Järjestötoiminta saattaa mullistaa elämäsi, mutta tärkeintä on kuitenkin ystävät ja hauskanpito

“Vaikka Vulcanalian järjestömessut eivät tänä vuonna väritä lukuvuoden alkua, haluan kannustaa aivan jokaista opiskelijaa tuumailemaan hetken omaa suhdettaan opiskelijajärjestöihin”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Uusi lukuvuosi alkoi tänä syksynä poikkeuksellisella tavalla. Fuksit aloittivat opintonsa orientaatioviikoilla, jotka järjestettiin tiedekunnittain lähitoteutuksena. Ero aiempien vuosikurssien fuksisyksyihin on valtava: vuonna 2020 yliopisto-opintonsa aloittava ei löydä itseään tupaten täydeltä kampukselta etsimässä oikeaa luentosalia, ei metsästä haalarimerkkejä Vulcanalian järjestömessuilta tai saavu Vulcanalia Festivalille uuden pienryhmänsä kanssa. Aine- ja harrastejärjestöt eivät myöskään tule tutuiksi messuständeillä. Täysin realistista käsitystä kampuksen arkipäivästä ei pääse vielä syntymään.

Jouduimme ylioppilaskunnassa tekemään turvallisuussyistä raskaan päätöksen peruuttaa Vulcanalia syksyn 2020 osalta. Erityisesti Vulcanalian järjestömessujen peruuntuminen jättää myös monen opiskelijajärjestön vuoden käynnistymisen vajaaksi. Oman järjestön toimintaa ei pääse esittelemään samalla tavalla kuin aiemmin. On myös vaarana, että fuksit eivät löydä sitä juuri itselle täydellistä järjestöä, jonka pariin normaaliolosuhteissa olisi messujen kautta löytänyt.

Aine- ja harrastejärjestöt tekevät ensiarvoisen tärkeää työtä opiskelijayhteisön yhteenkuuluvuuden eteen.  Ainejärjestöt huolehtivat sydämellä jäsenistönsä edunvalvonnasta, hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Harrastejärjestöt kokoavat opiskelijoita yhteen vapaa-ajan aktiviteettien ääreen ja tarjoavat mahdollisuuden kehittyä niissä joko tavoitteellisesti tai harrastuspohjalta. Lisäksi sekä aine- että harrastejärjestöjen kautta opiskelija löytää takuuvarmasti uusia kavereita, vastapainoa opiskelulle sekä unohtumattomia kokemuksia. Voipa järjestöön liittymisen kautta elämään löytyä myös yllättäviä uusia suuntia.

Kerronpa esimerkin omasta elämästäni.

Aloitin omat yliopisto-opiskeluni Jyväskylän yliopistossa vuonna 2015. Pääaineeni, kirjallisuus, kiinnosti minua valtavasti, mutta samaan aikaan olin täysin ulapalla siitä, mitä sitten joskus haluaisin ja voisin tehdä työkseni. 

Fuksisyksynäni lähdin mukaan paikallisen ylioppilasteatterin toimintaan. Teatteriharrastus oli ollut jo joitain vuosia kiinteä osa elämääni, ja halusin ehdottomasti jatkaa vanhaa harrastusta uudessa kaupungissa. Vielä samana syksynä minua kosiskeltiin mukaan yhdistyksen tiedottajaksi seuraavalle vuodelle. Pesti tuntui tärkeältä ja pelottavalta, mutta päätin kokeilla, mitä harrastejärjestön hallitustoiminta voisi tuoda tullessaan. Ja paljon se toikin! Paitsi ajoittaista stressiä ja kiirettä, myös valtavasti onnistumisia – ja työuran. 

Ymmärsin harrastejärjestön tiedottajana, että haluan työskennellä kulttuurin ja tapahtumien tuotannon parissa. Opin hallituksessa paljon järjestötoiminnasta, tuottamisesta ja viestinnästä. Jatkoin hallitustoiminnan viitoittamalla tiellä, ja tänä päivänä työskentelen Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa (OYY) tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntijana. Harrastejärjestötoiminta kirjaimellisesti muutti elämäni, niin kornilta kuin se kuulostaakin.

Toiminnan ei tarvitse muuttua työuraksi. Työelämärelevanssia kertyy kuitenkin järjestössä puuhaillessa kuin huomaamatta. Tämä aspekti on vain yksi asia järjestötoiminnan tärkeyttä listatessa. Pidän arvossa ennen kaikkea sitä, että järjestön kautta opiskelija kiinnittyy opiskelijayhteisöön ja löytää sieltä oman paikkansa. Opiskelijajärjestöt ansaitsevat tästä suuret ja lämpimät kiitokset.

Vaikka Vulcanalian järjestömessut eivät tänä vuonna väritä lukuvuoden alkua, haluan kannustaa aivan jokaista opiskelijaa tuumailemaan hetken omaa suhdettaan opiskelijajärjestöihin. 

Jokaiselle fuksille tahdon sanoa: ota selvää OYY:n piirissä toimivista järjestöistä vaikkapa OYY:n verkkosivujen tai kotiisi tulleen Oulun ylioppilaslehden välistä löytyvästä Ylioppilaskuntaliitteestä. Mene rohkeasti mukaan toimintaan.  Uskallan väittää, että jokainen harrastejärjestö ottaa tulokkaat vastaan avosylin – uudet jäsenet kun ovat jokaisen yhdistyksen elinehto. Jos uuteen porukkaan solahtaminen jännittää, ota vaikka mukaasi kaveri samalta vuosikurssilta. Monet harrastejärjestöt järjestävät tutustumisiltoja tai muita matalan kynnyksen rekrytointitilaisuuksia, joihin kannattaa mennä tunnustelemaan, voisiko tässä olla juuri minun järjestöni.

Opiskelijajärjestöjä kehotan etsimään uusia tapoja rekrytoida ja mainostaa omaa toimintaansa kanssaopiskelijoille tänä poikkeuksellisena syksynä. 

Jokaista aine- ja harrastejärjestön toimintaan osallistunutta haluan kannustaa lähtemään mukaan jatkossakin, sekä miettimään, olisiko juuri minulla innostusta toimia järjestön hallituksessa seuraavana vuonna. 

Niille, jotka eivät ole vielä olleet järjestötoiminnassa mukana: myös N:nnen vuoden opiskelija voi löytää uutta intoa arkeensa uuden järjestön mukanaan tuoman porukan myötä.

Järjestö voi vaikuttaa jäsenensä elämään täysin odottamattomalla tavalla, kuten omalla kohdallani kävi. Toimintaan kannattaa kuitenkin lähteä mukaan yksinkertaisesti siitä syystä, että se tekee ajasta yliopistolla unohtumatonta – ja aivan törkeän hauskaa!

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

En halua olla autoilija – ja se horjuttaa käsitystä aikuisen elämästä

"Autoilu ei vähene sillä, että autoilijat patistetaan muuttamaan tottumuksiaan. Ainoa keino lienee se, ettei koskaan edes ryhdy ajamaan", kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Olen päättänyt, etten koskaan halua omistaa autoa. Päätökseni taustalla on muitakin syitä kuin autoilun saastuttavuus.

Hankin ajokortin myöhäisherännäisenä 22-vuotiaana, koska luulin, että autoilu kuuluisi työhöni toimittajana. Huomasin, että työssäni ei ollutkaan pakko ajaa autoa. Saatoin kulkea useimmille juttukeikoille myös pyöräillen.

En ole oppinut erityisemmin pitämään autoilusta eikä minulla itselläni ole ollut autoa, joten huristelusta ei ole tullut rutiinia. Jokainen kerta ratin takana on ollut tärinää ja kuolemanpelkoa aiheuttava suoritus, vaikka mitään hirveää ei ole sattunut.

Minulla ei ole motivaatiota tottua autoiluun, koska en oikeastaan halua olla autoilija. En halua tuhlata rahojani autoon tai kuulua viiteryhmään, jota leimaavat perään hengittävät törppöilijät ja itsekkäät ohittelijat.

Vihdoin nyt voin myöntää, että minun ei tarvitse opetella pitämään autoilusta tai taipua ”normaaliin” elämään, johon auton omistaminen ilmeisesti kuuluisi.

Harmillista, että autoilun vähentäminen on viime aikoina herättänyt tulehtuneita ja tunteisiin meneviä keskusteluja.

 

Muun muassa opettajana ja tietokirjailijana työskennellyt Joona-Hermanni Mäkinen kirjoitti hiljattain Ylelle kolumnin otsikolla Suomen on päästävä irti autoriippuvuudesta. Tekstissään hän sanoo, että yksityisautoilua on vähennettävä ja joukkoliikennettä lisättävä. Mäkinen kirjoittaa, että autoilu on vaarallista ja vallitsevan ilmastotilanteemme kannalta kestämätöntä.

Twitterissä Mäkistä syytettiin esimerkiksi autoilun demonisoinnista.

Toimittaja Mikko Kekäläinen puolestaan jakoi Mäkisen kolumnin Twitterissä seuraavilla saatesanoilla:

Perheemme luopui autosta 1,5 vuotta sitten, ja elämänlaatumme parani huomattavasti. Liikumme enemmän, saastutamme ja tuhlaamme vähemmän. Rohkaisen kaikkia kokeilemaan! Tässä voi vain voittaa! Lue mietinnän tueksi loistava kolumni.

Kekäläinenkin sai raivoryöpyn niskaansa:

Ihme paskaa. Tervetuloa tänne kokeilemaan, julkiset kulkee kahdesti päivässä. Ellei asu Helsingin ydinkeskustassa, auto on ainoa mahdollinen arjen mahdollistaja tällä hetkellä.

Kummankin saamissa kommenteissa toistuu, että ilman autoa ei pärjää kaupungin ulkopuolella eikä silloin, jos perheessä on lapsia.

 

Mikko Kekäläinen on toimittajavaimonsa Kristiina Kekäläisen kanssa kirjoittanut autottoman lapsiperheen elämästä Carless Whisper -blogiinsa. Perhe asuu Espoossa, mutta väitän, että lapsiperheen autoton elämä onnistuu muuallakin Suomessa.

Kuvitellaan vaikkapa Oulun Ritaharjussa asuva perhe. Bussi kaupungin keskustaan kulkee useita kertoja tunnissa. Oululaisilla maailmanluokan pyöräteillä matka taittuu reilussa puolessa tunnissa. Puolet matkasta voi rullailla pian valmistuvalla pyöräbaanalla. Periaatteessa autoton elämä onnistuisi.

Harvassa kuitenkin taitavat olla ne lapsiperheiden omakoti- tai rivitalot, joiden pihassa ei seiso auto.

Auton tuomasta ylellisyydestä ja helppoudesta on vaikea luopua, koska mielikuvissamme autoilu kuuluu tavalliseen elämään – ja varsinkin aikuistumiseen ja perhe-elämään.

Tottumus ja esimerkki ratkaisevat sen, pitääkö autotonta elämää mahdollisena. Minun on helppo uhota, etten koskaan hanki autoa. Olen nimittäin omin silmin nähnyt, että ilman autoakin on elämää.

Lapsuudenperheessäni autolla on ajanut vain isäni. Äitini kulki liki 20 kilometrin työmatkansa kesäisin pyörällä ja talvisin bussilla. Kauppaan hän on aina polkaissut pyörällä.

 

Autoilun puolesta kampanjoitiin keväällä esimerkiksi kokoomuksen äänellä. Puolue julisti, että autot kuuluvat teille. Autoalan toimijoiden Vapaus valita auto -ohjelma taas halusi herättää keskustelua autoilun tulevaisuudesta, koska auto on monelle ihmiselle välttämättömyys.

Ymmärrän hyvin, että ilman autoa ei pärjää, jos asuu maaseudulla tai julkisten kulkuvälineiden ulottumattomissa. Kaikille autottomuuden ei tarvitse sopia.

Jos päättää elää autotonta elämää, siihen pitää varautua varhain ja rakentaa elämänsä sellaiseksi, ettei ole autosta riippuvainen.

Toivon, että olen osa orastavaa muutosta. Ehkä ilmastoahdistuneet nuoret ovat niitä, jotka jättävät ajokortin hankkimatta ja auton ostamatta. Jos ei ole koskaan tottunut autoilevaan elämään, voi sopeutua arkeen ilmankin omaa nelivetoa.

Maailmassa, jossa autoilu on oletusasetus, on viimeistään nyt julistettava myös vapaus valita autottomuus.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Miehet, rikkokaa äijäkuplanne!

Miehenä oleminen on rajoittavampaa kuin naisena oleminen, sanoo Eleonoora Riihinen.

Olen taas viime aikoina törmännyt ilmiöön, jonka olen paremman termin puutteessa ristinyt äijäkuplaksi. Miksi miehille on niin iso kynnys samaistua naiseen tai toteuttaa jotain naiselliseksi miellettyä aktiviteettia, kun tilanne toisin päin on paljon joustavampi?

Miksi naiset äänestävät miehiä ja naisia, mutta miehet eivät äänestä naisia? Miksi tarvitaan äijä-etuliitettä, että miehet kehtaavat harrastaa joogaa, balettia, sisustusta tai Antti Rinteen tapauksessa feminismiä?

Otetaan esimerkki kirjallisuudesta. Jotkut miehet eivät halua lukea naisten kirjoittamia kirjoja. Sille on syy, miksi moni naiskirjailija käyttää sukunimen kanssa pelkkiä etukirjaimia (koska naisen kirjoittama kirja on tietysti naisille ja miesten kaikille), ja miksi Jonathan Franzen hermostuu, kun Oprah suosittelee hänen kirjaansa (koska eiväthän miehet lue naisten suosimia kirjoja).

Kysyin kirjallisuuden äijäkuplasta kolmelta sivistyneeltä ja lukeneelta miespuoliselta ystävältäni. On hassua, että kaikki painottivat sitä, että eivät edusta ”sitä tavallista miestä”. Kuka sitten edustaa? Mikä on se mystinen mieheys, jota niillä isänpäivälahjoiksi myytävillä metsästys-, kalastus- ja sotakirjoilla toteutetaan?

Kaikki sanoivat lukevansa enemmän miesten kirjoittamia kirjoja. Kolmas sanoi lukevansa enemmän ”feminiinisiä” kirjoja, mutta nekin olivat suurimmaksi osaksi miesten kirjoittamia. Mikä tekee kirjasta feminiinisen? Vastaus oli selkeä: tunteet. Tapa, jolla naiset kirjoittavat miesten puhuvan tunteista, on erään ystäväni mielestä vieraannuttava.

Eivätkö miehet ole kirjoittaneet tunteistaan ylitsevuotavasti? Millaisia hahmoja ovat vaikka Goethen Nuori Werther tai F. Scott Fitzgeraldin Jay Gatsby elleivät läpeensä tunteellisia? Miksi naisen tunteet ovat miesten tunteita epäkiinnostavampia?

Koko vieraannuttamiskonsepti on kiinnostava. Vaikka olen feministi, luen esimerkiksi Michel Houellebecqin romaaneja. Aina ei ole vaihtoehtoja. Kirjallisuuden kaanon on lähes kokonaan miesten kirjoittama. Naisena olen tottunut katsomaan sormieni läpi sitä, että naiset fiktiossa ovat yhden ominaisuuden varaan kyhättyjä maskuliinisen näkemyksen äänitorvia, typeriä koristeita, luonnostaan pahoja tai seksuaalisten tarpeiden tyydyttäjiä. Terveisiä vain rajan taa Miller, Hemingway, Bukowski, Kerouac ja etenkin Norman Mailer, joka hakkasi ja puukotti vaimoaan ja lausahti kuolemattomasti, että ”pieni raiskaus tekee aina hyvää miehen sielulle”. Hieman vieraannuttavaa kieltämättä, mutta jos emme sivuuttaisi ilmiötä, emme pystyisi lukemaan suurta osaa maailman kirjallisuuden klassikoista.

Ystäväni kertoivat, että naisten tapa käsitellä kaikkea sukupuolen kautta on epäkiinnostavaa. Miesten ei ole tarvinnut samalla tavalla käsitellä mieheyttään. Olisiko korkea aika?

Miehisyys on kriisissä. Moniarvoistuva maailma on monelle suuri uhka. Miehiltä puuttuu työkaluja käsitellä tunteitaan, sillä eihän yksikään tunneälykäs ihminen uhkaile toista ihmistä niin järkyttävällä asialla kuin raiskaus.

Miehet tarvitsevat äijäkuplaa, koska poikkeaminen perinteisestä miehen kuvasta tuottaa sietämätöntä häpeää. Miehenä oleminen on monella tapaa rajoittavampaa kuin naisena oleminen.

Se on miesten oma lasikatto, jonka paineessa muhii valtavasti pelkoa, tietämättömyyttä ja vihaa

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää:

Suomi suomalaisille, sukupuutto kaikille

Kosmisessa aikaskaalassa Suomi on äärimmäisen lyhyt ja ohimenevä ilmiö.

Suomi suomalaisille.
Sitä on viime aikoina hoettu.

Yksinkertaista sanaparia, jonka takana ei ole välttämättä minkäänlaista logiikkaa tai edes yhtä järjellistä ajatusta.

Ei ole olemassa rationaalista perustetta sille, miksi Suomena tunnettu alue kuuluisi juuri meille. Valtiolliset säädökset toki niin väittävät, mutta aiemmin samantyyppiset pumaskat kertoivat alueen kuuluvat Ruotsille tai Venäjälle. Niihin on turha nojata.

Ja vaikka yrittäisi väittää, että olemme olleet täällä pitkään ja sillä perusteella Suomi kuuluu suomalaisille, luonnontiede ei tue näkemystä. Planeettamme on ollut olemassa 4,5 miljardia vuotta ja Suomen valtio vuosisadan. Kosmisessa aikaskaalassa Suomi on äärimmäisen lyhyt ja ohimenevä ilmiö.

Mutta vaikka jollain keinolla pystyisikin todistamaan että tämä soinen metsäpläntti galaksin reunalla sattuisi kuulumaan juuri suomalaisille, törmätään uuteen ongelmaan: kuka on suomalainen? Suomessa syntynyt? Suomea puhuva? Suomeen integroitunut?

Vastaus tähän on tavallisesti se, että suomalaisia ovat kaikki, jotka elävät suomalaisessa kulttuurissa ja ovat omaksuneet suomalaiset arvot. Mutta lähdepä niitä määrittelemään! Cheekin ja Pää kii -bändin keikoilla tuskin käy kauheasti samaa porukkaa, silti molemmat edustavat suomalaista kulttuuria.

Yhtä mahdotonta on määritellä suomalaisia arvoja: osalle suomalaisuutta edustaa korpikonservatiivisuus, osalle taas liberaali kalliolainen kaupunkikulttuuri.

Suomalaisuutta kuvittelevan mielessä saattaa häilyä jonkinlainen essentialistinen prototyyppisuomalainen, jonka piirteet ja arvot löytyvät kaikista fennoista. Sellaista ei tosielämässä kuitenkaan tapaa, joten sellaisen olemassaololla on turha perustella mitään politiikkaa tai tekoja.

Vaikka nationalistiselle ajattelutavalle on vaikea löytää mitään perustetta, pakolaiskriisin myllerryksessä ja ilmastokriisin uhatessa siihen tunnutaan tarttuvan entistä hanakammin.

Se on ymmärrettävää. Nationalistinen me vastaan muut -ajattelu on lujittanut kansakuntaa uhkia vastaan ennenkin, esimerkiksi talvisodassa. Nyt tilanne on kuitenkin ratkaisevasti erilainen.

Ensimmäistä kertaa ihmislajin historiassa olemme globaalin haasteen edessä. Maapallon resurssit käyvät vuosi vuodelta ohuemmiksi, lajien sukupuuttoaalto uhkaa ja ilmastonmuutos etenee kovaa kyytiä. Ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan koko planeettaa koskevaa ajattelua, ei nurkkakuntaista ”me ensin ja muut sitten”-jurottamista. Suomi suomalaisille -ajattelulla ei ratkaista yhtä ainutta ongelmaa. Sillä vain luodaan vaarallista illuusiota siitä, että hoitamalla pienen maapläntin asiat pienen kansan eduksi jotenkin estetään katastrofi, joka voi tuhota koko lajimme sukupuuttoon.

Ei estetä. Mitenkään.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Voi pettymysten pettymys!

Miksi emme uskalla puhua pettymyksistä ja epäonnistumisista?

Pettymykset ja epäonnistumiset ovat meidän jokaisen arkipäivää. Rankan opiskelun jälkeen tentti ei menekään läpi, tavoiteltu paikka ainejärjestössä tai killassa jää saavuttamatta tai haettu työpaikka (tai opiskelupaikka) ei tärppääkään omalle kohdalle.

Jokainen meistä tavoittelee joskus jotain sellaista, joka jääkin lopulta saavuttamatta. Vai oletko tavannut ihmistä, joka ei ole koskaan epäonnistunut? Minä en ole, enkä haluakaan tavata.

Epäonnistumiset ja tappion kokemukset kasvattavat ihmistä. Omat epäonnistumiseni ovat aina saaneet minut miettimään, mikä prosessissa meni pieleen, mitä olisin voinut tehdä paremmin ja miten aion toimia jatkossa. Myös maailman huiput epäonnistuvat. Ei urheilijasta tule olympiavoittajaa ilman riipaisevia tappioita, eikä bändistä tule maailmanlaajuisesti suosittua ilman vuosien harjoittelua ahtaassa autotallissa tai homeisessa kellarissa. Epäonnistumisista oppii, tapahtuivatpa ne sitten ihmissuhteissa tai työ- ja opiskeluelämässä.

Eino Leinon juomalaulun mukaan sprii on vastaus pettymyksestä toipumiseen ja uuden suunnan löytämiseen. Tämä on ehkä jopa surullisen suomalainen tapa käsitellä erilaisia pettymyksiä, ja myös monet meistä turvautuvat väliaikaisesti pulloon lohdutuksena. Miksi emme uskalla puhua pettymyksistä ja epäonnistumisista? Vallitseeko meidän suomalaisten, ja etenkin meidän korkeakoulutettujen nuorten, keskuudessa pelko siitä, että muut tuomitsevat meidät epäonnistumistemme perusteella?

Pettymyksestä, häviöstä ja epäonnistumisesta vaietaan sen sijaan, että ne nostettaisiin esiin ja kerrottaisiin, miten ne ovat kasvattaneet ja opettaneet meitä. Myös Kummelin klassikko neuvoo: jos oikeen mokaa, sun täytyy dokaa.

Sen sijaan, että hukuttaisimme pettymyksen tunteet pulloon, meidän tulisi nostaa ne puheeksi. Elämme kulttuurissa, jossa menestystä ja tietämystä arvostetaan paljon, usein myös jopa melko turhan nippelitiedon hallintaa. Tällaisessa kulttuurissa myös omien vajavaisuuksien ja epäonnistumisten myöntämistä karsastetaan. Arvelen kuitenkin, että ihminen joka ei ole koskaan epäonnistunut tai sitä itselleen myöntänyt, ei ole paljoa itsestään tai muusta maailmasta oppinut.

Joten, jos jäit ilman haluamaasi paikkaa kiltasi hallituksessa, et päässyt kurssin päättötenttiä läpi tai et saanut sitä työpaikkaa, johon hakemuksesi lähetit, älä huoli. Saat pian yrittää uudestaan yhtä kokemusta rikkaampana ja olet oppinut edellisestä kerrasta. Kokemus on tehnyt sinut vahvemmaksi ja viisaammaksi, joten uusiin haasteisiin tarttuminen on toivottavasti entistä helpompaa. Yrittäminen ei siis koskaan ole turhaa: mielestäni siitä on joskus enemmän hyötyä kuin itse lopputuloksesta.

Puhutaan epäonnistumisistamme – todetaan, että tulipas tehtyä oikea tollon työ – ja nautitaan niistä kokemuksista.

Siiri Nousiainen

Siiri Nousiainen toimi vuonna 2015 OYY:n hallituksen puheenjohtajana. Mokailee, eikä pelkää myöntää sitä. Twitter @SiiriNousiainen.

Lue lisää: