Kategoria: Kolumni

Oulun yliopiston strategian mukaan yliopistomme organisaatiokulttuurin tulee edistää kansainvälistymistä. Aito kansainvälisyys tarkoittaa kuitenkin sitä, että jokainen yliopistoyhteisössä sitoutuu siihen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kansainvälisyyttä pidetään jonakin ylimääräisenä ja työläänä osana yliopistoyhteisöä. Toki on paljon helpompaa esimerkiksi viestiä ainoastaan suomeksi, mutta silloin sulkee pois melkoisen osan tiedeyhteisömme jäseniä.

Kansainvälisyyttä edistävän organisaatiokulttuurin eteen täytyy myös tehdä töitä: opettajien interkulttuurisia taitoja täytyy vahvistaa, suomalaisille ja kansainvälisille opiskelijoille tulee tarjota kohtaamispaikkoja, kansainvälisille opiskelijoille ja henkilökunnan jäsenille on tarjottava mahdollisuuksia vaikuttaa yliopistoon ja suomalaisille opiskelijoille täytyy aktiivisesti viestiä mahdollisuuksista lähteä vaihtoon tai harjoitteluun ulkomaille. Kansainvälisyyttä edistävän kulttuurin täytyy läpäistä koko yliopistoyhteisö.

Suomella menee taloudellisesti huonosti, joten ratkaisuna näyttäisi olevan koulutuksen kansainvälisyydestä leikkaaminen. Euroopan unionin ja Euroopan talousalueen ulkopuolelta tulevilta tutkintoa suorittavilta opiskelijoilta peritään lukuvuosimaksua opiskelustaan syksystä 2017 alkaen. Tämän jälkeen korkeakoulut saavat haasteen: kuinka pysyä kansainvälisesti houkuttelevina jatkossakin? Yhteinen, kansallinen strategia tuon haasteen ratkaisemiseksi puuttuu.

Pohjoissuomalaiset kyllä tuntevat Oulun yliopiston, mutta todellisuudessa Pohjois-Suomi tyhjenee, ja yliopistollamme tulee olemaan vaikea rekrytoida uusia opiskelijoita. Tämäkin on haaste, johon on vastattava mahdollisimman pian. Yliopistollamme on uusi brändi ja ilme, jota tietysti tulee hyödyntää yliopiston tunnetuksi tekemisessä. Markkinointia nimittäin tulemme tarvitsemaan. Markkinointi ei kuitenkaan ratkaise kaikkea. Myös markkinoitavan tuotteen tulee olla kunnossa.

Ihmettelen hieman sellaista mentaliteettia, että koska yliopistoihin kohdistuu säästöjä, emme voi panostaa kansainvälisyyteen. Niin kuin se olisi jotain ylimääräistä kivaa, joka voidaan ihan hyvin jättää tekemättäkin. Tosiasiassa valtioiden rajat menettävät entisestään merkitystään, ja ihmisten tulisi olla yhä laajemmin verkottuneita. Yliopistoilla olisi tässä mahdollisuus olla tiennäyttäjinä. Voimmeko tehdä huippututkimusta ja olla ratkaisemassa globaaleja ongelmia ilman, että teemme kansainvälistä yhteistyötä? Joku viisas on sanonut: ”The world is a book where he who stays at home reads only one page.” Mielestäni tämä pätee myös yliopistomaailmassa.

Minulla on terveet ja toimivat jalat. Sen vuoksi huomioni kiinnittyy harvoin – jos koskaan – portaisiin, kynnyksiin tai toimimattomiin hisseihin. Ne ovat asioita, joita minun ei tarvitse huomioida arjessani. Tai oikeastaan: ne ovat asioita, joita minun ei tarvitse huomioida arjessani liikkuessani yksin.

Portaiden, kynnysten ja toimimattomien hissien merkitys saavuttaa tietoisuuteni liikkuessani yhdessä liikuntarajoitteisten ystävieni kanssa. Tuolloin havahdun tosiasiaan, että olen etuoikeutettu suhteessa liikuntarajoitteisiin ystäviini mitä rakennetun ympäristön esteellisyyteen tulee.

En liene ainoa, joka ei usein tule ajatelleeksi omia etuoikeuksiaan. Monille meistä ne ovat itsestäänselvyyksiä, joita emme osaa kyseenalaistaa ennen kuin menetämme ne tai olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joilla niitä ei ole koskaan ollutkaan. Kenenkään ei tarvitse hävetä, jos on syntymän kautta saanut sellaisia ominaisuuksia tai lähtöasetelmia – joita voi perustellusti etuoikeuksiksi kutsua – jotka helpottavat tai sujuvoittavat elämää. Sellaisia ovat esimerkiksi ihonväri, terveys, sukupuoli tai oman lapsuusajan perheen sosioekonominen asema.

Sen sijaan niiden merkitystä kannattaa tietoisesti pohtia, eikä niitä ole syytä pitää omina ansioinaan – eikä ainakaan kannata, jos välittää siitä, pitävätkö muut sinua ylimielisenä, ajattelemattomana ja piittaamattomana. Henkilökohtaisesti en tiedä mitään niin ärsyttävää ja luotaantyöntävää kuin valkoihoisen kantasuomalaisen kertomassa, että Suomessa ei ole rasismia, koska hän ei ole sellaiseen koskaan törmännyt.

Ilahduttava tieto on, että kyky asettautua toisen ihmisen asemaan on taito, jota voi harjoitella ja kehittää. Esimerkiksi kirjat, elokuvat ja näytelmät tarjoavat loputtomasti mahdollisuuksia parantaa omaa empatiakykyään. Niissä kerrottujen tarinoiden avulla voimme kokea ja tuntea asioita, joita emme muuten kohtaisi. Ne avaavat ovia toisten ihmisten todellisuuteen: lukemieni kirjojen ja näkemieni elokuvien ja näytelmien avulla olen saanut vihjeen siitä, millaista transsukupuolisen, raskaana olevan vanhoillislestadiolaisen äidin tai kehitysvammaisen elämä voi olla.

Kyky asettautua muiden asemaan on myös merkittävä työelämätaito, minkä vuoksi sen tiedostettu kehittäminen kannattaa. Esimerkit puhuvat puolestaan: empaattinen insinööri pystyy suunnittelemaan tuotteen, joka vastaa parhaiten asiakkaan tarpeisiin; empaattinen johtaja kykenee ottamaan alaistensa tarpeet ja huolet huomioon ja empaattinen kirjoittaja osaa kirjoittaa asenteita ja mielipiteitä muuttavan tekstin, koska hän on huomioinut lukijansa. Empatian avulla voimme myös välttää ristiriitoja ja ratkaista olemassa olevia erimielisyyksiä.

Kyseessä on siis taito, jonka harjoittamista ei kannata ulkoistaa vain hipeille.