Vappu taas tuli ja meni, ja muistutti minua palavasta rakkaudestani oululaiseen opiskelijakulttuuriin. Olen opiskeluvuosieni aikana kiintynyt tuohon rinnakkaistodellisuuteen vahvasti, tuntenut valtavaa yhteenkuuluvuutta muuta haalarikansaa kohtaan ja ollut loputtoman ylpeä perinteistä, joita edeltävät opiskelijasukupolvemme ovat luoneet. Vaikka haluaisinkin jo kovasti saada maisterinpaperit kouraan, opiskelijaelämän taakse jättäminen tuntuu ajatuksena hirvittävän haikealta.
Mutta rakkaudellakin on kääntöpuolensa. Kirjoittamattomien sitsisääntöjen, vuosittaisten tapahtumien ja vahvojen perinteiden täyttämän opiskelijakulttuurin ympäröimänä saattaa muuttua helposti ja huomaamattaan konservatiiviksi. Itsessäni huomasin sen, kun eläköidyin ainejärjestöhommista: oli yllättävän vaikea sulattaa, että nuorempi polvi tekikin asioita eri tavalla, luopui joistain perinteistä, eikä aina kuunnellut jäärien mielipiteitä. Uskon, että tunne on tuttu monelle entiselle aktiiville. Vanhat toimijat voivat parhaimmillaan olla aktiivien korvaamaton tuki ja apu, mutta liikaa perinteisiin kiintyneet jäärät valitettavan usein vain jarruttavat toimintaa. Eihän mitään uutta ja hienoa voi syntyä, jos keskitytään kaikin voimin pitämään kiinni vanhasta.
Konservatiivisuudesta tulee haitallista silloin, kun ei enää ymmärretä, että kulttuuriakin voi muuttaa ja luoda uudestaan. Olen aivan liian usein kuullut, miten rakkaalla opiskelijakulttuurillamme perustellaan asioita, joille 2010-luvulla ei löydy oikeita perusteluja. Voisihan sitä luulla vaikkapa, että teekkarihymnin sanat seuraisivat aikaansa helpommin kuin kansainvälisen dekkariklassikon nimi. On surullista, jos rakkaus opiskelijakulttuuriin tekee meistä sokeita ja saa meidät käyttäytymään eri tavoin kuin muuten käyttäytyisimme. Vaikka sitseillä, Wesibussissa tai vappulehdissä viljellään mautontakin huumoria, se ei tarkoita, että opiskelijakulttuuri on muusta todellisuudesta erillinen maailma, jossa pätee omat säännöt ja valtarakenteet, joita ei saa kyseenalaistaa.
Sen sijaan, että opiskelijat vain ottavat opiskelijakulttuurin omakseen, meidän pitäisi myös yrittää tehdä siitä entistä parempi. Kulttuuriin voi rakastua, mutta silti sitä voi ja pitää uskaltaa kehittää. Muutosta vaativat eivät ole mielensäpahoittajia, vaan niitä, jotka välittävät ja saavat siksi aikaan uutta. Jos haluat vaalia opiskelijakulttuuria, kyseenalaista niin kulttuuri kuin oma ajattelutapasikin, ole luova ja keksi uutta. Opiskelijakulttuuri on meidän. Kirjoittivathan Pikku-Aku, Pauli ja Anterokin joskus kauan sitten nimensä laulukulttuuriin, miksei niin voisi tehdä myös meidän sukupolvemme opiskelijat?
