”Kuolema ei tarkoita sitä, että unohtuu” –Kuolemapositiivisuus haluaa muuttaa asenteita

Kuolema koettaa meille jokaiselle. Silti aihetta ympäröi pelko ja epämukavuus. Miksi kuolemasta puhuminen pelottaa ja voisiko siihen oppia suhtautumaan luonnollisemmin?

TEKSTI Anna-Sofia Tastula

KUVAT Anniina Kuha

Kaikilla se on edessä, kuolema. Näin toteaa Oulun evankelis-luterilaisen seurakunnan tuomiorovasti Satu Saarinen.

Samaa sanoo vanha uhkaava latinankielinen sananlasku: memento mori, joka tarkoittaa muista, että sinunkin on kuoltava.

Työnsä takia kuoleman kanssa tekemisissä oleva Saarinen sanoo, että kuolemaa ei nähdä elämään kuuluvana tapahtumana. Sen sijaan se koetaan kaiken loppuna – minuuden katoamisena. Hänen mukaansa lohdutus tulisi siitä, jos näkisimme kuolemisen luonnollisesti, esimerkiksi tyhjyyteen raukeamisena tai uutena alkuna. Se ei kuitenkaan ole helppoa.

“Kuolemassa on kyse luopumisesta, luovuttamisesta ja erosta rakkaista ihmisistä. Nämä ovat elämän varjoja, jotka haluamme työntää tavoittamattomiin, tuota tuonnemmaksi tulevaan”, kertoo Oulun evankelis-luterilaisen seurakuntien johtava sairaalapastori Juha Kyllönen.

Hänen mukaansa rajallisuuden kohtaaminen on vaikeaa mutta samalla tärkeää.

“Kun olemme tiedostaneet ja hyväksyneet oman rajallisuutemme, oman kuolevaisuutemme, voimme elää omaa elämäämme täydemmin ja rohkeammin”, Kyllönen sanoo.

Kuoleman näkeminen lohduttavassa valossa on hankalaa, koska kuolema on meille tuntematonta. Suomen arkeologisen seuran puheenjohtaja ja Oulun yliopiston akatemiatutkija Sanna Lipkinin mukaan kuolema ei ole enää nykyään läsnä arjessa muun muassa siksi, että kuolevia ei enää hoideta kotona ja lapsikuolleisuus on laskenut huimasti.

“Vaikka ennenkin kuolleita surtiin ja heitä ikävöitiin, kuolema ehkä nähtiin luonnollisempana elämän jatkumona kuin mitä se tänään nähdään”, Lipkin sanoo.

”Kun olemme hyväksyneet oman kuolevaisuutemme, voimme elää omaa elämäämme täydemmin ja rohkeammin.

Kuoleman voimaa pelättiin ennenkin. Myöhäiskeskiajalla länsimaiset alkemistit innostuivat “elämän eliksiirin” ja “viisasten kiven” valmistamisesta, joiden uskottiin parantavan sairauksia ja tekevän ihmisestä kuolemattoman.

Luultiin, että henkisen alkemian avulla tietoisuus pystytään nostamaan korkeammalle tasolle, jolloin kuolevainen ja aineellinen ihminen välttää elämän päättymisen muuttumalla sielulliseksi ja kuolemattomaksi. Näin ihminen voi jatkaa elämäänsä ikuisesti, vaikka ei fyysisellä tasolla.

Alkemistit ovat joutuneet pettymään, sillä ihminen ei ole oppinut valmistamaan taikajuomaa, joka tekisi meistä kuolemattomia. Kuolemaa voidaan tietenkin yrittää viivyttää ehkäisemällä sairauksia hyvillä elämäntavoilla, kuten syömällä terveellisesti ja liikkumalla säännöllisesti. Sekään ei kuitenkaan auta tapaturman sattuessa, joten kuolemanpelko on aina läsnä.

“Matkaa omaan kuolemaan emme voi harjoitella. Vasta reaalinen tilanne näyttää meille sen, miltä meistä tuntuu juuri sillä hetkellä, elämän maalisuoralla”, Kyllönen muistuttaa.

Meidän olisi keskeistä kohdata kuoleman ajatus, käsitellä siihen liittyviä tunteita, hankkia tietoa ja jakaa järkytys muiden kanssa. Kuolema on väistämätön jokaisella, mutta sen kohdalla monet meistä tekevät väärin – me pakenemme, piiloudumme ja vaikenemme.

Kuolema on kuolevan ystävä

Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin, kuolemaan voi oppia suhtautumaan positiivisesti. Sitä edistämään syntyi kuolemapositiivisuusliike Euroopassa ja Yhdysvalloissa 2000-luvulla. Sen tavoitteena on tehdä kuolemasta helpommin lähestyttävä aihe ja vähentää kuolemaan liittyvää henkistä tuskaa ja pelkoa.

Liikkeen kannattajat tavoittelevat ars moriendia, eli ‘(oikean) kuolemisen taitoa’. Tällä tarkoitetaan niin sanotun hyvän kuoleman eli kuolevan omien arvojen ja toiveiden mukaisen sekä tietoisen ja valmistautuneen kuoleman tavoittelua. Kuolemapositiivisuuden tarkoituksena on myös helpottaa kuolevan irrottautumista elämästä ja lohduttaa surevia omaisia.

Suomen Kuolemantutkimuksen Seura ry:n puheenjohtaja ja sosiaalihistorian dosentti Ilona Pajarin mukaan kuolemapositiivisuus on kapinaliike kalliita hautajaisia ja kuoleman etäännyttämistä vastaan.

“Tähän liittyy kuoleman mystifioiminen ammattilaisen asiaksi ja se, että kuolemasta puhuminen olisi sopimatonta”, Pajari kuvailee.

Hänen mukaansa kuolemasta keskusteleminen ja tietoisuuden lisääminen voisivat muuttaa suhtautumista elämän päättymiseen luonnollisemmaksi.

“Ehkä kaikkien pitäisi tietää enemmän sekä fyysisestä kuolemasta, kuolemaan liittyvistä tunteista että kuolemanrituaaleista. Ennen vanhaan ei kaikki ollut paremmin, mutta hautajaiset osattiin järjestää vaikka käsipuolena unessa, sen verran usein niitä oli ja niissä käytiin. Erilaisista mielikuvista ja rituaalien uudistamisesta puhutaan vähemmän. Sitä kaipaisin ja sitä kuolemapositiivisuus pitkälti on”, Pajari sanoo.

Kuolemapositiivisuuden arvoihin kuuluu vahva eettisyys muun muassa tasa-arvo- ja ympäristöasioissa. Kuolemapositiivisuudessa tärkeintä on vainajan oma tahto, mutta mahdollisimman ekologista ruumiin hävittämistapaa suositaan. Suomessa hautaus on jo valmiiksi ympäristön kannalta hyvä valinta, mutta vielä voisi parantaa.

Ehkä kaikkien pitäisi tietää enemmän sekä fyysisestä kuolemasta, kuolemaan liittyvistä tunteista että kuolemanrituaaleista.

Kaikkein ympäristöystävällisin tapa hävittää ruumis olisi haudata se ilman arkkua ja antaa sen maatua. Tämä saattaa vaikuttaa karulta, mutta oikeastaan sen voi ajatella myös kauniina tapahtumana, jossa ihminen yhtyy luonnon kanssa.

Suomessa tällainen hautaus voidaan suorittaa tietyin ehdoin. Ilman arkkua voidaan haudata, mutta arkku joudutaan hankkimaan kuljetuksia varten hygieniasyistä esimerkiksi nestevuotojen estämiseksi säilytyksessä, kertoo Oulun evankelis-luterilaisen seurakunnan hautaustoimen päällikkö Tuomo Vuontisjärvi.

25 vuotta kuolemaa tutkineen Ilona Pajarin mukaan Suomessa kuolemapositiivisuus ei ole vielä kehittynyt varsinaiseksi liikkeeksi.

“Suomalainen kuolemankulttuuri ja hautausala ovat niin matalan profiilin asioita verrattuna joihinkin muihin maihin. Kuolemasta ollaan kyllä kiinnostuneita, mutta se on hieman eri asia”, Pajari kertoo.

Miten kuolemapositiivisuus toteutuu?

Kuolemapositiivisuutta voi harjoittaa yksinkertaisin mutta merkityksellisin teoin. Nämä jokainen voi tehdä oppiakseen lähestymään kuoleman ajatusta vähemmän pelottavana. ” Saattaa olla ’maaginen’ alitajuinen ajatus, että kuolemaa kutsutaan, kun siitä puhutaan.

Tärkeää on ottaa asiasta selvää. Ihmisten olisi hyvä olla tietoisia siitä, mitä kuolemassa biologisena ilmiönä oikein tapahtuu. Keskustelu kuolemasta ja siitä, mitä yksilö tahtoo ruumiilleen tehtävän kuoleman jälkeen voivat helpottaa pelkoa.

Ninnu Koskenalho kirjoittaa Antroblogissa, että kuolemapositiivisuusliikkeen kannattajat toivovat ihmisten voivan olla aktiivisia osallistujia omassa kuolemassaan. Tällä tarkoitetaan muun muassa läheisten hyvästelyä, asioiden järjestämistä, omien hautajaisten suunnittelua tai perheen arkea oman kuoleman jälkeen sekä kuolema rauhallisessa, itseään miellyttävässä ympäristössä.

Koskenalho kirjoittaa myös kuoleman doulista eli “kuoleman kätilöistä”. Doula toimii synnytystukihenkilönä, kuoleman kätilö taas kuolemisen tukihenkilönä. He tarjoavat kuolevalle erityisesti emotionaalista tukea ja läsnäoloa kuolinhetkellä.

