Rektumista kuulupi taas – Hevimpi reissu vei tekijänsä kansainvälisille vesille

Bändi nimeltä Impaled Rektum seikkailee jälleen valkokankailla. Pohjoisen pikkukylän metallibändin meille ja maailmalle esitelleestä Hevi reissusta tuli kulttileffa ennen kuin suuremmat yleisöt löysivät sen koronavuosina. Nyt bändin tarina jatkuu.

Kuinka moni suomalainen elokuva on saanut oman hampurilaisannoksen ravintolaan Japanissa? Yhdellä sellainen ainakin on: Hevi reissulla.

”Heavy Trip burger with bloody reindeer sauce”, Jukka Vidgren lukee ja näyttää kuvan, jonka hän ja Juuso Laatio ovat saaneet ravintolan menusta.

Iisalmelainen Vidgren ja oululainen Laatio ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet Hevi reissun sekä sen jatko-osan, Hevimmän reissun. Jos ensimmäiseen osaan herättiin kotimaassa viiveellä, syttyi kiinnostus sitä kohtaan ulkomailla aiemmin. Jatko-osaehdotuskin tuli tuottajilta Saksasta noin vuosi ensimmäisen elokuvan jälkeen.

”Se laittoi sellaiset raamit, että tämä ei luultavasti tapahdu niin paljon Suomessa kuin ensimmäinen elokuva”, Laatio kertoo.

Hevi reissun tapahtumat sijoittuvat pääosin Taivalkoskelle, mistä Impaled Rektum lähtee kohti keikkalavoja Norjaan. Jatko-osassa nähdään näitäkin maisemia, mutta valtaosa elokuvasta tapahtuu kauempana kotoa, Liettuassa ja Saksassa, missä kuvauksia on tehty myös Wacken Open Air -metallifestivaaleilla.

”Osa rahoituksesta tuli Saksasta ja siellä oli kiinnostusta. Sitä kautta saatiin aika luontevasti Wacken siihen. Jos ei mennä Norjaan, niin sitten mennään Wackeniin”, Vidgren jatkaa.

Jukka Vidgren (vas.) ja Juuso Laatio. Kuva: Nikita Sevcov

Tähdet kohdallaan

Puhuttu kieli on vaihtunut suomesta pääosin englanniksi, mikä myös tuo elokuvalle kansainvälisempää tuntua. Laatio kuitenkin toteaa, että englanti tuli mukaan orgaanisesti; elokuvassa on mukana vähän suomalaisia ja muiden hahmojen kanssa on pakko puhua jotakin.

”Siihen ei lähdetty missään vaiheessa, että bändin pojat olisivat puhuneet keskenään englantia”, Vidgren sanoo.

Bändin jäsenten näyttelijät saivat puhua englantia muille, mutta keskenään oli puhuttava jälleen pohjoisen murteilla. Impaled Rektumin laulajan Turon roolissa nähtävä helsinkiläinen Johannes Holopainen on tehnyt Hevi reissun ja Hevimmän reissun välissä muitakin murrerooleja, joten puhetapaan piti tehdä päivitysprosessi.


”Taivalkosken murteessa on tiettyjä ominaispiirteitä, joista halusin pitää kiinni. Sitä käytiin yhdessä läpi siinä vaiheessa, kun luettiin käsikirjoitusta. Mutta kyllä se murre sieltä tuli, täytyi vain sen verran käydä tarkistusta läpi, että voi vain antaa palaa”, hän kertoo.

”On makeeta päästä näyttelemään useammalla eri kielellä”, Holopainen sanoo elokuvan pääkieleen liittyen.

Oma kansainvälinen mausteensa on jatko-osassa nähtävä japanilainen metallia ja J-poppia musiikissaan yhdistelevä Babymetal. Bändi kirjoitettiin elokuvaan jo alkuvaiheessa ilman mitään takeita siitä, että heidät todella saataisiin mukaan – kyse kun ei ole mistään pienestä bändistä. Ohjaaja-käsikirjoittajat antavat kiitosta linjatuottajilleen Pauliina Piipposelle ja Pauliina Mausille.

”Voin kuvitella, ettei ole kauhean helppo saada tuon mittaluokan bändiä kiinni”, Laatio sanoo.

”Olihan se ihan valtava tuotannollinen ponnistus, koska Babymetalilla oli kolme päivää, että he eivät olleet jollain maailmankiertueella. Tulivat sitten viettämään sen ajan meidän kuvauksiin”, Vidgren paljastaa.

”Kyllä siinä oli tähdet kohdallaan, että tämä onnistui”, hän lisää.

Johannes Holopainen Hevimmässä reissussa. Kuva: Nikita Sevcov

Kompromisseja ja heittäytymistä

Elokuvien tekeminen ei ole mitään lastenleikkiä. Käsikirjoitusprosessi ottaa aikansa, ja Hevimmästä reissustakin on ollut monta versiota ennen kuin lopullinen käsikirjoitus valmistui. Kuvauksissa tilanteet voivat muuttua esimerkiksi haastavien kuvausolosuhteiden vuoksi ja omat kiemuransa on rahoitus- ja aikataulukuvioissa.

Kyky joustaa ja tehdä kompromisseja on tarpeen, mutta elokuvassa Xytrax (Max Ovaska) toteaa, että ”Kompromissit on amatööreille.” Miten paljon tekijät itse joutuivat tekemään kompromisseja?

”Vitusti”, Laatio sanoo ja nauraa.

”Sitähän se on.”

Vidgren myötäilee ja toteaa, että osa kompromisseista voi johtua budjetillisista syistä, osa on rytmityksellisiä juttuja.

”Näyttelijäkin voi sairastua ja sitten meillä on vähemmän aikaa tehdä joku kohtaus ja on pakko tehdä erilaisia kompromisseja sen asian suhteen”, hän lisää.

Jokainen näyttelijä harjoittelee ja valmistautuu rooleihinsa omalla tavallaan sen mukaan, mitä rooli ja projekti vaatii. Heittäytymistäkin tarvitaan.

”Tässä oli sellaista, että hotellihuoneessa käytinköhän haarukkaa tai jotain mikrofonina ja peilin edessä vedin kaikkia laulujuttuja ja heittäydyin siihen leikkiin”, Holopainen muistelee.

Max Ovaska Hevimmässä reissussa. Kuva: Nikita Sevcov

Hevi, Hevimpi, Hevein?

Musiikki on tietysti isossa osassa Hevimpää reissua. Holopainen pääsee elokuvassa laulamaan niin puhtailla vokalisoinneilla kuin a cappellana metallimusiikille ominaisella örinätyylillä, johon hänellä oli valmentaja apunaan.

Elokuvan örinälauluissa kuullaan myös oululaisen Mors Subitan entistä laulajaa Eemeli Boddea, joka tänä syksynä siirtyi puolalaisen Decapitatedin keulille. Elokuvan musiikkeja on ollut tekemässä Mors Subitan Mika Lammassaari, joka on ohjaaja-käsikirjoittajien tapaan Oulun ammattikorkeakoulun kasvatti.

”Tämä on ihan meidän kouluporukalla tehty”, Laatio heittää ja he Vidgrenin kanssa lähettävät terveisiä opettajille Oamkin suuntaan.

Oulu on tullut hyvin tutuksi myös Holopaiselle, joka on muiden rooliensa myötä viettänyt kaupungissa paljon aikaa. Hän sanoo, että Oulusta on tullut hänelle läheinen.

”Olen viettäny Oulussa varmaan Helsingin jälkeen eniten aikaa suomalaisista kaupungeista. Aina, kun Ouluun tulee, niin on semmoinen ‘Okei jes, taas täällä’”, näyttelijä fiilistelee. 

Hevi reissun lopussa Holopaisen Turo toteaa, että Rektumista kuuluupi vielä. Hevimpi reissu osoitti, että se ei ollut mitään sanahelinää, mutta entäs Hevein reissu – kuuluuko Rektumista enää?

Holopainen sanoo, että kolmannen osan tekeminen on hänen suuri toive ja mieli alkaa nopeasti kehittää kaikenlaisia käsikirjoitusideoita.

”Mutta Jukka ja Juuso ovat tämän homman vanhemmat, niin se on heidän pallo.”

Vidgrenin mukaan he ovat parhaansa mukaan vältelleet antamasta mitään definitiivistä vastausta, eikä sellaista tule nytkään.

”Katellaan, katellaan”, kaksikko päättää.

HEVIMPI REISSU (HEAVIER TRIP)
  • Genre komedia
  • Ensi-ilta 11. lokakuuta 2024
  • Kesto 96 minuuttia
  • Ikäraja 12
  • Ohjaus ja käsikirjoitus Jukka Vidgren, Juuso Laatio
  • Pääosissa Johannes Holopainen, Samuli Jaskio, Chike Ohanwe, Max Ovaska, Anatole Taubman, Helén Vikstvedt

Miia Torro

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden toimitusharjoittelija. Tiedeviestinnän opiskelija, joka erästä kotimaista artistia siteeraten on aikuinen, mutta omalla tyylillä.

Lue lisää:

Remake – muuttuuko elokuvien uusintaversioissa mikään?

Klassikoiden uutuusversiot valtaavat valkokankaat vuosi toisensa jälkeen. Loppuvatko Hollywoodista ideat?

TEKSTI Anna-Kaisa Sitomaniemi

KUVAT Ville Paananen

Mulan (2020), Leijonakuningas (2019), Aladdin (2019), Dumbo (2019), Hellboy (2019), Charlien enkelit (2019) – viime aikojen elokuvauutuuksien lista on kuin aikamatka lähimenneisyyteen. Väistämättä herää ajatus: Eikö kukaan viitsi tehdä enää uutta? 

Tänäkään vuonna elokuvissa kävijä ei voi välttää uudelleenfilmatisointeja ja moneen kertaan kaluttujen tarinoiden jatko-osia. Disneyn Mulan (2020), klassikkokirjaan pohjautuvat Pikku naisia (2019) ja Eläintohtori Dolittle (2020) sekä toimintakomedia Bad Boys for Life (2020) joko toistavat tai jatkavat kaikki tuttuja kertomuksia. 

Vaikka vanhojen ideoiden kierrättämisellä ei ansaitsisi montaa tähteä elokuva-arvioissa, kiinnostavat uudelleenfilmatisoinnit katsojia. Suomen elokuvasäätiön mukaan viime vuoden katsotuimpien elokuvien kolmen kärkeen kiri Leijonakuningas ja Aladdin oli samalla listalla kymmenes.   

Raha ratkaisee

Varma yleisö on yksi syy uudelleenfilmatisointien suosiolle. Oulun yliopiston elokuvatutkimuksen lehtori Kimmo Laineen mukaan aiemmin suosituksi todettu aihe on pienempi riski kuin ihan uusi. 

“Tämä pätee niin kirjallisuus- ja sarjakuva-adaptaatioihin kuin uusintaversioihin, remakeihin. Syy voi olla myös tekijänoikeuksissa. Jos tuottaja omistaa oikeudet aiheeseen jo entuudestaan, ei yksittäisistä oikeuksista tarvitse maksaa erikseen.”

Valmiista tarinamaailmoista ammentaminen kannattaa myös taloudellisesti. Disney osti sarjakuvajätti Marvelin vuonna 2009 ja on tehnyt ostollaan voittoa jo yli 18 miljardia dollaria. Klassikkopiirrettyjen live action -versioilla Disney on ansainnut viimeisen kymmenen vuoden aikana yli 7 miljardia. 

Vaikka elokuvien uusintaversiot saavat kassakoneet kilahtelemaan, kriitikoilta heruu harvemmin kiitosta. 

“Kriitikko odottaa, että teos tarjoaa jotakin uutta ja ennenkokematonta. Mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi A Star Is Born sai alkuperäistä enemmän arvostusta osakseen”, Kimmo Laine perustelee.        

Tuttuus voi olla myös syy, miksi uusintaversioita mennään katsomaan yhä uudelleen, vaikka moni pettyisi niihin. Viime vuonna ilmestynyt Cats-musikaalielokuva pyrki ratsastamaan rakastetun klassikon maineella ja tunnetuilla näyttelijöillä, mutta se sai murska-arvioita ja floppasi katsojaluvuissa. 

Nostalgia vetoaa katsojaan 

Elokuvien uusintaversiot kiehtovat, sillä ne vetoavat menneen kaipuuseen. Tutkija Pirjo Kukkosen mukaan nostalgia, haikea koti-ikävä, on merkitysten muodostamisen väline. Se kytkeytyy esineisiin, musiikkiin ja kuviin, joiden avulla etsitään mennyttä maailmaa. Nostalgia luo illuusion: “ennen oli paremmin”. 

Kaipuun vallassa ihminen rakentaa muistoa omasta historiastaan. Kun kuulee Leijonakuninkaan tunnussävelmän, voi kokea palaavansa kotiin. Lämpö valtaa rintakehän ja jossain häivähtää kutkuttava vapauden tunne, jonka luuli jo menettäneensä. Mieli vaeltaa takaisin lapsuuteen, jolloin kaikki oli vielä mahdollista ja suurin huoli oli, saiko luvan mennä ulos leikkimään.  

Leijonakuninkaassa (1994, 2019) aikuistunutta Simbaa kehotetaan “muistamaan kuka hän on”. Uudelleenfilmatisoinnit vetoavat katsojan tekemään saman: ihminen palaa etsimään elokuvasta itseään.

Myös Kimmo Laine uskoo ihmisten saavan tutuista kertomuksista jatkuvuuden tuntua elämään ajassa, joka on pirstaleista. Kulttuuri ei ole enää yhtenäistä, ja massaan sulautumisen sijaan pyritään erottautumaan yksilöinä. Elämä voi tuntua aiempaa epävarmemmalta, kun oman elämän ongelmien lisäksi kuullaan jatkuvasti kriiseistä ympäri maailmaa. Vanhojen tuttujen tarinoiden äärellä voi kokea hetken turvallista pysyvyyttä. Jotkut asiat eivät muutu.  

Nostalgia liittää ihmisen osaksi tiettyä aikakautta, jota muistellaan lämmöllä ja kaiholla. Siihen viihdeteollisuudessa osataan tarttua. Elokuvat, tv-sarjat kirjat, pelit ja musiikki ovat sukupolvikokemuksia: luultavasti ei löydy montaa millenniaalia, joka ei tunnistaisi, mistä Ellinooran hittibiisi Leijonakuningas kertoo.

Muuttuuko mikään todella?

Menneen haikailu ei ole ainoa motiivi kertoa vanha tarina uudestaan. Myös teknologian nopea kehitys houkuttaa tekemään uudelleenfilmatisointeja uusin menetelmin. Nyky-yleisölle useiden elokuvien ja tv-sarjojen alkuperäisversiot eivät myöskään ole tuttuja. Siksi vanha tarina voidaan esitellä nuoremmille sukupolville uutena.  

“Vaikka elokuva tai televisiosarja olisi uusintaversio, ei sillä ole monelle suurtakaan merkitystä. Monikohan House of Cardsin (2012–2018) amerikkalaisversion katsoja on nähnyt alkuperäisen brittisarjan, tai edes tietää että sellainen on olemassa?” Laine kommentoi.

Alkuperäisiä tarinoita päivitetään myös nykyaikaan istuviksi. Greta Gerwigin ohjaamaa Pikku naisia (2019) on arvioitu aiempia tulkintoja radikaalimmaksi ja feministisemmäksi

Kyseessä on seitsemäs elokuvaversio klassikkokirjasta, ja se kommentoi 2020-luvun näkökulmasta naisen rooleja ja identiteetin etsintää 1800-luvulla. Samalla tarinaa voi peilata nykyaikaan. Jotkut asiat muuttuvat, toiset eivät.    

Naisten ja erilaisten etnisten ryhmien esittäminen on puhuttanut myös Disneyn live action -versioissa. Tim Burtonin Dumbosta (2019) poistettiin muun muassa vuoden 1941 version rasistisina pidetyt varishahmot. 

Disney-tutkija Aino Isojärvi kirjoittaa Kalevassa, kuinka Aladdinin (2019) uudessa versiossa prinsessa Jasminelle annetaan enemmän näkyvyyttä. Alkuperäispiirretyssä Jasminen suurin haave on löytää rakkaus, mutta sulttaani-isä päättää naittaa tyttärensä itse valitsemalleen puolisolle. 

Uudessa elokuvassa Jasmine haaveilee sulttaanin urasta ja päättää itse, meneekö naimisiin. Prinsessa laulaa naisia voimauttavan laulun, jossa hän kieltäytyy vaikenemasta ja jäämästä varjoihin. Toisaalta hetkeä myöhemmin hän on avuton vanki, jonka vain prinssi voi pelastaa.

Puhtaita papereita uusintaversiot eivät muutenkaan Isojärveltä saa. Elokuvat ovat uskollisia alkuperäisille ja muutokset ovat usein vain pientä kiillottelua. Esimerkiksi Kaunottaressa ja hirviössä (2017) pääsankari Belle ryhtyy isänsä tapaan keksijäksi, mutta hänen suurin innovaationsa on pyykkikone. 

Myös videoesseisti Lindsay Ellis kritisoi Disneyn uusintaversioita woke-kulttuurista, reagoinnista yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Woke-kulttuuria on kritisoitu siitä, ettei se saa muutosta aikaan vaan tukahduttaa keskustelun. Tärkeintä, että itse kerätään pisteitä osoittamalla, että ollaan asioista tietoisia.

Esimerkiksi Aladdinin Jasminesta tehdään “girl boss”, vaikka hän on lopulta miesten vallan alla. Dumbosta rasistiset elementit on siivottu pois ikään kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Näin elokuvien pienellä pintaremontilla osoitetaan, että ollaan valveutuneita sosiaalisissa kysymyksissä. 

Ongelmia ei silti ratkaista, vaan muutoksilla usein kalastetaan yleistä hyväksyntää ja lisää katsojia. Samaan on sortunut J. K. Rowling, joka on surullisen kuuluisa jälkikäteen tekemistään lausunnoista Harry Potter -maailmasta. 

Rowling on esimerkiksi kertonut jälkeenpäin ajatelleensa aina, että velhohahmo Dumbledore on homoseksuaali. Aihe sivuutetaan kuitenkin täysin niin alkuperäisessä tarinassa kuin myöhemmissä velhomaailman spin off -elokuvissa, joten paljastusta on pidetty lähinnä irtopisteiden hakemisena. 

Uusi versio on vanha ilmiö

Toistaiseksi uudelleenfilmatisoinneille ei näy loppua. Mediassa on jo pitempään puhuttu Pienen Merenneidon live action -versiosta ja vuodelle 2021 on kaavailtu uutta Batmania. Uusien versioiden tekeminen vanhoista elokuvista ei kuitenkaan ole uutta. 

Kimmo Laineen mukaan uudelleen kerronnan juuret ulottuvat vielä kauemmaksi, suullisen kertomaperinteen ajoille. Uudelleentulkintoja on tehty yhtä kauan kuin elokuvia ja televisiotakin. 

Useiden elokuvien taustalla olevat tarinat myös pohjautuvat kansanperinteeseen tai vanhoihin myytteihin. Esimerkiksi Blade runner (1982) ja sen jatko-osa Blade runner 2049 (2017) toistavat Prometheus-myyttiä. Siinä antiikin jumalat luovat ihmisen, joka lopulta riistäytyy luojiensa käsistä. Tunnetuin populaarikulttuurin toisinto samasta myytistä lienee Frankensteinin hirviö, joka myös on poikinut lukuisia uusia tulkintoja. 

Mitä poikkeavaa on nykyajan uusintaversioiden tehtailussa verrattuna aiempaan? Ainakin nykykulttuurissa uusintaversioiden tekeminen on aiempaa kontrolloidumpaa.

“1930–1950-luvuilla Suomessakin saatettiin tehdä uusia versioita kansainvälisistä aiheista mainitsematta siitä ja maksamatta tekijänoikeuksista. Nyt käsikirjoituksista ja formaateista käydään kauppaa systemaattisesti”, Laine kertoo.  

Trendille ei näy loppua 

Yleisölle tarjotaan sitä, mitä se pyytää. Niin kauan kuin ihmiset maksavat uudelleenfilmatisoinneista ja niiden oheistuotteista, kannattaa tarinasta lypsää kaikki irti – ja sittenkin vielä vähän.  

Itsessään uudelleenfilmatisoinneista ei ole mitään haittaa. Uusi ohjaus ja uudet näyttelijät voivat herättää hyvän tarinan henkiin ja remake-versiosta voi tulla alkuperäistä parempi. Maailmaan mahtuu useampi tulkinta samasta tarinasta. 

Voidaan myös ajatella, että maailmassa on rajallinen määrä perustarinoita. Kuinka monta täysin uniikkia kertomusta voidaan enää keksiä? Ehkä kaikki elokuvien pohjalla olevat ideat ovat enemmän tai vähemmän tuttuja ja käytettyjä. 

Eikä kotoisuudesta nauttiminen ole väärin. Uudelleenfilmatisointien parissa on turvallista kääriytyä hetkeksi menneen syleilyyn. 

Klassikkopiirretyn katsominen voi lohduttaa huonona päivänä tai saada huomaamaan, kuinka kuluneiden vuosien alla sisimmässä on tallessa yhä sama lapsi.   

Toisaalta uudelleenfilmatisoinnit ovat viihdeteollisuusyhtiöiden rahasampoja. 

Esimerkiksi Avengers: Endgamesta (2019) julkaistiin samana vuonna Yhdysvalloissa teattereihin toinen versio, jossa elokuvaan oli lisätty seitsemän minuuttia lisämateriaalia. Katsoja sai muutaman lisäminuutin, mutta tuotantoyhtiö yli viiden miljoonan tuoton. Näin elokuva nappasi Avatarin (2009) paikan historian suurimmat lipputulot tuottaneena uudella versioinnilla.

Uusintaversion leffalippua ostaessa voi siis kysyä itseltään, kuka todella hyötyy siitä, että menee katsomaan tutun elokuvan hieman muunneltua versiota. Tutun sanonnan mukaan ei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan…

» Adaptaatiossa tiettyä teosta muuntamalla tai sovittamalla tuotetaan uusi itsenäinen teos. Esimerkiksi elokuva Cats (2019) on sovitettu filmille näyttämömusikaalista.

» Live action -elokuvissa yhdistetään oikeita ihmis- tai eläinnäyttelijöitä ja tietokoneanimaatiota. Esimerkiksi Disneyn Aladdin (2019) on live action -elokuva, mutta Leijonakuningas (2019) on luotu täysin tietokoneella.

» Rebootissa on kyse jatkumosta. Rebootin ei tarvitse olla uskollinen aiemmalle elokuvalle, vaan se käynnistää uuden suunnan tarinalle. Esimerkiksi Casino Royale (2006) aloitti uuden Bond-elokuvien kauden.

» Remake on uusi versio jo tehdystä teoksesta. Vanha elokuva voidaan päivittää uudeksi, mutta tarina säilyy pääpiirtein samana. Esimerkiksi Tuntematon sotilas (2017) on kolmas elokuvaversio tarinasta ja adaptaatio Väinö Linnan romaanista.

» Spin-off on elokuvan tai muun teoksen pohjalta tehty oheistuote, kuten tv-sarja. Spin-off esimerkiksi nostaa alkuperäisteoksesta sivuhahmon uuden elokuvan päähenkilöksi tai keskittyy eri ajanjaksoon. 

Lähteet: Carlen LaVigne: Remake Television: Reboot, Re-use, Recycle (2014)

Totuus elokuvasta -blogi: “Terminologia kuntoon: reboot vai remake?”, Aavetaajuus.fi

Anna-Kaisa Sitomaniemi

Tiedeviestinnän opiskelija, joka tuskailee, kun eniten kiinnostaa kaikki, mutta kaikelle ei ole aikaa.

Lue lisää:

Haastan itseni kerran viikossa tutustumaan naisen näkökulmaan

"#52FilmsbyWomen-haaste osoittaa, että tavoitteen saavuttaakseen pitää nähdä hiukan vaivaa. Miesten ohjaamia elokuvia onnistuisi todennäköisesti katsomaan saman määrän, kun vain kävelisi sokkona elokuvateatteriin vuoden ajan", Juhani Kenttä kirjoittaa.

Olen osallistunut tänä vuonna jo toista kertaa #52FilmsbyWomen-haasteeseen. Yksinkertaisuudessaan haasteen tavoite on katsoa yksi naisen ohjaama elokuva jokaista vuoden viikkoa kohti. Hashtagin kanssa oman etenemisen raportointi luo tietenkin painetta suoriutua haasteesta, mutta samalla se antaa mahdollisuuden nostaa esiin hienoja elokuvia, joille soisi enemmän huomiota.

Haaste osoittaa myös, että 52 elokuvan tavoitteen saavuttaakseen pitää nähdä hiukan vaivaa. Miesten ohjaamia elokuvia onnistuisi todennäköisesti katsomaan saman määrän, kun vain kävelisi sokkona elokuvateatteriin vuoden ajan. Elokuva-ala onkin edelleen hyvin miespainotteinen, etenkin vaikutusvaltaisten ohjaajien ja tuottajien riveissä.

 

Tätä kirjoittaessa Golden Globe -ehdokkuudet on juuri julkistettu. Parhaan ohjaajan ehdokaslistaan mahtuu vain miehiä, vaikka moni vuoden kiitetyimmistä elokuvista on naisen ohjaama. Niitä ovat esimerkiksi Lorene Scafarian Hustlers, Céline Sciamman Portrait of a Lady on Fire ja Lulu Wangin The Farewell. Niiden sijaan listalta löytyy esimerkiksi mielipiteitä rajusti jakaneen Jokerin ohjannut Todd Phillips.

Sinänsä en edes pidä siitä toistuvasta keskustelusta, jossa kaikkien rannalle jääneiden tekijöiden edestä nostetaan joku vähempiarvoinen miesehdokas tikun nokkaan. Ei satunnaisten elokuvien tai tekijöiden pyörittely paikkaa laajaa rakenteellista epätasa-arvoa. 

Tämä muistuttaa keskustelua, missä Bechdelin testiä käytetään yksittäisen elokuvan arvottamiseen. Bechdelin testin läpäistäkseen elokuvassa täytyy siis olla kaksi naishahmoa, jotka keskustelevat keskenään ja keskustelun aiheena ei ole mies. Kuulostaa teoriassa naurettavan helpolta, mutta todella moni elokuva ei läpäise sitä

Tietenkään testi ei ole mikään yksiselitteinen mitta elokuvan edistyksellisyydelle. Eihän se kerro, esittääkö elokuva sukupuolten epätasapainon kritiikittä. Olen esimerkiksi melko varma, ettei Martin Scorsesen paljon puhuttu The Irishman läpäise testiä keskittyessään kuvaamaan urarikollisia, jotka laiminlyövät perhesuhteitaan. Jos asetelman surullisuus ei välity jo vaimojen ja tyttärien unohtumisesta taustalle, miesten rikollisen elämäntyylin esittäminen tarkoituksellisen ilottomasti viimeistään alleviivaa sen. Bechdelin testi ei kykene tuomaan ilmi moisia nyansseja, mutta kun sitä sovelletaan suurempaan elokuvaotantaan, nähdään, miten toissijaisia naisten roolit ovat ylipäätään.

 

Mitä sanottavaa minulla sitten on naisten ohjaamista elokuvista, niitä aiempaa enemmän katsoneena? 

Koska lukemattomat kulissien takaiset #MeToo-skandaalit ovat vielä niin tuoreena mielessä, huomio kiinnittyy usein alastomuuden ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Väitän, että näillä herkillä osa-alueilla naisten elokuvat erottuvat edukseen. Alastomuus itsessään näyttäytyy usein varsin arkisena asiana ja seksuaalisesta kuvastosta uupuu naista esineellistävä katse, elokuvateoriasta lähes arkipuheeseen pesiytynyt male gaze. Kun vaikkapa Marielle Heller seuraa teinitytön seksuaalista kasvua The Diary of a Teenage Girlissä, katsoja ei tunne itseään tirkistelijäksi vaan myötäeläjäksi, koska keskiössä on tunnekokemuksen välittäminen.

Tämä lyhyt esimerkki sikseen, mitään suuria paljastuksia minulla ei ole.

Tuntuu suorastaan tyhmältä ja alentuvalta edes esitelmöidä, kuinka monipuolista, tarkkanäköistä ja innostavaa “naiselokuva” parhaimmillaan on. Miksei olisi. Haasteen suoman ilosanoman toitottamisen nimissä voin mainita, että esimerkiksi Debra Granikin Leave No Trace, Selma Vilhusen Hölmö nuori sydän ja Nora Fingscheidtin System Crasher ovat olleet minulle vaikuttavimpia elokuvia kahdelta viime vuodelta. Pitkän uran tehneistä ohjaajista taas Agnès Vardan ja Chantal Akermanin filmografiat vetävät omintakeisuudessaan vertoja aika monelle mieskollegalleen. Laatunsa puolesta ei ainakaan ole syytä olla etsimättä näitä käsiinsä.

Totta kai ohjaajan sukupuoli muovaa hänen henkilökohtaista näkemystä taiteilijana, mutta sitä määrittää niin ikään myös lukematon määrä muita vaikutteita. Juuri sukupuolen mukaan erottelu on tarpeellista vain niin kauan kuin se on tarpeellista – ja nykyisessä sukupuolten epätasa-arvon tilanteessa se on. 

Kunnes elokuviin voi kävellä sokkona eikä nähtäväksi valikoidu automaattisesti miehen ohjaama elokuva, haaste pysyy pöydällä.

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

”Missään ei synkkyys ole syvempi kuin täällä” – Otimme selvää, millainen on populaarikulttuurin luoma kuva Oulusta

Stereotyyppisesti Paskassa kaupunnissa kannatetaan Kärppiä, syödään majoneesikänkkyä ja kärsitään ainaisesta vastatuulesta. Tutulta kuulostaa. Miltä kaupunki näyttää kulttuurissa? Sukelsimme Oulu-kuvausten maailmaan katsomaan tuttua kaupunkia toisin silmin.

Oulun maisemat

Kulttuurimatkamme alkaa visuaalisella tutkailulla: miltä Oulu näyttää ja miten se näytetään?

Matti Kinnusen ohjaamassa nuorisodraamassa Miss Farkku-Suomi (2012) ja Visa Koiso-Kanttilan draamaelokuvassa Kaiken se kestää (2017) kaupungista tuodaan esiin samat tutut maisemat.

Elokuvissa seikkaillaan Ainolanpuiston silloilta Tuiraan, kävellään jäillä ja seurataan muuttolintuja ja joutsenia lumen vallatessa maiseman. Luontokuvausta määrittävät korkeat männyt ja koivumetsät, virtaava vesi ja talvella kaiken peittävä jää.

Oulun luontoa kuvaa myös Kirsti Simonsuuri teoksessaan Pohjoinen yökirja (1981).

“Se mikä tässä kirjassa on pohjoista ja pimeää, on oikeastaan Oulua. — Missään ei synkkyys ole syvempi kuin täällä. Pellot ovat tekstiilejä, karkeaa rohdinta, ja niiden yllä on harmaa harso, rempottava taivas.”

Simonsuuren kuvaus Oulun luonnosta on lohduton ja karu: hän vertaa Oulua nyljettyyn nahkaan, jonka pinnalla näkyvät vain sisälmysten jätteet.

Luonnon lisäksi popkulttuurissa Oulua määrittää arkkitehtuuri. Ville Ranta esittää sarjakuvassaan Oululaisia suurmiehiä, että Oulusta puuttuu ihminen, joka uskaltaisi esittää rumien kivirakennusten purkamista.

Teollinen rakentaminen onkin iso osa Oulu-kuvaa erityisesti Kaiken se kestää -elokuvassa, jossa 70-luvun Oulussa vastustetaan kerrostalojen rakentamista puutalojen tilalle. Elokuvassa päähenkilön isovanhempien itse rakentama talo revitään alas väkisin ja lopulta poliisit raahaavat vanhukset pois tulevan kerrostaloalueen alta. Kerrostalot saavat elokuvassa sydämettömän ja kylmän sävyn, kun niitä rakennuttava yritys asettaa rahan ihmisten edelle.

Simonsuuren kuvaus Oulun luonnosta on lohduton ja karu: hän vertaa Oulua nyljettyyn nahkaan, jonka pinnalla näkyvät vain sisälmysten jätteet.

Myös toinen Oulu-elokuva, Miss Farkku-Suomi, ottaa kantaa saman aikakauden rakentamistyyliin: ”Tyypillinen oululainen haluaa rakentaa harmaista tiilistä ruman mutta kestävän talon ja linnoittautua sinne. — Mitäänsanomattomuuden maisema, jonka päälle kohoaa vesitorni pakottaa ihmiset tekemään valintoja joita ne ei itse halua.”

Täysin toisenlainen kuvaus Oulun kaupunkimaisemasta löytyy Ville Rannan teoksista Sankaritekoja (2011) ja Suurenmoinen voitto (2015). Rannan sarjakuvissa päähenkilönä on harhoista kärsivä ritari, joka näkee Oulun poikkeavalla tavalla. Hänelle nykypäivän Oulu on maaginen paikka, jossa Miss Farkku-Suomen ahdistava vesitorni onkin lumoavan neidon satumainen torni. Ritari etsii Tuirasta kartanoa, kun Kaiken se kestää -elokuvassa Tuirassa miehet painivat Merikulman edessä ja haukkuvat toisiaan homoiksi.

Totuus ei Rannankaan teoksissa ole lopulta kovin maaginen, vaan tornin neito on ostanut vanhan vesitornin “kun halvalla sai” ja Linnansaaren velhokin muuttaa halvemman vuokran perässä Koskelaan.

Oulun ilmapiiri

Toinen tutkimuskohteemme on Oulun ilmapiiri: miltä Oulu tuntuu?

Ilmapiiriltään Oulu näyttäytyy popkulttuurissa usein kaukaisena ja muusta maailmasta erillisenä matkakohteena tai taakse jätettynä kotipaikkana. Kirsti Simonsuuren Pohjoinen yökirja syntyi, kun kirjailija palasi maailmalta Ouluun. Hän vertaakin läpi teoksen Oulua muuhun maailmaan – lähes poikkeuksetta negatiivisessa valossa.

Kaukaisuutta ja eristyneisyyttä kielii myös Ville Rannan Kyllä eikä ei: ”Tämä kaupunki Euroopan pohjoisella reunalla unohtuu maailmalta. Ja minä sen mukana. Ajattelen suunnattomia, pimeitä maita ja meriä, jotka ympäröivät sitä joka puolelta…” Teoksessa oululainen kokee unohtuvansa eristyksissä kaupunkinsa mukana.

Unohduksesta Oulussa pyrkii pois myös Miss Farkku-Suomessa päähenkilö Välde, joka kärsii Oulun pienuudesta ja haaveilee lähtevänsä maailmalle.

Elokuvassa myös Miss Farkku-Suomeksi nimetty Pike on kadehdinnan kohde, kun tämä pääsee matkustamaan pienestä Oulusta Lontooseen. Lopulta Välde saa onnellisen loppunsa, pääsyn Helsinkiin.

Ville Rannan Oululaisia suurmiehiä -sarjakuvaromaani korostaa samaa ahtautta: Oulu on suurmiehille ahdistava paikka, josta pyritään pois.

Kokonaisuudessaan Oulun ilmapiiri näyttää määräytyvän enemmän sen puutteiden kuin todellisten ominaisuuksien kautta: Ouluun liittyvät ne huonot piirteet, jotka ovat vastakohtana muulle maailmalle.

Kuitenkin myös myönteistä kuvausta on – esimerkiksi Kirsti Simonsuuri kuvaa Oulua myös paljautensa takia arvokkaana paikkana, joka tarjoaa työtä rehellisille raatajille. Kenties ilmapiirin ahtaus ja vaikeus sopeutua viestivätkin vain siitä, ettei Oulun ilmapiiri sovi kaikille. Ne, jotka eivät kaipaa maailmalle, pärjäävät ja voivat jopa olla onnellisia.

Oululaisia suurmiehiä -sarjakuvassa eräs hahmo sanookin toiselle, joka ei koe Oulua omakseen näin: ”Minäkään en ennen viihtynyt Oulussa, mutta vika ei ollut paikkakunnassa, minä itse olin vääränlainen.”

Oululaiset itse

Viimeisenä tutkimme itse oululaisia: millainen on popkulttuurin antama kuva paljasjalakasesta oululaisesta?

Oululainen on populaarikulttuurissa epäystävällinen ja tyly ja etenkin ulkopuolisille.

Kirsti Simonsuuri kirjoittaa asiasta Pohjoisessa yökirjassa näin: ”Ehkä pohjoisessa ihmiset eivät ole tottuneet siihen ajatukseen, että toiset ihmiset, hyvin kaukaakin tulleet, ovat yhtä todellisia ihmisiä kuin he itse ovat.”

Kaukaisuus muusta maailmasta tekee hänen mielestään siis oululaiselle vaikeaksi samaistua ulkopuolisiin, mikä johtaa kylmyyteen näitä kohtaan.

Oululaisia määrittääkin kulttuuristen teosten läpi eräänlainen sisäänpäinkääntyneisyys. Oululaiset pitävät yhtä, mutta sulkevat samalla muut ulkopuolelle ja karttavat vieraita. Ero oululaisten ja muun maailman välillä ei kuitenkaan ole pelkästään oululaisten ylläpitämä.

Kaiken se kestää –elokuvassa päähenkilö Vesan ystävä muuttaa Helsinkiin ja kertoo tulleensa murteensa takia ulkopuolisena kiusatuksi. Tilanne ratkeaa kuitenkin pian, sillä hän kehuu ”vetäneensä paria jätkää turpaan”, minkä seurauksena kiusaaminen loppui. Tähän Vesa kommentoi: ”Oikein, oululaisille ei vittuilla!”

Esimerkistä on löydettävissä myös positiivinen piirre oululaisissa: me pidämme toistemme puolia ja puolustamme kotikaupunkimme kunniaa. 

”Oikein, oululaisille ei vittuilla!”

Luonto on karu, ja niin on oululainenkin. Simonsuuri kirjoittaa, että ”pohjoinen yksinkertaistaa ja karu kasvuympäristö synnyttää sitkeitä ja vähään tyytyviä” oululaisia, jotka ovat kuitenkin harvinaisen aitoja.

Ville Ranta esittää oululaisten olevan mulkkuja – mutta mukavia mulkkuja. Ehkä mukava mulkku onkin vain toinen ilmaisu suorasukaiselle tyypille ja aitous on tämän koruttomuuden kääntöpuoli.

Mikä siis on lopulta se tekijä, joka erottaa oululaisen muista? Mikä on oululaisten jakama kokemus, johon ulkopuolinen ei voi samaistua ja jonka takia oululainen ei myöskään samaistu muihin?

Simonsuuri nimeää yhdistäväksi piirteeksi pohjoisen elämän murheellisuuden: ”Kenties ulkopuoliset eivät ymmärrä tätä kaamoksen ja lumen tuomaa painoa ja murhetta, joka yhdistää pohjimmiltaan oululaiset toisiinsa.” Pohjoinen yökirja kuvaa elämän pohjoisessa olevan vaativaa ja vaativan myös erikoisen sitkeän luonteen siitä selviämään.

Oululainen sitkeys tulee esille etenkin elokuvissa, joissa päähenkilöt kestävät selkäsaunat ja rahallisen ahdingon ja selviävät vaikeuksistaan Oulun ilmapiirin ahtaudesta huolimatta.

Kaikkiaan jos kulttuuria on uskominen, keskiverto-oululainen on siis harmaassa kivitalossa asuva ja vähän tyly tyyppi, jolle ei vittuilla tai se vetää turpaan.

Oululainen kestää selkäsaunat ja vaikeudet, mutta ei niiden seurauksena juttele kuin toisille oululaisille. Silti oululainen on harvinaisen aito ja tylyn ulkokuorensa alla uskollinen.

Oulu mainittu!

Jos jäit kaipaamaan lisää Oulu-kulttuuria, tässä muutama vinkki kotikaupunkimme kulttuurisiin kuvauksiin.

Matkalle Ouluun voit lähteä esimerkiksi Reggaerekan mukana: kyllä vain, silläkin oli aikanaan määränpäänään myös Oulu. Lord Estin lisäksi ainakin Scandinavian Music Group on matkannut kotikaupunkiimme kappaleessaan 100 km Ouluun. Kappaleessa Oulu on jälleen kaukainen matkakohde: ”Harva jaksaa enää puhua, kun jäljellä on sata kilometriä Ouluun, silloin radio käännetään pienemmälle ja kohta joku jo nukkuu.”

Tunnettuja esiintyjiä löytyy, sillä myös Juice Leskinen laulaa kappaleessaan “Edestakaisin” Heinäpäästä ja Elastisen kappaleessa “Bäkkiin Stadii” Oulu peittoaa muut suomalaiset keikkapaikat. Muita musiikillisia mainintoja Oulusta löytyy esimerkiksi Eppu Normaalin tuotannosta kappaleesta ”Vanha kellarissa valittaa” ja Ultra Bra:n ”Hei kuule Suomi” –kappaleesta, jossa Oulu on huomion arvoisesti iloinen paikka ja kaupunki.

Jos kaipaat näkemystä Oulun asuinalueisiin, oululainen Velho Magia Posse räppää etenkin Syyninmaasta ja Puukko-Allun tuotannosta löytyy asiaa aina Höyhtyältä Kaketsu-ralleihin.

Oululaisista ihmisistä kertoo Tapio Rautavaara, jonka ”Oulun pojat” -kappaleessa miehet Oulussa tappelevat ja päätyvät kostean illan jälkeen putkaan.

Ja tietysti Oulun merituulikin on päässyt kappaleen aiheeksi Julma-Henri & Syrjäytyneet -yhtyeen kappaleessa “Oulu-Hellsinki”.

Ouluun voi tehdä myös kirjallisen matkan. Kysyimme kirjavinkkejä Oulun kaupungin kirjastonhoitaja Jaana Märsynaholta.

Ehdottomana Oulu-teoksena Märsynaho suosittelee Anu Kaipasen Arkkienkeli Oulussa -teosta (1967). Teos perustuu oululaisen Sara Wacklinin aikalaiskuvaukseen Suomen sodasta 1800-luvulta ja kuvaa ajan oulua ja oululaista.

Jos 1800-luvun porvariselämä ei kiinnosta, maalaismaisemiin vie Matti Hällin Lassinkallio (1959), joka kertoo kaupungista 1930-luvulla, kun maisemaa hallitsi kesyttämätön Merikoski. Paavo Rintalan Pojat-teos (1958) taas kertoo toisesta maailmansodasta oululaispoikien näkökulmasta. Jos taas historiallisuus ei nappaa, Essi Kummun Hyvästi pojat (2017) on katsaus nykypäivän kulttuuriseen Ouluun naisen silmin.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 21.2.2019 ilmestyneessä Oulun ylioppilaslehden numerossa 1/2019.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Hollywoodissa on paljon hyvää

Tieteeseen pohjautuvien elokuvien kasvu on iso juttu.

Hollywood-elokuvat tuntuvat nykyään keskittyvän ennalta tunnettuun lähdemateriaaliin. Valtavirtaelokuva kaihtaa aikuisia teemoja ja vaihtaa ne johonkin sellaiseen, jolla on helppo myydä leluja.

Tähän on syynsä: elokuvien tuotantokustannukset ovat kasvaneet niin isoiksi, että riskinottoa vältetään viimeiseen asti. Sen takia on helpompaa tehdä leffa laivanupotuspelistä kuin tuoreesta ideasta, sillä Battleship on edes jossain määrin tunnettu brändi.

Hollywoodille kiukuttelu sen rahanahneudesta on tietysti täysin hyödytöntä, sillä isot elokuvat ovat ensin bisnestä ja vasta sitten kaikkea muuta. Ja vaikka blockbuster-rainojen keskeisiä ideoita ei enää keksitäkään itse, vaan ne napataan jo olemassaolevasta materiaalista, elokuvien sisällössä on tapahtunut paljon positiivisiakin muutoksia.

Roolitusten diversiteetti kasvaa. Hyvänä esimerkkinä toimii tuore Star Wars, jonka pääosissa nähdään Hollywoodille täysin poikkeuksellisesti nainen ja tummaihoinen mies. Täysin valmis prosessi ei tietenkään ole (esimerkiksi Marvel ei ole vieläkään saanut aikaan yhtään supersankarileffaa, jonka pääosassa olisi nainen), mutta suunta on hyvä.

Kaikkein eniten minua ilahduttaa tieteellisen maailmankuvan istahtaminen luonnolliseksi osaksi elokuvien maailmaa. Interstellar leikittelee avaruusmatkailulla, mustilla aukoilla ja aika-avaruusjatkumon vääntelyllä, Scarlett Johanssonin Lucy puolestaan pohtii mitä voisi tapahtua, jos ihminen voisi käyttää aivojensa koko kapasiteettia samanaikaisesti. Gravity kiskaisi teatterissa katsojan kiertoradalle ja muistutti armottomasti avaruuden säälimättömyydestä.

Kaikkein hienointa supersankari- ja nörttibuumissa on se, että tieteellinen lähestymistapa on keino ratkoa elokuvien ongelmia. Rautamies ei saa supervoimiaan kuntosalilta vaan rakentamalla itselleen hyperteknisen haarniskan. Elokuvien arkkisankarina ei enää nähdä valtavalla konekiväärillä varustautunutta lihaskimppua, vaan sankariksi noustaan keräämällä tietoa ja yhdistämällä sitä uusiin ideoihin – innovoimalla, tutkimalla, hakkeroimalla, ohjelmoimalla.

Kaikki elokuvat toki ottavat taiteellisia vapauksia todellisuudesta – esimerkiksi Interstellarin astrounautti olisi kärventynyt tuhkaksi mustan aukon kertymäkiekossa – mutta ylipäätään se, että tieteen tekemistä löydöistä rakennetaan elokuvalle pohja ja löydetään avaimet elokuvan keskeisiin ratkaisuihin, on jo älyttömän iso juttu.

Ja tällä todella on väliä: elokuvat vaikuttavat etenkin alitajuisella tasolla paljon siihen, miten maailmankuvamme rakennamme. Mitä enemmän rakennuspalikoiksi tarjotaan ennakkoluulotonta ja innostavaa suhtautumista tieteeseen, sen parempi on ihmisen tulevaisuus.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää: