Ajatushautomo Innokampuksessa toimivan oululaisen lukiolaisen Sami Ahon blogikirjoitus sisältää monia itsellenikin tuttuja ajatuksia koulujen ja koulutuksen digitalisaatiosta. Ollessani kymmenen vuotta sitten lukiossa Pohjois-Tapiolan lukioon hankittiin uudet älytaulut, smart boardit. Kyseessä oli uusi vempain jonka käyttöönotto ja hyödyntäminen näyttivät jäävän jokaisen opettajan omalle kontolle. Opiskelijoiden silmään näytti siltä, että opettajia ei oltu juurikaan koulutettu älytaulujen käyttöön. Luulen, että opettajat joutuivat oppimaan laitteen käytön lähinnä toisiltaan. En muista, että tauluja olisi käytetty muuhun kuin videotykin valkokankaana.
Toivon tilanteen muuttuneen niistä ajoista. Ahon kirjoitus kuitenkin kertoo, että sama tilanne on käynyt hänen kohdallaan toteen tablettien kanssa.
Nuorempia sukulaisiani seuratessani olen huomannut sen, että vaikka digitaaliset laitteet ovat olleet heille arkipäivää varhaislapsuudesta asti, niiden hyötykäyttö ja mahdollisuudet ovat silti varsin tuntemattomia.
Se, että käyttää sujuvasti sosiaalista mediaa ja pelaa kännykällä pelejä, ei tarkoita sitä, että tiedonhaku ja tekstinkäsittely ovat hallussa. Vaikka nämä taidot ovat tärkeitä nyt ja tulevaisuudessa, tablettien hankkiminen koko luokalle tunneilla tehtäviä yksinkertaisia googlauksia varten on resurssien tuhlaamista.
Tämän takia on erittäin hienoa että ohjelmoinnin opetusta annetaan jo peruskoulussa. Maailmamme pyörii yhä enemmän ja enemmän tietokoneiden ympärillä, mutta tulevaisuuden osaajien tieto siitä, miten meidän maailmaamme pyöritetään, on vaarassa jäädä samalle tasolle aiempien sukupolvien kohdalla. Jotta pysyisimme kärryillä maailman menosta, on tulevaisuudessa entistä tärkeämpää ymmärtää sitä, mitä ohjelman pinnan alla tapahtuu.
Opetuksen digitalisaatiota on kuitenkin lähdetty toteuttamaan väärällä tavalla. Onko oppikirjan korvaaminen tabletilla ja e-kirjalla järkevin ja resurssitehokkain tapa digitalisoida opetusta? Mielestäni ei. Digitalisaation tulisi keskittyä oppimisen järkevöittämiseen ja tehostamiseen, ei digilaitteiden hankintaan.
Erinomainen esimerkki siitä, miten digitalisaatio on helpottanut opintoja on piirtoheittimien ja kalvojen korvaantuminen digiesityksillä ja -kalvoilla. Kalvot voi jakaa verkossa helposti opiskelijoille ja mikäli niitä haluaa lukea paperilta, ei muuta kuin tulostamaan. Vaikka vanhanajan kalvosulkeiset huonoine käsialoineen ja hätäisine muistiinpanoineen kuuluvat vielä joidenkin vanhan koulukunnan edustajien mielestä yliopistoluennoille, nykypäivän lehtorit ja luennoitsijat ovat onneksi siirtyneet niistä eteenpäin.
Vielä yliopisto-opintojeni aikanakin olen saanut kuulla voivottelua siitä, kuinka taulukkolaskentaohjelman kuten Excelin käyttö ei onnistu ja olisipa sille oma kurssinsa. Silti uskon, että vaikka tällainen kurssi olisikin olemassa, harva osallistuisi sille vapaaehtoisesti esimerkiksi aikatauluongelmien tai kiireen vuoksi. Tiedonhakukurssiakin on toivottu – sellainen muuten jo onkin, mutta tuskin kukaan sille osallistuu.
Oli ala mikä tahansa, erilaisten toimisto-ohjelmien käyttö on nykyään niin tärkeällä asemassa työelämässä, että yleisimpien toimisto-ohjelmien käyttö tulisi tulla tutuksi jo peruskoulussa. Matematiikassa taulukko-ohjelmien käyttö voisi tukea varmasti opiskelua.
Onneksi kuitenkaan ylioppilaskirjoitukset eivät minun aikanani olleet sähköiset. En millään onnistu keksimään tapaa jolla esimerkiksi matematiikan kirjoitukset onnistuisivat täysin sähköisesti. Näen myös laajoja uhkakuvia tietoturvan ja järjestelmien stabiiliuden alueilla.
Loppukaneetiksi voin vielä todeta, että jos joidenkin asioiden opetusta olisin toivonut koulusta enemmän, niin verotus- ja tukilappujen täyttöä ja Excelin käyttöä.