Omien asioiden järjestämistä ei tarvitse odottaa elämän viimeisille sivuille asti. Voit aloittaa oman kuolinsiivouksesi vaikka heti! Oman kuolinsiivouksen tekeminen helpottaa omaisten työtä kuoleman jälkeen. Kuolinsiivousta voitaisiin verrata konmaritukseen, sillä se vähentää paljon kaikkea turhaa tavaraa ja antaa elämään lisää järjestystä.

“Kuolinsiivousta ei koskaan voi aloittaa liian aikaisin”, sanoo Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous (2018) -teoksen kirjailija ruotsalainen 86-vuotias Margareta Magnusson Ylen haastattelussa. Hän ei pidä kuolinsiivousta surullisena puuhana, sillä elämän on tarkoitus jatkua siivouksen jälkeenkin.

Kuolinsiivouksen sekä kuolin- ja hautaussuunnitelman tekeminen voi olla jopa terapeuttista. Sanna Lipkinin sanoista on hyvä aloittaa kuoleman lähestyminen vähemmän kammottavalta kannalta:

“Kuolema ei tarkoita sitä, että unohtuu. Jokaisen yksilön elämä on myös osa kollektiivista muistia, joka jatkuu osana tulevien sukupolvien kulttuuriperintöä.”

Käytännössä kuolemapositiivisuutta voi toteuttaa omien arvojen kautta. Et voi päättää, missä olosuhteissa synnyt, mutta voit vaikuttaa siihen, missä ympäristössä kuolet. Kuolemaan voi suhtautua tietoisesti sekä yrittää keskittyä elettyyn elämään sen sijaan, että odottaisi turtana sen päättymistä. Miksi et voisi järjestää juhlia läheistesi kanssa, jossa muistelette menneitä aikoja, itkette, nauratte ja ikävöitte yhdessä?

Saksalainen sosiologi Norbert Elias huomauttaa kirjassaan Kuolevien yksinäisyys (1982), että kuolevan olotilaan ei ole helppo samaistua. Hänen mukaansa toisen kuolema muistuttaa meitä omasta kuolevaisuudestamme. Tämän vuoksi haluamme paeta kuolevia, vaikka he tarvitsisivat meitä. Elias kirjoittaa:

“Pahinta on juuri tämä – vanhenevien ja kuolevien hiljainen eristäytyminen elävien yhteisöstä, läheisten ihmissuhteiden vähittäinen jäähtyminen, erottautuminen ihmisistä yleensä, kaikista niistä, jotka antoivat elämälle merkitystä ja turvallisuutta.”

Lipkin on samaa mieltä: ”Eihän ihmisen tulisi kokea yksinäisyyttä lähellä kuolemaansa.”

“Kuolema ei tarkoita sitä, että unohtuu. Jokaisen yksilön elämä on myös osa kollektiivista muistia, joka jatkuu osana tulevien sukupolvien kulttuuriperintöä.”

Kuolevilla on yhä läheisyydenkaipuu, ja he tarvitsevat kosketusta siinä missä elävätkin. Eivätkö meistä kaikki pelkää kuolevansa yksin?

Tuomiorovasti Satu Saarinen kannustaa ihmisiä puhumaan tuntemuksistaan avoimesti sekä läheisten että kuolevan itsensä kanssa. Saarisen mukaan epävarmuus ja omat tuskan tunteet vaikeuttavat kohtaamista kuolevan kanssa.

“Ääneen voidaan lausua koko tunneskaala, joka kuolemaan liittyy”, Saarinen sanoo.

Sairaalapastori Juha Kyllönen sanoo, että meidän ei tarvitsisi stressata puhumista kuolevan kanssa.

“Ihmisinä ajattelemme, että meillä ei ole riittävän viisasta sanottavaa kuolevalle. Nostamme rimaa tavoittamattomiin. Kuitenkaan kuoleva ei odota viisaita esitelmiä kuolinvuoteellaan”, Kyllönen huomauttaa.

Eihän tämä kuulosta lainkaan positiiviselta vaan ihan kamalalta, saatat ajatella. Eikö kuolemapositiivisuus olekaan kuoleman vastaanottamista hymy huulilla ja jalat valmiina tanssahtelemaan iäisen kukkaniityn kasteessa? Valitettavasti ei. Satu Saarisen mukaan kuolemapositiivisuus voi herättää hämmennystä, koska kukaan ei toivo omaa tai läheisen kuolemaa.

“Saattaa olla ‘maaginen’ alitajuinen ajatus, että kuolemaa kutsutaan, kun siitä puhutaan”, Saarinen sanoo. Kuolemapositiivisuuden ajatus voi olla myös tuskallinen, jos joku läheinen on juuri kuollut tai on itse sairastunut vakavasti. Kuolemasta puhuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kuolema tulisi nopeammin.

“Sureva ei saisi puhua ihan mitä mieleen juolahtaa ja kuolevan pitäisi olla arvokas ja rauhallinen, jos oikein tyhmästi asiaan suhtaudutaan”, Pajari kertoo.

Ei pidä pelätä sitä, että reaktio kuolemaa kohdatessa olisi jotenkin väärä. Ilona Pajari kertoo, että kuolemapositiivisuus ei tarkoita suhtautumista positiivisesti omaan tai läheisen mahdollisesti kivuliaaseen kuolemaan, vaan kuoleman hyväksymistä elämän tosiasiana.

“Ei kuolemasta tarvitse pitää, vaikka kuoleminen onkin pakollista”, Pajari huomauttaa. Siitä ei kuitenkaan kannata ottaa paineita.

“Kaikki eivät edelleenkään kestä edes mainintaa kuolemasta ja toisaalta toiset puhuvat luontevasti aiheesta. On lupa suhtautua rennosti ja tuttavallisesti kuolemaan, mutta kaikki eivät sitä pysty hyödyntämään,” hän lisää.

Kuolemapositiivisuus ei myöskään tarkoita surun hylkäämistä, vaan se on tapa suhtautua omaan ja muiden kuolemaan luonnollisena ilmiönä. Suru on yhtä tärkeä tunne kuin ilokin.

“Suru ei ole sairautta vaan mielen ja kehon reaktio siihen, mikä muuttaa elämän kulun uuteen suuntaan. Yhtä oikeaa tapaa surra ei ole olemassa. Tärkeintä on, että surun mukanaan tuomat tunteet eivät ole kiellettyjä. Surun tarkoitus on siirtää sureva ihminen uuteen elämänvaiheeseen, jossa hän opettelee tulemaan toimeen ilman rakasta kuollutta ihmistä”, sanoo Juha Kyllönen.

Kuolemapositiivisuudessa suru on siis sallittua. Kyse on elämänlaadusta, jota kuoleman muuttaminen tabuksi sekä jäykät ja vakiintuneet rituaalit heikentävät. Kuolemapositiivisuus on tunteiden vapautta ja elämästä iloitsemista.

Terveisiä haudan takaa

Kuolemanpelko ei ollut keskiajalla sen harvinaisempi ilmiö kuin tänä päivänä, mutta kuolema ei ollut niin piiloteltua, vaiettua ja vierasta. Keskiajalla joutenolo tai äänekkyys kuolleiden viimeisellä lepopaikalla ei ollut lainkaan paheksuttua – oikeastaan päinvastoin.

“[Keskiajalla] hautausmaa oli seurustelun, kokousten ja kaupankäynnin, jopa tanssin, teatterin ja uhkapelinkin paikka”, kirjoittaa Pekka Hakkarainen kokoomateoksessa Kun kaikki loppuu: kuolema historiassa (1999).

Yksi kuolemapositiivisuuden toiveista olisikin se, että hautausmaat vapautuisivat tiukasta, muodollisesta ja ankeasta ilmapiiristään. Vaikka tarkoituksena ei olekaan tehdä ympäristöstä uhkapeliluolaa tai vihannestoria, voisi hautausmaita harkita puistomaisempina alueina, joille voitaisiin kokoontua vaikka piknikille rakkaan haudan äärelle.

Ovatko ruokaileminen, leikkiminen tai laulaminen niin epäkunnioittavia tekoja? Norbert Eliaksen mukaan edellä mainittujen ajanviettotapojen kieltäminen kuolleiden läheisyydessä kunnioituksen puutteen vuoksi on oire “elävien puolitiedottomasta yrityksestä saada etäisyyttä kuolleisiin”. Ihmiset tekevät tahallaan eroa meidän ja kuolleiden välille, mikä entisestään lisää kuolemanpelkoa.

“Juhlallisuus, jolla hautajaiset ja haudat on ympäröity, ajatus, jonka mukaan haudan ympärillä tulee vallita hiljaisuus, että hautausmaalla tulee puhua kuiskaten, jotta ei häirittäisi kuolleiden rauhaa – kaikki nämä ovat itse asiassa elävien kuolleista erottautumisen muotoja, keinoja pitää heidän läheisyytensä aiheuttama uhkaava tunne loitolla”, Elias kirjoittaa.

Miksi kuolleet täytyy erottaa elävistä niin konkreettisilla teoilla? Kuolleissa nähdään vielä elävien piirteitä, ja he muistuttavat eläviä heistä itsestään ja heidän omasta katoavaisuudestaan. Karjalaiset ortodoksit uskoivat vainajalla olevan oikeus liikkua kotonaan elävien mailla vielä kuusi viikkoa kuolemansa jälkeen. Kuoleman kulttuurintutkija Laura Jetsu kertoo Ylen haastattelussa, että Karjalassa vainajalta ei suljettu ovia ja hänelle pidettiin tyhjää paikkaa ruokapöydässä. Kuuden viikon päästä vainajan tuli kiinnittyä tuonpuoleiseen lopullisesti.

Vainajien matkasta tuonpuoleiseen haluttiin ja halutaan yhä tehdä mahdollisimman mukava, varmuuden vuoksi. Tällä tavalla synnytetään kuitenkin pelkoa haudan pimeydestä ja koleudesta, ikään kuin kuolleina meillä olisi tietoisuus, jolla kärsiä siitä.

“On nykyisinkin ihan tavallista, että omaiset haluavat vainajalle puettavan villasukat. Olen kuullut perusteluista, ettei heidän varpaitaan palelisi tai muuten se vaan tuntuu lämmittävältä ajatukselta, vaikka vainaja lopulta tuhkattaisiin”, kertoo Sanna Lipkin. Ajatus on hellyyttävä, peräti lapsenmielinen, koska lapset saattavat usein pohtia, onko haudassa esimerkiksi yksinäistä.

Ilona Pajari muistuttaa, että kuoleman kestäminen ja sen traumatisoivien piirteiden lieventäminen ovat realistisia tavoitteita. Myös byrokratiasta kannattaa ottaa selvää.

“Kuolemapositiivisuus on ennen kaikkea kuoleman ajattelemista jo elämän aikana, jotta kuoleman kohtaaminen ei olisi niin vaikeaa ja kaupallisesti hyödynnettävissä”, Pajari sanoo.

Kohti uusia seikkailuja

Mitä tästä opimme? Tärkeimpinä varmaan sen, että kuolema on väistämätön meille kaikille emmekä me mahda sille mitään, sillä viisasten kivi ja elämän eliksiiri olivat pseudotieteellisiä floppeja.

Emme tiedä, mitä meille kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta meillä on valta päättää, mitä ruumiillemme tapahtuu. Meillä on oikeus puhua kuolemasta eikä puhuminen manaa sitä niskaamme. Saamme surra kuolemaa, saamme iloita elämästä ja juhlia elettyjä hetkiä kuoleman kynnyksellä. Meidän ei tarvitse sitoutua kuoleman muodollisuuteen ellemme halua. Meillä on oikeus olla kuolematta yksin.

Sairaalapastori Juha Kyllönen on työnsä puolesta jatkuvasti tekemisissä kuolevien kanssa. Hän on se, joka pitää huolta siitä, että kuolemaa ei tarvitse kohdata yksinään. Hän käyttää ilmaisua “kuoleman odotushuoneesta” työskennellessään kuoleman parissa sairaaloissa.

Kyllösen tehtävänä on kulkea kuolevan rinnalla ja kuunnella. Sairaalapapit ja hoitohenkilökunta rohkaisevat kuolevaa ja hänen omaisiaan puhumaan kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännön asioista.

“Huolta ja hätää jaetaan lähtijän kanssa, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä”, Kyllönen kertoo.

Kuolevan kanssa jutellaan tuntemuksista ja siitä, mitä pastori voi kuolevan hyväksi tehdä.

“Monesti ihminen kypsyy lähtöönsä. Ei hän koko aikaa jaksa puhua kuolemastaan. Toisinaan lähtijä sanoo tavatessamme, että puhutaan tänään kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta. Pelkojen ja hädän keskelle voi lopulta löytyä lähtörauha, jonka turvin lähtijä saa levollisesti painaa päänsä kuolemaan”, Kyllönen sanoo.

Kuolema ei ole koskaan tervetullut. Se satuttaa ja surettaa niin kuolevaa kuin kuolevan omaisiakin. Mutta asenteella on väliä, viimeisillä toiveilla on väliä ja ihmiselämällä on väliä. Kuolema on tuntematon mutta samaan aikaan uusi kokemus. Kuten Tylypahkan pitkäaikainen rehtori Albus Dumbledore viisaasti sanoi, että loppujen lopuksi, järjestäytyneelle ja levolliselle mielelle kuolema ei ole muuta kuin seuraava suuri seikkailu.

Anna-Sofia Tastula

Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.

Lue lisää:

Uskommeko enää edistykseen?

Länsimainen yhteiskunta on pitkään pohjautunut edistyksen ideaalille. Jo 1700-luvun valistusfilosofit näkivät ihmiskunnan tavoitteena täydellistymisen. 2000-luvun ilmastokriisi, sodat ja pandemia ovat kuitenkin asettaneet edistysuskon kriisiin, jota ei helposti ylitetä.

TEKSTI Petra Uusimaa

KUVAT Maiju Putkonen

Länsimaat ovat rakentaneet alttareita edistykselle jo satoja vuosia. Teknologia, luonnontieteiden kehitys ja elintason nousu ovat siivittäneet uskoa kaiken parantumiseen aina 1700-luvulta lähtien.

Filosofinen pohja edistykselle luotiin 1700-luvulla valistuksen aikana. Modernin tieteen synty on luonut uskoa siihen, että ihmiskunnan tulevaisuus on nykyisyyttä valoisampi.

Teknologian ja tieteen kehittymisestä tuli uusi “jumalallinen” suunnitelma, jota yhteiskunnan ajateltiin seuraavan suoraviivaisesti kohti kaiken täydellistymistä.

1900-luvun alun maailmansodat ja pitkään jatkunut kylmä sota romahduttivat edistysuskon hetkellisesti. Miten ihmiskunta voi parantua entisestään, kun pahuuden huippu on saavutettu?

Talouskasvu, hyvinvointivaltioiden ja teknologian kehitys kuitenkin antoivat edistysuskolle uudet siivet, ja kapitalismin ja teknologian riemusaatto on jatkunut yhteiskunnassa aina 2000-luvulle saakka.

Edistysuskon juuret

Historioitsija ja historian dosentti Jouko Jokisalo kirjoittaa kirjassa Historianfilosofia (2015) edistysuskon olevan 1700-luvulta lähtien yksi modernin yhteiskunnan historiallisen ja poliittisen ymmärryksen kiinnekohtia.

Teknologian ja tieteen kehittymisestä tuli uusi ”jumalallinen” suunnitelma.

Länsimainen yhteiskunta havittelee täydellisyyttä sekä yksityisellä että valtiollisella tasolla. Filosofi Immanuel Kant kirjoitti jo vuonna 1798: “Ihmissuku on aina edistynyt kohti parempaa ja tekee niin edelleenkin.”

Edistysusko koki kolahduksen maailmansotien jälkeen, mutta siitä tuli taas pian yksi keskeisimmistä länsimaiden ideaaleista. Filosofi Francis Fukuyama jopa totesi teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992), että kaikki historian kannalta merkittävä on jo tehty liberaalin demokratian voiton myötä.

2000-luvulle tultaessa alkoi edistysuskon rinnalle muodostua huolta nopean ja säätelemättömän muutoksen vaikutteista. Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit osoittivat aseteollisuuden kehityksen nurjan puolen ja kylmän sodan ase- ja ydinvoimateknologian kehitys jatkoi tätä kehityskulkua.

Ranskalainen valistusfilosofi Antoine de Condorcet kehitteli 1700-luvun lopussa edistykselle kolme keskeistä päämäärää: epätasa-arvoisuuden häviäminen, tasa-arvoisuuden lisääntyminen kansakuntien välillä sekä ihmiskunnan jatkuva täydellistyminen.

Immanuel Kant taas puhui pysyvän rauhantilan lisääntymisestä kansallisvaltioiden välillä ja mainitsi myös ideaalin maailmankansalaisuudesta.

Edistyksestä huolimatta ihmiset ympäri maailmaa kuolevat nälkään, sotivat ja joutuvat vainotuiksi seksuaalisuutensa ja uskontonsa takia. Onko edistysusko notkahtanut 2000-lukujen lukuisten kriisien, nälänhätien, sotien ja pandemian aikana?

Edistyksen kääntöpuoli

Ymmärtääksemme nykyajan edistysuskoon perustuvaa yhteiskuntaa on palattava ilmiön juurille.

Renessanssin ja uuden ajan alussa eurooppalainen yhteiskunta alkoi avautua ja laajeta sekä henkisesti että fyysisesti löytöretkien, siirtomaavalloitusten ja tieteen kehityksen myötä. Samalla luotiin usko edistykseen, joka johdattaa Eurooppaa kohti maailman kuninkuutta. Edistysusko olikin alusta asti hyvin eurooppakeskeinen ilmiö, jossa länsi-
maiset ideaalit edistyksestä olivat ainoa oikea suunta.

Charles Darwinin evoluutioteoria ja myöhemmin hänen ajattelustaan kehittynyt sosiaalidarwinismi olivat keskeisessä yhteiskuntaa.

Esimerkiksi filosofi John Stuart Millille alkuperäisväestöt olivat “barbaareita”, jotka täytyi alistaa “rautaisella kädellä” länsimaisen edistyksen alle. Kolonialistinen sotaisuus kuitenkin oli vastakkaista valistusajattelijoille, joista esimerkiksi Immanuel Kant piti sotaista sankaruutta ja tappamista “raakalaisen korkeana hyveenä”.

1800-luvulla länsimaista edistysuskoa käytettiin perustelemaan kansanmurhia. Kirjailija Joseph Conrad kirjoitti teoksessaan The Rescue (1920): “Jos alempien rotujen on hävittävä, se on hyvä asia, askel kohti yhteiskunnan täydellistymistä, mikä on kehityksen päämäärä.”

Edistyksen synkästä puolesta puhuivat Karl Marx ja Friedrich Engels Kommunistisessa manifestissa (1848). Porvarillinen yhteiskunta on edistynyt niin pitkälle, ettei se pysty enää hallitsemaan yhteiskunnan kehitystä ja edistyksen luomaa epätasa-arvoa. Marxin ja Engelsin “maanpäällinen paratiisi”, eli kommunistinen yhteiskunta, oli saavutettavissa vallankumouksella.

Vuoden 2020 tilanne maailmassa on hyvä esimerkki edistyksen rajoista, ja siksi länsimaalaisen ihmisen on kyseenalaistettava tarve jatkuvaan kasvuun, jota edistys siivittää.

“Kapitalistinen tuotanto kehittää siis yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja yhdistelmää vain siten, että se samalla vaurioittaa kaiken rik- kauden alkulähteet; maan ja työläiset”, kirjoittaa Marx.

Engels taas kirjoittaa Luonnon dialektiikassa (1875) ihmisen toiminnan muuttaneen luontoa niin peruuttamattomasti, että muutoksen seuraukset eivät ole enää ennustettavissa.

Engels kuitenkin suhtautui luonnontieteiden mahdollisuuksiin miltei yliopitimistisesti, nähden teknologisessa edistyksessä paljon mahdollisuuksia. Marx taas oli pessimistinen ihmiskunnan mahdollisuuksiin hallita edistystä ja teknologista kehitystä. Hän varoitti vuonna 1856 ihmiskunnan herättäneen eloon “sellaiset teollisuuden ja tieteen voimat, jollaista ihmiskunnan historian minään aikaisempana kautena ei ollut aavistustakaan.”

Mitä edistykselle kuuluu nyt?

Edistysusko on kärsinyt kolahduksen COVID-19 pandemian myötä. Pandemia on osoittanut länsimaisen edistyksen haurauden, kun näennäisesti täydellistynyt yhteiskunta ei kyennytkään torjumaan kansainvälistä kriisiä. Edistysusko on joutunut kriisiin, josta on hankala selvitä.

Jo ennen pandemiaa edistysusko oli kuitenkin matkalla kriisiin. Kapitalismin määrätön kasvu on johtanut luokka- ja varallisuuserojen kasvuun sekä länsimaissa että erityisesti kehitysmaissa. Toinen merkittävä haittavaikutus on ilmaston ylikuormittuminen ja siitä johtuva ilmastokriisi. Vuoden 2020 tilanne maailmassa on hyvä esimerkki edistyksen rajoista, ja siksi länsimaalaisen ihmisen on kyseenalaistettava tarve jatkuvaan kasvuun, jota edistys siivittää.

“Maailmanlopun povaajia on aina ollut, mutta meidän aikanamme väestöräjähdys, ilmastonmuutos ja joukkotuhoaseiden kehitys on antanut mahdollisuuden esittää tälle uskottavampia skenaarioita kuin vain jumalalliseen ilmoitukseen perustuvia”, kirjoittaa Erkki Tuomioja blogitekstissään.

Erkki Tuomioja osoittaa hyvin perinteisen edistysuskon kohtaamat rajoitteet modernissa maailmassa. Globalisaatio on johdattanut meidät tilanteeseen, jossa yksittäisen maan kriisi saattaa muuttua kansainväliseksi. Samaan aikaan edistyksen selittäminen yhtenä samansuuntaisena ja samankaltaisena muutoksena tuntuu vanhentuneelta.

Pystyykö edistysusko nousemaan kriisin yli vai tarvitseeko 2020-luvun maailma enää edistystä? 2000-luvulla syntynyt kritiikki luulisi herätelleen ihmisiä siinä määrin, että olemme tajunneet edistyksen rajat. Vaikka teknologia ja luonnontieteet ovat kehittyneet ja luoneet maailman, jota menneisyyden ihmiset eivät tunnistaisi, ihmisluonto ei ole täydellistynyt. Maailmassa on edelleen sotia, pandemioita ja nälänhätiä. Olemme vain luoneet uusia kriisejä, jotka korostavat edistyksen kääntö-
puolta.

Voivatko länsimaat selvitä ilman edistystä?

Millaisia sitten olisivat länsimaat ilman edistysuskoa? Ajatus tuntuu miltei utopistiselta, sillä länsimaiseen kapitalistiseen yhteiskuntaan kuuluu ajatus kasvusta ja kehityksestä. Edistysusko on sinällään jo utopistinen, sillä 2020-luvun ihminen ei ole missään määrin täydellisempi esimerkiksi keskiajan ihmiseen verrattuna.

Vaikka meillä on nykyaikainen teknologia, paremmat elinmahdollisuudet ja pidempi elämä, emme kuitenkaan ole yhtään sen viisaampia tai kehittyneempiä kuin menneisyyden ihminen.

Uskomme yhä siihen, että edistysusko takaa meidän hyvinvointimme ja onnellisen tulevaisuutemme.

Ihminen ei ole muuttunut yhtään rauhaa rakastavammaksi tai eettisesti paremmaksi; elämme edelleen maailmassa, jossa rasismi, sodat ja epätasa-arvo ovat läsnä siitäkin huolimatta että demokratia on yleistynyt ympäri maailmaa.

Edistysuskosta on tullut länsimainen “suuri kertomus”, aivan samankaltainen kuin Jumalan johdattava suunnitelma. Emme ehkä ajattele aikaa yhtä deterministisesti, mutta uskomme edelleen siihen, että edistysusko takaa meidän hyvinvointimme ja onnellisen tulevaisuutemme. Edistysuskon suuri tarina on kuitenkin hajoamassa, sillä sen olemassaolon tarpeellisuutta kyseenalaistetaan. Voimmeko kehittää teknologiaa ja tiedettä tavalla, joka ei kuormittaisi luontoa?

En usko, että edistysusko tulee poistumaan länsimaisen yhteiskunnan ideologiasta. Täydellisyyden tavoittelu on osa länsimaista ideaalia, vaikka on olemassa todisteita jo saduista ja mytologiasta siitä, ettei täydellisyyden tavoittelu johda hyvään tulokseen. Kreikkalaisessa mytologiassa Ikaros lentää keinotekoisilla siivillään liian lähelle aurinkoa ja lopulta hukkuu mereen pudotessaan liian korkealta.

Sama tilanne on edistysuskolla ja kehityksellä: yhteiskunta ei tule koskaan olemaan niin täydellinen, että edistys loppuisi. Sen sijaan, että pyrkisimme lopettamaan edistyksen tavoittelun, olisi järkevämpää muuttaa edistystä kestävämmäksi sekä ilmastolle, taloudelle että yksilölle. Jos lennämme Ikaroksen tapaan liian lähelle aurinkoa, se koituu kohtaloksemme.

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Pelasta sielumme humanisti

Humanisti osaa kysyä ikäviä kysymyksiä.

Nobel-palkittu intialainen filosofi Rabindranath Tagore piti vuonna 1917 Japanissa kuuluisan luennon. Hän varoitti kuulijoita länsimaisesta kilpailukulttuurista. Tagore havaitsi ihmisten suostuvan talous- ja valtakoneistojen hammasrattaiksi. Hän sanoi ihmisten tekevän asteittaista itsemurhaa näivettämällä sieluaan.

Mitähän mieltä Tagore olisi siitä, että melkein 100 vuotta myöhemmin Japani tunnetaan itsemurhistaan? Vauraassa Japanissa tehdään seitsemänneksi eniten itsemurhia maailmassa. Merkittävä syy itsemurhille on työttömyys. Ennenaikaisiin kuolemiin johtaa myös liika työ. Liikarasitus aiheuttaa sydänpysähdyksiä.

Japanin työkulttuuriin liittyvien kuolemien taustalla on kompleksinen sekoitus rituaali-itsemurhien pitkää traditiota ja kunniakulttuuria. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Tagore oli oikeilla jäljillä.
Tutkitaan filosofiaa pahaenteisten sanojen takana. Tagore laittoi merkille, että ihmiset hakevat lohtua ja iloa tavaroista. Hän pelkäsi, että ihmiset alkavat nähdä toisensa tavaroina. Tällöin ihminen ei kohtaa toista ajattelevana ja tuntevana oliona, vaan hyödyllisenä välineenä tai esteenä omille tavoitteille.

Miten estää tämä kehitys? Filosofi uskoi, että kriittinen ajattelu pelastaa moraalin turtumukselta. Hänen kasvatusfilosofiansa nojasi sokraattiseen menetelmään, jota hän sovelsi taideaineiden avulla. Humanismi on rakentunut samalle toisinajattelun vaatimukselle.

Voi Tagore, tästä sinä järkyttyisit. Helsingin Sanomat (23.9) uutisoi Japanin hallituksen halusta lakkauttaa humanistiset tiedekunnat yliopistoissa. Hallituksen mielestä teoreettinen opetus on vähintään muutettava käytännönläheiseksi tavalla, josta on suoraa hyötyä teollisuudelle.

Japanin hallitus pitää humanismia tuottamattomana höttönä eikä ole ajatuksineen yksin. Talouskasvuun ja innovaatioihin keskittyvä koulutuslinjaus valtaa alaa opintosuunnitelmista ympäri maailmaa. Yhdysvaltalainen filosofi ja Suomen Akatemian akateemikko Martha C. Nussbaum kutsuu ilmiötä hiljaiseksi kriisiksi. Nussbaumin mukaan se, että kansakunnat kasvatetaan tavoittelemaan lyhyen aikavälin hyötyä, vaarantaa koko demokraattisen järjestelmän.

Innovaatioita tarvitaan, mutta minkä kustannuksella?
Tagoren ja Nussbaumin huolille löytyy perusteita. Meillä on järjestelmä, joka pelastaa ihmisten sijasta pankit. Olemme harjaantuneet vaimentamaan omatuntomme vaate- ja ruokakaupoissa. Meillä on viimeaikoina pidetty normaalina keskustelua, jossa maahamme saapuneista ihmisistä puhutaan kuluina ja hyödykkeinä.

Jos ottaisimme aikamme moraalikriisit vakavasti, olisiko meillä veroparatiiseja? Sokrates vertasi itseään paarmaan, joka härnää ikävillä kysymyksillään mukavuudenhaluista kansakuntaa.
On selvää, että tarvitsemme edelleen humanisteja kysymään ikäviä kysymyksiä.

 

Kirjoituksen lähteenä on käytetty Martha C. Nussbaumin teosta Talouskasvua tärkeämpää (2010).

Eleonoora Riihinen

Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija. Twitter: @EleonooraRiihin

Lue lisää: