Tyttöjen tila vuonna 2021 kertoo, että jankuttamisen täytyy jatkua

Kansainvälisestä tyttöjen päivää vietetään vuosittain 11. lokakuuta. Kansainvälistä tyttöjen päivää vietetään 11. lokakuuta. Se on päivä juhlia tyttöjen voimaa sekä vaatia parannuksia tyttöjen asemaan. Tänä vuonna tyttöjen päivän teemana on tytöt ja tieto. Oulussa tyttöjen oikeuksien eteen tänäkin vuonna kampanjoivat Plan International Suomi ja Tyttöjen talo. Mutta miksi päivää ylipäätään vietetään ja miksi sitä tarvitaan? ”Sillä […]

Kansainvälisestä tyttöjen päivää vietetään vuosittain 11. lokakuuta. Kansainvälistä tyttöjen päivää vietetään 11. lokakuuta. Se on päivä juhlia tyttöjen voimaa sekä vaatia parannuksia tyttöjen asemaan. Tänä vuonna tyttöjen päivän teemana on tytöt ja tieto. Oulussa tyttöjen oikeuksien eteen tänäkin vuonna kampanjoivat Plan International Suomi ja Tyttöjen talo. Mutta miksi päivää ylipäätään vietetään ja miksi sitä tarvitaan?

”Sillä oli niin pieni paita, että kaikki tursusi ulos.” 

”Sellainen miestennielijä” 

Näin yhteiskuntajärjestelmämme ja patriarkaatti pitävät meidät tytöt kontrollissaan edelleen vuonna 2021. Kommentit ovat lainauksia Riina Tanskasen tämän vuoden elokuussa ilmestyneestä Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä -sarjakuvateoksesta (Into, 2021). Teos valottaa perusteellisesti sitä, miten yhteiskunnan rakenteet saavat meidät marginalisoimaan kaikkea tyttömäisenä pitämäämme ja laittaa tytöt kilpailemaan keskenään ylhäällä hierarkiassa kylmästi valtaa pitävän supernaisen paikasta. 

Tanskasen kirja on mitä mainiointa luettavaa tyttöjen päiväksi, jota vietetään taas 11.10. Se saa myös kysymään, mikä on tyttöjen tila Oulussa syksyllä 2021.

Mikä tyttöjen päivä?

Tyttöjen päivää ei pidä sekoittaa YK:n kansainväliseen naistenpäivään, jota vietetään 8. maaliskuuta. Kansainvälinen tyttöjen päivä (International Day of the Girl) on YK:n teemapäivä, jota vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 2011. Tyttöjen päivä oli alunperin kansainvälisen Plan international -lastenoikeusjärjestön aloite.

Päivän tarkoituksena on ennen kaikkea tiedottaa tyttöjen tilanteesta kaikkialla maailmassa ja tukea tyttöjä edistämällä heidän oikeuksiaan ja osallistumismahdollisuuksiaan esimerkiksi tukemalla tyttöjen koulutusta ja elämää ilman syrjintää ja väkivaltaa. 

Kaikkien tyttöjen päivä

Tyttöjen päivällä on kansainvälisesti juhlittuna päivänä luonnollisesti vahvasti globaali ulottuvuus, ja usein sen keskiössä vaikuttavat olevat esimerkiksi kehittyvien maiden tyttöjen ongelmat. Suomalaisia tyttöjä koskevat ongelmat vaikuttavat kehittyvien maiden tyttöjen ongelmien rinnalla varsin mitättömiltä.

Tanskasen kirja tuo kuitenkin ravistelevalla tavalla esiin sen, miten tyttöjen vähättely on arkipäivää myös Suomessa ja miten vakavat seuraukset sillä on koko yhteiskunnalle. Euroopan unionissa joka kolmas yli 15-vuotias nainen on kokenut fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa. Suomi on Tanskan jälkeen Euroopan unionin toiseksi turvattomin ja väkivaltaisin maa naisille

Rodullistettujen naisten tilanne on vielä heikompi – erityisesti Suomessa. EU:n vähemmistöjä ja syrjintää koskevan tutkimuksen (2018) mukaan Suomessa maahanmuuttajataustaiset kokevat EU-maista eniten rasistista häirintää. Kun naisten ja miesten välinen palkkaero Suomessa on EU-tasolla iso, on maahanmuuttajanaisen tilanne vielä huonompi. Maahanmuuttajanaisen euro oli vuonna 2014 Tilastokeskuksen mukaan vain 62 senttiä suomalaismiehen eurosta, 77 senttiä maahanmuuttajamiehen eurosta ja 84 senttiä suomalaisnaisen eurosta.

Myös Oulun yliopistossa seksuaalista häirintää esiintyy: viimeisen kahden lukuvuoden aikana on tehty kahdeksan ilmoitusta seksuaalisesta häirinnästä. Luku voi vaikuttaa pieneltä, mutta Oulun ylioppilaslehden aiemmin haastatteleman opintopsykologi Pia Partasen mukaan syynä vähäiseen ilmiantomäärään voi olla esimerkiksi se, että kaikki häirintätapaukset eivät ohjaudu yliopiston mukaiseen käsittelyprosessiin. Lisäksi on mahdollista, että kaikki opiskelijat eivät tunnista joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteeksi. 

Tiedon puute vieläkin ongelma

Tiedon puute on usein edelleen ongelma seksuaalisen häirinnän tunnistamisessa tai siihen puuttumisessa. 

Plan International Suomi -järjestö onkin nostanut tänä vuonna tyttöjen päivän teemaksi ”tytöt ja tieto”. Sivuillaan järjestö muistuttaa tiedon puutteen olevan yksi keskeisimpiä syitä sille, etteivät tyttöjen seksuaali- ja lisääntymisoikeudet toteudu. 

Oulun Tyttöjen talo jakaa vuosittain Vuoden tyttöteko -palkinnon paikalliselle tai lähiseudun henkilölle, joka jollakin tavalla omalla toiminnallaan edistää tyttöjen asemaa. Tänä vuonna palkinnon saa sukupuolta ja valtaa lasten vertaissuhteissa Oulun yliopistossa tutkinut KT, dosentti ja akatemiatutkija Tuija Huuki. Huuki on tuonut lisää ymmärrystä lasten seurustelusuhteiden valtavinoumista, jota on Suomessa aiemmin tutkittu vain vähän. Tyttöjen talon perusteiden mukaan tutkimus ”tukee ymmärrystä ja osaamista lasten kasvatus, opetus- ja ohjaustyössä”.


Aina joku muistaa huomauttaa, että Suomessa tyttöjen asiat ovat moniin maihin verrattuna kuitenkin hyvin. Tällaisesta vähättelevästä asenteesta kertoo myös esimerkiksi Tanskasen teoksen osakseen saama marginalisointi, josta Tanskanen kertoi äskettäin Tympeät tytöt -Instagram-tilillään. Kirja on esimerkiksi monissa kirjakaupoissa päätynyt lastenosastolle. 

Monia edistysaskelia on otettu ja esimerkiksi #MeToo-kampanjan myötä moni asia on muuttunut. Aktivismia ja uutta tietoa tarvitaan kuitenkin edelleen – jaksetaan siis jankuttaa.

Frida Ahonen

Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.

Lue lisää:

Mitä punkkarit edellä

Kun instagram-tili @punkstoo nosti punk-skenen sisäisiä häirintä- ja väkivaltatapauksia pinnalle, olisi kai voinut ihmetellä, miten tällainen on mahdollista ympäristössä, joka on perinteisesti rakentunut tasa-arvon ja yksilönvapauden ympärille. Valitettavasti tarinat eivät juurikaan yllättäneet. Pian punkkareiden tarinoiden rinnalle alkoi syntyä sisarkanavia, jotka avasivat kokemuksia metallin, suomirapin, kuvataiteen, esittävien taiteiden, hippien, reivaajien ja muiden skenejen sisäpiireistä. Kun sisältövaroituksia […]

TEKSTI Minne Mäki

KUVAT Tuuli Heikura

Kun instagram-tili @punkstoo nosti punk-skenen sisäisiä häirintä- ja väkivaltatapauksia pinnalle, olisi kai voinut ihmetellä, miten tällainen on mahdollista ympäristössä, joka on perinteisesti rakentunut tasa-arvon ja yksilönvapauden ympärille. Valitettavasti tarinat eivät juurikaan yllättäneet.

Pian punkkareiden tarinoiden rinnalle alkoi syntyä sisarkanavia, jotka avasivat kokemuksia metallin, suomirapin, kuvataiteen, esittävien taiteiden, hippien, reivaajien ja muiden skenejen sisäpiireistä. Kun sisältövaroituksia hälyttävät kuvat vilisivät somefeedissäni, huomasin odottavani, milloin akateemista vapautta liputtavalta yliopistolta alkaisi kuulua.


Vuonna 2017 #metoo-liike tarjosi niin sanaston kuin monikanavaisen alustan naisten ja muunsukupuolisten kokemalle seksuaaliselle häirinnälle. Liikkeen vaikutus oli kuitenkin vielä mittavampi. Se herätti koko maailman pohtimaan häirintää sekä oikeutta omaan seksuaalisuuteen ja sen varjelemiseen. Metoo:n retoriikassa jokainen yksittäistapaus oli osa kieroutunutta ilmapiiriä, jonka tunnistivat ensisijaisesti he, joita se loukkasi.

#punkstoo:n aikaan, neljä vuotta myöhemmin, kellekään ei pitäisi tulla enää yllätyksenä, että seksuaalinen häirintä ja naisviha läpileikkaavat yhteiskunnan. Tänä kesänä ilmi tulleiden tarinoiden arvo on niiden massassa sekä painopisteen siirtymässä häiritystä häiritsijään. Enää fyysinen ja henkinen väkivalta eivät ole asioita “tuolla jossain”. Ne lävistävät enemmän tai vähemmän jokaisen skenen ja yhteisön, ja puhe niistä siirtyy myös entistä lähemmäksi hiljaisia sivustakatsojia. 

Vaikka punkstoo:n esille tuomat tarinat olivat iljettävää luettavaa, olivat ne mittakaavassaan tarpeellinen muistutus siitä, miten vähän uhreja on aiemmin kuunneltu, uskottu tai autettu. Ne sanallistivat sen kasaantuneen tuskan ja häpeän, joka syntyy, kun kehorauhan rikkominen ja sukupuolittunut väheksyntä ovat sisäänkirjattu osa omaa sosiaalista piiriä. Niin kuin voimakkaissa kansanliikkeissä yleensä, liikkeen voima syntyi monen yksittäisen, rinnakkaisen ja samankaltaisen kokemuksen yhteen liittymisestä. Häirittyjen kesken luotto omaan arkaan kokemukseen voimistui, kun ei enää tarvinnut pelätä olevansa yksin. Samalla keikkapaikat, levy-yhtiöt ja media eivät voineet olla kuuntelematta. 

Samanlaisten aiheiden äärellä suomalaisessa yliopistoelämässä on kiehunut viimeisten vuosien aikana muutaman kerran. Vuonna 2015 Lotta Aarikka kirjoitti blogissaan Otaniemen “herrakerhoista” ja vuonna 2018 Martta Kallionpää kirjoitti Ylioppilaslehteen Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijoiden suljetusta Median miehet -ryhmästä. Viimeisimpänä Natalia Salmela avasi vuoden 2020 lopussa omalla instagram-tilillään kokemuksiaan teekkarikulttuurin naisvihamielisistä ja nöyryyttävistä perinteistä. 

Salmela kertoi 2000-luvun lopun naispuolisille fukseille suunnatusta ohjelmasta, jossa alkoholin juominen oli välttämätöntä ja riisuutumisesta oli vaikea kieltäytyä. Sittemmin käydyn somekeskustelun mukaan nämä perinteet ovat alkaneet vasta hiljattain muuttua. Salmelan kokemusten saamat vastaukset ja siitä seuranneet keskustelut saivat aikaiseksi muun muassa sen, että Tampereen yliopiston ylioppilaskunta kielsi järjestöt, joiden jäsenvalinta perustuu sukupuoleen ja antoi kyseenalaisia perinteitä toteuttaneille ryhmittymille puoli vuotta aikaa “yhdenvertaistaa toimintaansa”.


