Väikkäri – Pesti hulluuteen?

Eräs tuttavistani kuvasi väitöskirjaprosessiaan pitkäksi ihmissuhteeksi narsistin kanssa. Yksi teki omansa kuin ohimennen työn lomassa. Joku sai tehdä työnsä turvallisesti neljän vuoden kokonaisrahoituksella, toinen kitkutteli stressin kourissa puolen vuoden rahoituspätkissä. Tasapainottelen kahden vaiheilla: olisiko yliopistoon palaaminen ihaninta vai sittenkin hulluinta, mitä voi tehdä, kysyy Kaisa Vainio.

Valmistumisesta alkaa olla reilu vuosi aikaa. Ikätoverit ja opiskelukaverit raportoivat menneensä elämässä eteenpäin. Osa on tehnyt väitöskirjan, osa lapsen, jotkut aikaansaavimmat jo molemmat – tai useita.

Lapsen hankkiminen ei ole käynyt mielessäkään, mutta yliopistoon palaaminen houkuttelee.

Tasapainottelen kahden vaiheilla: onko yliopistoon palaaminen ihaninta vai hulluinta, mitä voi tehdä?

 

Olen keskustellut tohtorituttavien kanssa mietteistäni koskien väitöskirjan aloittamista. Usein olen saanut vastaukseksi saman kysymyksen: “Mutta etkö ole ajatellut hankkia lapsia?”

Liekö niin, että lapsen ja väitöskirjan tekemisessä on paljon samaa? Molempiin kai ajaa jonkinlainen idealistinen ajatus siitä, että voimme tehdä jotain tärkeää, kehittyä ihmisenä, jättää jälkemme maailmaan.

Helsingin Sanomien (15.1.2018) mukaan tohtoriopintojen suosio on kaksinkertaistunut 15 vuodessa. Aiemmin väitöskirjan teki vain harva, monelle se oli eläkeprojekti.

Väitöskirjan asema on muuttunut tohtorintutkintojen määrän kasvun myötä: nyt joillain aloilla väitöskirja on ennemminkin henkilökohtainen meriitti kuin työllistymistä edistävä urapolku.

“Taloudellisesti tai edes uran kannalta siitä ei ole yhtään mitään iloa, ellei sitten halua tutkijaksi hinnalla millä hyvänsä. Enimmäkseen saa itte maksaa, että pääsee tekemään yliopiston hyväksi tutkimusta”, kertoi väitöskirjan kesken jättänyt ja alaa vaihtanut kielitieteilijä.

Moni kuitenkin hakeutuu tutkimuksen pariin. Myönnän itsekin, olisi upeaa olla tutkija! Olisi mielenkiintoista tuottaa uutta tietoa, tulla todelliseksi asiantuntijaksi jossain asiassa. Kai tohtorinarvo antaisi myös lisää uskottavuutta ja kykyä asiantuntijatyöhön? 

Parasta olisi tietenkin vapaus tehdä työtä siten kuin itse haluaa – vaikka keskellä yötä jos siltä tuntuu! Uskon myös vakaasti siihen, että tutkijana voi olla mukana parantamassa maailmaa. 

Mutta millainen juuri minun väitöskirjaprosessini sitten olisi? Liian ruusuisten kuvien välttämiseksi kannattaa kysyä oman alan tutkijoilta totuutta siitä, mitä tohtoriopinnot ja tutkijan työ alallasi oikeasti ovat.

“Kokemukseni mukaan vauva-aikana nukkuu paremmin kuin väitöskirjaa tehdessä”, kommentoi pienen lapsen äiti.

Eräs tuttavista taas kuvasi väitöskirjaprosessiaan pitkäksi ihmissuhteeksi narsistin kanssa. Yksi teki omansa kuin ohimennen työn lomassa. Joku sai tehdä työnsä turvallisesti neljän vuoden kokonaisrahoituksella, toinen kitkutteli stressin kourissa puolen vuoden rahoituspätkissä.

Tarinat ovat erilaisia, mutta harva rohkaisee seuraamaan esimerkkiään. Sen sijaan saan kuulla kauhukertomuksia tutkijoiden palkkakuopasta, vaikeasta rahoituskilpailusta omia kollegoja vastaan, epävarmuudesta, yksinäisyydestä ja sosiaalisten ja taloudellisten turvaverkkojen puutteesta. Listalle kuuluvat myös burn-out, avioero, masennus ja laitoshoito.

Varoituslista onkin niin pitkä, että näyttäisi aiheelliselta laatia varoituslista (tai kirja) tohtoriopintoja suunnittelevalle.

 

Mutta entä se tutkimisen ilo? Palava kiinnostus aiheeseen, tieteeseen, se onni, kun näet oman työsi kypsyvän?

Monelle väitöskirja näyttää olevan paljon enemmän kuin projekti, työ tai tehtävä. Siihen suhtaudutaan omistautuen, intohimolla.

Parhaimmillaan väitöskirjan tekeminen on tosi kivaa, ja silloin tuntuu, että nämä voivat ehkä olla parhaita vuosia työuralla, vastaavaa vapautta ei ehkä enää koskaan tule eteen”, intoili viime vuonna kirjallisuuden väitöskirjansa aloittanut tohtorikoulutettava.

Mietin maailmaa, jossa innostuneet tutkijat käyvät tieteellistä debattia kansainvälisissä kongresseissa. Ja sitten saa uppoutua tutkimuksen kiemuroihin ylhäisessä yksinäisyydessä. Ihanaa!

“Moni nuori idealisti ajattelee, että tekee väitöskirjan millä vain ehdoilla ihan rakkaudesta tieteeseen, mutta siinä nyt ei ole mitään järkeä”, muistuttaa väitöskirjansa kaksi vuotta sitten valmiiksi kirjoittanut tohtori.

Väitöskirjaan kannattaisi siis suhtautua niin kuin mihin tahansa työhön – työhön jossa on työajat, aikataulut ja kohtuus. Yliopistomaailmasta kantautuvat kaiut kuitenkin paljastavat, että kohtuus on kadonnut kauan sitten. Odotukset ja vaatimukset yhdistettynä olemattomiin puitteisiin uuvuttavat, väsyttävät, tuntuvat kovilta. Harva saa kirjoittaa työnsä rauhassa valmiiksi.

Raskaalta kuulostaa. Ja mitä jos kyllästyy kesken matkan?

“Kannattaa myös hyväksyä se, että toisilla motivaatio kestää korkealla läpi prosessin, ja toisilla se voi muuttua vuosien varrella, ja sekin on ihan ok – itseä ei kannata syyllistää jos tutkimus ei aina ja koko ajan innosta. Väikkäri on vain työtä siinä missä muukin työ – ja harva työ jaksaa innostaa ihan koko ajan sataprosenttisesti”, kertoi eräs omaa motivaatiotaan pitkään etsinyt tohtoriopiskelija.

Hälyttävää on, että iso osa tutkijoista ottaa hatkat yliopistolta, joko kesken väitöskirjan tai sen valmistuttua. Osa menee työttömyyskortistoon, osa koulun penkille ja osa mihin tahansa normaaleihin palkkatöihin. Nämähän ovat niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet puurtaa koko koulutustaipaleensa ahkerina ja parhain arvosanoin. Miten tässä näin kävi?

Väitöskirjapolulle lähtiessä kannattaa pohtia, miksi tahtoo käyttää vuosia näin hullulla tavalla. Ja mitä aikoo väitöskirjan jälkeen?

Jos tosissaan haluaa tutkijan uralle, väitöskirja on välttämätön, neuvoo valintaansa tyytyväinen tutkijatohtori.

Kyllä mä nyt varmaan oisin tän polun valinnu, mutta enpähän vaan tienny etukäteen, mitä se sisältää”, hän kertoi viitaten tutkijan pätkärahoituksiin ja työttömyysjaksoihin.

 

Tutkijan tie on haluttu, mutta epävarma. Vakaata elämää kaipaavalle tätä tietä ei suositella.

Kaikille ei riitä töitä yliopistolla, eivätkä kaikki eivät niitä edes tavoittele: iso osa tohtoreista työllistyy muualle kuin yliopistolle.

Sain neuvon, että väitöskirjan ohessa kannattaa jo suunnitella plan B:tä ja C:tä jos tutkijanura ei urkene, kannattaa olla taskussa jo joku muu osaamisala.

Hienolta kuulostavasta tutkinnosta ei siis välttämättä jää paljoa käteen.

“Tiedostan, että jos päätän väitöksen jälkeen palata pysyvästi Suomeen, ainoa hyöty tästä tutkinnosta saattaa olla henkinen rikkaus ja uudet kokemukset, joita humanisti tietysti arvostaa“, sanoi väitöskirjatutkija, joka lähti ulkomaiseen yliopistoon kun Suomesta ei löytynyt töitä tai tutkimusrahoitusta.

“Vois sanoa että omaan tutkimukseen pitää rakastua, että sitä jaksaa tehdä, mutta pitää olla realisti. Siitä ei välttämättä jää käteen kuin jännetupentulehdus ja muutama mukava muisto”, kertoi puolestaan eräs entinen tohtoriopiskelija.

 

Onko järkee vai ei? Onko järkee vai ei? Onko tässä väikkärissä mitään järkee?

Tarkemmin ku aattelee käy päätä särkee – lauloi Sleepy Sleepers synnyinvuosikymmenelläni kahdeksankymmentäluvulla, väikkärin sijaan kylläkin elämästä.

Onko siis niin että vain hullu tarttuu väikkäriin? Ainakaan varoitukset eivät tunnu lannistavan intomielisiä tutkijanalkuja.

Tähän oman alani tohtorin kommenttiin yhtyi moni muukin:

“Voin toki kertoa kokemuksia, mutta vaikutus lienee yhtä vähäinen kuin ex-narkkarin neuvoilla. Ne jotka ovat päättäneet aloittaa, tekevät sen joka tapauksessa.”

 

*Kolumnia varten 14 tohtoria ja tohtoriopiskelijaa eri aloilta vastasi otsikon kysymykseen.

Kaisa Vainio

Syksyllä 2016 filosofian maisteriksi valmistunut kulttuuriantropologi, Venäjä-asiantuntija, museotäti, projektiosaaja ja toimittaja. Kymmenen vuotta kestänyt opintopolku on ollut pitkä ja kiemurainen. Tuloksena on monialaosaaja – vai sittenkin ”huuhaahumanisti”? Twitter: @KaisaK_Vainio

Lue lisää:

Makujen maailmassa

Brasilialaisessa keittiössä seura on vähintään yhtä tärkeää kuin ruoka.

TEKSTI Heidi Hahtola

KUVAT Elina Korpi

Ekologian jatko-opiskelija Mariana Rocha tekee brownie-taikinan tottunein ottein. Mittoja tai ohjeita ei tarvita, sillä hän leipoo lähes viikoittain. Taidon hän oppi kotimaassaan Brasiliassa seuratessaan leipomon omistavan äitinsä työskentelyä.

Ruoka on tärkeä osa brasilialaista kulttuuria. Perheet ja ystävät kokoontuvat usein esimerkiksi grillaamaan yhdessä.

”On olemassa sanonta: jos paikalla on enemmän kuin yksi brasilialainen, paikalla on myös ääntä ja ruokaa”, Rocha nauraa.

Brasilia on suuri maa, minkä ansiosta sen ruokakulttuuri on hyvin moninainen. Ajan saatossa vaikutteita on tullut myös muulta, kuten Portugalista ja muista Euroopan maista sekä Lähi-idästä. Afrikasta tuotujen orjien perintöä on esimerkiksi feijoada, eräs tyypillisimmistä brasilialaisista ruokalajeista.

”Feijoada tarkoittaa kirjaimellisesti suurta määrää papuja. Pavuista tehtyyn pataan laitetaan perinteisesti myös possun korvia, häntiä ja sorkkia, sillä orjat eivät saaneet käyttää parempia ruhon osia”, Rocha kertoo.

Suomessa Rocha tekee kotimaansa ruokia harvakseltaan, sillä hän haluaa kokeilla erilaisia makuja ja reseptejä.

”Nautin muille kokkaamisesta. En ehkä tee tyypillistä brasilialaista ruokaa, mutta kokkaan kuin brasilialainen”, hän hymyilee.

Ruuan arvostaminen tärkeää

Eliöiden ja ympäristön suhdetta tutkiva Rocha toteaa, että luonnossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin myös ruuantuotannossa. Brasiliassa naudanlihankasvatuksen vuoksi on tuhottu paljon sademetsää.

”Lihankasvatus on tuottoisaa, mutta ongelma on, että ihmiset eivät tiedä tuotannon taustoja. Metsiä hakataan ja isoilla alueilla kasvatetaan ruokaa karjalle ihmisten sijaan”, hän kertoo.

Brasiliassa esiintyy edelleen aliravitsemusta, sillä tuloerot ovat suuria ja myös maaperän kuivuus asettaa haasteita ruuantuotannolle.

”Tästä syystä ruuan arvostaminen on minulle tärkeää, samoin erilaisten raaka-aineiden hyödyntäminen. Monien kasvien kuoret ja vihreät osat heitetään pois, vaikka niissä olisi eniten vitamiineja. Esimerkiksi ananaksen kuorista voi tehdä mehua”, Rocha mainitsee.

Peruna vaati totuttelua

Rocha saapui opiskelemaan Suomeen 1,5 vuotta sitten. Hän myöntää, että paikalliseen ruokakulttuuriin tottuminen otti aikansa. Miedot maut ja varsinkin perunan runsas käyttö tuntuivat alkuun oudolta.

”Brasiliassa käytetään perunan sijaan maniokkia, mutta olen oppinut arvostamaan perunaakin. Nykyään perunamuusi ja poronkäristys on suomalainen suosikkiruokani.”

Rocha kiittelee, että Suomessa on monipuolisesti saatavalla erilaisia aineksia, kuten sieniä. Hän on ihastunut myös puolukkaan, joka oli hänelle aivan uusi maku.

Kotimaastaan hän toisi Suomeen pidemmät lounaat.

”Brasiliassa lounastauko saattaa kestää jopa kaksi tuntia. Ihmiset ehtivät nauttia ruuasta rauhassa ja keskustella perheensä tai ystäviensä kanssa, levähtääkin hieman. Meille lounas on päivän tärkein hetki”, Rocha toteaa.

Heidi Hahtola

Tiedeviestinnän opiskelija ja freelancer, joka kurkottaa usein oman käsityskykynsä ulkopuolelle.

Lue lisää: