Kategoria: Kolumni

“Kuka vaa kuka vaa tän ossaa”, laulaa Antti Tuisku, ja tarkoittaa sillä tanssimista.

Mielestäni sama ajatus käy yhtä hyvin opiskelijavaikuttamiseen. Hieman suostuttelua, innostamista ja omien kokemusten kertomista – sillä tavalla minut huijattiin opiskelija-aktiiviksi. Minulle kerrottiin, että “kuka vaan voi lähtä näihin hommiin, kuha vaa on kiinnostunu ja motivoitunu!” ja perään huudeltiin “tekemällä oppii!”

Eivät he väärässä olleet. Ei ole liioiteltua sanoa, että pelkästään innostuneisuus ja kiinnostus siivittävät jo todella pitkälle. Olemalla utelias, kyselemällä, kuuntelemalla, seuraamalla ja osallistumalla oppii toimimaan opiskelijoiden hyväksi niin pienissä toimikunnissa kuin yliopistotason toimielimissä.

Toisin kuin Antti laulaa, liituraitaa ja valkoista paitaa ei ole pakko pukea kokousaamuna päälle. Ensimmäiset kokoukset voivat toki olla hyvin jännittäviä. Mielessä pyörivät kysymykset: ymmärsinkö esityslistan oikein, muistinko lukea kaikki kokouskutsun mukana tulleet liitteet, enhän ole myöhässä, olenhan ylipäänsä oikeassa paikassa?

Kokousjännitystä helpottaa se, ettei opiskelijan tarvitse puolustaa muiden opiskelijoiden etua yksin. Esimerkiksi useimmissa työryhmissä on useampi opiskelijajäsenen paikka ja lisäksi henkilökohtainen varajäsen. Tiedän kokemuksesta, että varajäsenkin voi vaikuttaa. Tänä keväänä kasvatustieteiden tiedekunnan tilatyöryhmän kokouksissa väännettiin pitkään kiltatilojen neliöistä ja sijainnista. Vaikka olen kyseisessä työryhmässä vain varajäsen, olen osallistunut useampaan kokoukseen yhdessä varsinaisen jäsenen kanssa. 

Niin kuin humanistisen ja kasvatustieteiden sekä yleisopetustilojen tilatyöryhmien opiskelijajäsenet ovat tänä keväänä osoittaneet, yhteistyössä todellakin on voimaa.

“Ääää en jaksa tätä enää enempää
Ääää mun pitää päästä täältä menemään”

Vaikka kuinka pitäisi tai jopa rakastaisi opiskelija-aktiivin tehtäviä, tulee usein kuitenkin aika, jolloin yllä oleva lause Party-kappaleesta on enemmän kuin totta. Väsyttää ja toivoo tähdenlennolta, että päivässä olisi edes muutama lisätunti. 

Antti Tuiskun mukaan tanssimista on vaikea lopettaa, oli kello sitten vaikka “aamuseiska”. Saman tunteen olen kokenut lukemattomia kertoja opiskelija-aktiivina.

Viime vuosi opetti minulle kuitenkin sen, että omasta hyvinvoinnista ei voi tinkiä. Sitä ei kannata heittää susille edes yhteisen hyvän vuoksi, sillä opiskelijavaikuttajan työmaa on loputon.

Ei opiskelija-aktiivin hommia, vastuita ja velvollisuuksia silti vaihtaisi mihinkään. Se, että joinakin päivinä silmien ympärillä on tummemmat renkaat kuin mustan surman kaavussa, ei onnistu sammuttamaan jo syttynyttä innokkuuden roihua. 

Vaikeinakin päivinä vaikutustyössä auttavat muut opiskelija-aktiivit, hallinnon opiskelijaedustajat, ylioppilaskunta, yliopiston henkilökunta, virastomestarit. Juuri virastomestarien, vaksien, kanssa käydyt keskustelut ovat olleet minulle yhtä aikaa sekä päivän piristysruiske että sisäisen sisukkuuden nostattaja. 

Jokaisen kannattaisi siksi ehdottomasti harkita joko lyhyempää tai pidempää opiskelija-aktiivin uraa. Opiskelijaelämästä on saanut niin paljon enemmän irti, kun on uskaltanut ja heittäytynyt mukaan opiskelija-aktiivin saappaisiin.

Vaikka niissä saappaissa on välillä rämmitty loputtomalta tuntuvassa hallintosuossa, saappaat ovat vaihtuneet myös juoksulenkkareihin, jotka jalassa mikään ei ole tuntunut mahdottomalta.

Lopuksi vielä muutama opiskelijavaikuttamista koskeva ajatus mukaillen Antti Tuiskun En kommentoi -kappaletta:

 

Esityslista

En kommentoi

Kilpailutus

En kommentoi

Kannarit

En kommentoi

Yhteistyö

En kommentoi

Wappu

En kommentoi

Joukkoliikenne

En kommentoi

Opintopisteet

En kommentoi

Velvollisuudet

En kommentoi

Täytyy olla mielipide

Ei saa olla passiivinen

Yhteistyöhön kykeneminen on nykyään kaiken tekemisen edellytys. Olet sitten ryhmätyötä tekevä opiskelija, ainejärjestötoimija tai tutkija, sinun täytyy tietää kuinka toimia yhdessä. Eri elämäntilanteista huolimatta yhteistyön toimintamallit ovat lopulta melko samankaltaisia, onhan kyse toiminnasta ihmisten kanssa.

Yliopiston yhteisöllisyyden rakennusaineena ovat aine- ja harrastejärjestöaktiivien järjestämät tapahtumat. Oli kyse sitten killan omasta wapputapahtumasta tai yhteistyötapahtumasta, mitään niistä ei rakenneta yksin– työn tulos on aina usean eri henkilön valmistelun summa. Vaikkei yhteistyö ole aina ongelmatonta, yhteistyön kautta syntyvät projektit nähdään lähtökohtaisesti parempina.

Juuri viikko sitten kuuntelin huolta siitä kuinka iso, vuosittain järjestettävä yhteistyötapahtuma oli järjestäjien näkökulmasta ongelmallinen: oli ollut kaaosta, jopa pelkoa paikkojen joutumisesta korjaukseen. Osallistujille itselleen tapahtuma oli kuitenkin menestys, liput myytiin loppuun ja väki oli mielisssään.

Mitä tästä opimme? Yhteistyötapahtumien järjestäminen on vienyt omaa osaamistani eteenpäin. Jo eri alan tyyppien kohtaaminen avartaa: on ollut uskomatonta huomata se, miten eri tavoin ihmiset näkevät asioita.

Monelle järjestölle yhteistyötapahtumat ovat jo ensisijainen toimintatapa, sillä yhdelle järjestölle isot tilat ovat usein kalliita ja kannattamattomia. Kun mukana on useampi tekijä, myös vastuu jakaantuu useammalle.

Parhaimmillaan ryhmätyö on omien näkökulmien perustelua ja yhteisen, kaikille sopivan näkökulman hakemista. Pahimmillaan se taas on sitä, että kukaan ei keskustele, ei kuuntele eikä jaa tavoitteitaan muiden kanssa.

Mikäli odotukset ja motivaatio ovat aivan eri tasoilla, voiko projektissa ylipäänsä onnistua? Mikäli töitä tehdään kuuntelematta muita, ainoastaan omien tavoitteiden mukaisesti, vastaus on ei. Yhteisen näkemyksen rakentamiseen tulee antaa aikaa ja tilaa.

Yhteistyöajattelua voi soveltaa myös koko yliopiston tasolle. Profiloituva tutkimus vaatii yhteistyötä ja ajattelun avartamista.

Uskallus kumppaneiden hakemiseen vaatii kuitenkin työtä ja aikaa, jota kiristyvässä maailmanajassa ei kellään ole liiaksi.

Vaikka artikkeleita tehdään kansainvälisten kumppaneiden kesken, kysyn silti: hyödynnämmekö riittävästi monialaisen tutkimusyliopiston potentiaalia?

Se, ettei uskalleta tarttua tutkimusprojekteihin joiden tuloksia ei osata ennakolta arvioida, uhkaa jo tulevaisuuden tutkimusta. Autonomisella yliopistolla tulisi olla mahdollisuus ja riittävästi uskallusta kehittää uusia malleja.

Yliopistoyhteisöön osallistuminen on yksinkertaisuudessaan katseemme avaamista eri aloille. Oma potero käy turvallisen tylsäksi, jollei välillä muista käydä toisaalla. Viimeistään wappu on hetki irrottautua arjesta ja tutuista kuvioista.

Oulun yliopistolla on aamukuudelta vielä hiljaista. Ensimmäiset luennot starttaavat vasta vartin yli kahdeksalta, joten käytävät ovat vielä autioita.

Näin rauhallista yliopistoa tulee harvoin koettua, vaikka olenkin ollut täällä jo yhdeksän vuotta opiskelijana, vuoden päivät ylioppilaskunnan työntekijänä.

Kuudelta aamulla yliopiston käytävät, toimistot, luentosalit ja luokkahuoneet ovat siivoojien valtakuntaa. Suurin osa siivoustyöstä on oltava tehtynä kahdeksalta, ennen kuin tuhannet ihmiset astelevat kampuksen ovista sisään ja läikyttävät ensimmäiset kahvitahrat juuri puhdistetuille lattioille.

Olen hallintosihteerin työssäni päässyt tekemään töitä yliopiston siivoukseen liittyvien asioiden ja siivoushenkilökunnan parissa. Minun täytyy tunnustaa, että ennen hallintosihteerin työtä oma käsitykseni siitä, mitä Oulun yliopiston kokoisen laitoksen puhtaana pitäminen vaatii, oli nollissa. Kaipa omana ajattelemattomana ajatuksenani oli, että luentosalit ja käytävät siistiytyvät aamuisin itsestään harrypottermaisen taikuuden hengessä.

Ylioppilaskunnan työtaipaleeni aikana minulle on kirkastunut lattioiden vahaamisen tärkeys, sisäilmaan vaikuttavat haasteet sekä kierrätyksen ihmeet. Totuus siivoukseen liittyvän tietämättömyyden takana on se, että yliopiston siivoaminen vaatii valtavan määrän organisointia, järjestelmällisyyttä, tarkkuutta ja osaavaa henkilökuntaa.

 

Siivoojan ammatista puhuttaessa unohtuu usein se, kuinka suurta ammattitaitoa ja tekniikka työ vaatii. Ammattitaitoisen siivoojan tavoite on tehdä työnsä niin hyvin että häntä ei huomata.

Paradoksaalista kyllä, siivooja on yliopiston työyhteisön näkymätön voima, joka muuttuu näkyväksi vasta silloin kun siivouksessa on ongelmia tai siivooja jää sairaana kotiin. Kukaan ei muista siivoojaa silloin kun henkilökunnan huoneiden pölyt ja roskat katoavat täsmällisesti ja Telluksen lattiat ovat puhtaita pikkukivistä.

Valitettavasti oma kokemukseni on myös se, että siivoushenkilökuntaa ei koeta osaksi työyhteisöä, koska he tekevät työnsä erillään muista.

“Ai käykö täällä muka joku siivooja?” on kysymys, jonka olen kuullut useammankin ihmisen suusta. Toivottavasti myös siivoojien työpanos nähdään yliopistossamme yhtä arvokkaana kuin kenen tahansa muun työntekijän.

Jokainen meistä, niin opiskelija kuin yliopiston työntekijä, vaikuttaa yliopiston positiiviseen ilmapiiriin omalla panoksellaan. Kun rakas yliopistomme on siisti ja puhdas, on opiskelu ja työskentelykin mukavampaa.

Kiitos siis siivoushenkilökunta, että olette osa yliopistoyhteisöämme ja teette olomme kodikkaaksi joka päivä.