Tahto – Oulun teatteri uppoutuu huippu-urheilijan  mielenmaisemaan, jossa muut ihmiset ovat vain astinlautoja  matkalla mestariksi

Arvio Petri Huttunen

Oulun teatteri: Tahto. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 5.11.2021. Käsikirjoitus Aina Bergroth. Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén. Koreografia Petri Kauppinen. Lavastus- ja videosuunnittelu Veera Maija Murtola. Pukusuunnittelu Emilia Eriksson. Valosuunnittelu Mika Ryynänen.  Äänisuunnittelu Jari Niemi. Kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutisenaho. Rooleissa Maija  Andersson, Timo Pesonen, Salli Halkoja, Pentti Korhonen, Jaana Kahra, Hannu Pelkonen,  Henri Halkola ja Antti Launonen. Avustajat OSYK:n lukion opiskelijat. 

Kuva: Oulun teatteri – Tahto, kuvassa Maija Andersson. Kuvaaja Kaisa Tiri.

Näyttämön eteen laskeutuu valkokangas. Pääsemme jostain syystä videokuvan välittämänä hiihtäjä Aino-Kaisa Saariselle kylään. Valkokangas nousee. 

Aina Begrothin käsikirjoittama vauhdikas näytelmä Tahto käynnistyy Oulun teatterin  suurella näyttämöllä. 

Aino-Kaisa Saarinen on yksi menestyneimpiä suomalaisia hiihtäjiä, maailmanmestari ja  olympiamitalisti. Hänen aktiiviuransa päättyi keväällä 2018. 

Pekka Holopaisen elämäkerrallinen, Saarisen haastatteluihin perustuva kirja Tahto – Aino Kaisa Saarisen kahdet kasvot julkaistiin vuonna 2016. Näytelmä perustuu teokseen sekä  työryhmän haastatteluihin Saarisesta. 

Aino-Kaisa Saarinen oli aktiiviurallaan kiistelty, vihattu ja rakastettu persoona – tahtoihminen ja voittaja sekä itsekäs kiukuttelija “Oikku-Aikku”.  

Oulun teatterin näytelmä on jo kolmas versio samasta aiheesta. Kantaesitys oli Helsingin  kaupunginteatterissa 2019 ja heti seuraavana vuonna Kuopion kaupunginteatterissa. 

Näytelmän jälkeen olen hämmentynyt aiheen suosiosta. En seuraa hiihtoa aktiivisesti. En  tunne edes nimeltä näytelmän todellisiin henkilöihin perustuvia hahmoja kilpasisko Virpi  Kuitusta (nyk. Sarasvuo) ja mielikuvituksessa ja unissa seikkailevaa tennistähti Andre  Agassia lukuun ottamatta. 

Luen heti ensi-illan jälkeen Holopaisen haastattelukirjan ja saan jo vähän kiinni aiheesta.  Esitiedoista olisi ollut apua, ja toki teatteria on joskus hyvä tehdä myös rajatummalle kohdeyleisölle.  

Ummikkonakaan en ollut koko ajan ladun vieressä, mutta välillä olo oli kuin umpihangessa pimeällä tarpomista. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut tästä narsistisesti kuvatusta huippu-urheilijasta? 

Kuva: Oulun teatteri – Tahto. Kuvassa Maija Andersson, Pia Andersson ja Pentti Korhonen, kuva Kati Leinonen.

Suosittu aihe ei ole ilmeisin valinta teatterin lavalle

Tarina ei ole järin draamallinen, vaikka päähenkilön henkilökohtaiset tunteet ovat valtavia.  Asia näyttäytyy teatterissa esimerkiksi niin, että käytetään kertojia – eli joku hahmoista  selittää asioita joko suoraan tai epäsuorasti yleisölle.  

Oulun teatterin näyttelijät onnistuvat kuitenkin hienosti. Maija Andersson on Aikun erittäin  fyysisessä ja vimmaisessa roolissa sisällä.  

Aino-Kaisan intohimo välittyy intensiivisesti katsojalle. Myös teatteria tehdään intohimolla,  mutta roolihahmon ja näyttelijättären persoonat eroavat ehkä paljonkin. Huippu-urheilija Aikun eleiden ja katseen kylmyyttä on näyttelijän ehkä vaikea toisintaa. 

Tämä ei ole välttämättä tarkoituskaan. Kaikki tulkinnat – näytelmä ja elämäkertakin ovat vain tietystä kulmasta valaistuja osasia totuudesta. 

Kaisa-Liisa Logrénin ohjaamassa näytelmässä on myös iloa ja huumoria. Jokainen näyttelijä  on useissa rooleissaan, tässä kontekstissa uskottavia. Sauvaa ei puristeta liikaa ja kerronta  liukuu sujuvasti kohtauksesta toiseen.  

Avustajat OSYK:n taidepainotteisesta lukiosta ovat raikkaan innostuneita ja taitavia. Vauhtia  riittää paikoin sekavuuteen asti, mutta kuten mainitsin, seuraamista olisi helpottanut  roolihahmojen esikuvien tunteminen. 

Lavalla hiihdellään oikeasti, ja Veera-Maija Murtolan lavastus ja videot toimivat tarkoituksenmukaisesti. Oulun teatterin suurella näyttämöllä on nähty huikeita oivalluksia ja  toteutuksia. Nyt resurssit eivät ole olleet varmasti ihan vastaavat kuin esimerkiksi Kaboom ja  kuvittelun voima -näytelmässä. 

Pärjääjän muotokuva 

Näytelmän esittelytekstissä kerrotaan:  

Tahto piirtää esiin, paitsi yhden hollolalaisen nuoren naisen, myös useamman sukupolven  mielenmaiseman: sodan jäljiltä itsensä koonneet isovanhemmat, heidän lapsensa ja  lapsenlapsensa. 

En ymmärrä luonnehdintaa. Tahto piirtää rehelliseltä vaikuttavan kuvan tinkimättömästä ja  häikäilemättömästä huippu-urheilijasta, Aino Kaisa-Saarisesta. 

Tulkintaa voisi laajentaa huippu-urheilusta nykyajan yritysmaailman ja työelämän  pärjäämisen eetokseen, jossa vain vahvimmat ja röyhkeimmät pärjäävät 

Saarinen on pedantti, äärimmäisen kunnianhimoinen ja määrätietoinen ihminen, harjoittelija ja urheilija. 

Huippu-urheilussa eivät kiltit pikkutytöt pärjää, niitä Aikku syö välipalaksi ja polkee  tarvittaessa tai vain epävarmuuttaan mononsa alle. Aikku ei ole tullut hankkimaan ystäviä,  hän on tullut voittamaan. 

Näytelmä menestyjille ja intohimoisille penkkiurheilijoille

Suuresta tahtotilasta huolimatta näytelmä jättää onton olon. Huippu-urheilija Aikku ei ole  miellyttävä ihminen. Ei ole myöskään näytelmän Virpi Kuitunen, johon Saarisella on  yllättävän kompleksinen suhde. 

Huipulla eivät heikot pärjää ja oma tilansa on otettava muista ihmisistä ja heidän tunteistaan välittämättä. Aikun mukaan tämä on ainoa tie todelliseen menestymisen.  Vaihtoehtoja ei ole. 

Kyynisimmät ajattelijat talouden ja politiikan oikeimmalta laidalta, voivat saada Aikun  tarinasta vertaistukea ja voimaa. 

Tietenkään näytelmän hahmoista ei tarvitse pitää ja urheilussa voittajista pidetään aina  voiton hetkellä. Innoittavimmassa kohtauksessa Aikku nousee vaikeuksien kautta  korkeimmalle pallille, ja teatteriyleisö taputtaa “spontaanisti”. 

Jos silmäsi kostuvat suomalaisen voittaessa urheilukilpailussa, Tahto tarjoaa varmasti  voimakkaita tunteita. Uskon, että myös tietämys hiihdosta ja Aino-Kaisa Saarisesta helpottaa  näytelmään eläytymistä. 

Me muut voimme nauttia hyvällä sykkeellä ja ammattitaidolla tehdystä teatterista ja upeista roolisuorituksista. Tällä kertaa yksi kokija ja näytelmä eivät hyvästä tahdosta huolimatta kuitenkaan kohdanneet.

Julkaistu 12.11.2021 numerossa

Petri Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue seuraavaksi

Oulun Ylioppilasteatterin näytelmä Narri on raskas, mutta uskaltavalla tavalla voimakas kokemus

Petri Huttunen

Arviot

3.12.2021

Oulun Ylioppilasteatterin riemukas impronäytelmä Suunnittelematon murha hurmaa välittömällä ilollaan

Petri Huttunen

Arviot

24.11.2021

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821