Kategoria: Kolumni

Jos saisit valita kaikista maailman organisaatioista, minkä työpaikan nimen kirjoittaisit ansioluetteloosi?

Kun kohde on tiedossa, mieti seuraavaksi sitä, voisitko päästä duuniin työharjoitteluun, onhan harjoittelu lopulta helpoin tie päästä maistamaan unelmiensa työtä.

Opiskeluaikanani tein kaksi lyhyttä opintoihin kuuluvaa harjoittelua Oulussa. Harjoittelut olivat sinänsä hyviä, mutta eivät erityisen kunnianhimoisia. Vasta myöhemmin olen tullut ajatelleeksi, että olisin voinut katsoa hieman omaa kotikuntaa kauemmas – olisin voinut pyrkiä mihin tahansa oman alani huippuorganisaatioon, vaikka antropologiseen tutkimuslaitokseen, kansainväliseen järjestöön, etnografiseen museoon tai ulkoasiainministeriöön. Vaikka opiskelin kansainvälistä alaa, ulkomaille hakeutuminen ei tullut edes mieleeni.

Eivät kaikki opiskelukaveritkaan miettineet kovin pitkälle, sillä pakollisen harjoittelun opintopisteet saattoi kuitata kesä- tai vapaaehtoistyöllä. Erään kielenopiskelijan annettiin suorittaa kansainvälinen harjoittelunsa pelkällä esseellä.

Emme tuolloin tainneet ymmärtää että harjoittelu ei ole vain opintojen välttämätön paha, vaan jopa tärkein osa opintoja. Työharjoittelu on ainutlaatuinen mahdollisuus saada sellaista kokemusta, mitä ei millään muulla keinolla voi saada.

Harjoittelu piskuisella palkalla ei kuitenkaan kaikkia houkuttele. Työtön kollegani oli sitä mieltä, ettei hän viitsi hakea harjoitteluohjelmaan, sillä työttömyyskorvaus on harjoittelijan palkkaa suurempi. Minun on kuitenkin vaikea olla samaa mieltä. Mielestäni työharjoittelu on tärkeä investointi uraan, ja siksi se kannattaa käyttää viisaasti.

Ensinnäkin moni vastavalmistunut yliarvioi arvonsa työmarkkinoilla. Työnantajan vaakakupissa relevantti työkokemus painaa enemmän kuin pelkkä uutuuttaan kiiltävä tutkintopaperi.

Lisäksi harjoittelujakso juuri valmistumisen jälkeen voi olla taktinen siirto: ei tarvitse turhaan odotella kortistossa ja työhön pääsee heti kiinni. Harjoittelujakson myötä ovet voivat aueta jonnekin, mihin rahkeet eivät muutoin vielä riittäisi. 

Paikatakseni puuttuvaa kokemusta lähdin itse opintojen jälkeen ylimääräiseen kansainväliseen harjoitteluun. Työskentelin Suomen ulkoasiainministeriön palveluksessa Venäjän Murmanskissa puoli vuotta. Tämä harjoittelu olikin unelmien täyttymys, sillä sain tutustua minua kiinnostaviin arktisiin asioihin ja konsulaatin työn eri puoliin. Mikä parasta, sain toivoa itselleni kiinnostavimpia ja hyödyllisimpiä työtehtäviä. Työpaikassani ymmärrettiin harjoittelun tärkein tarkoitus: se on ammatillisen osaamisen kehittämistä varten, ei vain ilmaista työtä työnantajalle.

Muualla opiskelijat ja vastavalmistuneet työskentelevät jopa ilmaiseksi saadakseen haluamaansa kokemusta. Eräs ulkomaalainen nuori mies asui sillan alla suorittaessaan palkatonta harjoittelua Genevessä. Aamuisin hän puki puvun ja kravatin ja suuntasi työpaikkaansa YK:n Euroopan päämajaan. Helpommallakin voi päästä, sillä rahoituslähteitä löytyy kyllä. Omaani auttoi Opetushallituksen kansainvälisen harjoittelun apuraha. Vaikka koti-ikävä vaivasi ja säästöt hupenivat, hinta oli pieni upeisiin kokemuksiin verrattuna.

Kuukausi Suomeen paluuni jälkeen istuin työhaastattelussa, jossa haastattelijat halusivat kuulla kaiken harjoittelustani. Seuraavana päivänä sain puhelun: minut oli valittu.

Minun ääneni ei ole aina ollut vahva, mutta kuten sanonta kuuluu, harjoittelu tekee mestarin. Toistolla ja yhä udelleen ja uudelleen yrittämisellä olen voittanut oman esiintymistä koskevan epävarmuuteni.

Kaikilla on nimittäin ääni. Yksi ääni ei kuulu vielä kovin kauas, mutta yli 11 000 opiskelijan edustajana ääni on jo paljon vahvempi.

Edustuksellinen demokratia takaa sen, että ylioppilaskunnassa tehdään töitä opiskelijan hyvän elämän eteen. Linjoista päättää edustajisto, jonne opiskelijat jäseninä äänestävät itselle mieluisat edustajansa.

Näyttäisi siltä, ettei nuoria ikäluokkia kiinnosta demokraattinen päätöksenteko yhtä paljon kuin heidän vanhempiaan.  Vuoden 2012 Nuorisobarometrista selviää, että nuoret ovat yhä kiinnostuneempia politiikasta. Se ei kuitenkaan näy äänestysinnon kasvamisena.

Tuore EVAn raportti taas kertoo, että vain alle puolet 19–27 vuotiaista pitää ehdottoman tärkeänä elää demokraattisessa yhteiskunnassa. Selvityksen mukaan nuoria kiinnostaakin yhä vahvemmin asiantuntijuuteen perustuva vallankäyttö. 

Nuorten poliittisen vaikuttamisen murros on nähtävissä myös ylioppilaskuntakentällä.

OYY:n edustajistovaalien ehdokasasetteluiden määrän kehitystä tarkastellessa huomaa, että edessä on huolestuttava tulevaisuus. Viimeisissä kolmissa vaaleissa ehdokkaiden määrät ovat tippuneet lähes 10 prosenttiyksikköä per vaalit. Vielä vuoden 2009 vaaleissa edustajistoehdokkaita oli 285, vuonna 2011 190, vuonna 2013 172. Viime vaaleissa syksyllä 2015 ehdokkaiden määrä oli jo lähes puolittunut 156 ehdokkaaseen.

Kevään järjestöjen OYY-kummeilusta on tullutkin selväksi, että ylioppilaskunta koetaan etäiseksi. Samalla ylioppilaskunnan toiminnasta tärkeimpänä asiana nähdään opiskelijoiden edunvalvonta. Saa nähdä, vastaavatko kevään jäsenkyselyn syksyllä julkistettavat tulokset järjestöjen näkökulmia.

Edunvalvontaa voi tehdä, kun määritellään tavoite. Edunvalvonta on poliittista, kun sen pyrkimys on saavuttaa ihannetila. Vaikka opiskelijat eivät olekaan kovin yhtenäinen joukko, tavoitteiltaan opiskelijat näyttäytyvät yhtenäisiltä määräenemmistöllä tehtyjen edunvalvonnallisten tavoitteiden takia. Tavoitteiden asettaminen taas on politiikkaa.

Toisaalta juuri opiskelijapiireissä olen huomannut politiikan olevan kirosana.

Politiikka on muuttunut arkikeskusteluissa sanaksi-joka-jääköön-mainitsematta. Poliittisesti aktiivisten nuorten kuplan ulkopuolella en ole juuri kuullut puhuttavan politiikasta. Moni kokee, etteivät poliittiset linjaukset kuulu ylioppilaskuntakentän toimintaan. Siksi Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) joutui perustelemaan hallituskriisin kantojaan ja linjaansa sanoen, että “– opiskelija ei elä tyhjiössä vaan on osa yhteiskuntaa, jossa päätökset vaikuttavat toisiinsa”.

Linjaamalla suunnan korkeakoulukentän tai yhteiskunnan kehitykselle voi yksikin edustaja puhua koko opiskelijapiirin äänellä. Ilman selvää kannanottoa en voisi edustaa ylioppilaskuntamme yli 11 000 opiskelijaa.

Koska uskallus linjata ja ottaa kantaa on opiskelijaliikkeen vahvuus, siitä ei pitäisi luopua.

Minua on aina mietityttänyt se, miten ihminen kykenee silmittömään pahuuteen ja raakaan julmuuteen.

Olen yrittänyt löytää vastausta tietokirjallisuudesta. Luin hiljattain brittiläisen filosofin Jonathan Gloverin teoksen Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria. Teoksessa Glover käy läpi viime vuosisadan hirmuteot ja yrittää analysoida syitä niiden syntymiseen.

Teoksen olennaisin huomio on se, että ennalta-arvaamatonta hyppyä tavallisesta arkipäiväisyydestä silmittömään julmuuteen ei ole. Hirmutekoja on yleensä edellyttänyt pitkä ajanjakso, johon on kuulunut eri ihmisryhmien enemmän tai vähemmän suunnitelmallista demonisointia.

Esimerkiksi 1800-luvulla kehitetyt rotuteoriat loivat tieteellistä legitimiteettiä sille, että vähempiarvoiseksi ja haitalliseksi katsotuista ihmisryhmistä pyrittiin pääsemään eroon. Keinot vaihtelivat eugeniikkaohjelmien pakkosteriloinneista aina teolliseen tuhoamiseen. Kyseiset 1800-luvulla kehitetyt rotuteoriat eivät ilmestyneet tyhjästä, vaan niin sanotulla tieteellisellä rasismilla on omat juurensa historiassa.

Toisin sanoen todellisuus on jatkumo, jossa yhdestä teosta voi seurata toinen – tai ainakin yksi teko voi madaltaa kynnystä toiseen.

Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, jokaisella teolla on merkitystä. Tänä päivänä minua huolestuttaa erityisesti turvapaikanhakijoihin liittyvä kova ja kyyninen keskusteluilmapiiri, koska ihmisryhmien epäinhimillistämisestä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää.

Toinen Gloverin keskeinen huomio on se, että ihminen voi joutua moraaliseen loukkuun. Hän saattaa tiedostaa toimintansa olevan väärin, mutta koska kynnys myöntää asia on suuri, epäeettinen toiminta jatkuu, tai muuttuu jopa epämoraalisempaan suuntaan.

Kaikista parhainta olisi, että henkilö onnistuisi välttämään moraaliseen loukkuun joutumisen kokonaan. Mikäli se ei onnistu, toiseksi paras keino on yrittää päästä sieltä pois niin pian kuin vain mahdollista, koska loukku muuttuu ajan myötä vain pahemmaksi.

Usein tämä edellyttäisi kuitenkin sitä, että henkilön täytyy tunnistamisen lisäksi nöyrästi tunnustaa aiemman toimintansa epämoraalisuus ja -eettisyys. Koska se voi olla vaikeaa, ulkopuolisten ei pidä tehdä loukusta poispääsyä tarpeettomasti hankalammaksi, eli ajaa ihmisiä siilipuolustukseen.

Kolmas mainitsemisen arvoinen huomio liittyy tribalismiin, ihmisten heimotunteeseen. Me ajaudumme helposti erottelemaan ajattelussamme oman viiteryhmämme “muista”. Kun ero meihin ja muihin on syntynyt, ”muista” on helpompi olla välittämättä: heitä kohtaan voidaan olla joko passiivisesti välinpitämättömiä tai aktiivisesti julmia.

Arjessamme passiivinen välinpitämättömyys näkyy esimerkiksi siinä, kuinka moni saattaa kävellä hankeen sammuneen ihmisen ohi soittamatta hätänumeroon. Suuremmassa mittakaavassa tribalismia edustaa poissulkeva nationalismi.

Gloverin kirjan paras anti on opetus siitä, että jakoa hyviin ja pahoihin ihmisiin ei ole. Vaikka on olemassa ihmisiä, joiden tuhoava käyttäytyminen voi selittyä psykiatrisella diagnoosilla, suurin osa ihmiskunnasta on väkeä, joka liikkuu hyvän ja pahan välisellä harmaalla alueella, ja joka voi itse vaikuttaa siihen, kumpaan suuntaan kyseisellä alueella liikkuu.

Vaikka teos ei anna kokonaisvaltaista vastausta alussa esittämääni kysymykseen, se antaa eväitä oman toiminnan tarkasteluun. Oma johtopäätökseni kuuluu näin: välillä on hyvä pysähtyä miettimään sitä, millaiseksi haluaa maailman muuttuvan, ja tukeeko oma käyttäytyminen ja toiminta tätä tavoitetta. Esimerkiksi omassa elämässäni olen pysähtynyt miettimään sitä, millaista ilmapiiriä rakennan ja millaisia ennakkoluuloja ylläpidän kertomillani vitseillä.

Jokaisen ihmisen päätökset ja toiminta ovat osa suurempaa kokonaisuutta. Mikäli oma käsitys ihanteellisesta tulevaisuudesta on ristiriidassa oman toiminnan kanssa, on muutosten aika.