”Tavallisten ihmisten tavallinen työpaikka” – Kati Laitisesta piti tulla opettaja, mutta EU-ura veikin mukanaan

Haukiputaan kasvatti Kati Laitinen lähti EU-uralle, vaikka piti työstään opettajana. Aluksi tarkoitus oli lähteä pariksi vuodeksi ulkomaille, mutta Luxemburgissa vierähtikin yli kaksikymmentä vuotta. Nyt Laitinen jatkaa EU-uraansa Suomessa.

TEKSTI Eetu Leinonen

KUVAT Miikka Niemelä

Englantilaista filologiaa Oulun yliopistossa opiskelleesta Kati Laitisesta piti tulla kielten opettaja, mutta Suomen liityttyä Euroopan unioniin päätyi hän pitkälle uralle EU:ssa. Nykyisin hän työskentelee Euroopan komission Suomen-edustustossa viestintäpäällikkönä.

Laitisen opintoaikoja Oulussa varjosti 90-luvun laman tuomat korkeat korot, mutta opettajansijaisuuksia tehneellä Laitisella oli luottoa työpaikan löytämiseen. Opinnot olivat mukavaa aikaa, ja oululaisesta opiskelijakulttuurista on jäänyt mieleen erityisesti Rauhala sekä Reidarin lauluillat. 

Opintoajat olivat Laitisen mielestä elämänsä stressaavinta aikaa – kuormittavampaa kuin työelämä. ”Sen takia ajattelen, että opiskelijana ei pitäisi joutua miettii miettimään toimeentuloa niin kauheasti, koska silloin oikeasti stressin aihetta on muutenkin.”

Opintojen lopuksi gradu valmistui vuonna 1995 töiden ohella. ”Menin Sotkamon urheilulukioon tekemään sijaisuutta. Minulla ei ollut mitään muuta tekemistä siellä kuin töissä käyminen ja kansalaisopiston jumpat niin tein graduni valmiiksi siellä.”

Kääntäjästä päälliköksi – ja eteenpäin

Kun Suomi vuonna 1995 liittyi Euroopan unioniin, alkoi työpaikkailmoituksia EU:n avoimista työpaikoista ilmestyä lehdissä. Laitinen huomasi ilmoituksen kääntäjähausta Kalevassa, ja päätti osallistua kilpailuun.

”Minä olin aina ajatellut, että jossakin kohtaa tulen asumaan muualla kuin Suomessa. Se oli ehkä ollut enemmänkin, että minä asuisin jossakin Brittein saarilla, mutta sitten kun tuli tämä ilmoitus niin sitten rupesin miettimään, että kai sitä Brysseliä tai Luxemburgia voisi käydä kokeilemassa.”

EU-urille haetaan EU:n henkilöstövalintatoimiston (EPSO) järjestämien kilpailujen kautta. Laitisen hakiessa kilpailu oli melko samankaltainen kuin nykyisin: ensimmäisessä vaiheessa oli kielitaitoa testaavia luetunymmärtämistehtäviä sekä tehtäviä EU-tietoudesta, jonka jälkeen kääntäjähakijat tekivät käännöstehtäviä kahdesta EU-kielestä omalle äidinkielelleen. Lopuksi hakijat pääsivät haastatteluun.

”Ja se haastattelu oli kyllä, kun ei ollut tottunut näihin EU-systeemeihin. Siellä 8 haastattelijaa istui rivissä ja sitten he rupesivat ampumaan kovilla. Tavallaan se oli ihan kiva ja rento tilanne, mutta se, että kahdeksan haastattelijaa haastattelevat sinua vieraalla kielellä, ja he kokeilivat kaikki ne kielet, mitä oli väittänyt osaavansa, niin olihan se semmoinen. Mutta, en minä koe, että se silleen mahdoton olisi ollut.”

Laitinen läpäisi kilpailut ja kutsu EU-uralle kävi. Hän jätti juuri saamansa opettajan viran Patelan yläasteella ja suuntasi Luxemburgiin. ”Minähän rakastuin itse työhön ja työyhteisöön Luxemburgiin tullessani. Siellä oli semmoinen kiva toistensa auttamisen henki. Vähän niin kuin uudisraivaajana oli suomalaisina tultu Luxemburgiin.”

Kymmenen vuoden kääntäjän työn jälkeen Laitinen lähti päällikköuralle, vaikkei ikinä ajatellut haluavansa sellaiseen työhön.

Luxemburgissa hän eteni Suomen käännösosaston päälliköksi asti ennen kuin häntä houkuteltiin nykyiseen tehtäväänsä komission Suomen edustuston viestintäpäälliköksi. Hän aluksi epäröi, mutta hetken sulattelun jälkeen muutos tuntui hyvältä.

Laitinen on yli kaksikymmentä vuotta kestäneen uransa aikana kerennyt näkemään suuriakin muutoksia EU:n toiminnassa. Byrokratia on vähentynyt, ja komissiosta on tullut moderni työnantaja. Lisäksi EU-instituutioissa on käynnissä suuri sukupolvenvaihdos. Ensimmäiset suomalaiset EU-virkahenkilöt ovat nyt eläkeiässä, ja uusia suomalaisia tarvittaisiin kipeästi töihin unionille.  

”Oli tulossa tämä sukupolvenvaihdos ja minä koin, että mulla on siinä tehtävä. Minun pitää huolehtia, että se käy Suomen käännösosastossa mahdollisimman hyvin. Ja sitten minä olisin se viimeinen, joka lähtee siitä vanhasta porukasta – ja jättää ne uudet sinne.”

EU-uralle kaivataan tavallisia suomalaisia tekijöitä

Laitinen rohkaisee jokaista kiinnostunutta pyrkimään EU-uralle. Suomalaisille vieraita kilpailuja voi kokeilla vaikka vain huvin vuoksi, eikä todistusarvosanoilla ole loppujen lopuksi suurta merkitystä. 

”Katsotaan vaan sitä, että jos ihminen on ensinnäkin suorittanut tutkinnon, vaikka sitten huonollakin arvosanalla saanut sen tehtyä ja sitten työkokemusta ja sitten hakijan kanssa jutellaan haastattelussa.”

Laitinen on tyytyväinen uraansa EU:n palveluksessa. Tehtävät ovat kiinnostavia, töissä pääsee kehittymään ja unioni tarjoaa hyvän palkkauksen. Unionissa kannustetaan myös kokeilemaan erilaisia tehtäviä talon sisällä. 

EU:lle töihin pääseminen ei ole myöskään mahdotonta. Laitinen kertoo olleensa hyvin tavallinen opiskelija. ”Usein mediassa uutisoidessa puhutaan huippuvaikeista testeistä ja kuinka pitää olla jotenkin poikkeuksellinen yksilö. —  Olen tehnyt päältä katsoen komean EU-uran, mutta se on oikeasti tavallisten ihmisten tavallinen työpaikka.”

KATI LAITINEN
  • Euroopan komission Suomen-edustuston viestintäpäällikkö
  • Kotoisin Haukiputaalta
  • Asuu nykyisin Vantaan Viertolassa
  • Harrastaa vapaa-ajallaan tanssia ja luonnosta nauttimista

Eetu Leinonen

Kirjoittaja on tilastotieteilijä ja suomen kielen opiskelija, joka on vahingossa onnistunut kaveriporukoissa brändäämään itsensä keltaisella tuulitakillaan.

Lue lisää:

Kahden korkeakoulun alumni Mari Korpela kyllästyi itseinhoon ja perusti kehorauhaa korostavan yrityksen

Koronapandemia sai Mari Korpelan miettimään elämäänsä uudelleen. Alituinen häpeä sai väistyä oman yrityksen ja kehorauhasta kertovan taiteen tieltä.

Häpeä liittyy kaikkeen. Se on tullut tutuksi, kertoo oululaisyrittäjä Mari Korpela.

”Ihmisten todellisuus on vääristynyt kuvittelemaan, mitä muut ajattelevat itsestä. Ihmiset häpeävät absurdejakin asioita, kuten ääntään tai omia korvannipukoitaan”, Korpela sanoo.

Tämä ei päde pelkästään ulkonäköön vaan myös muuhun elämään, kuten työhön, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin.

”Jatkuva stressaaminen ja pohtiminen vie aivokapasiteettia kaikelta tärkeämmältä. Vaikka joku paheksuisikin minua ja valintojani, se kertoo yleensä enemmän paheksujasta kuin minusta.”

Korpela alkoi purkaa tuntemuksiaan Instagram-tilinsä kautta. Nyt Instagram-seuraajia on jo yli 5 000 ja Korpelan turhautuminen häpeään on tarttunut muihinkin.

Kahden korkeakoulun kasvatti

Mari Korpela aloitti Oulun yliopistossa kasvatuspsykologian pääaineopinnot vuonna 2007 ja opinnot Oulun ammattikorkeakoulun tanssilinjalla vuonna 2008. Opiskeluaika oli repaleista, sillä Korpela opiskeli kahdessa eri oppilaitoksessa vuorovuosin ja välillä yhtä aikaa.

”Kaahasin aamun balettitunnilta suoraan luennolle”, Korpela nauraa.

Opiskelijana hän ei vielä tiennyt, mitä halusi elämältään ja valitsi sivuaineita opettajan ura mielessään. Elämä vei loppujen lopuksi 31 aivan toisaalle.

”Yleinen kysymys kasvatustieteiden opiskelijoilla on, että mihin tämä valmistaa tai mitä meistä voi tulla. Jälkeenpäin olen huomannut, että ihan mitä vaan.”

Opiskelujen ohessa Korpela työskenteli tanssinopettajana noin kymmenen vuotta. Omien häpeän kokemustensa takia Korpelalle oli tanssitunneilla tärkeää, että oppilaat eivät vertailisi itseään toisiin. Korpela onnistui, mutta hän kertoo itse kärsineensä kehokuvansa kanssa.

”Tanssi vei enemmän kuin antoi, joten lopetin tanssin kokonaan. Koin olevani vääränlainen tanssimaailmaan, vaikka en todellakaan ollut. Ei kukaan ole”, Korpela kertoo.

Uusi ura yrittäjänä

Valmistuttuaan ammattikorkeakoulusta 2013 ja yliopistosta 2015 Korpela työskenteli henkilöstöpalvelualalla noin kolme vuotta. Kun koronapandemia iski Korpela lomautettiin. Hän oli jo jonkin aikaa pohtinut työpaikan vaihtoa ja pandemia tarjosi hetken tarvittua miettimisaikaa.

Korpela halusi vaikuttaa. Hän tarvitsi äänitorven, jolla toteuttaa itseään ja pohti muun muassa blogin perustamista. Aikomus kuitenkin pysähtyi pelkoon: Mitä jos tutut lukisivat blogia?

Korpela kuitenkin päätti, että nyt oli aika päästää häpeästä irti. Hän tarttui juuri niihin asioihin, jotka tuntuivat pelottavilta.

”Aloin tehdä kaikkea, mikä minua hävetti. Postasin keskeneräisiä piirustuksia ja mietin, että hävettää, joten julkaisen. Sitten katsoin, loppuuko maailma. Mitään pahaa ei tapahtunut”, Korpela nauraa. Hän ei silti osannut aavistaa, että hänen piirustuksistaan tulisi hitti.

Kehorauhan puolestapuhuja

Korpelan postaamat piirrokset kertovat itsensä hyväksymisestä eli kehorauhasta. Instagram-tilillään Korpela on muun muassa julistanut, että ei suostu enää laihduttamaan vaan haluaa kunnioittaa itseään ja kehoaan sellaisena kuin ne ovat.

Korpela toteaa esimerkiksi, että ei arvota kehonsa osia erikseen tai keksi adjektiiveja kuvaamaan ulkomuotoaan.

”Suhtaudun siten, että tämä on keho. Se on nyt tällainen, joskus toisenlainen. Kieltäydyn aktiivisesti ajattelemasta, olenko esimerkiksi lihonut tai mitä muut ajattelevat”, Korpela kertoo.

”Olin aiemmin monesti ottanut projektin itselleni. Joskus se oli laihdutusprojekti, joskus itsensä hyväksymisprojekti. Eli nyt minä maanantaina alan rakastamaan itseäni ihan täysillä. Eihän se mene sillä tavalla”, hän lisää.

Näitä projekteja seurasi kyllästyminen.

”Hoksasin sen, miten paljon omat ajatukset pyörivät siinä, mitä muut minusta ajattelevat. Sitten aloin miettiä, että ketkä muut? En osannut edes nimetä, ketä varten yriin kerätä tietynlaista CV:tä tai ketä varten täytyy saada viisi kiloa pois. Silti se oli punainen lanka elämässä”, Korpela kertoo.

Loppujen lopuksi kysymykset tiivistyivät kahteen: ”mitä minä elämältäni haluan?” ja ”tätäkö tämä nyt on?” Koronasta johtunut lomautus tarjosi ajan vastata noihin kysymyksiin.

Kesällä 2020 Korpela perusti verkkokaupan, Mari Korpela Companyn, jossa hän myy taidettaan muun muassa taulujen, mukien ja paitojen muodossa. Hän ei enää häpeä ilmaista itseään.

”Toki tulee kuoppiakin. Välillä käpertyy siihen vanhaan ’minusta ei ole mihinkään’ ja ’mitä minä nyt tällaista’.

Huonoista päivistä huolimatta uuden kokeilu ei ole päättynyt. Korpela aloitti tammikuussa seksuaalikasvattajan opinnot Sexpo-säätiön kautta.

“Sexpon ensimmäisen seminaarin jälkeen olo on innostunut. Tiedän, että tuleva urani tulee kietoutumaan seksuaalikasvatuksen ympärille, ja kaikki aiemmat opintoni toimivat pohjana tälle, joten olen todella innoissani.”

Kuka?

MARI KORPELA

» 34-vuotias

» Asuu perheensä kanssa Oulussa.

» Valmistui tanssinopettajaksi Oulun ammattikorkeasta vuonna 2013.

» Valmistui Oulun yliopistosta vuonna 2015, pääaineenaan kasvatuspsykologia.

» Perusti keväällä 2020 yrityksensä Mari Korpela Company-verkkokaupan, jota voi seurata Instagram-tilin @marikorpelacompany kautta.

» Vapaa-aikanaan maalaa, lukee seksuaalisuuteen, psykologiaan ja menestymiseen liittyvää tietokirjallisuutta sekä viinittelee ystävien kanssa. Aloitti juuri burleskin. Suurin osa vapaa-ajasta kuluu perheen kanssa.

Juttua muokattu 22.3. Vaihdettu sana kehopositiivisuus sanaan kehorauha. Korjattu kuvatekstin virheellinen väittämä, että Korpela opiskelee seksuaaliterapeutiksi oikeaan muotoon eli seksuaalikasvattajaksi.

Anna-Sofia Tastula

Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.

Lue lisää:

Tutkimusvilpistä ilmoittaminen yleistyy mutta kasvava osa epäilyistä on turhia, tutkimusetiikan ammattilainen Riitta Keiski kertoo

Tieteellisestä vilpistä puhutaan yhä enemmän ja tietoon tulevat epäilyt ovat nousussa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sitä tapahtuisi enemmän kuin aiemmin, tutkimusetiikan asiantuntija Riitta Keiski kertoo.

Miten viitata tieteelliseen tekstiin ilman että plagioi? Miten käy, jos opinnäytetyö ei menekään läpi vaan tuomiona on plagiointi?

Akateemisessa maailmassa toimimiseen kuuluu tietty määrä eettisiä kysymyksiä. Niiden vastaukset eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia.

Tapaukset ovat aina erilaisia ja hyvin tulkinnanvaraisia, sanoo plagiointiepäilyjä selvittävä Riitta Keiski.

“Vaikka olen ollut mukana tutkimusetiikassa pitkään, tapaukset ovat erilaisia, vaikeita ja tulkintaan perustuvia, vaikka olisi kyse samasta plagiointiasiasta.”

Keiski toimii opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaelimen, Tutkimuseettisen neuvottelukunta TENKin, puheenjohtajana. Lisäksi Keiski on Aineen- ja lämmönsiirtotekniikan professori Oulun yliopistossa ja toimii Oulun yliopiston etiikkatyöryhmässä. Käytännössä hän valvoo, että hyvä tieteellinen käytäntö toteutuu koko Suomessa.

Hyvä tieteellinen käytäntö tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että tutkija toimii eettisesti sovittujen tapojen mukaan. Keiski kertoo, että hyvän tieteellisen käytännön loukkauksia on neljää erilaista.

“Loukkauksia ovat sepittäminen, plagiointi, havaintojen vääristäminen ja anastaminen. Sitten on myös piittaamattomuus, joka voidaan pahimmillaan laskea hyvän tieteellisen käytännön loukkaukseksi.”

Plagiointi tarkoittaa toisen tuottaman tiedon esittämistä omanaan. Havaintojen vääristäminen ja sepittäminen taas liittyvät tutkimustulosten vääristelyyn omaksi eduksi. Anastaminen voi olla kyseessä, jos on luvatta vienyt toisen tutkimusaiheen tai esimerkiksi kopioinut toisen rahoitushakemusta. 

Piittaamattomuus taas on monimuotoista huolimattomuutta ja laiminlyöntiä, joka voi osaltaan vääristää tutkimustulosten merkitystä tai aiheuttaa haittaa tutkimukseen osallistuneille.

Aiempaa enemmän epäilyjä

Viime vuosina hyvän tieteellisen käytännön loukkausepäilyjen määrä on kasvanut kymmenillä. TENKin toimintakertomuksen mukaan vuonna 2019 epäilyjä oli 34. Vuonna 2018 vastaava luku oli 40 ja aiempina vuosina vain 20 ja 25 välillä. Epäilyjen määrä on siis selvästi kasvussa. 

Vaikka edellisvuoden tilastoja ei ole vielä saatavilla, ei koronavuoden odoteta hidastaneen kasvua – pikemminkin toisin päin.

“Vuoden 2020 alussa tutkijoille lähetettiin kirje, jossa muistutettiin, että tässä ajassa voi tulla houkutus tehdä vilppiä. Esimerkiksi tekijän nimi on paljon helpompi jättää pois julkaisusta, kun ei olla läheisesti kontaktissa”, Keiski kertoo.

Kuinka yleisiä loukkaukset sitten ovat? 

Pahoja tapauksia tulee Keiskin mukaan Suomessa vastaan muutama joka vuosi, mutta epäilyjä taas senkin edestä. Silti, todettuja vilppitapauksia vuonna 2019 oli 13, kun vuonna 2017 vastaava luku oli 1. Myös ilmoitettujen tapausten ja turhien epäilyjen määrä on nousussa.

Vaikka julkisten epäilyjen määrä on kasvanut, ei Keiski usko, että kyseessä on varsinaisten loukkausten lisääntyminen. Pikemminkin kyseessä on lisääntynyt tietoisuus ja toiminta.

“Näkyvyys ja tiedeyhteisön tietoisuus ovat kasvaneet, mutta moni pillinpuhallus on perusteeton. Haluna voi olla esimerkiksi kostaa toiselle tutkijalle. Näiden erottaminen oikeista tapauksista on sitä työtä, mitä nyt valtakunnassa tehdään.”

Tieteeseen sotkeutuvat yhä useammin tunteet, Keiski kertoo. Hän muistaa esimerkiksi tapauksen, jossa plagioinnin ilmiantajana esiintynyt tutkija mustamaalasi epäiltyä mediassa ja esitti plagioinnin laajuudesta liioiteltuja tietoja, jonka seurauksena tilanne näytti pahemmalta kuin se oikeasti oli.

“Nykyään näkyy selvästi tapauksia, jossa on kyse kahden tutkijan välisestä kilpailusta ja katkeruudesta. Joskus akateemiset ristiriitatilanteet sotkeutuvat myös julkisuuteen.”

Vaikka toisen tutkijan mustamaalaaminen mediassa ei ole hyväksyttävää, kuuluu mediassa esiintyminen silti monen tutkijan työhön. Keiski näkee julkisuuden osana tutkijan tonttia, mutta toivoisi silti harkintaa julkisissa esiintymisissä.

“Usein media kysyy tutkijalta mielipiteitä. Vaikka tutkijalla on erilaisia mielipiteitä tai poliittisia kantoja, tulisi tutkijan olla tutkija myös julkisuudessa. Jos siihen sotkeutuu poliittinen tai joku muu ambitio, on se minusta hyvin kyseenalaista”, Keiski kertoo.

Kiristyvä kilpailu lisää kiusausta

Se, miksi tutkija päätyy loukkaamaan tieteellistä käytäntöä, on Keiskistä monimutkainen kysymys. Syitä löytyy useita ja ne tuntuvat lisääntyvän vuodesta vuoteen.

“Entistä kovempi kilpailu tutkimusrahoituksesta on yksi syy vilpin lisääntymiselle. Muita syitä ovat esimerkiksi kansainvälistyminen ja sektorien välisen tutkimuksen lisääntyminen, jopa avoin julkaiseminen tuo mukanaan omat tutkimuseettiset haasteensa”, Keiski kertoo.

Kansainvälisyyden ja sektorien eli myös yritysten ja tutkijoiden välisen yhteistyön ongelmakohtia ovat erilaiset standardit ja moraalit. Siinä, missä tutkija pyrkii objektiivisuuteen, voi yritys haluta ajaa omaa etuaan. Kansainvälisesti taas tutkimusetiikan opetus ja painotus vaihtelevat. Suomi on Keiskin mukaan esimerkillinen maa, josta jopa EU:n käytänteet ovat ottaneet oppia.

“Tiedeyhteisön valveutuneisuus näkyy siinä, miten yliopistot ovat ottaneet koulutukseen mukaan tutkimusetiikan”, hän sanoo.

Keiski opettaa itsekin tutkimusetiikkaa teknillisessä tiedekunnassa. Hän on opettanut etiikkaa eri muodoissa aina 1990-luvulta asti, jo silloin “kun plagiointia ei voinut tarkistaa copy-pastella”.

Miten opiskelija tai tutkija sitten päätyy loukkaamaan hyvän tieteen käytänteitä, hyvistä opeista huolimatta? Keiskin mukaan rikkeiden laajuus ja monimutkaisuus lisääntyy opintojen edetessä, mutta yleisin loukkausepäilyjen ryhmä on plagiointi.

“Kun opiskelija tekee gradua tai vaikka diplomityötä, plagiointi tulee vastaan. Nykyään, kun käytetään verkossa olevaa tietoa tai artikkeleita, on osattava referoida toisten tekemisiä oikealla tavalla. On osattava viitata toisen tekemään työhön oikein ja kiittää siitä, että joku on antanut oman tuottamansa tiedon julkisuuteen”, Keiski kertoo.

Tyypillisin ongelma tutkijoille taas on kirjoittajuus. Jokaisen tieteellisen julkaisun kohdalla on mietittävä, missä järjestyksessä prosessiin osallistuneiden kirjoittajien nimet mainitaan kirjoittajaluettelossa. Yksinkertaistettuna ensimmäiseksi pääsevä saa suurimman kunnian.

“Tutkijoita mietityttää, mitä täytyy tehdä, että voin olla ensimmäinen kirjoittaja. Kirjoittajuus on iso kysymys tutkijapuolella, mutta onneksi siihen löytyvät hyvät ohjeistukset.”

Yksinkertaiselta vaikuttava kysymys monimutkaistuu, kun yhtälöön lisätään tutkijan arjen kiire, kilpailu rahoituksesta ja paineet julkaista mahdollisimman paljon tiukalla aikataululla sekä mahdolliset eroavat mielipiteet ja moraalit kanssatutkijoiden kanssa.

Keiskin neuvo hyvän tieteellisen käytänteiden noudattamiseen on yksinkertainen: älä valehtele itsellesi niin onnistut toimimaan myös hyvien tieteellisten käytänteiden mukaisesti.

  

Riitta Keiski

64-vuotias.

» Kotoisin Halsualta, asunut Oulussa vuodesta 1976.

» TENKin puheenjohtaja alkuvuoteenvuoteen 2022 asti.

» Valmistui prosessitekniikan diplomi-insinööriksi 1981, lisensiaatiksi 1984 ja tohtoriksi 1991, toiminut professorina Oulun yliopistossa 2001 lähtien.

» Harrastaa marjastamista ja sienestämistä sekä lukemista ja äänikirjoja.

» Unelmoi siitä, että saa enemmän aikaa harrastuksilleen ja pystyy jäämään eläkkeelle hyvin mielin.

» Toivoo, että akateeminen maailma muuttuu yhteisöllisempään suuntaan.

» Saanut Chevalier des Palmes Académiques ritarin arvonimen Ranskan opetusministeriöltä vuonna 2012. On kolmen yliopiston kunniatohtori.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Tabu korvaa toisen – Sanna Karkulehto tutkii vaiettuja asioita

Kiellettyjä aiheita löytyy myös tutkimuksen kentältä, vaikka tutkimus osaltaan murtaa tabuja, kertoo kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto.

Onko yhä tabuja, vai onko kaikki jo sanottu ja tutkittu?

Ilman muuta tabuja on, sanoo Jyväskylän kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto.

“Tabun kulttuurinen rakenne on yksinkertaisesti sellainen, etteivät ne ilmiönä katoa yhteisöistä minnekään. Kun jonkun asian tai ilmiön tabuasema murtuu, tilalle tulee uusia tabuja tai vanhat uudistuvat”, hän kertoo.

Karkulehto tutkii itse muun muassa sukupuolta ja seksuaalisuutta. Hän valmistui kirjallisuuden maisteriksi Oulun yliopistosta 1999 ja tohtoriksi 2007, väitöskirjan aiheenaan queer-esitykset. Vaikka sukupuolesta ja seksuaalisuudesta puhutaan paljon, ne kantavat yhä mukanaan myös kielletyn ja vaietun asian sävyjä.

“Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä sekä sukupuolittunutta ja seksuaalista väkivaltaa koskevat aiheet voivat olla edelleen kovastikin vaiettuja ja vaiennettuja tietyissä konteksteissa. Maailmassa, Euroopassakin, on vieläkin maita, joissa näistä aiheista ei voi puhua ääneen tai niiden olemassaolo kielletään”, hän kertoo.

Suomessa taas esimerkiksi ilmastonmuutos, rasismi, lestadiolaisyhteisöjen vallankäyttö, lihavuustutkimus tai transoikeudet voivat aiheuttaa kuohuntaa ja suoranaisia kiistoja.

“Nykyisin harvoin tietenkään tutkitaan sellaisia aiheita, joita kaikki jotenkin paheksuisivat tai pitäisivät kiellettyinä, mutta tutkimuksenkin kentällä useista asioista on olemassa koulukuntaeroja, ja näkemykset saattavat muutenkin polarisoitua ja ylipolitisoitua.”

Esimerkkinä oman tutkimuksensa yhteiskunnallisista rajoista Karkulehto kertoo, että väkivaltatutkimuksessa törmää ristiriitoihin, sillä joidenkin mielestä väkivaltaa tulisi käsitellä täysin sukupuolineutraalisti.

“Väkivalta on kuitenkin sukupuolittunutta, ja sellaisena se on sekä sukupuolten välisen epätasa-arvon syy että sen seuraus”, hän teroittaa.

Tutkijana joutuu erilaisten näkökantojen lisäksi kohtaamaan myös suoranaista henkilöön menevää arvostelua. Karkulehdon mielestä syy on erityisesti viestintäympäristöjen muutoksessa. Sosiaalinen media on asettanut jotkut tutkijat hankalaan paikkaan.

“Tutkijat joutuvat yhä enemmän henkilökohtaisen kyseenalaistamisen, vähättelyn, häirinnän ja suoranaisen uhkailun ja esimerkiksi maalittamisen kohteiksi – ja vain siksi, että he tutkivat joidenkin mielestä epäsopivia tai kiellettyjä aiheita tai väärästä näkökulmasta tai ‘vääränlaisia’ tutkimustuloksia tuottaen”, professori kertoo.

Varmuutta ulkomailta

Vaikka Sanna Karkulehto toimii nykyään professorina Jyväskylässä, ei hänen urapolkunsa yliopisto-opiskelijasta professuuriin ollut mutkaton. Hän kertoo, ettei aluksi ollut edes varma pääaineestaan. Myös valmistumisen jälkeen hän ei ollut varma halusiko jäädä korkeakoulumaailmaan.

“Olen välillä poukkoillut työelämässä yliopiston ja ‘muun maailman’ välillä, kun yliopiston opetus- ja etenkin tutkimustyön kilpailullisuus sekä muut varjopuolet ovat tuntuneet liian raskailta, mutta yliopistoon olen kuitenkin palannut enkä ole sitä katunut.”

Aiempiin työtehtäviin lukeutuvat muun muassa jäätelönpakkaaja, kulttuurituottaja sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Karkulehto itse kokee jokaisen työtehtävän olleen hänelle merkittävä. Kuitenkin professuuriin valmistivat eniten alan opinnot.

“Opintoni ja opiskeluaikani ovat hyvin pitkälle tehneet minusta sen ihmisen, joka nyt olen. Opiskelu on valmistanut minua professuuriin, mutta myös tarjonnut eväät moneen muuhun ammattiin.”

Eniten hyötyä opinnoistaan Karkulehto kokee saaneensa ulkomaanvaihdosta, jolle hän lähti opintojensa loppupuolella. Myös työelämän kannalta ulkomailla on ollut suuri merkitys.

“Urallani merkittäväksi käännekohdaksi osoittautui lähtö ulkomaille. Työskentely vierailevana tutkijana ulkomaisessa yliopistossa tarjosi sopivasti etäisyyttä ja valoi rohkeutta jättää oma kotiyliopisto ja alma mater ja siirtyä Oulusta uuteen työpaikkaan Jyväskylän yliopistoon”, hän kertoo.

Kuka?

Sanna Karkulehto

» 49-vuotias. Aikuinen tytär opiskelee varhaiskasvatusta Tampereella. Asuu puolison, kissan ja kahden koiran kanssa Oulussa.

» Valmistunut Oulun yliopistosta kirjallisuuden maisteriksi 1999 ja tohtoriksi 2007.

» Kirjallisuuden professori Jyväskylän yliopistossa.

» Toiminut aiemmin muun muassa vaatemyyjänä, nuorisotalon ohjaajana ja projektipäällikkönä.

» Parasta opinnoissa oli kaikki paitsi suomen murteiden tentti.

» Harrastaa lajienvälistä kumppanuutta kissan ja kahden koiran lisäksi kolmen hevosensa kanssa.

» Unelmoi tasavertaisesta yhteiskunnasta kaikille sukupuolesta, seksuaalisesta orientaatiosta, rodusta tai etnisestä taustasta, kansallisuudesta, uskonnosta, luokka-asemasta, asuinpaikasta, terveydestä, henkisestä ja ruumiillisesta koosta ja kyvykkyydestä sekä lajista riippumatta.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Metallikitaristista uraohjaajaksi ja kirjailijaksi – Sami Lopakalle oman paikan löytäminen vaati ajelehtimista ja aikaa

Jo ennen suomen kielen opintoja Sami Lopakka haaveili kirjoittavansa kirjan. Vaikka Lopakka on nykyään kirjailija kustantamon listalla, ura tuntuu yhä epätodelliselta.

Muusikko, kirjailija, hankepäällikkö, Sami Lopakka on kerännyt itselleen listan titteleitä. Lopakka lienee kaikista tunnetuin urastaan metalliyhtye Sentencedin kitaristina ja sanoittajana. Hän on kuitenkin myös suomen kielen maisteri – ja vähän molempia päällekkäin. 

“Tein opiskelun lomassa muusikon hommia vähintään puoliammattimaisesti – levytimme ja kiersimme maailmaa Sentencedin kanssa säännöllisesti. Valmistumiseni aikoihin päätimme lyödä myös bändin hautaan”, Lopakka kertoo.

Siirtymä opiskelijasta ja muusikosta maisteriksi oli Lopakalle haastavaa. Maailman kiertäminen vaihtui kotimaahan ja opiskelu töiden etsimiseen. Lopakka oli paperit saatuaan omien sanojensa mukaan hukassa.

“Olin monessakin mielessä uudessa tilanteessa ja melko kuutamolla. Lopulta ajauduin muutaman kaverin kanssa perustamaan yrityksen, jolla ei ollut juuri mitään tekemistä opintojeni kanssa.”

Yrittäjän ura kesti kuusi vuotta, mutta yritys ei Lopakan mukaan koskaan lähtenyt lentoon. Oli siis taas aika keksiä uusi polku. Silloin Lopakka päätyi alalle, joka tuntuu yhä omalta. Hän päätyi kehittämään palveluita, joita olisi itse kaivannut viitoittamaan polkua valmistumisen jälkeen.

“Yrityksen jälkeen olen ollut hommissa korkeakoulutettujen työllisyysasioihin keskittyvissä projekteissa ja hankkeissa. Sikäli tässä on looginen jatkumo, että juuri tällaisia hankepalveluja olisin itse valmistumisvaiheessa kaivannut. Työelämä oli siis alkuvaiheessa vähän ajelehtimista, mutta oma uoma löytyi lopulta pienellä viiveellä.”

Nykyään Lopakka toimii Urasammon hankepäällikkönä ja tarjoaa opastusta korkeakoulutetuille. Vaikka ala ei vastannutkaan suomen kielen maisterin työnkuvaa, on Lopakka silti kiitollinen opinnoista. 

“Opinnot määrittelivät itsellenikin tarkemmin, millainen osaaja olen ja en ole. Kyllä yliopistoaika koulii ihmisistä esille myös organisointikykyä, paineensietoa ja valmiutta itsensä jatkuvaan kehittämiseen. Työn oppii tekemällä, mutta opinnot tarjoavat työkaluja oppimiseen”, Lopakka kertoo. 

Elämän koulima kirjailija

Korkeakoulutettujen urapalveluiden lisäksi Sami Lopakka luo myös kirjallisuutta ja musiikkia, eikä näe lopettavansa kumpaakaan hetkeen. Kirjoittaminen ei suinkaan ole uutta, sillä hän tuotti Sentenced-yhtyeen sanoituksia jo opiskeluaikoinaan ja valitsi pääaineekseen suomen kielen juuri kielen ja kirjoittamisen takia. Yhtymäkohdista huolimatta opiskelijan, sanoittajan ja kirjailijan roolit ovat Lopakalle hyvin erilaiset. 

“Muusikon hommista en näe olleen hyötyä kirjailijana, muutoin kuin esikoisen aiheen valinnassa. Toki tietynlainen ilmaisukanava itsestä ulospäin on sanoittajana ja kirjailijana oltava häpeilemättömästikin auki. Biisien sanoittaminen ja proosa ovat kuitenkin aivan eri lajeja – vähän kuin kuulantyöntäjä siirtyisi maantiepyöräilyyn.”

Niin sanoittaminen kuin suomen kielen koulutusohjelmasta valmistuminen eivät taianomaisesti tehneet Lopakasta kirjailijaa, vaan luovaan työhön oli kasvettava erikseen. 

“Kirjailijoita ei synny auditorioissa, vaan elämän koulimina ja näppäimistöjen ääressä yön hämärinä tunteina. Fiktiiviseen kirjoittamiseen tarvitaan työkalujen lisäksi myös elettyä elämää polttoaineeksi”, Lopakka kertoo.

Elettyä elämää jos jotain löytyy kirjailijan teoksista. Hän itse kuvailee tekstinsä olevan “niin rujoa kamaa ja sen huumorikin niin sysimustaa, ettei sitä monikaan fiksu ihminen omalla nimellään julkaisisi”. Kuitenkin Lopakka julkaisi toisen romaaninsa Loka viime vuonna, aivan omalla nimellään. 

Yhä toisen teoksen julkaisun jälkeen kauan haaveissa elänyt kirjailijan ura tuntuu paikoitellen unenomaiselta.

“Romaanien kirjoittaminen oli kaukainen visio jo joskus parikymppisenä, mutta pidin sen toteutumista pitkään hyvin epätodennäköisenä. Tavallaan pidän sitä epätodennäköisenä edelleen, vaikka romaaneja on julkaistu jo kaksi”, Lopakka nauraa.

Nyt Loka-romaani on ehdolla Oulun kirjailijaseuran Botnia-palkinnon saajaksi. Botnia on erityisesti Pohjois-Pohjanmaalaiselle kirjailijalle vuosittain jaettava palkinto, joka jaetaan neljättä kertaa lokakuussa. 10 000 euron palkinnon ehdokkuus on merkki siitä, että Lopakan kirjailijan ura on selvästi totta, ja jopa nousussa. Lopakka on ehdokkuudesta otettu.

“Kyllä se hienolta tuntuu. Kirjoitustyö on niin yksinäistä hommaa ja minun tapauksessani vuosien työ, että jokainen tekstin saama valokeila tuntuu merkitykselliseltä.”

Jos romaanin kirjoittaminen on todella vuosien ja tuskan takana, miksi Lopakka jaksaa?

“Pohjimmiltaan kirjoitan siksi, että minulla on pakottava tarve huutaa tuuleen ja kaataa jotakin ulos omasta kaaoksestani. Minulle se on ollut ainoa tapa luoda tyhjästä jotakin itselleni merkityksellistä.”

Kuka?

Sami Lopakka

45-vuotias.

Kotoisin Oulusta ja viettänyt Oulun seudulla koko ikänsä.

Kirjailija, jonka esikoisteos Marras ilmestyi 2014. Uusin teos Loka on ehdolla ehdolla Botnia-palkinnon saajaksi 2020.

Työskentelee hankepäällikkönä Urasammossa kehittämässä korkeakoulutettujen urapalveluita.

Valmistunut Oulun yliopistosta filosofian maisteriksi suomen kielen koulutusohjelmasta 2005.

Toiminut aiemmin heviyhtye Sentencedin kitaristina 1989–2005 ja 6 vuotta yrittäjänä.

Muistelee opiskeluajoilta lämmöllä erityisesti gradun valmistumista ja vapautta valita opiskeluaineita puhtaasti kiinnostuksen mukaan.

Kehottaisi nykyopiskelijaa ajattelemaan työelämän mahdollisuuksia jo opiskeluaikoina sekä rakentamaan opiskelukavereista, opetushenkilöstöstä ja harrastepiireistä verkostoa työelämää varten. 

Vapaa-ajallaan harrastaa elokuvien ja musiikin sekä kirjallisuuden kuluttamista ja eräilyä.

Unelmoi mielenrauhasta. 

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

“Ihmisten kohtaaminen ja juttelu tekevät minut onnellisemmaksi” – Ouluuksin perustanut Päivi Mäkelä lähestyy tyylikkäitä oululaisia kehulla

Päivi Mäkelä neuvoo opiskelemaan niitä asioita jotka kiinnostavat. Tai ei tarvitse edes opiskella, jos ei halua – voi vain tehdäkin.

Sen tietää, kun näkee.

Kun Päivi Mäkelä valitsee kuvattavaa, hän katsoo ensin kokonaisuutta: millaiset vaatteet tällä on päällä, millä lailla kuvattava ilmaisee itseään, miten itsevarma on, miten hän kantaa itsensä. Sopivan ihmisen tunnistaa kokonaisuudesta.

Sitten Mäkelä kysyy, saisiko hänestä ottaa kuvan.

”Lähestyn kehulla. Kerron, että näytät tosi hyvältä. Sitten ihminen sanoo joo tai ei.”

Kohta kolmen vuoden ajan Mäkelä on kohdannut ja kuvannut ihmisiä Oulun kaduilla. Katutyylisivustolla Ouluuksissa hän on julkaissut kuvan ja kuvattavien lyhyen kertomuksen tyylistään. 

Ison osan kuvattavista Mäkelä bongaa Oulun keskustasta (”siellä liikkuu eniten ihmisiä”), mutta hän on kuvannut myös esimerkiksi Linnanmaan kampuksella, Vulcanaliassa (kaupallisessa yhteistyössä OYY:n kanssa) tai Qstockissa (kaupallisessa yhteistyössä Qstockin kanssa).

Noin 70 prosenttia kuvaan kysytyistä myös suostuu Mäkelän kuvattavaksi. Heistä valtaosa on nuoria, pari-kolmekymppisiä. 

Mäkelää on pyydetty kuvaamaan enemmän vanhempiakin ihmisiä, mutta heistä suurempi osa kieltäytyy. Hän arvelee nuorempien olevan tottuneita olemaan kameran edessä, jonka vuoksi kuvattavaksi asettuminen tuntuu luontevammalta.

”Valokuvaus on monelle herkkä paikka. Kameran edessä ollaan aika paljaana.”

Nyt Ouluuks ja vuonna 2015 perustettu verkkomedia Kaupunni ovat yhdistyneet saman verkkosivun alle. Ouluuksista tulee muutoksen myötä käytännössä Kaupunnin tyylipalsta.

Päivi Mäkelälle muutos tarkoittaa tulemista osaksi isompaa yhteisöä. Ouluuks on ollut hänen projektinsa, siten välillä myös aika lailla ”yksinäistä puurtamista”. Nyt ideoita on mahdollista kehittää ja sparrailla isommassa, asiastaan hyvin innostuneessa tiimissä.

Tämä vuosi on tarkoittanut Mäkelälle myös ammatillista muutosta. Vuodesta 2014 hän on työskennellyt aluekoordinaattorina Yrityskylä Pohjois-Pohjanmaalla. Yrityskylä on peruskoulun kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisille suunnattu yhteiskunnan, talouden ja työelämän oppimiskokonaisuus, joka kannustaa yritteliäisyyteen.

Tästä keväästä alkaen hän on työskennellyt Yrityskylä-oppimiskokonaisuutta koordinoivalle Talous ja nuoret TAT:ille enää osa-aikaisesti, sillä hän haluaa keskittyä entistä enemmän Ouluuksiin.

Tai no, korona vaikutti tähänkin. Juuri kun Mäkelä oli jättäytynyt osa-aikaiseksi, käynnistyi koronakriisi. Sekin tosin vain hidasti siirtymää, ei kokonaan estänyt asiaa. Nyt syksyllä hän haaveilee keskittyvänsä vain Ouluuksiin.

Ansainta tulee Ouluuksin kaupallisista yhteistöistä. Jatkossa Mäkelä haluaisi myös myydä valokuvaus- ja sisällöntuotanto-osaamistaan yrityksille.

”Ultimaattinen unelmani olisi se, että voisin elättää itseni tällä. Katsotaan, millaisiin ratkaisuihin päädytään.”

“Kunpa joku tekisi jotain tällaista Oulussakin”

Ensiajatus Ouluuksista syntyi vuonna 2010, kun Päivi Mäkelä oli vaihdossa Britanniassa Plymouthin yliopistossa. Nettiä selaillessaan hän törmäsi Hel Looksiin, vuonna 2005 Liisa Jokisen ja Sampo Karjalaisen luomaan helsinkiläistä katutyyliä esittelevään sivustoon. Konsepti vaikutti siistiltä. Kunpa joku tekisi jotain tällaista Oulussakin!

Idea oululaisesta katutyylisivustosta kypsyi lopulta seitsemän vuoden ajan. Elokuussa 2017 äitiyslomalaisena Mäkelä kaipasi itselleen tekemistä, jotain omaa, vauva-arkeen liittymätöntä projektia. Silloin ratkaisun tarjosi katutyylikuvaus.

Vaikka katutyylisivustoja on vuosien aikana perustettu ympäri Suomen, vain Helsinkiä kuvaavat Hel Looks ja Oulun Ouluuks näyttäisivät olevan enää aktiivisesti päivittyviä. Omaa projektiaan aloittaessaan Mäkelä lähetti Helsingin sivuston perustaneelle Jokiselle Instagramissa viestin ja kysyi, olisiko tyylisivua ok laajentaa myös Ouluun. Hän sai kannustavan viestin takaisin.

Oulussa on paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja kiinnostavaa kulttuuria, mutta tietoa siitä on Mäkelän mielestään liian vähän. Kaupunkia hän kuvailee rennoksi, ystävälliseksi ja kauniiksi – omaksi kodiksi. Jos hän jotain haluaisi muuttaa, hän haluaisi tuoda paikallista kulttuuria aiempaa enemmän näkyville.

Tätä näkyvyysongelmaa Ouluuks ja Kaupunnikin haluavat yhdessä ratkoa.

Opiskele asioita, jotka kiinnostavat

Päivi Mäkelän toi kotipaikkakunnalta Pulkkilasta Ouluun oman ja puolison opinnot. Poikaystävä oli saanut opiskelupaikan Oulun yliopistossa kemian opinnoissa, Mäkelä mietti, mille itse alkaisi. Alaksi valikoitui lopulta kasvatuspsykologia.

Kaksi kuukautta valmistumisensa jälkeen hän pääsi oman alansa töihin Yrityskylään. Gradunsa yrittäjyyskasvatuksesta tehnyt Mäkelä työllistyi heti yrittäjyyskasvatuksen pariin. Aihe tuntui omalta ja mieluisalta.

Opinnoista on ollut hyötyä Ouluuksillakin, onhan se opettanut jotain siitä, kuinka ihmisen kanssa ollaan. Oma hyötynsä oli ainejärjestövuosista kasvatustieteilijöiden ainejärjestö Motivassa: nuo vuodet olivat Mäkelästä ensinnäkin todella mukavia, mutta ne opettivat myös asioiden järjestelystä ja organisoinnista.

Ammatinvalinta ei ollut opintojen aikana itsestäänselvyys. Kasvatuspsykologian opiskelu ei valmista yhteen, tiettyyn ammattiin, vaan tarjoaa mahdollisuuden moneen. Moni työllistyy kasvatusalalle, mutta skaala on laaja: yliopistojen uraseurantakyselyiden perusteella pääainetta opiskelleet ovat työllistyneet myös vaikkapa viestintäkonsulteiksi, psykologeiksi, toimitusjohtajiksi tai hr-sihteereiksi.

Se taas tarkoittaa sitä, että urapolku täytyy rakentaa itse. Vapaus voi olla ihanaa, mutta laajuudessaan myös ahdistavaa.

”Opintojen aikana yksi luennoitsija kehotti meitä opiskelemaan asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Silloin ajattelin, että ei noin voi sanoa, antakaa mieluummin jokin valmis yhdistelmä! Mutta ihan hyvin nuo sanat ovat sitten vastanneet todellisuutta.”

Omaa polkuaan etsiville Päivi Mäkelä neuvoo nyt samoin: opiskele niitä asioita jotka kiinnostavat. Tai ei tarvitse edes opiskella, jos ei halua – voi vain tehdäkin.

”Tekemällä oppii. Itsensä epämukavuusalueelle laittaminen ei tunnu mukavalta, mutta kantaa hedelmää.”

Esimerkiksi valokuvausta Mäkelä on oppinut itse kuvaamalla. Hän kuvasi ensin omaa lastaan, kunnes rohkaistui kuvaamaan kaduille. Ouluuks-vuosien aikana taidot ovat kehittyneet.

Miltä kuvattavan kohtaaminen muuten tuntuu? Onko kuvausluvan kysyminen kolmen vuoden jälkeen helppoa?

Itse asiassa ei, Mäkelä toteaa. On päiviä, jolloin kuvattavia löytyy helpolla, eikä tuntemattoman, tyylikkään ihmisen lähestyminen aiheuta mitään ongelmaa.

Mutta on myös toisenlaisia päiviä. Sellaisia päiviä, jolloin ihmisten lähestyminen tuntuu vaikealta. 

Silloin potentiaaliset kuvattavat kävelevät tyylikkäine kenkineen ja asusteineen kameran ohi.

”Hyviä tyylejä on mennyt ohi, kun ei ole vain kysynyt.”

Päivi Mäkelä sanoo, ettei ole varsinaisesti luonnostaan erityisen sosiaalinen tyyppi. Jos hän viettää paljon aikaa isoissa ihmisjoukoissa, saattaa siitä toipumiseen mennä useita päiviä.

Siitä huolimatta hän kuvaa. Projekti antaa enemmän kuin ottaa.

”Ihmisten kohtaaminen ja juttelu tekevät minut onnellisemmaksi. Vaikka ei olekaan aina helppoa.”

Ja kun kuvaa yhden ihmisen, löytyy usein helpommin toinenkin kuvattava.

Kuka?
Päivi Mäkelä

» 32-vuotias.
» Kotoisin Pulkkilasta, asuu Oulussa.
» Vuonna 2017 aloittaneen katutyylisivusto Ouluuksin perustaja.
» Valmistunut kasvatustieteen maisteriksi Oulun yliopistosta vuonna 2014. Opiskeli pääaineenaan kasvatuspsykologiaa. Gradun aiheena oli yrittäjyyskasvatuksen yhteys elämänhallintataitojen kehittymiseen.
» Harrastaa kuntosalia ja joogaa.
» Toivoo pysyvänsä läpi elämän uteliaana ja kiinnostuneena uusia asioita kohtaan.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: