Hurmos tuo yhteen korkeakoulut ja musiikkijärjestöt

Suomen suurin lukuvuoden kokopäiväinen avajaistapahtuma Hurmos järjestetään 10.9. Oulun yliopiston Linnanmaan kampuksella ja Oulun Kuusisaaressa. Oulun yliopiston ylioppilaskunta OYY ja Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijakunta OSAKO uudistivat lukuvuoden avajaiset yhdeksi koko korkeakouluyhteisön tapahtumapäiväksi. Entisten Vulcanalian ja Preludin sijaan järjestetään yhteinen avajaistapahtuma ulkoilmafestivaalin muodossa Oulun ikonisessa festivaaliympäristössä Oulun Kuusisaaressa. Hurmoksen iltatapahtuman päälavan avaavat oululaiset esiintyjäkonkarit Teekkaritorvet ja Cassiopeia […]

TEKSTI Maiju Putkonen

KUVAT Tuuli Heikura

Suomen suurin lukuvuoden kokopäiväinen avajaistapahtuma Hurmos järjestetään 10.9. Oulun yliopiston Linnanmaan kampuksella ja Oulun Kuusisaaressa.

Oulun yliopiston ylioppilaskunta OYY ja Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijakunta OSAKO uudistivat lukuvuoden avajaiset yhdeksi koko korkeakouluyhteisön tapahtumapäiväksi. Entisten Vulcanalian ja Preludin sijaan järjestetään yhteinen avajaistapahtuma ulkoilmafestivaalin muodossa Oulun ikonisessa festivaaliympäristössä Oulun Kuusisaaressa.

Hurmoksen iltatapahtuman päälavan avaavat oululaiset esiintyjäkonkarit Teekkaritorvet ja Cassiopeia yhteiskeikallaan. Teekkaritorvet on Oulun tavoitelluin viihdeorkesteri, joka on toiminut yliopistolla jo yli 50 vuotta. Cassiopeia on yli 40-vuotias oululainen opiskelijoiden ja alumnien sekakuoro, jonka riveissä laulaa yli 50 aktiivista jäsentä. Molempien ohjelmisto on laaja kattaus musiikkia perinteisestä tanssittavaan päähän.

Ylioppilaslehti vieraili keikkaa edeltävissä yhteisissä harjoituksissa Linnanmaan kampuksen Saalastinsalissa ja sai haastatella Teekkaritorvien puheenjohtajaa Marja Lamppua sekä Cassiopeian puheenjohtajaa Paulus Lakkalaa.

Jo äänenavauksesta lähtien alkavat nousta kylmät väreet.

“On hienoa esiintyä uudessa tapahtumassa kohdeyleisöllemme opiskelijoille. Keikkailemme paljon erikseen, joten yhteinen keikka tuntuu uskomattoman hienolta. Tila ja festaritapahtuma ovat erilaisia kuin ennen ja tällaista keikkaa ei varmasti ole aiemmin tehty. Lavalle nousee noin 70 henkeä. Näin isolla kokoonpanolla kevyen musiikin projektin toteuttaminen valtavana ulkoilmakeikkana on ainutlaatuista. Odotamme keikkaa innolla.”

”Lukuvuoden avajaisissa esiintyminen on jo perinne ja vuoden parhaita keikkoja. Teekkaritorvet ovat esiintyneet jo useina vuosina Vulcanalian avaajina ja tänä vuonna oli ilo saada myös Cassiopeia mukaan. On hienoa että avajaistapahtumat yhdistyvät. Tämä on mahtava tilaisuus luoda myös ammattikorkeakoulun opiskelijoille tervetullut olo orkestereihin ja kuoroihin, sillä ne ovat kaikille avoimia järjestöjä.”

”On ollut melkein yllättävää kuinka helppoa yhteinen harjoittelu on ollut. Molemmilla järjestöillä on kova luotto toisiinsa. Osana näin valtavaa kokoonpanoa esiintyminen ei ihmeemmin jännitä. Jo äänenavauksesta lähtien alkavat nousta kylmät väreet. Tekemisen meininki on ilmassa.”

“Molemmissa järjestöissä on sekä opiskelijoita ja työelämässä olevia. Alumneille on hauskaa päästä vetämään opiskelijahaalarit päälle ja lähteä festareille laulamaan muille opiskelijoille. Vaikka valmistuu voi olla silti osa opiskelijakulttuuria. On myös hienoa että meillä on paljon ihmisiä jotka ovat molemmissa järjestöissä. Keikalla he käyvät välillä soittamassa huilua ja välillä laulaa luikauttavat”, Lakkala toteaa.

Haastattelussa Lakkala ja Lamppu kertoivat korkeakoulujen musiikkipiirien yhteisöllisyydestä, ja siitä miten läheisiä ystäviä musiikin avulla voi löytää. “Opiskelijoiden oma tekeminen varmasti näkyy lavalla. On hienoa että musiikkijärjestöihin voi liittyä tosi matalalla kynnyksellä. Jos muuttaa Ouluun opiskelemaan, ei tarvitse tuntea ihmisiä, vaan voi musiikkijärjestöjen kautta saada uusia projekteja ja luoda ihmissuhteita”, Lamppu jatkaa musiikkiyhteisön merkityksestä. “Järjestöt ovat tiiviitä yhteisöjä, joissa muodostuu hyviä ystävyyssuhteita. Aikaa vietetään muutenkin yhdessä kuin treeneissä”, Lakkala vahvistaa.

Molempiin järjestöihin etsitään uusia soittajia ja laulajia. Cassiopeiassa ja Teekkaritorvissa on jäseniä sekä Oulun yliopistosta että Oulun ammattikorkeakoulusta. Jäseneksi voivat liittyä sekä opiskelijat että alumnit. Cassiopeian koelaulut järjestetään 13. ja 15.9. Teekkaritorvet järjestävät avoimet harjoitukset 16.9. Lamppu kuitenkin muistuttaa, että Teekkaritorviin voi liittyä myös kesken vuoden.

Teekkaritorvet x Cassiopeia nähdään Hurmoksen päälavalla iltatapahtuman avauspuheen jälkeen noin kello 18. 

Maiju Putkonen

Päivisin kasvatuspsykologian maisteri, öisin kuvittaja ja kulttuurin kuluttaja.

Lue lisää:

Arvio: Oulun Ylioppilasteatterin uusi sovitus Shakespearen komediasta Kesäyön unelma on ihastuttavan hölmö

Kesäyön unelman teema on ikiaikainen: rakkaus. Oulun ylioppilasteatterin uudessa versiossa aihe päivitetään onnistuneesti nykyaikaan, Petri Huttunen kertoo teatteriarviossaan.

Oulun Ylioppilasteatteri: Kesäyön unelma. Käsikirjoitus William Shakespeare. Suomennos Paavo Cajander. Ohjaus ja sovitus Lotta Aakko. Apulaisohjaaja Kalle Haataja. Tuottaja Jarno Friimäki. Apulaistuottaja ja grafiikka Suvi Lindholm. Tuotanto OYT, Ari-Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Anniina Kämäräinen, Emmi Leiponen, Henni Saaranen. Äänisuunnittelu ja toteutus Kalle Haataja, Jaakko Rosnell. Lavastus ja tarpeisto Eveliina Regina, Henni Kurttila. Puvustus Raija Kurkela, Satu Kinnunen. Maskeeraus ja kampaus Katri Alanko, Jutta Pirttilahti, Laura Määttä, Eveliina Regina.

Rooleissa: Kasim Cevirel, Minna Rahko, Jaakko Rosnell, Essi Karjalainen, Maija Koivulampi, Laura Määttä, Daniel Uher, Emma Hirvilammi, Jarkko Iisakka, Anna-Leena Salmijärvi, Reetta Määttä, Elisa Leppänen, Petri Piirainen, Hanna Pakanen, Emmi Hatula, Ella Korkeala ja Jutta Pirttilahti. Valvenäyttämö Ensi-ilta 6.11. Viimeinen näytös 29.11.

Mitä saadaan kun annetaan Shakespearen kahjoin näytelmä, jonka sisällä on sitäkin pöljempi näytelmä, Oulun ylioppilasteatterin innokkaan työryhmän käsiin? Tuloksena on odotetusti riemastuttavaa hölmöilyä. Ohjaaja Lotta Aakko on tuonut taianomaisen klassikkonäytelmä Kesäyön unelman tapahtumat nykypäivään alkuperäistekstiä kunnioittaen.

Kuulin epäilyjä, onko Shakespeare enää ajankohtainen? Oulun ylioppilasteatteri on säväyttänyt muun muassa rohkealla ja huikealla spektaakkelilla Suuri Peto!, mutta nyt on kaivettu pölyn alta yli 400 vuotta vanha näytelmä. Voiko paljon esitetystä näytelmästä löytyä vielä jotain uutta?

Kysymys ei lopulta ole mielekäs. Keskustelua voisi jatkaa moneen suuntaan: Ovatko kirjallisuuden klassikot ajankohtaisia vai pitäisikö niidenkin lukeminen lopettaa?

Kuten monen klassikon kohdalla, myös Kesäyön unelman teema on ajaton: rakkaus. Ihmisiä naurattavat edelleen samat aiheet kuin antiikin tai renessanssin aikana, vaikka komedian kaikki nyanssit ja piikit eivät ehkä välity sellaisenaan nykykatsojalle.

Alkuperäisessä Kesäyön unelmassa (A Midsummer Night´s Dream, 1595 tai 1596) kuningas Theseus ja amatsoni Hippolyta ovat menossa naimisiin Ateenassa. Oletusten mukaan, Shakespeare kirjoitti näytelmän ylhäisön häihin, joissa kerrotaan kuningatar Elisabetin olleen mukana.

Ylioppilasteatterin versiossa Ateena on vaihdettu Ateena Oy:ksi ja Theseus (Kasim Cevirel) on yhtiön toimitusjohtaja. Antiikin konventioita tai Elisabetin ajan ylhäisön suhteita ei näin tarvitse edes pohtia.

Juoni on kiltisti sanottuna sekava. Hermia (Essi Karjalainen) ja Lysander (Maija Koivulampi) ovat rakastuneita. Demetrius (Daniel Uher) rakastaa Hermiaa (Essi Karjalainen). Helena (Laura Määttä) on rakastunut Demetriukseen.

Hermian isä Egeus (Jaakko Rosnell) on valinnut Demetriuksen Hermian puolisoksi, ja isän sana on laki.

Toimitusjohtaja Theseus lausuu:

Sun kuolla täytyy taikka ijäksesi
Pois kieltää seurustelu miesten kanssa.
Siis, kaunis Hermia, sydäntäsi kuule,
Nuoruuttas muista, tutki tarkoin vertas,
Ja sano, isäs valinnan jos hylkäät,
Sa nunnanpuvussako kestää voit,
Pimiään luostarihin suljettuna,
Ja hedelmättömänä ikäs elää. (Suom. Paavo Cajander)

Lysander ja Hermia pakenevat keskuspuistoon, jossa Ateena Oy:llä ei ole valtaa päättää puolisoista, saati rakkauden kohteista. Demetrius ja Helena seuraavat.

Keijukuningatar Titania (Emma Hirvilammi) ja keijukuningas Oberon (Jarkko Iisakka) riitelevät. Kujeileva haltia Puck (Anna-Leena Salmijärvi) ja Oberon sekoittelevat lemmenrohtoja. Oberon on näet nähnyt ihmispolojen hädän, ja hän päättää saattaa valitsemansa parit yhteen lemmentaioilla.

Puistossa harjoittelee myös huvittavan huono yhtiön työläisten teatteriseurue. Haltia Puck taikoo seurueen päsmäri Pulmalle (Petri Piirainen) aasin pään. Keijujen kuningatar herää, ja rakastuu taiottuna päätä pahkaa ensimmäiseen näkemäänsä otukseen, aasipäiseen näyttelijään. Kun muutkin lemmentaiat osuvat vääriin kohteisiin, riemastuttava sekasotku on valmis.

Tunteikas lausunta on osa komediaa

Lotta Aakko on valinnut näytelmän pohjaksi Paavo Cajanderin vuoden 1891 suomennoksen. Kuten Thesuksen sanoissa edellä, kieli on vanhahtavaa. Uudempia suomennoksia eri nimillä on useita, ja mietinkin, miksi vanhin on valittu.

Pian näytelmän alettua ymmärrän valinnan. Vanha teksti on lausuttuna ylettömän mahtipontista kepeässä näytelmässä, ja tärkeä osa ylioppilasteatterin komedian tehoa. Vaikka esimerkiksi Jarkko Iisakka vakuuttaa lausunnallaan, tässä ei ole oleellista, onko näyttelijä täysin tekstissä sisällä. Odottamani harrastelijateatterin heikkous onkin käännetty vahvuudeksi.

Näyttelijätyö on innostunutta. Tätä on varmasti kiva tehdä, mikä välittyy yleisöön, olematta hetkeäkään kiusallista. Uudessa tulkinnassa Hermia on kiukutteleva pikkutyttö ja Demetrius välinpitämätön teinipoika. Vaatteet ovat nuorisomuotia parinkymmenen vuoden takaa.

Lavasteina toimivat graffitein koristeltu penkki ja paikasta toiseen siirtyvät kukkapuskat. Puvut ovat hienoja, etenkin keijujen ja haltian asut ja maskeeraus ihastuttavat huolellisella toteutuksellaan.

Kerrontaa kuljettaa Jaakko Rosnellin kitaralla soittamat, Shakespearen aikalaisen, John Dowlandin luuttulaulut. Kansallisoopperassa oppisopimuskoulutuksen saanut ohjaaja Aakko on ujuttanut mukaan myös oopperakappaleen Offenbachin teoksesta Hoffmanin kertomukset. Emma Hirvilammi laulaa kauniisti keijujen kuningattarena.

Keijun laulu ja kitaramusiikki sopivat näytelmän tunnelmaan ja tematiikkaan. Ylevät sanat tunteikkaasti lausuttuna luovat hulvattomaan komediaan huvittavia kontrasteja. Näytelmä pysyy koossa, vaikka esimerkiksi ylevä kieli, kaunis oopperakappale ja railakas hupailu saattavat vaikuttavat yhteen sovittamattomilta.

Rakkautta ja intiimiä teatteria poikkeusoloissa

Jotakin teatterista jää silti puuttumaan, kun pakko on sanellut yleisöksi vain kourallisen maskien takaa katsovia silmäpareja.

Hymyilen kuitenkin näytelmän jälkeen, ja mietin kokemusta. Lopulta tärkeimmäksi ajatukseksi hahmottuu hyvä mieli. Ehkäpä Kesäyön unelma on edelleen yksi Shakespearen suosituimmista näytelmistä kepeyden ja railakkaan huumorin takia. Poikkeusaikana tarvitaan rakkautta ja pakoa kylmästä todellisuudesta. Toki teksti on myös yksi Shakespearen lyyrisimpiä.

Runollinen teksti on myös haastavaa seurattavaa, etenkin näin vauhdikkaassa näytelmässä. Mietinkin, olisinko pysynyt kaikissa käänteissä mukana, jos en tuntisi alkutekstiä.

Rakkaus on ikiaikainen teema: kuka saa rakastaa ja ketä? Lotta Aakon päivitetyssä klassikossa Lysander on nainen. Kysymys kielletystä sekä sallitusta ja hyväksyttävästä rakkaudesta tuo näin tarinaan uuden kerroksen, sillä homoseksuaalisista suhteista kuulee edelleen tuomitsevia kannanottoja.

Ratkaisu on oivaltava ja tuo oikeasti lisäarvoa näytelmälle ja tulkinnoille. Tämä on mainittava, sillä väkivalloin päälle liimatut gender- tai sukupuolipelit ovat vain kyllästyttäviä.

Onko sadussa onnellinen loppu? Miten onnistuu näytelmän sisäinen, ehkäpä teatterihistorian hulvattomin näytelmä? Oliko osa vain unta, vai kenties kaikki?

Haltija Puck antaa vinkin:

Luulkaa, että nukahtain
Näkyjä nyt näitte vain,
Että tämä heikko ilvi
On vaan tyhjä unipilvi.

Juttua muokattu 18.10: Korjattu tekijätietojen nimiä.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Kulttuuria kampukselta: Jokrates toteuttaa lapsuuden unelmaansa

Oululainen Joonatan Väisänen opiskelee musiikkikasvatusta, bassonsoittoa ja laulua ja tekee uraa rap-artistina. Muusikkoperheen lapsi näki nuorena videon räpin suomenmestaruuskilpailuista ja innostui itse tekemään musiikkia. Nyt Väisänen on vuoden 2019 räpin suomenmestari, joka keikkailee ja työskentelee muusikkona artistinimellä Jokrates.

Jokrates: ”Sanavalmius, nokkeluus ja huumorintaju on aina ollut mun juttu. Se räppi mihin mut aluksi kasvatettiin, missä ihmiset solvaa toista ja heittää juttuja suoraan hatusta, on se mistä oon innostunut. Supliikkina sanaseppona se oli mun juttu, että tähän voisi helposti yhdistää musiikin ja olla silti se sama kundi. 

Oon alkanut tätä tekemään kun mulle on linkattu vuoden 2005 Rap SM -finaali, ja oon seurannut lajia siitä asti. Lisäilin tyyppejä Facebook-kavereiksi ja lähetin viestejä, joissa kysyin että voitko haukkua mua ja voitko räpätä mulle vähän. Räpin suomenmestaruus oli ehdottomasti urani tähänastinen kohokohta. Siitä tuli maailman huipulla -fiilis, vaikka se tunne on jo vähän hälventynyt. 

Räpit kirjoitetaan pääasiallisesti itse. Inspiraatio voi tulla mistä vaan. Esimerkiksi Frendeissä on yksi tosi hauska kohtaus mistä tein biisin. Sibelius on istunut Ainolan pellon reunalla omalla tuolillaan ja saanut lentävistä joutsenista inspiraation. Ideoita voi tulla omasta elämästä, parisuhteista, peloista ja arjen asioista. Etsin myös inspiraatiota modernista taiteesta, maalauksista ja muista artisteista joita kuuntelen. Sieltä sun täältä poimin pieniä juttuja. 

Maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka haluaa olla artisteja, mutta ei tee töitä sen eteen. Mä opiskelen myös konservatoriolla laulua ja bassonsoittoa ja käyn päivätöissä, niin mullakin on hirveesti juttuja valmiiksi lautasella, mutta nyt kaikki vapaa-aika menee siihen että teen musiikkia ja mietin miten kasvattaa tätä hommaa. Se ei ole enää kököttämistä ja odottelemista, että joku tulisi sanomaan että oot taitava, vaan nimenomaan aktiivista työtä. Se varmaan erottaa jyvät akanoista, että kuinka paljon jaksaa tehdä sitä tylsää työtä ja uhrata vapaa-ajasta, jättää esimerkiksi bileet välistä että jaksaa kirjottaa uutta musiikkia. 

Haaveilen kyllä kuuluisuudesta. Ihmiset aina sanoo että se ei ole tärkeintä, vaan se on oheistuote, mikä tulee jos on hyvä siinä mitä tekee. Niin se onkin, mutta kyllä mulla on selkeä tarkoitus että haluan tehdä tätä elääkseni, ja se kulkee käsi kädessä sen kanssa että on kuuluisa. 

Nykyään Instagramissa jengi soittelee mulle videopuheluita että voidaanko ottaa kamppailua. Niitä tulee monesti aamuyöllä niin mun pitää aina estää niitä. On olemassa eri levelejä julkisuutta. Oon niin pienellä levelillä että ihmiset vaan humalassa kehtaa sanoa mitään. Jos Sanni tulee vastaan niin on ihan sama ollaanko K-Marketissa tai missä vaan, pyydetään ottamaan yhteiskuva. Mutta jos fanittaa vaikka jotakin mun rap sm -videota niin selvinpäin kävellään ohi mutta kännissä tullaan juttelemaan. Oon sillä humalalevelillä. 

Toivon, että tulevaisuudessakin saan tehtyä hyvää musaa ja kehityn sen verran että se työ puhuu puolestaan. Jos katson elämää taaksepäin ja ajattelen että ’vitsi kun lopetin musanteon silloin 2023 kun se ei oikeen lähtenyt’ niin se on se painajainen. Toivon että jaksan pitää tän mentaliteetin, pysyä vahvana ja ilon kautta onnistua.”

Maiju Putkonen

Päivisin kasvatuspsykologian maisteri, öisin kuvittaja ja kulttuurin kuluttaja.

Lue lisää:

Arvio: Olipa kerran kassakaappimurto kertoo totuuden täydellisestä rikoksesta

Lämpiöstä puuttuu iloinen puheensorina. Muutama seurue juttelee pöydissä hiljaa. On hienoa nähdä elävää teatteria pitkän tauon jälkeen.

Oulun teatteri: Olipa kerran kassakaappimurto: Tapaus Vietas 1971. Käsikirjoitus Mikael Niemi. Ohjaus Fiikka Forsman. Lavastus ja valosuunnittelu Jaana Kurttila. Äänisuunnittelu Jukka “Jussi” Lappalainen. Pukusuunnittelu Jaana Kurttila. Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho. Projisoinnit Kyösti Niva. Rooleissa: Merja Pietilä, Timo Pesonen, Annina Rokka, Timo Reinikka, Mirjami Kukkola, Pete Miettunen, Pentti Korhonen, Tommi Saha, Hannu Pelkonen, Henri Halkola, Camilla Konn. Kesto noin 2 tuntia 30 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun teatterin suurella näyttämöllä 12.9.

PERKELE! raikuu Vattenfallin toimistossa, vesivoimalatyömaalla, Pohjois-Ruotsin tuntureilla. Kassakaappi on murrettu ja työntekijöiden viiden viikon palkkarahat on viety. 541 000 kruunua käteistä pieninä seteleinä, palkkakuoriin jaettuna on kateissa. 

Oulun teatterin syyskausi avattiin poikkeusoloissa 12. syyskuuta täydellisellä rikoksella. Olipa kerran kassakaappimurto, on Fiikka Forsmanin sovitus Mikael Niemen tositapahtumiin perustuvasta modernista sadusta. 

Vietaksen vuoden 1971 kassakaappimurto jäi selvittämättä. Varkaat olivat ryömineet parakin alle ja leikanneet kassakaapin pohjan auki. Kaapin paikka oli merkitty lattian läpi lyödyllä naulalla, ja pölystä päätellen kaasupullot oli viety paikalle jo aikaa sitten. Kaapin lukko oli tärvelty, jotta pakenijat saivat lisäaikaa. Tämä oli pakko olla tukholmalaisten ammattilaisten työtä, sillä eihän tyhmät duunarit näin vaativaan rikokseen kykenisi. 

Idan (Merja Pietilä) isä, Börje (Timo Pesonen), on keväisin murtunut ja poissaoleva. Börje työskenteli voimalatyömaalla murron aikana. Kaikkia työntekijöitä kuulusteltiin. Voisiko rikos olla sittenkin sisäpiirin tekemä? 

Idan isoisä Petrus (Timo Reinikka) työskenteli työmaalla samaan aikaan Börjen kanssa. Isovanhemmat erosivat jo 80-luvulla, ja nyt Idan vanhempien liitto on hajoamassa. Ida uskoo, että vuoden 1971 tapahtumat vaikuttavat edelleen isään ja koko perheeseen. 

Mikael Niemen tarinassa rikos on tehty, ja näytelmä keskittyy syyllisen etsintään, syyllisyyteen ja ihmissuhteisiin. Ida aikoo ottaa selvää, mitä vuonna 1971 todella tapahtui. 

Paikalle saapuu myös Conny, isän työkaveri työmaalta. Pete Miettunen ottaa roolissa reippaasti tilaa, ja tunteet kipinöivät ilmassa. Lavastus pyörii villisti ja kerronta vaihtelee surutta kolmella vuosikymmenellä. Käynnissä on railakas veijaritarina.  

Vauhdikasta kerrontaa 

Näytelmän lavastus on viitteellinen. Nurkassa seisoo Volvo Amazon ja katosta roikkuu kolmiulotteisena taustakuvana valtava kassakaappi. Tilat luodaan muutamilla esineillä, esimerkiksi parilla pöydällä ja hetekoilla.

Näyttämön teatterikoneita kuitenkin käytetään. Perinteisesti siirtymät ajassa ja tilassa olisi tehty ehkä lavaa pyöräyttämällä, mutta nyt pyöriminen korostaa vain liikettä.  

Näytelmässä keskustellaan myös kekseliäästi aikakaudesta toiseen, jolloin hienovaraiset siirtymät ovat perusteltuja. Myös puvuilla ja kampauksilla (Jaana Kurttila ja Eija Juutistenaho) kerrotaan missä ajassa ollaan. Farssimaisessa kerronnassa olisi lisäksi toiminut ehkä reipas ulkoasujen liioittelu.   

Farssimaisuutta korostavat nopean rytmin ja ryntäilyn lisäksi lyhyet musiikkikatkelmat: nykyajassa soi esimerkiksi muutaman sekunnin pätkä euroviisuhitti “Euphoriaa” ja sitten 70-luvulla hetki Uriah Heepin “Easy Livingiä”.  

Yli 30 biisikatkelmaa lisäävät kyllä vauhtia ja vauhdin tuntua, mutta katkonaisuus ja ravailu on välillä rasittavan sirpaleista. Tilanteisiin törmäilevät porot muistuttavat kuitenkin tyylilajista, ja kerronta on parhaimmillaan riemastuttavaa. 

Teatteri pitää katsojistaan huolta 

Väliajalle siirrytään ohjeiden mukaan rauhallisesti järjestyksessä ja turvavälit mielessä. Tullessa maskipäiset järjestyshenkilöt ohjaavat omalle paikalle. Joka toinen rivi on tyhjä ja väliä naapuriin pitää jättää kaksi paikkaa. 

Lämpiöstä puuttuu iloinen puheensorina. Muutama seurue juttelee pöydissä hiljaa. Tarjoilut on etukäteen tilattu, sillä nyt paikalta ei voi ostaa lohileipää ja pikkupullollista skumppaa. 

Kaikki ihmiskontaktit on minimoitu ja jopa kulkusuunnat erotettu nauhoin. Tunnelma on epätodellinen, tuntuu kuin olisin mukana jossakin katastrofielokuvassa. 

Nyt on pakko palata katsomoon pakoon todellisuutta. On hienoa nähdä elävää teatteria pitkän tauon jälkeen.  

Onneksi suurella näyttämöllä on myös suuri katsomo, joten mukaan mahtuu rajoituksista huolimatta kohtalainen määrä ihmisiä. Toisaalta suuren lavan ongelma on, että se vaan on niin suuri. Kun esitetään pientä näytelmää, visuaalisuus kärsii ja näkymä hajoaa. 

Ei pelkkää kohellusta 

Näytelmän porot jo jolkottelevat lavalla, ja ehkä pian salaisuudet paljastuvat.  

Kassakaappimurto on toteutettu pienellä porukalla. Näyttelijöillä ja pukijoilla on kiire roolien vaihdossa. Useiden roolien lisäksi samat tyypit esiintyvät eri vuosikymmenillä. Tässä on onnistuttu ihailtavasti. Esimerkiksi Annina Rokka, Idan äidin roolissa, on uskottava niin 70-luvulla tytönhupakkona kuin nykyajassa huolestuneena vaimona ja äitinä. 

Henkilöhahmoja ja rönsyjä on tarinaan nähden paljon. Esimerkiksi lopussa paljastuva sedän homoseksuaalisuus saattaa olla Fiikka Forsmanin silmänisku Kansallisteatterin transkohulle

Sekavuus ja sirpaleisuus kuuluvat tyylilajiin, mutta aivot on osattava raksutella oikeaan asentoon. Välillä kohkaaminen puuduttaa, mutta ei näytelmä pelkkää ryntäilyä ole. 

Alussa kuulemme puheenvuoron saamelaisten ja luonnon puolesta. Lopussa Vattenfall-pomon (Pentti Korhonen) mielipuolisuutta lähentelevä monologi suuryhtiön voitoista tuo mieleen äskettäin lakkautetut tehtaat Suomessa. Kuka on lopulta todellinen ryöstäjä? 

Korhosen pysäyttävässä monologissa on sitä heittäytymistä ja hulluutta, jota olisin kaivannut näytelmästä lisää. Hienoisesta sekavuudestaan huolimatta Oulun teatterin syyskauden avaus viihdyttää alusta loppuun. Kannattaa heittäytyä teatterin upeiden näyttelijöiden kanssa selvittämään, kuka rikoksen lopulta teki.  

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Kulttuuria kampukselta: Anniina Holappa

Kulttuuria kampukselta -palstalla vierailee tällä kertaa valokuvataiteilija Anniina Holappa.

Kuvataiteilija, valokuvaaja, opettaja ja väitöskirjatutkija, Anniina Holappa, on saanut yhdistettyä tieteen ja taiteen intohimonsa. Nuoruudessaan Holappa kiinnostui omavalokuvan, itsestä otettavan valokuvan, mahdollisuuksista itsetutkiskelun menetelmänä. Myöhemmin intohimo kehittyi gradun ja väitöskirjan työkaluksi opettajaopiskelijoiden identiteettien ja tunteiden tutkimukseen. Holapan teoksia on ollut esillä useissa näyttelyissä ja hän on myös aktiivinen oululaisessa taideyhdistystoiminnassa, kuten kulttuuriosuuskunta Ilmeessä ja kulttuuriyhdistys Bingossa. Tällä hetkellä hän toimii myös Kulttuuribingon ja Oulun taidemuseon ylläpitämän, asematunnelin Ränni-gallerian kuratoijana.

Anniina Holappa:

”Olen aika pienestä kylästä kotoisin, Ylikiimingin Arkalasta, jossa ei hirveästi ollut harrastusmahdollisuuksia. Olen aina piirtänyt ja maalannut, yläasteella otin kaikki mahdolliset kurssit kuvista. Olin mukana myös Japani-buumissa. Piirrettiin tutuista hahmoista omia versioista. Meillä oli yhteisö IRC-galleriassa, jossa kaikki piirsivät. Järjestimme tapaamisia, vaikka kaikki asuivat eri puolella Suomea. Luulen, että se on tosi voimakkaasti vaikuttanut myös siihen, miksi nykyään olen yhdistyksissäkin. Yhdessä ihmisten kanssa saa aina parhaat ideat. 

Jo nuorena ajattelin, että haluaisin tehdä työtä kuvataiteen parissa, vaikka siihen ei silloin hirveästi rohkaistu. On pitänyt itse miettiä, mitä vaihtoehtoja on ja lopulta päädyin hakeutumaan kuvataideopettajaksi.

Olen aina ollut kiinnostunut ihmisten piirtämisestä ja kuvaamisesta. Kiinnostus omavalokuvaukseen on alkanut tosi nuorena, joskus 12-vuotiaana. Aina kun näimme kavereiden kanssa, otimme kuvia toisistamme. Etenkin nuorena omavalokuva oli itsetutkiskelua ja oman identiteetin reflektiota.

Instagramiin otan yleensä kuvia, joissa hymyilen. Omakuvassa voi näyttää monenlaisia tunteita. Olen aina ollut myös tosi tunteikas ihminen ja omavalokuva on ollut tunteiden sääntelyn keino, jota olen käyttänyt oman elämäntapahtumien käsittelyssä. Valokuvan ottaminen on minulle jopa helpompaa kuin kirjoittaminen. Viime vuosina omavalokuva on ollut enemmänkin väline ja menetelmä, nykyään otan niissä enemmän etäisyyttäni itseeni ja tutkin kuvien visuaalista puolta, kuten tietyn tunnelman luomista.

Graduani varten haastattelemani henkilöt kertoivat kokeneensa omakuviensa ottamisen jälkeen tasapainoisuutta ja voimaantumisen kokemusta. Voimaantumisen kokemus on myös itselleni yksi tärkeä ulottuvuus omavalokuvissa. Voin itse päättää miten kuvassa itseni esitän, mikä tuo hallinnan tunnetta elämään. Voin myös tuhota vanhoja kuvia, jos koen etteivät ne enää esitä minua.

Minulle on ollut tärkeää saada yhdistettyä taidetta myös tutkimukseeni. Olen onnellisessa asemassa saadessani tehdä kaikkia intohimojani, taidetta, opetusta ja tutkimusta.”

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

Pelkäsin paskaa koronakesää, sain kaikkien aikojen Oulu-kesän

“Lompakolleen ja ympäristölle voi tehdä valtavan palveluksen katsomalla lähemmäs”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Kaikki koronakevään eläneet tulevat muistamaan poikkeusoloista varmasti mitä erilaisimpia tunnelmia sekä hyvässä että pahassa. Omiin muistoihini lukeutuu esimerkiksi joka aamuisen joogaamisen tuloksena erityisen hyvin voinut niska-hartiaseutu. Muistelen lämmöllä kaikkea ruoanlaittoon käytettyä aikaa, jota oli tietenkin tavalliseen arkeen verrattuna ruhtinaallisesti. Muistan paljon kivoja, mukavia juttuja. Erilaisen, mutta ihan hyvältä tuntuneen arjen.

Silti tunnemuistoihin lukeutuu myös ahdistavia sävyjä. Muistan kämmenselkien saippuan rikkoman ihon ja painostavan tunteen ruokaostoksilla. Pohdinnat siitä, pitäisikö kaikkien elintarvikkeiden pakkaukset vielä desinfioida kotona. Läheisten ikävöinnin, ja riskiryhmäläisten puolesta pelkäämisen.

Ja sitten on myös niitä muistoja jotka huvittavat, ja niiden ääneen sanominen nolottaa hiukan. Muistan uhriutuvaa kiukuttelua siitä, että varmaan tämä pandemiapaska nyt sotkee koko tulevan kesänkin ja mikään ei kyllä koskaan enää ole kivaa kun ei pääse festareille eikä ulkomaille.

Kaikista marttyyrin viitan suojissa nyyhkityistä maailman etuoikeutetumman krokotiilin kyyneleistä huolimatta kesä tuli kuitenkin. Lehdet puhkesivat jälleen puihin, aurinko lämmitti samoin kuin ennenkin ja horsmat kukkivat taas tien laidassa. Suomessa tartuntojen määrä lähes tyrehtyi. Hiljalleen rajoitteita purettiin, ja elämä palaili normaaleihin uomiinsa.

Tarkoitus oli ahmia kaikki suuret kaupungit sekä pikkukylien taidegalleriat ja kirpputorit. Suorittaa täydellinen, very instagrammable kotimaanmatka.

Minä vietin tänä kesänä ensimmäisen kesälomani vuosikausiin. Ennen koronapandemian rantautumista Suomeen olin haaveillut lähteväni loman kunniaksi ulkomaille. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut enää mukavalta, vaikka joitain matkustusrajoitteita purettiinkin.

Kun harmistuksesta oli selvitty, seuraava suunnitelma oli Suomi-roadtrip. Käydäpä kaikissa niissä paikoissa, joissa ei ole vielä tullut vierailtua! Tarkoitus oli ahmia kaikki suuret kaupungit sekä pikkukylien taidegalleriat ja kirpputorit. Suorittaa täydellinen, very instagrammable kotimaanmatka.

Tuli heinäkuu ja loma koitti. Mutta Suomen kesä, tuo kiero pirulainen, päätti tietysti himmata lomani kunniaksi kesäkuun täydellisiä biitsikelejä. Ettei nyt vain olisi liian mukavaa ja kaunista! Kyllä sai pieni ihminen ihmetellä, miten sekä globaali pandemia että Suomen säätilat olivat kollektiivisesti juuri minun lomaani vastaan. Nauravat varmaan yhdessä oluttuoppien äärellä, että siinäs roadtrippailet, pidä hauskaa teltassa sateisena yönä senkin kaupunkilaishienohelma!

Kun kumppanini kanssa katsoimme reissun ajankohdaksi suunnitellun viikon sääennustetta ympäri Suomen, huomasimme, että parhaat säät oli luvattu Oulun seudulle. Katsoimme toisiamme sama ajatus mielessä: jäädään kotiin. Jospa kerrankin vain lomailisi kotona ja ottaisi rennosti, täysin suorittamatta. En katunut päätöstä hetkeäkään.

Oulukesämme aikana vierailimme esimerkiksi Taidemuseossa, Turkansaaren ulkoilmamuseossa, Hailuodossa ja Tietomaassa. Söimme pizzaa Tuban terassilla ja nautimme paikallisia pienpanimo-oluita kesäisten iltojen syleilyssä. Uimme meressä ja joessa, ja paistattelimme päivää Hupisaarilla. Ehkäpä suurin elämys oli, kun kävimme kapulalossilla Varjakansaaren hylätyssä sahayhdyskunnassa. Seikkailimme täysin rinnoin, ja kaapissa pölyttynyt termoskassi sai vuosien jälkeen vihdoin kiduksiinsa pillimehuja ja eväsleipiä. Jokaisen seikkailun jälkeen uni maittoi makeasti omassa sängyssä.

Sanotaan, että kaikki suomalaiset kaupungit ovat kauniita kesäkaupunkeja. Oulu ei ole tässä poikkeus. Kauniin lisäksi se on myös eläväinen ja täynnä tekemistä eri asioista kiinnostuneille kaupunkilaisille ja turisteille. Eikä pelkästään kesällä, vaan ympäri vuoden, vaikka välillä sen elämyshakuisuudessaan melkein unohtaa.

Koronakesästä ei tullut sittenkään aivan paska. Siitä tuli kesä, jolloin oma kotikaupunki muistutti parhaista puolistaan ja siitä, että lompakolleen ja ympäristölle voi tehdä valtavan palveluksen katsomalla lähemmäs.

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää: