perinteitä korvaamaan vanhoja ideaaleja. Ei ole enää automaattista, että 30-vuotiaalla on aviopuoliso, kaksi lasta, […]
Petra pohtii kolumnissaan omaa suhdettaan perinteisiin.
Elämme vanhan ja uuden välimaastossa. Yritämme hylätä kaiken vanhan ja luoda uutta, mutta toisaalta katsomme jatkuvasti selkämme taakse menneisiin aikoihin. Yhteiskuntamme on edelleen rakentunut konservatiivisten perinteiden varaan, mutta samaan aikaan erityisesti nuorempi sukupolvi luo uusia perinteitä korvaamaan vanhoja ideaaleja. Ei ole enää automaattista, että 30-vuotiaalla on aviopuoliso, kaksi lasta, omakotitalo ja asuntovelka.
Siitäkään huolimatta vanhat perinteet eivät ole täysin kadonneet. Päinvastoin: ne edelleen kummittelevat mielessämme. Huomaan usein pohtivani olevani epäonnistunut ihminen, kun elämäni ei ole sellaista, mitä teini-ikäisenä ajattelin olevan tai mitä yhteiskunta elämältäni odottaa. Ei ole unelmatyöpaikkaa, ei perhettä tai omistusasuntoa.
Elämme maailmassa, joka käy jatkuvaa konfliktia uusien ja vanhojen perinteiden välillä. Yhteiskunta ja uudet sukupolvet tarvitsevat uusia perinteitä. On turha olettaa, että 1900-luvun lopulla tai 2000-luvulla syntynyt nuoriso haluaa elää elämää samoin kuin heidän vanhempansa tai isovanhempansa. Myös maailma ympärillämme järähtelee ja muuttuu. Elämme kriisien maailmassa, emmekä voi olettaa, että voimme jäädä elämään yhteiskunnassa, joka oli ennen ilmastokriisiä tai pandemiaa.
Miksi vanhoja perinteitä ja ajattelutapoja on hankalaa tuhota? Ehkä syy on se, ettei niitä välttämättä tarvitsekaan tuhota. On pakko myöntää, että vanhanaikaisuus kiehtoo yhteiskunnassa, joka on nopeatempoinen ja aina läsnä. Samaan aikaan kuitenkin iloitsen kaikista niistä muutoksista, jotka ovat tehneet mahdolliseksi, että voin päättää itse, mitä teen elämässäni naimattomana naisena. Vanhasta maailmasta unelmoiminen on viekoittelevaa, mutta ongelmallista. Tiettyjen perinteiden on tarkoituskin tulla muutetuksi.
Perinteille on tapahtunut samanlaista postmodernia sirpaloitumista kuin kulttuurille ja ajattelulle. Enää ei ole perinteitä, joiden ajatellaan sopivan jokaisen elämään vaan jokainen valikoi omat perinteensä ja luo uusia. Traditiot ovat palikoita, joiden avulla rakennamme identiteettiämme, oli sitten kyse vanhoista tai uusista perinteistä.
Vanhojen arvojen ja perinteiden hylkääminen tarkoittaa myös tietynlaisen yhteisöllisyyden katoamista, mitä itse kaipaan “vanhanaikaisuudessa”. Aikaisemmin arvot ja perinteet löydettiin yhteisöistä, kuten harrastusjärjestöstä tai seurakunnasta. Nyt meillä on itsellämme sekä vastuu että mahdollisuus valita mihin uskomme ja minkä varaan rakennamme elämämme. Perinteitä tarvitaan ja uskon ettemme koskaan pysty irrottautumaan niistä. Ehkä juuri siksi vanhan jättäminen taakse on mahdotonta. Menneisyys on ja tulee olemaan läsnä elämässämme, koska se kiehtoo. Osa perinteistä ovat kuitenkin sellaisia, joita nykyajan ihminen ei tarvitse elämässään. On onni, että jokainen meistä voi valita omat perinteensä eikä tukahtua sellaisten alle, jotka eivät sovi meille.
Julkaistu
SHARE
Petra Uusimaa
Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.
Suomen suuriruhtinaskunnassa kiinnostuttiin vienankarjalaisista, kun heräilevä kansallisuusaate tarvitsi myyttistä menneisyyttä. Sotien jälkeen karjalaiset kiusattiin hiljaiseksi. Nyt kulttuuri elpyy, mutta kylmät tuulet puhaltavat jälleen. Kirkasta vettä pulppuaa lähteen pohjasta niin, että hieno hiekka pöllyää. Auringonpaisteessa hiekka kimaltaa kuin kulta. Siitä lähde on saanut nimensä: Kultakaivo tai Kultalähde. Olemme aivan Kuhmon itärajalla, muutama kilometriä Rimmin kylästä. Rimpi […]
Suomen suuriruhtinaskunnassa kiinnostuttiin vienankarjalaisista, kun heräilevä kansallisuusaate tarvitsi myyttistä menneisyyttä. Sotien jälkeen karjalaiset kiusattiin hiljaiseksi. Nyt kulttuuri elpyy, mutta kylmät tuulet puhaltavat jälleen.
Kirkasta vettä pulppuaa lähteen pohjasta niin, että hieno hiekka pöllyää. Auringonpaisteessa hiekka kimaltaa kuin kulta. Siitä lähde on saanut nimensä: Kultakaivo tai Kultalähde.
Olemme aivan Kuhmon itärajalla, muutama kilometriä Rimmin kylästä. Rimpi on yksi vienalaisista runokylistä, ja täältä alkavat myyttiset laulumaat. Lönnrot kiersi aikanaan näitä metsiä keräämässä kansanperinnettä ja yöpyi paikallisissa taloissa. Matkojen lopputulos oli Kalevala-eepos.
Kultalähdettä ympäröivät naavan peittämät puut. Naava on merkki siitä, että luonto on täällä puhdasta, ja niin on vesikin. Lähteellä on moni sammuttanut janonsa.
Tosin Lönnrot totesi matkoillaan kultaisen lähteen yliarvostetuksi ja jatkoi suoraan majapaikkaansa. Tai niin kerrotaan.
Keijo Ahtonen ojentaa kauhalla mukin täydeltä pakkasenraikasta lähdevettä. Hän ei ole kuka tahansa matkanjärjestäjä, vaan Gallen-Kallelan Väinämöisen mallina olleen Uljaskan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Ahtonen on pukeutunut mokkatakkiin ja hattuun, ja hiukset ulottuvat olkapäille. Hänessä on Uljaskan näköä, tai ehkä vain kuvittelen.
Jos etsii Suomen puolella Kalevala-aiheista kulttuuri- ja luontomatkailua, tämä on sieltä aidommasta päästä.
Lähteelle päästäksemme Ahtonen on hankkinut meille luvat rajavyöhykkeelle. Vaikka ei uskoisi, ympäröivät metsät ovat puiden ja eläinten jälkien lisäksi täynnä kameroita. Venäjä on vain muutaman kivenheiton päässä. Olen toki ollut Venäjän rajalla ennenkin, ja myös ylittänyt sen monta kertaa. Se oli aikaa ennen Krimin valtausta, Malaysia Airlinesin lentokoneen alasampumista sekä sitä, kun sanat infosota ja hybridisota vakiintuivat uutiskieleen.
Nyt Venäjän raja on yhtäkkiä saanut toisenlaisia merkityksiä.
Viime joulun alla Venäjän presidentti Putin piti lehdistötilaisuuden, jossa hän muun muassa syytti länsimaita ja Ukrainaa petturuudesta. Pari kuukautta aiemmin Valko-Venäjän ja Puolan rajalla kärjistyi venäjämielisen Lukašenkan masinoima pakolaiskriisi.
Rimmissä lämpötila painui jouluaattona parikymmentä astetta miinukselle. Pakkasukko oli totisesti puhaltanut.
Rauhaton rajaseutu
Kultakaivolla käynnin jälkeen siirrymme kahville Ahtosen puoliksi omistamaan Uljaskan Pirttiin. Rakennuksessa on historian patinaa, mutta alkuperäinen se ei ole.
Vienankarjalaiset kylät ovat monesti saaneet osuutensa rajaseutujen levottomuuksista. Venäjän sotahistoria tunnetaan poltetun maan taktiikasta, mutta Rimmin polttivat suomalaiset.
Ahtonen kertoo, että venäläiset sotajoukot aikoivat talvisodan aikana marssia tästä Ouluun asti. Suomen joukot sytyttivät talot tuleen, jotta venäläiset eivät saisi suojaa pakkaselta. Taktiikka toimi, ja venäläiset paleltuivat. Mutta myös asukkaat joutuivat evakkoon.
Kun kylälle saattoi palata, rakennettiin pirtti uudelleen samalle peruskivelle, mutta ei entisen kaltaiseksi. Sotien jälkeisessä Suomessa ryssäviha eli vahvana, ja kaikki ortodoksiuskoon viittaava oli kiellettyä. Uljaskan pirtistä puuttuvat nykyisin karjalaistyyliset koristeet.
“Kyllähän se karjalainen kulttuuri Suomessa silloin sotien jälkeen tuhottiin. Lapsuuskodissani karjalaisuus ei näkynyt juuri ollenkaan”, Ahtonen kertoo.
Vasta parikymppisenä Ahtonen alkoi ymmärtää, millainen merkitys hänen esi-isällään on ollut.
Kenen Kalevala?
Vienankarjalaisen kulttuurin ja runolauluperinteen elvyttämiseksi on tehty Kainuussa ja venäjänpuolisessa Karjalan tasavallassa paljon työtä. Keskeisessä asemassa on ollut Juminkeko-säätiö ja Markku Nieminen.
Säätiö perustettiin vuonna 1991, ja oma toimitalo nousi Kuhmoon kymmenisen vuotta myöhemmin.
Kodin Kuvalehti kirjoitti uutukaisesta Juminkeko-talosta jutun vuonna 2001. Siitä löytyy kopio Kuhmon pääkirjaston kotiseutukokoelmista. Kirjoittajan nimi, Helena Hämäläinen, on jostakin syystä alleviivattu lyijykynällä.
Jutussa kuvaillaan aitoutta, kirvesmiehen työtä ja kuhmolaiselta tervalta tuoksuvia portaita.
“Sisätiloissa huomaa, että Kalevalamme on koko maailman kulttuuria”, Hämäläinen kirjoittaa.
Kalevalamme. Jutussa toistuu monikon 1. persoonan possessiivisuffiksi sekä sana “meidän”.
Mutta Kalevalan pohjana olleet runot eivät ole suomalaista kulttuuria, vaan vienankarjalaista. Niin sanottujen heimoveljiemme, jotka eivät halunneetkaan itsenäistymisen jälkeen Suur-Suomen osaksi. Vuosi 1918 muistetaan sisällissodasta, mutta silloin alkoivat myös heimosodat rajan takaiseen Karjalaan. Sotaretkiä innoitti kansallisuusaatteen ja Suur-Suomi-ideologian lisäksi taloudellisen hyödyn tavoittelu.
Sotatieteen tohtori Saara Jantunen kirjoittaa vuonna 2015 ilmestyneen Infosota-teoksensa johdannossa isoisänsä veljestä Matista, joka kuoli rajan väärällä puolella Vienan Karjalassa. Matin kohtalo oli suvussa vaiettu asia, toisin kuin isovaarin, joka selvisi talvi- ja jatkosodasta.
Heimosodista ei Suomessa paljon puhuta. Sotilaiden piti vapauttaa karjalaiset, mutta toisin kävi. Karjalaiset kääntyivät suomalaisjoukkoja vastaan, ja Mattikin kuoli väijytyksessä, jossa niin kutsutut heimoveljet olivat ilmiantaneet hänen sijaintinsa. Mutta ei ole puhuttu siitäkään, että karjalaiset ovat oma kansansa, eivät vain yksi suomen kielen murreryhmä.
“Karjalaisten kielen ja kulttuurin menetys on suomalaisille tunnistamaton trauma. Monet evakkojen jälkeläisetkään eivät miellä olevansa karjalaisia”, Jantunen sanoo.
Karjalan kielikin on säilynyt Venäjän puolella, ei Suomessa. Täällä sen puhuminen on ollut jopa kiellettyä, ja karjalaiset ovat kohdanneet samantyyppisiä assimilaatiotoimia kuin saamelaiset. Sekä saamen että karjalan kieli on kitketty oppilaista suomalaisissa kouluissa. Molempia vähemmistöjä on myös ryssitelty.
Tänä päivänä lännelle uhitteleva Venäjä pyrkii kääntämään myös menneisyyden imagovoitoksi itselleen. Onko mahdollista, että karjalaisten kohtelu muuttuisi infosodassa aseeksi suomalaisia vastaan?
“Se on mielenkiintoinen kysymys. Informaatiovaikuttaminen tähtää yleensä negatiivisten tunteiden ja jakolinjojen vahvistamiseen. Toisaalta rasismi on Venäjällä todella yleistä.”
Niin. Vähemmistöjen aseman parantaminen ei yleensä kuulu autoritaaristen hallintojen agendalle. Jantusen mukaan etniset vähemmistöt saavat olla Venäjällä verrattain rauhassa, jos eivät ala järjestäytyä poliittisesti.
“Putin pelkää eniten kansannousuja oman maansa sisällä.”
Saara Jantunen
Vaikeneminen ja hyssyttely eivät myöskään ole kovin hyviä keinoja torjua vaikuttamista.
“Minusta nämä ovat sellaisia tosiasioita, joista pitää puhua.”
Infosodassa Jantunen kirjoittaa, että Suomi voi torjua propagandaa parhaiten pitämällä yllä avointa keskustelukulttuuria ja arvostamalla vapaata mediaa ja tutkimusta.
Eikä Neuvostoliittokaan ole vienankarjalaisiaan aina hyvin kohdellut. Runokylät olivat uhattuina, kun suomalaisvoimin rakennettuun Kostamuksen teollisuuskaupunkiin tuli ukrainalainen kaupunginjohtaja. Hänelle kulttuuri oli sivuseikka, ja Vuokkiniemen kylästä piti tulla työntekijöitä palveleva ruoka-aitta tiilitaloineen ja maitofarmeineen.
Kylä säilyi muun muassa Markku Niemisen ansiosta. Vuokkiniemessä on nykyään noin 500 asukasta, ja vienankarjalaa puhutaan edelleen. Vuonna 2017 kylä oli suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Nieminen puolestaan palkittiin tiedonjulkaisemisen elämäntyöpalkinnolla vuonna 2015.
Matkailun monet kasvot
Jos karjalaisuus onkin Suomessa tuntematonta, Kalevala-eepos on kyllä valjastettu vaikka mihin.
Kalevala Korun kiista Haaga-Helian opiskelijan Mimosa Sukasen kanssa nousi otsikoihin, ja Oulussa kuopattiin viime vuonna 10 vuotta suunniteltu Kalevala Park -hanke. Suunnitellun huvipuiston yhteys todelliseen vienankarjalaiseen kulttuuriin olisi ollut kyseenalainen.
Kuhmossakin on oma Kalevala-aiheinen teemapuisto, Kalevala-kylä. Vuonna 2008 paikalla kävi jopa BBC kuvausryhmineen, mutta nyt kylä on ollut pitkään rappiolla.
Vuonna 2019 Unesco myönsi Kuhmolle kirjallisuuskaupungin statuksen, ja sen myötä kaupunki on panostanut voimakkaasti Kalevala-aiheiseen matkailuun. Epäonninen Kalevala-kyläkin on tarkoitus herättää unestaan, ja Falco Regen Oy on tehnyt alueelle rakennuslupahakemuksen.
Samaan aikaan Maura Häkin ja Tuomo Kondien kaltaiset nuoret karjalaiset aktivistit ovat alkaneet puhua somessa ja haastatteluissa siitä, kuinka karelianistit eksotisoivat ja omivat karjalaista kulttuuria. Puheenvuorot linkittyvät osaksi laajempaa kulttuurisesta omimisesta käytyä keskustelua.
Juminkeko-säätiö, Runolaulu-akatemia ja Kuhmossa kesäisin järjestettävä Sommelo-kansanmusiikkifestivaali ovat tehneet kulttuurimatkailua Suomessa ja Venäjän puolella jo vuosikymmeniä. Kultalähteelläkin on järjestetty runolaulu-konsertti.
Matkailun lisäksi näissä hankkeissa tehdään kulttuurityötä, muun muassa runolauluperinteen elvyttämistä. Keijo Ahtosen mielestä matkailussakin on tärkeää tuoda esiin sitä, että kyseessä on nimenomaan vienankarjalaisuus.
Venäjän puolen runokylissä noudatetaan joitakin vienankarjalaisia perinteitä, joista paluumuuttajat ovat aikanaan saaneet koulutusta. Näin perinteet säilyvät ja kehittyvät. Ei luonnollisesti, vaan tietoisten päätösten tuloksena.
Myös Vienan Karjalan aarniometsäaluetta on suojeltu suomalais-venäläisenä yhteistyönä. Kampanjointi alkoi 90-luvulla, kun ulkoministeri Pekka Haavisto oli ympäristöministerinä. Suomi oli mukana rahoittamassa metsän luontoarvojen inventointia, mutta suomalaiset olivat metsää myös tuhoamassa. Muun muassa Martinniemen Saha Oy teki aukkohakkuita Vienansalon eteläreunassa.
Vienassa on edelleen yksi Euroopan suurimmista yhtenäisistä aarniometsistä, vaikka esimerkiksi Ikean tytäryhtiön Swedwoodin hakkuut uhkasivat sitä 2010-luvulla. Runokylät ovat osa suojelukokonaisuutta, jossa luonto ja kulttuuri kietoutuvat.
Kun Lönnrot 1800-luvulla kulki Vienan Karjalan laulumailla, Suomi oli vielä Venäjän suuriruhtinaskunta eikä rajamuodollisuuksia ollut.
Vuonna 2022 Kultalähteellä seistessä voisi kuvitella, että rajan saattaa ylittää yhtä helposti kuin Lönnrotin aikoina. Ympärillä on pelkkää seesteistä kansallismaisemaa. Ei kuitenkaan kannata yrittää.
Tätä juttua kirjoittaessa Venäjän hyökkäys Ukrainaan on todellinen vaihtoehto. Levottomuudet tuskin vaikuttavat EU-maa Suomen matkailuun ainakaan välittömästi. Saara Jantusenkin mielestä on hyvä asia, että yhteyksiä pidetään yllä. Mutta:
“Venäjän ja Kiinan kaltaisissa maissa matkailu ei aina ole pelkkää matkailua, eikä kaupankäynti pelkkää kaupankäyntiä. Suomessa ollaan ehkä tässä asiassa hieman sinisilmäisiä.”
Julkaistu
SHARE
Maria Karuvuori
Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.
Kuvassa istuu mietteliäs vanha mies. Suuri käsi on poskella, näkyvissä on vain neljä sormea. Kynsien alla on mustaa ja ranteessa syviä poimuja. Päässään hänellä on punainen huivimainen lakki. Suuri korva kaartuu lakin yli, korvalla on jo kuultu paljon. Silmien katseessa on intensiivistä tyhjyyttä, napitettu paitakin on kuin narrilla. Vilho Lampi maalasi tämän omakuvan, yhden monista, vain […]
Kuvassa istuu mietteliäs vanha mies. Suuri käsi on poskella, näkyvissä on vain neljä sormea. Kynsien alla on mustaa ja ranteessa syviä poimuja. Päässään hänellä on punainen huivimainen lakki. Suuri korva kaartuu lakin yli, korvalla on jo kuultu paljon.
Silmien katseessa on intensiivistä tyhjyyttä, napitettu paitakin on kuin narrilla. Vilho Lampi maalasi tämän omakuvan, yhden monista, vain pari vuotta ennen traagista kuolemaansa vain 37-vuotiaana. Taiteilija hyppäsi rautatiesillalta Oulun Merikoskeen 17. maaliskuuta 1936.
Oliko jokainen maalaus vihje ja askel kohti miehen, taiteilijan tuhoutumista. Asiaa kannattaa lähteä selvittämään Oulun taidemuseoon. Vilho Lampi, väkevä lakeus -näyttely on nähtävissä ja koettavissa Oulun taidemuseon toisessa kerroksessa 28.8.2022 asti. Näyttelyn on kuratoinut Oulun taidemuseon amanuenssi, Vilho Lampi -tutkija Tarja Kekäläinen.
Tyttö jään reunalla, 1933. Maalaus kertoo useiden tulkitsijoiden mukaan kuolemasta. Symboliarvo on tässä kiistämätön, sillä Lammen kerrotaan kadonneen jään alle kylmänä maaliskuun päivänä. Kuva Mari Kivioja.
Ristiriitaisesta taiteilijasta ja taiteesta on useita oikeita tulkintoja
Vilho Lampi maalasi lyhyen, vähän yli 14-vuotisen taiteilijauransa aikana noin 550 öljyvärimaalausta sekä akvarelleja ja luonnoksia. Tyylit ja tekniikat vaihtelivat huomattavasti. Taiteilijasta ei lopulta tiedetä kovin paljoa. Siksi tulkintoja hänen elämästään ja töistään on valtavasti.
Hyvät tarinat kiehtovat ihmisiä kaikkina aikoina. Ehkä siksi on helpointa lähteä tulkitsemaan kaikkea traagisesta itsemurhasta lähtien. Kääntää peili lopusta alkuun. Peilistä näkyy kuitenkin myös katsojan oma mieli, maailmankuva ja asenteet.
Peilikuvassa oikea on vasemmalla ja kuva muuttuu pienestäkin liikkeestä. Uusi näkökulma muuttaa tulkintoja. Jokainen tulkinta – häilyvä ja muuttuvakin on oikea, sillä kohteeseensa rakastuneen tutkijankin tulkinta on värittynyt.
Omakuva, 1929 Vilho lampi maalasi omakuvia peilin kautta. Lammen tunnusmerkkejä ovat piippu ja Lierihattu. Sankarikauden maalaukset ovat suuria ja uhmakkaita. Kuva Mari Kivioja.
Taiteilija Vilho Lammella oli useita erilaisia, tyylillisesti jopa vastakkaisia kausia, jotka ovat yllättävän selkeärajaisia – helppoja erottaa toisistaan. Oulun taidemuseon näyttelyssä ei kuljeta kuitenkaan suoraa kronologista viivaa Lammen ensimmäisestä työstä viimeiseen.
Teemat on erotettu näyttelytilassa taustalla olevan seinän väreillä, mikä jäsentää kokonaisuutta. Seuraaminen on helppoa, vaikka ripustusta ei ole tehty tarkkaa ja ehdotonta logiikkaa noudattaen.
Näyttelyä jäsentävät taustan seinän värikoodit. Tummallapunaisella taustalla ovat muotokuvat lapsista sekä Lammen viimeiseksi jäänyt suuri teos Äidin haudalla (1934-1935). Kuva Mari Kivioja.
Vilho Lammen sankarikauden suurimmat roolikuvat, ehkäpä tärkeimmät teokset, on erotettu omaksi ryhmäkseen, vaikka saman kauden töitä on useiden teemojen alla. Ratkaisu on kuitenkin onnistunut.
Yksi teema: Vanhassa Limingassa sisältää lakeuden maisemia eri kausilta. On mielenkiintoista katsoa vierekkäin kahta maisemamaalausta vuosilta 1930 ja 1935. Sankarikauden ja myöhäiskauden ero on tyylillisesti valtava.
Matka taitelijan mieleen ja maisemaan
Näyttelyssä on aikajana Lammen elämästä ja taustalla samassa panoraamakuvassa on kartta, joka kertoo, miten suppealla alueella hän Limingassa toimi.
Visuaalisesti oivaltava ja sopivan väljä panoraamakuva on onnistunut. Tämän kaltaiset tietopaketit ovat usein ahdistavan täynnä informaatiota, jota en millään pysty sisäistämään – etenkään takana olevien jonottaessa vuoroaan.
Suuri panoraamakuva on informatiivinen aikajana Lammen uran vaiheista sekä samalla kartta vanhan Limingan alueesta. Kuva Mari Kivioja.
Samassa yhteydessä mainitsen, että liki puolituntisen dokumentin katsominen keskellä näyttelyä on minulle jo ajatuksena mahdoton. Silti ahdistaa, että se jää näkemättä. Olen sillä tavalla pöljä.
Mutta oliko Vilho Lampi hullu, fasisti, väärinymmärretty pohjoisen kristushahmo, kaikkea edellä mainittua vai jotakin ihan muuta. Varmaa vastausta emme saa koskaan. Vain katkonaiset ja vähäiset elämäkerralliset tiedot ja maalaukset puhuvat.
Myytti nälkäisestä, kärsivästä ja mieleltään järkkyneestä taiteilijareppanasta ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kiehtovuudestaan huolimatta vertailut esimerkiksi Vincent van Goghiin tai pohjoisen kirjailija Timo K. Mukkaan ontuvat.
Vilho Lammen lapsuudenkoti ei ollut köyhä ja hänellä oli mahdollisuus kouluttautua. Lampi sai useita apurahoja ja hän pystyi toteuttamaan opintomatkan Pariisiin. Hän sai taulujaan näyttelyihin ja niitä myös ostettiin. Kritiikit olivat ristiriitaisia, mutta ne tuskin taiteilijaa lannistivat.
Amanuenssi Tarja Kekäläinen esittelee Lammen tunnettua sankarikauden roolikuvaa Pitäjän Keisari (1930). Kuva Mari Kivioja.
Vilho Lammen lapsuudesta ja kasvuympäristöstä voi lukea taiteilija Eeli Aallon teoksesta Lakeuden maalari (1967). Aallon teoksessa on myös kokoelma Vilho Lammen tarkkanäköisiä aforismeja. Lammen aforismit rikastavat myös uutta näyttelyä. Aforismeja ei ole kyetty ajoittamaan.
“Me ihmiset elämme hetkestä hetkeen ja havahdumme nähtyämme ensimmäisen keltaisen lehden”.
Vilho Lampi
Edellinen Vilho Lampi -näyttely Oulussa järjestettiin 1998. Tällä välin rakastetun taiteilijan näyttelyä on kyselty säännöllisesti taidemuseolta.
Samana vuonna julkaistiin Marja Junttilan toimittama kirja Vilho Lampi 1898-1936. Monipuolisessa teoksessa kerrotaan tarkasti muun muassa Lammen sukutausta ja siitä huokuu kirjoittajien rakkaus kohteeseensa.
Vilho Lampi -myyttiä on rakentanut ansiokkaasti myös Paavo Rintala, romaanillaan Jumala on kauneus. Vaikka hän kertoo esipuheessaan: “(–) tämä teos ei ole elämäkerta eikä edes elämäkertaromaaniksi tarkoitettu”, tässä yhteydessä romaani on lähteenä miltei yhtä tarkka kuin useimmat muut luonnehdinnat. Näin olisi voinut tapahtua, emme tiedä.
Kellarista löytynyt vaurioitunut säkkikankaalle maalattu Liminka – aiheinen teos (1928) vaati valtavan restaurointityön. Valtava savupilvi tulee kylän meijerin piipusta. Kuva Mari Kivioja.
Lampi-tutkimus jatkuu ja edistyy lyhyin askelin. Välillä löytyy sattumalta pieniä artefakteja, jotka tuovat uusia näkökulmia. Harvoin löytyy myös uutta ja todella merkityksellistä. Tutkija Tarja Kekäläinen sai käsiinsä pahvilaatikon, jonka kannessa lukee “Muistoksi Saimille”. Kekäläinen kertoo, että sillä hetkellä tutkijan riemulla ei ollut rajoja.
Kyseessä on kirjelaatikko, jonka Vilho Lampi antoi Pariisista lähtiessään taidegraafikko Saimi Törmäselle (myöh. Karoliina Otava). Laatikko on nyt ensimmäistä kertaa näytteillä.
On hämmentävää, että Vilho Lampi –tutkimuksesta ja myös maalauksista puuttuvat miltei kokonaan naiset. Eikö pitäjän keisarin pidä olla myös naissankari? Tanssit olivat pariutumisrituaaleja ja ovat yhä, toki uudessa muodossaan.
SIltatanssit (1930) maalauksen vasemmalla puolella Limingan kulttuurijohtaja Janne Nevala. Oikealla Vilho Lammen veljenpoika, taidemaalari ja Vilho Lampi –seuran puheenjohtaja Matti Lampi. Kuva Mari Kivioja
Lampi katsoi tansseja etäisyyden takaa, maalasi miten ihmiset kietoutuvat toisiinsa hyönteisten tavoin. Mietin silti, miksi en saa kokonaista kuvaa ihmisestä ilman seksuaalisuutta ja romanttista rakkautta.
Biografian sijaan pitäisi puhua taiteesta, mutta elämää ja taidetta on vaikea erottaa
Vilho Lampi opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuosina 1921-25. Vuodesta 1922 lähtien hän osallistui useisiin yhteisnäyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla. Kauden työt ovat tyyliltään ekspressionistisia. Marraskuun ryhmän – etenkin Tyko Sallisen tyyli ja värimaailma näkyvät varhaisissa maalauksissa.
Vuosista 1925-1928 puhutaan Lammen hiljaisena kautena, jolloin hän maalasi lähinnä vaatimattomia akvarelleja kotitilallaan Limingassa.
Nykyisin Lampi tunnetaan erityisesti herooisen eli sankarikauden (1928-1930) suurista töistä. Aikalaisarvostus ei ollut pienen taidepiirin ulkopuolella suurta. Teokset saavat kuitenkin nykyisen katsojan haukkomaan henkeään voimallaan.
“Minulla on täällä suuria juttuja. “Viinankeitto”, jonka tejin pontikkatehtaalla ja jouduin ilkeäin juoruämmäin toimesta lakitupahan” Sankarikauden suuri maalaus herätti pahennusta kieltolain aikaan. Kuva Mari kivioja.
Tämän päivän kontekstista katsoen teokset ovat uhoavia, jopa toksisen maskuliinisia. Niissä kerrotaan ilmentyvän Lapuan liikkeen olemus aidoimmillaan. Yli-ihminen, ylivoimaisen rodun ja sukupuolen edustaja, ei kumartele mihinkään suuntaan.
Vilho lampi kuului suojeluskuntaan ja oli yksi Limingan IKL:n perustajajäsenistä. Kärkkäimpien luonnehdintojen mukaan hän oli ylimielinen fasisti. Toiset taas kertovat, että hän oli nuorena yltiömäisen sosiaalinen esiintyjäluonne, joka vain olosuhteiden määräämän sattuman kautta liittyi oikeistoradikaaleihin piireihin.
Jälkimmäisen kannan muodostaneiden luovin perustelu on, että Lampi ei voinut olla fasisti, koska hän maalasi sankarikaudellaan ihmisiä myös työläisasuissa. Ihan relevantti näkökanta on, että hän kuului myös muun muassa naisyhdistykseen ja esiintyi julkisesti lähes kaikissa kylän riennoissa.
Pariisi muuttaa kuvan
Vilho Lampi järjesti ainoaksi jääneen yksityisnäyttelynsä Oulussa 1931. Näyttely oli menestys ja yli puolet maalauksista myytiin. Näyttelyn jälkeen Lampi matkusti opintomatkalle Pariisiin. Parin kuukauden matkalla Lampi tutustui ajan taiteeseen ja taiteilijoihin. Näyttelyssä omana kokonaisuutena olevat, Pariisissa maalatut teokset, ovat laadultaan epätasaisia, pääosin nopeasti tehtyjä pieniä akvarelleja. Teoksista erottuu selkeästi voimakas öljyvärityö Rautatehtaita, Clignancourt.
Vilho Lampi antoi Pariisista lähtiessään Saimi Törmäselle muistoksi ja kiitokseksi kirjelaatikon. Sujuvasti ranskaa puhunut Törmänen oli varmasti Pariisissa suuri apu kielitaidottomalle Lammelle. Kuva Mari Kivioja.
Pariisista, suuresta maailmasta palattuaan Lampi koki jonkinlaisen kriisin. Taiteilijan tyyli muuttui voimakkaasti. Omakuvissa sankarikauden uhoava puukkojunkkari muuttui tyylikkääksi keikariksi.
Omakuva, 1932, (yksityiskohta). Vihreäsävyisessä omakuvassa on vastavärinä oranssi kaulahuivi. Lampi kuvaa tässä itsensä maailmaa nähneenä herrasmiehenä. Kuva Mari Kivioja.
Pelkistetyissä muotokuvissa lapsista, kohteet ovat hyvin selkeästi esillä äärimmäisen pelkistettyä taustaa vasten. Tämä oli ominaista saksalaisen uusasiallisen tyylin maalauksille. Lapsimuotokuvien äärelle kannattaa pysähtyä.
Näennäisen realistisista maalauksista löytyy hämmentäviä yksityiskohtia. Maalauksissa katse ja kasvonpiirteet ovat pikemminkin vanhan ihmisen kuin lapsen. Teoksissa räsynukkeineen on jotakin todella synkkää. Realismin sijaan maalaukset ovat mielentiloja, maagista realismia.
Tyttö ja nukke, 1932, (yksityiskohta). Kekäläinen kertoo, että nukke oli kylän kaunein ja tytölle tärkeä Vilho Lammen Pariisin tuliainen. Lapsimuotokuvien kohteet eivät olleet kuviin ymmärrettävästi tyytyväisiä. Kuva Mari Kivioja.
Lakeuden erilaiset maisemat
Suurimmassa osassa näyttelyn maalauksia kuvataan Limingan maisemia – Limingan jokea, siltoja, latoja ja muita rakennuksia. Lakeuden mänty ja käppyräinen raita ovat toistuvia teemoja. Horisontti on kaukana.
Sankarikauden maalaukset on helppo tunnistaa voimakkaista mustista rajauksista. Mustia selkeitä rajauksia käytti muun muassa Fernand Léger töissään. Kauden teoksissa on roolikuvien tapaan voimaa ja energiaa.
Myöhäisellä kaudellaan Lampi maalasi pikkutarkkoja ja yksityiskohtaisia maisemia. Tyylisuunta on pointillismi eli pilkku- tai läikkämaalaus, jossa pienet väripilkut sekoittuvat ja muodostavat pintoja.
Limingan joki, 1934 (yksityiskohta) Heleän kauniissa jokimaisemassa Lampi käytti niin sanottua pakotettua perspektiiviä. Joki on maalattu huomattavasti todellista suurempana.Kuva Mari Kivioja.
Sankarikauden ja myöhäiskauden maisemamaalausten ero on tyylillisesti ja teknisesti valtava. Vahvat, miltei raivoisat siveltimen vedot ovat vaihtuneet heleisiin pilkkuihin. Mieli ja mielenmaisema on muuttunut. On hämmentävää, että kyseessä on sama taiteilija.
Lisättyä todellisuutta
Useat teokset heräävät eloon skannaamalla puhelimella tai tabletilla maalauksen vierestä QR-koodin ja katsomalla teosta ruudun läpi. Augmented Realitya (AR) eli lisättyä todellisuutta hyödyntävät virtuaaliteosmallinnukset ovat hauskoja ja ne kunnioittavat tyylikkyydellään Lammen teoksia.
Virtuaalimallinnukset tuovat kerrankin lisäarvoa näyttelykokemukseen. Vilho Lampi oli äärimmäisen säästäväinen, jopa saita. Hän maalasi pääasiassa pakkauslaatikoiden pohjiin. Eräs pohja on maalattu molemmin puolin. Virtuaalimallinnuksessa pääsemme kurkkaamaan yhden maalauksen taustapuolelle.
Tiina Wallin esittelee, mitä tapahtuu Äidin haudalla maalauksen virtuaalimallinnuksessa
Virtuaalimallinnuksen sekä äänimaailman toteuttivat Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijat Tiina Wallin, Otso Ritonummi ja Saku Vääräniemi.
Upea taidenäyttely
Odotettu Vilho Lampi -näyttely on taidolla, tiedolla ja rakkaudella toteutettu. Matka taiteilijan mieleen ja maisemaan on hätkähdyttävä kokemus. Samalla matkalla voi kokea raakaa voimaa ja uhoa sekä herkkää, miltei koskettavaa kauneutta.
Kaikille teoksille yhteistä on kuitenkin tunteen syvyys ja värien synkkä hehku.
Juttua päivitetty 3.1.2022 klo 9:48: Korjattu ensimmäiseen kuvatekstiin Omakuva-teoksen vuosiluku sekä kahdeksanteen kuvatekstiin henkilöinnit.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 26.11.2021. Narri. Käsikirjoitus ja ohjaus Pertti Anttila. Koreografia Nina Wikström. Tuottaja Hanne-Maria Karhula. Apulaistuottaja Hannele Tervo. Tuotanto OYT, Ari Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Mira Tolvanen. Puvustus Raija Kurkela. Lavastus Eveliina Regina. Juliste ja käsiohjelma Niko Hepola. Lavalla Samuli Keränen, Maiju Isosaari, Jaakko Väyrynen, Veera Nevala ja Nina Wikström. Oulun Ylioppilasteatterin Narri on […]
Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 26.11.2021. Narri. Käsikirjoitus ja ohjaus Pertti Anttila. Koreografia Nina Wikström. Tuottaja Hanne-Maria Karhula. Apulaistuottaja Hannele Tervo. Tuotanto OYT, Ari Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Mira Tolvanen. Puvustus Raija Kurkela. Lavastus Eveliina Regina. Juliste ja käsiohjelma Niko Hepola. Lavalla Samuli Keränen, Maiju Isosaari, Jaakko Väyrynen, Veera Nevala ja Nina Wikström.
Oulun Ylioppilasteatterin Narri on hämmentävä runonäytelmä. Narri jää kummittelemaan mieleen. Jotakin äärimmäisen hienoa siinä siis on, mutta myös jotain selittämättömän ahdistavaa.
Vain noin tunnin kestostaan huolimatta Narri on todella raskas näytelmä. Se vaatii katsojalta jokaisena hetkenä tarkkaa keskittymistä.
Esipuheessaan käsikirjoittaja ja ohjaaja Pertti Anttila pyytää hengittämään syvään sisään ja sitten ulos.
Näytelmä ei kuitenkaan hengitä. Uloshengitys puuttuu lähes kokonaan. Vapauttava huumori ja liike olisivat tarjonneet lepohetkiä, joita on nyt todella vähän. Rintaa painaa. Kaunis ja oivaltava runokieli kyllä soljuu ja tuntuu mielessä ja sielussa, mutta se ei jätä edes hetken rauhaa. Ehkä sen ei ole tarkoituskaan.
Näytelmän rytmi ja tauotus ovat tarkkaan mietittyjä ja hiottu näyttelijöiden kanssa periaatteessa sujuvaksi kokemukseksi. Runon sanat vaativat aikaa ymmärtää. Näytelmässä hiljainen hetki ei kuitenkaan tarkoita katsojalle aina hengähdystaukoa. Kuulen yleisön hengityksen äänen – miltei ajatukset.
Valvenäyttämö on pieni ja jokainen näytelmä tilassa on intiimi kokemus. Intiimi tunnelma on Narrissa venytetty äärirajoille.
Tarina luovuudesta ja uskaltamisesta pirstoutuu hahmojen epätasaisuuteen
Kuva OYT. Kuvaaja Niko Hepola. Kuvassa Jaakko Väyrynen ja Samuli Keränen
Kerronnan vaativuudesta huolimatta näytelmän humaani tarina avautuu katsojalle. Runokieli ei ole liian monimutkaista ja koukeroista. Säkeet ovat riittävän lyhyitä ja ymmärrettäviä, kielikuvat konkreettisia. Vuodenkierto ja luontokuvasto – etenkin vesi ja jää toimivat jatkuvina yhdistävinä motiiveina.
Luomisen tuska, riittämättömyyden tunteet sekä uskallus heittäytyä painavat Narrin mieltä. Samuli Keränen loistaa roolissaan. Maskista huolimatta Narri on ilmeikkään tunteikas. Keräsen kanssa roolityön jakaa Anna-Leena Salmijärvi eri näytöksissä.
Eepos, (Maiju Isosaari), Sonus (Jaakko Väyrynen) ja Erato (Veera Nevala) ovat Narrin mielen eri puolia. He ovat niitä perkeleitä ja enkeleitä, jotka kuiskuttelevat olkapäällä taiteilijan korvaan.
Narri olisi ollut näytelmänä tehokkain monologina. Tämä vaatisi kuitenkin kokeneeltakin ammattinäyttelijältä valtavasti. Ratkaisu jakaa Narrin mieli on jäänyt hieman kesken.
Mielen eri puolia ei ole kirjoitettu valmiiksi. Ainoastaan Eepoksen kannustava hahmo on ihastuttava. Hän saa esiintyä ja tuo tilaan kaivattua keveyttä ja happea.
Sonus on Oulun murteella jostain syystä puhuva, epäilijä tai realisti – meteli tai melu taiteilijan korvan takana. Vaikka Väyrysen lausunta on ilmeikästä, Sonuksen osa on olla hyvin staattinen hahmo. Vähääkään pateettisempi toteutus olisi ollut jo tahattoman koominen.
Erato, runotar ja muusa, lyyrisen runouden lemmen laulu, on typistetty näytelmässä tiukkasanaiseksi, jopa monotoniseksi kertojaksi – miltei näytelmätekstin väliotsikoiden huutelijaksi.
Etenkin Eraton rooliin olisi Anttila voinut kirjoittaa eläviä sanoja. Tällaiset roolit ovat turhia ja takuulla näyttelijälle turhauttavia. Lavalla nähdään myös Neidon haamu (Nina Wikström), jolla ei ole juuri muuta tehtävää kuin näyttäytyä. Wikström on tehnyt myös näytelmän koreografian.
Taiteilijamyytin äärellä on sameaa vettä
Traagiset taiteilijakohtalot ja myytit elävät vuosikymmenistä toisiin. Myytissä taiteilija on liian herkkä tähän maailmaan ja aikaan. Taiteilijan sielu on yksinäinen, ulkopuolinen ja väärin ymmärretty.
Sisäinen tunne on niin voimakkaan pakottava, että sitä on vaimennettava väkijuomilla. Mieli järkkyy, ja elämän jatkaminen tuntuu mahdottomalta. Parantola on luovimpien taiteilijoiden residenssi.
Näytelmässä lausutaan Eino Leinon ja Lauri Viidan runot sekä Aleksis Kiveen liitetty huudahdus. Nuorena kuolleet jäävät elämään. Myytillä on joku selittämätön romanttinen vivahde. Ehkä se on siksi valittu tähänkin näytelmään.
Kesken esityksen kuulemme Vesa-Matti Loirin laulaman kauniin kappaleen. Luulen, että sanat ovat Eino Leinon. Biisi on näytelmän kerronnasta irrallinen, ehkä sen olisi voinut sitoa selkeämmin näytelmätekstiin.
Haastavassa näytelmässä on myös paljon hyvää
Miksi näin paljon kritiikkiä vakka heti alkuun kerroin näytelmässä olevan myös jotain äärimmäisen hienoa? Kritiikki on sanana negatiivisesti värittynyt.
Näytelmässä hienointa on, että kokonaisuus muotoutuu mielessä vasta hetki näytelmän jälkeen. Näytelmien esi- ja jälkipuheet ovat lähes poikkeuksetta turhia, usein jopa kokonaisuutta latistavia.
Narri ei ole poikkeus, mutta tässä jo kliseeksi muodostunut harrastaja- ja kokeellisen teatterin alustus: “Ota hyvä asento ja anna kaiken tulla vapaasti pinnistelemättä sieluun” on tärkeä. Kaikkea ei ole pakko ymmärtää välittömästi. Runous on hidas taiteenlaji.
Narri on erittäin kunnianhimoinen teos. Pertti Anttila uskaltaa laittaa sielunsa peliin. Siitä on lopulta koko näytelmässä kyse. Jos esitys olisi yhdentekevä, se ei jäisi kummittelemaan mieleen.
Loppupuolella otetaan kantaa myös ajankohtaisiin aiheisiin. Julma maailma on ahdistava ilmastokatastrofeineen ja tauteineen. Luova ja herkkä mieli on altis ahdistumaan, sielu on ehkä liian paljas, alaston kylmyyttä vastaan. Jonkun pitäisi ottaa kiinni, puristaa hellästi ja lämmittää.
Pienistä puutteistaan ja raskaudestaan huolimatta Narri on voimakas näytelmänä sekä taiteilijakuvana. Vaikka teatteri pakottaa epämukavuusalueelle, sieltä pääsee kuitenkin pois yhtä kokemusta rikkaampana.
Narrin näytökset: la 4.12. klo 18, su 5.12. klo 19, ke 8.12. klo 19, su 12.12. klo 19, ke 15.12. klo 19, pe 17.12. klo 19 ja la 18.12. klo 19. Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. Lisätietoa Oulun Ylioppilasteatterin kotisivuilta.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Kesäyön unelman teema on ikiaikainen: rakkaus. Oulun ylioppilasteatterin uudessa versiossa aihe päivitetään onnistuneesti nykyaikaan, Petri Huttunen kertoo teatteriarviossaan.
Oulun Ylioppilasteatteri: Kesäyön unelma. Käsikirjoitus William Shakespeare. Suomennos Paavo Cajander. Ohjaus ja sovitus Lotta Aakko. Apulaisohjaaja Kalle Haataja. Tuottaja Jarno Friimäki. Apulaistuottaja ja grafiikka Suvi Lindholm. Tuotanto OYT, Ari-Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Anniina Kämäräinen, Emmi Leiponen, Henni Saaranen. Äänisuunnittelu ja toteutus Kalle Haataja, Jaakko Rosnell. Lavastus ja tarpeisto Eveliina Regina, Henni Kurttila. Puvustus Raija Kurkela, Satu Kinnunen. Maskeeraus ja kampaus Katri Alanko, Jutta Pirttilahti, Laura Määttä, Eveliina Regina.
Rooleissa: Kasim Cevirel, Minna Rahko, Jaakko Rosnell, Essi Karjalainen, Maija Koivulampi, Laura Määttä, Daniel Uher, Emma Hirvilammi, Jarkko Iisakka, Anna-Leena Salmijärvi, Reetta Määttä, Elisa Leppänen, Petri Piirainen, Hanna Pakanen, Emmi Hatula, Ella Korkeala ja Jutta Pirttilahti. Valvenäyttämö Ensi-ilta 6.11. Viimeinen näytös 29.11.
Mitä saadaan kun annetaan Shakespearen kahjoin näytelmä, jonka sisällä on sitäkin pöljempi näytelmä, Oulun ylioppilasteatterin innokkaan työryhmän käsiin? Tuloksena on odotetusti riemastuttavaa hölmöilyä. Ohjaaja Lotta Aakko on tuonut taianomaisen klassikkonäytelmä Kesäyön unelman tapahtumat nykypäivään alkuperäistekstiä kunnioittaen.
Kuulin epäilyjä, onko Shakespeare enää ajankohtainen? Oulun ylioppilasteatteri on säväyttänyt muun muassa rohkealla ja huikealla spektaakkelilla Suuri Peto!, mutta nyt on kaivettu pölyn alta yli 400 vuotta vanha näytelmä. Voiko paljon esitetystä näytelmästä löytyä vielä jotain uutta?
Kysymys ei lopulta ole mielekäs. Keskustelua voisi jatkaa moneen suuntaan: Ovatko kirjallisuuden klassikot ajankohtaisia vai pitäisikö niidenkin lukeminen lopettaa?
Kuten monen klassikon kohdalla, myös Kesäyön unelman teema on ajaton: rakkaus. Ihmisiä naurattavat edelleen samat aiheet kuin antiikin tai renessanssin aikana, vaikka komedian kaikki nyanssit ja piikit eivät ehkä välity sellaisenaan nykykatsojalle.
Alkuperäisessä Kesäyön unelmassa (A Midsummer Night´s Dream, 1595 tai 1596) kuningas Theseus ja amatsoni Hippolyta ovat menossa naimisiin Ateenassa. Oletusten mukaan, Shakespeare kirjoitti näytelmän ylhäisön häihin, joissa kerrotaan kuningatar Elisabetin olleen mukana.
Ylioppilasteatterin versiossa Ateena on vaihdettu Ateena Oy:ksi ja Theseus (Kasim Cevirel) on yhtiön toimitusjohtaja. Antiikin konventioita tai Elisabetin ajan ylhäisön suhteita ei näin tarvitse edes pohtia.
Juoni on kiltisti sanottuna sekava. Hermia (Essi Karjalainen) ja Lysander (Maija Koivulampi) ovat rakastuneita. Demetrius (Daniel Uher) rakastaa Hermiaa (Essi Karjalainen). Helena (Laura Määttä) on rakastunut Demetriukseen.
Hermian isä Egeus (Jaakko Rosnell) on valinnut Demetriuksen Hermian puolisoksi, ja isän sana on laki.
Toimitusjohtaja Theseus lausuu:
Sun kuolla täytyy taikka ijäksesi Pois kieltää seurustelu miesten kanssa. Siis, kaunis Hermia, sydäntäsi kuule, Nuoruuttas muista, tutki tarkoin vertas, Ja sano, isäs valinnan jos hylkäät, Sa nunnanpuvussako kestää voit, Pimiään luostarihin suljettuna, Ja hedelmättömänä ikäs elää. (Suom. Paavo Cajander)
Lysander ja Hermia pakenevat keskuspuistoon, jossa Ateena Oy:llä ei ole valtaa päättää puolisoista, saati rakkauden kohteista. Demetrius ja Helena seuraavat.
Keijukuningatar Titania (Emma Hirvilammi) ja keijukuningas Oberon (Jarkko Iisakka) riitelevät. Kujeileva haltia Puck (Anna-Leena Salmijärvi) ja Oberon sekoittelevat lemmenrohtoja. Oberon on näet nähnyt ihmispolojen hädän, ja hän päättää saattaa valitsemansa parit yhteen lemmentaioilla.
Puistossa harjoittelee myös huvittavan huono yhtiön työläisten teatteriseurue. Haltia Puck taikoo seurueen päsmäri Pulmalle (Petri Piirainen) aasin pään. Keijujen kuningatar herää, ja rakastuu taiottuna päätä pahkaa ensimmäiseen näkemäänsä otukseen, aasipäiseen näyttelijään. Kun muutkin lemmentaiat osuvat vääriin kohteisiin, riemastuttava sekasotku on valmis.
Tunteikas lausunta on osa komediaa
Lotta Aakko on valinnut näytelmän pohjaksi Paavo Cajanderin vuoden 1891 suomennoksen. Kuten Thesuksen sanoissa edellä, kieli on vanhahtavaa. Uudempia suomennoksia eri nimillä on useita, ja mietinkin, miksi vanhin on valittu.
Pian näytelmän alettua ymmärrän valinnan. Vanha teksti on lausuttuna ylettömän mahtipontista kepeässä näytelmässä, ja tärkeä osa ylioppilasteatterin komedian tehoa. Vaikka esimerkiksi Jarkko Iisakka vakuuttaa lausunnallaan, tässä ei ole oleellista, onko näyttelijä täysin tekstissä sisällä. Odottamani harrastelijateatterin heikkous onkin käännetty vahvuudeksi.
Näyttelijätyö on innostunutta. Tätä on varmasti kiva tehdä, mikä välittyy yleisöön, olematta hetkeäkään kiusallista. Uudessa tulkinnassa Hermia on kiukutteleva pikkutyttö ja Demetrius välinpitämätön teinipoika. Vaatteet ovat nuorisomuotia parinkymmenen vuoden takaa.
Lavasteina toimivat graffitein koristeltu penkki ja paikasta toiseen siirtyvät kukkapuskat. Puvut ovat hienoja, etenkin keijujen ja haltian asut ja maskeeraus ihastuttavat huolellisella toteutuksellaan.
Kerrontaa kuljettaa Jaakko Rosnellin kitaralla soittamat, Shakespearen aikalaisen, John Dowlandin luuttulaulut. Kansallisoopperassa oppisopimuskoulutuksen saanut ohjaaja Aakko on ujuttanut mukaan myös oopperakappaleen Offenbachin teoksesta Hoffmanin kertomukset. Emma Hirvilammi laulaa kauniisti keijujen kuningattarena.
Keijun laulu ja kitaramusiikki sopivat näytelmän tunnelmaan ja tematiikkaan. Ylevät sanat tunteikkaasti lausuttuna luovat hulvattomaan komediaan huvittavia kontrasteja. Näytelmä pysyy koossa, vaikka esimerkiksi ylevä kieli, kaunis oopperakappale ja railakas hupailu saattavat vaikuttavat yhteen sovittamattomilta.
Rakkautta ja intiimiä teatteria poikkeusoloissa
Jotakin teatterista jää silti puuttumaan, kun pakko on sanellut yleisöksi vain kourallisen maskien takaa katsovia silmäpareja.
Hymyilen kuitenkin näytelmän jälkeen, ja mietin kokemusta. Lopulta tärkeimmäksi ajatukseksi hahmottuu hyvä mieli. Ehkäpä Kesäyön unelma on edelleen yksi Shakespearen suosituimmista näytelmistä kepeyden ja railakkaan huumorin takia. Poikkeusaikana tarvitaan rakkautta ja pakoa kylmästä todellisuudesta. Toki teksti on myös yksi Shakespearen lyyrisimpiä.
Runollinen teksti on myös haastavaa seurattavaa, etenkin näin vauhdikkaassa näytelmässä. Mietinkin, olisinko pysynyt kaikissa käänteissä mukana, jos en tuntisi alkutekstiä.
Rakkaus on ikiaikainen teema: kuka saa rakastaa ja ketä? Lotta Aakon päivitetyssä klassikossa Lysander on nainen. Kysymys kielletystä sekä sallitusta ja hyväksyttävästä rakkaudesta tuo näin tarinaan uuden kerroksen, sillä homoseksuaalisista suhteista kuulee edelleen tuomitsevia kannanottoja.
Ratkaisu on oivaltava ja tuo oikeasti lisäarvoa näytelmälle ja tulkinnoille. Tämä on mainittava, sillä väkivalloin päälle liimatut gender- tai sukupuolipelit ovat vain kyllästyttäviä.
Onko sadussa onnellinen loppu? Miten onnistuu näytelmän sisäinen, ehkäpä teatterihistorian hulvattomin näytelmä? Oliko osa vain unta, vai kenties kaikki?
Haltija Puck antaa vinkin:
Luulkaa, että nukahtain Näkyjä nyt näitte vain, Että tämä heikko ilvi On vaan tyhjä unipilvi.
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