Pian #metoo:n jälkeen Oulun yliopisto päivitti kiusaamisen ja häirinnän toimintamallinsa. Nykyään sekä henkilökunnalle että järjestötoimijoille järjestetään koulutuksia seksuaalisen häirinnän tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn liittyen. Jos opiskelija on puolestaan kokenut epäasiallista käytöstä, hänellä on mahdollisuus ilmoittaa asiasta opintopsykologille, koulutuspalvelupäällikölle, OYY:n häirintäyhdyshenkilölle tai omaopettajalleen, jonka jälkeen asiaa on mahdollista käsitellä sekä ammattilaisen että häiritsijän kanssa.

Yliopiston palvelulle kuvittelisi olevan käyttöä. Viimeistään silloin, kun katsoo lukuja.

Taloustutkimuksen vuonna 2018 tekemän tutkimuksen mukaan 79% naisista ja 38% miehistä on kokenut elämänsä aikana seksuaalista häirintää. Eniten häirintää kokivat alle 25-vuotiaat naiset, joista 46% olivat joutuneet häirinnän kohteeksi viimeisen vuoden aikana.

Helsingin tutkijanaiset tekivät samana vuonna selvityksen Suomen yliopistojen seksuaalisesta häirinnästä. 406 vastaajan joukosta 166 naista ja 20 miestä olivat kokeneet seksuaalista häirintää. Erityisen haavoittuvina ryhminä nousivat esille he, jotka eivät ennalta tunne oman viitekehyksensä toimintakulttuuria, eli ensimmäisen vuoden opiskelijat, alkuvaiheen väitöskirjan tekijät sekä määräaikaiset työntekijät. Häirinnästä ei ilmoiteta, koska pelätään maineen menettämistä ja uran etenemisen takkuamista, jos heittäytyy vaikeaksi oman alan asiantuntijan kanssa.

Oulun yliopistolle on tullut viimeisen kahden lukuvuoden aikana vain kahdeksan ilmoitusta seksuaalisesta häirinnästä. Lähes kaikki ilmoitukset etenevät käsittelyprosessiin ilmoittajan toiveesta. Joissain yksittäisissä tapauksissa ilmoittaja ei ole halunnut viedä käsittelyä pidemmälle. Tähän opintopsykologi Pia Partasen mukaan syynä voi olla esim. pelko ilmiantamisen seurauksista sekä häiritsijän valta-asema suhteessa häirittyyn. Partanen toteaa, että isoon opiskelijamassaan verrattuna on mahdollista, että kaikki häirintätapaukset eivät ohjaudu yliopiston mallin mukaiseen käsittelyprosessiin. Hänen kokemuksensa mukaan kaikki opiskelijat eivät välttämättä myöskään tunnista joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteeksi.

Teekkarikerhojen känninen perseily on yksi räikeä ääripää yliopiston epätasa-arvoisten perinteiden kaiuista. Laulukirjojen sanat ja järjestöjen säännöt ovat helposti muutettavissa.  Häirintää on kuitenkin muunkinlaista.

Illinois’n yliopiston antropologian professori Kathryn Clancy teki viime vuonna työryhmänsä kanssa selvityksen sukupuoleen perustuvasta häirinnästä akateemisessa ympäristössä. Siinä todettiin, että yrittäessään ehkäistä seksuaalista väkivaltaa, yliopistot jättävät usein huomiotta sukupuolittuneen häirinnän yleisimmät olomuodot, kuten tietyn sukupuolen edustajiin kohdistuvan pilkan, epäkunnioituksen tai halveksinnan. Nämä voivat esiintyä esimerkiksi nopeasti ohitettavissa kommenteissa, vitseissä ja ilmeissä, jolloin sukupuolittuneen ahdistelun ja töykeyden välillä ei välttämättä ole juurikaan eroa. 

Miten ilmiannetaan kommentti, jossa todetaan, että korkeaa ääntäni on vaikea kuunnella?

Clancy kysyy.

Ajan myötä pienetkin eleet vaikuttavat häirinnän kohteiden itseluottamukseen. Häirinnän vaikutukset ovat vakavia ja ja pahimmillaan pitkäkestoisia. Ne voivat heikentää niin fyysistä kuin psyykkistä terveyttä sekä vaikuttaa huonona sitoutumisena yhteisöön. 

Juuri halu kuulua yhteisöön ja toisaalta ahdistus jatkuvista ulkopuolisuuden kokemuksista on ristiriita, joka pätee niin yliopiston kuin punk-piirien häirittyjen asemaan. Anonyymi kirjoittaja toteaa Loukko Zinen puheenvuorossaan:

“Yhteenkuuluvuudella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Solidaarisuus ja halu kuulua yhteen voi ylittää omat rajat. Sen myöntäminen, että toinen on rikkonut itseä tai läheistä vastaan, tarkoittaisi sen myöntämistä, että yhteinen on mennyt rikki. Siksi vääriä tekoja on mieluiten näkemättä.”

Punkstoon vaikutus näkyy itse punk-skenen sisällä kollektiivisena hahmottamisena, minkä laatuista ja laajuista häirintä on jo vuosikausia ollut. Nyt heteromiehet kertovat harjoittavansa itsereflektiota ja -kritiikkiä sekä kehittävänsä yhteistä keskustelukulttuuriaan empaattisemmaksi ja tunnevetoisemmaksi. Silmänsä ummistaneet alkavat hahmottaa, että pelkkä häirintätapauksien ja rikosten ehkäiseminen ei riitä. Tavoitteena on, että ongelmakäyttäytyminen huomattaisiin jo ennen kuin fyysisen koskemattomuuden rajat ylittyvät.

Häirittyjen tarinoiden valjastuessa häpeä siirtyy häiritsijöiden kannettavaksi. Heikkoina eivät näyttäydy enää he, joita kohtaan rikotaan, vaan he, jotka purkavat omat ahdistuksensa toisiin. Punkin “skenejeesukset” eli koko porukan arvostamat konkarit muuntuvat nuoremman polven muusikoiden silmissä vajavaisiksi huutelijoiksi. Nuoruusvuosien idoli voi samaan aikaan olla lahjakas kitaristi, sanavalmis hyvä-jätkä sekä säälittävä idiootti. Yllätyksenä se ei tule juuri kellekään, mutta nyt sen voi sanoa ääneen ilman seuraamuksia.


Helsingin tutkijanaisten selvityksen mukaan myös tiedeyhteisössä tiedetään ja tunnistetaan häiritsijät. Ohjaustapaamisten ja luentojen lisäksi konferenssit, karonkat, sitsit ja kenttämatkat ovat seksuaaliselle häirinnälle yleisiä tapahtumaympäristöjä. Ongelmahahmot ovat kaikkien tiedossa, mutta johtokunnalle asiasta ei puhuta. 

Yliopistolla akateemisesti vapaa työskentely ja opiskelu tarkoittavat tilaa toimia täydellä kapasiteetillaan tiedeyhteisössä ja siten sekä huolehtia että kantaa vastuu omista valinnoistaan. Jos yhteisössä ei tunnisteta sanallisia ja sanattomia väkivallantekoja merkittävinä esteinä tasavertaiseen toimijuuteen, hyssytelty häpeä ja kokemus turvattomasta yhteisöstä ajavat alas viimeisetkin rippeet akateemisen vapauden ideaalista. 

Tähän mennessä punk- ja muut alakulttuuripiirit ovat tehneet radikaaleimmat ja rohkeimmat aloitteet oman skenensä puhdistamiseksi. Nyt enää odotellaan, milloin marginaalin liikehdintä vyöryy isojen yleisöjen kimppuun.

Viimeistään tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että sosiaalisen median joukkoäly pitää huolen siitä, että keskustelua käydään niin kauan kunnes kaikki ovat kuulolla.

Minne Mäki

Helsingissä asuva esitystaiteilija, filosofian opiskelija ja Oulun ylioppilaslehden toimitusharjoittelija keväällä 2021. Maagisen realismin ja avannon ystävä.

Lue lisää:

Pänttääminen on edellissukupolvien synti

Aivojen hyvinvointi otetaan nykyään paremmin huomioon. Aiemmilta sukupolvilta jälkimmäisille kulkeutunut käsitys asioiden pänttäämisestä on korona-aikana tullut kyseenalaistetuksi. Pitkään ajateltiin, että opiskeluun käytetty tuntimäärä ratkaisee. Maailma on viisastunut. Tauot, mielekäs tapa oppia, prodktiivisuus ja stressinhallinta ovat tärkeitä teemoja niin oppimisessa kuin työnteossa. Pänttääminen on vanhentunut oppimiskäsitys, jolla tarkoitetaan asioiden takomista päähän. Pänttääminen tapahtuu usein silloin, kun […]

TEKSTI Juuso Syngelmä

KUVAT Maiju Putkonen

Aivojen hyvinvointi otetaan nykyään paremmin huomioon. Aiemmilta sukupolvilta jälkimmäisille kulkeutunut käsitys asioiden pänttäämisestä on korona-aikana tullut kyseenalaistetuksi. Pitkään ajateltiin, että opiskeluun käytetty tuntimäärä ratkaisee. Maailma on viisastunut. Tauot, mielekäs tapa oppia, prodktiivisuus ja stressinhallinta ovat tärkeitä teemoja niin oppimisessa kuin työnteossa.

Pänttääminen on vanhentunut oppimiskäsitys, jolla tarkoitetaan asioiden takomista päähän. Pänttääminen tapahtuu usein silloin, kun opiskeltava asia jätetään viimeiseen iltaan ennen koetta tai tenttiä. Uusia asioita yritetään takoa päähän ilman niiden todellista ymmärtämistä. Tauot jäävät usein lyhyiksi ja stressitaso nousee, kun kaikkea luettua ei hetken päästä muisteta. Tällöin puhutaan aivojen ylikuormittumisesta. Kuvittele, että aivosi ovat esimerkiksi vesikannu, joka alkaa täyttyä vedestä. Vaikka vesikannu on jo aivan täynnä, kaadat sinne lisää vettä ja kannu tulvii yli. Sama tapahtuu aivoissa pitkän pänttäämisen seurauksena. Aivot ja muisti ovat täynnä tietoa, mutta opiskelija yrittää tästä huolimatta ahtaa päähänsä lisää tietoa. Kun näin tapahtuu, aivot menevät eräänlaiseen estotilaan. Vaikka opiskelija haluaisi kerätä lisää tietoa, hänen aivonsa eivät ota enää uutta tietoa vastaan. Aivot siirtyvät ajattelemaan muita asioita tauon tarpeessa, jolloin oppiminen on olematonta ja kuormittaa aivoja.

Maailma kehittyy kovaa vauhtia, joten myös ihmisellä on tarve kehittää itseään oppimalla uutta. Seurauksena on aivojen jatkuva kuormittuminen. Jokainen sähköposti-, tekstiviesti- ja sosiaalisen median ilmoitus katkaisevat yhtäjaksoisen keskittymisen. Uusia järjestelmiä ja uutta tekniikkaa joutuu opettelemaan jatkuvasti. Kaikki tämä kuormittaa aivojamme. Monella meistä ajattelutyö ja aivojen kuormittuminen jatkuvat vapaa-ajalla. Aivokuormitus nähtiin pitkään työn laatuun vaikuttavana tekijänä. Nyt siitä on tulossa työhyvinvointiasia.

Itsekurilla on suuri merkitys aivojen kuormittumisen ehkäisemisessä. Voit esimerkiksi laittaa puhelimen äänettömälle taskuusi työskentelyn ajaksi tai kytkeä eri sovellusten ilmoitukset pois päältä. Tällöin yhtäjaksoinen keskittyminen ei keskeydy ja aivot eivät joudu pinnistelemään pysyäkseen sovitussa asiassa. Oli se sitten uuden oppimista tai vanhan kertaamista. Jokaisella on myös vapaus poistua työskentelemään omaan rauhalliseen tilaansa, mikäli esimerkiksi muut ihmiset tai meteli haittaavat keskittymistä.

Muistaminen on taito siinä missä kitaransoitto tai jalkapallon pelaaminen. Ilman harjoittelua muisti ei kehity.

Muistipalatsi auttaa muistamaan asiakokonaisuuksia

Aivoillamme on hämmästyttävä kapasiteetti varastoida tietoa. Northwesternin yliopiston psykologian professori Paul Reber arvioi vuonna 2010 aivojen muistikapasiteetin vastaavan 2,5 miljoonan gigabitin muistitikkua. Jos haluaisit muuttaa kaiken tietosi TV-ohjelmaksi, ohjelmaa olisi mahdollista tehdä kolmen miljoonan tunnin verran.

Muistaminen on taito siinä missä kitaransoitto tai jalkapallon pelaaminen. Ilman harjoittelua muisti ei kehity. Muistamista voi harjoitella erilaisilla tekniikoilla ja säännöillä. Muistipalatsi on ikivanha, jo Antiikin Kreikassa käytetty tekniikka, joka perustuu siihen, miten hyvin ihminen muistaa tuttuja paikkoja ja reittejä. Tavoitteena on yhdistää uudet asiat tuttuihin asioihin, jolloin muistaminen nopeutuu ja oppiminen paranee. Muistipalatsissa luodaan oma reitti esimerkiksi kotona. Reitti voi olla esimerkiksi oma huone > olohuone > vessa > keittiö > eteinen. Yhdistä jokainen muistettava asia eri huoneeseen. Jos tavoitteena on oppia esimerkiksi ympäristömyrkyistä, kuvittele huoneeseesi lyijykynä (viittaa lyijyyn), olohuoneeseen paristo (viittaa kadmiumiin), vessaan purkillinen elohopeaa, keittiöön hyönteismyrkkypurkki (viittaa DDT:hen) ja eteiseen roskia, jotka palavat (viittaa dioksiineihin). Toista tämä reitti mielessäsi muutama kerta. Kun sitten kokeessa kysytään ympäristömyrkyistä, voit kuvitella oman huoneesi ja siellä olevan lyijykynän. Seuraavaksi voit kuvitella olohuoneen, jossa on paristo. Tätä jatketaan, kunnes päästään mielessä eteiseen asti.

Muistisääntöjä voi myös kehittää itse. Suomen kielen opiskelijana olen kehittänyt muistisääntöjä eri sijamuodoille. Adessiivin sijapäätteen -lla tai -llä muistan virkkeestä Adelella on kaunis ääni. Translatiivin sijapäätteen -ksi puolestaan muistan englannin kielen avulla. Trans – transform – ’muuttua’. Siemen muuttui kukaksi.

Lyhyestä meditaatiosta apua stressinhallintaan

Kuvitus: Maiju Putkonen

Stressi on salakavala vihollinen. Lyhytaikainen stressi on jopa hyödyksi, mutta stressin muuttuessa pitkäaikaiseksi sen haittavaikutukset tulevat esiin. Oppimisvaikeus.fi kirjoittaa stressin vaikutuksesta oppimiseen sivuillaan.

”Stressi voi haitata oppimista monella eri tavalla. Pitkäaikainen tai voimakas stressi voi heikentää keskittymistä ja muistin toimintaa. Stressi voi vaikeuttaa nukahtamista tai huonontaa unenlaatua. Puutteet unessa voivat heikentää oppimista. Pitkään jatkuessaan stressi voi johtaa uupumiseen, johon liittyy kiinnostumattomuus asioihin.”

Aivot, muisti ja mieli ovat kaikki yhteydessä toisiinsa. Jos mieli ei voi hyvin, oppiminen vaikeutuu. Masennus heikentää keskittymiskykyä ja vaikeuttaa uuden oppimista. Onkin tärkeää huolehtia omasta henkisestä jaksamisesta ja mielenterveydestä. Mielekäs, stressitön tekeminen työskentely- ja opiskeluajan ulkopuolella vähentää stressiä ja lepuuttaa aivoja.

Lyhytaikainen stressi motivoi tekemään asioita eteenpäin. Tietoinen tunne siitä, että deadline lähestyy, saa ihmisen tekemään projektiaan eteenpäin tehokkaammin. Itsekuri on myös stressinhallinnassa tärkeää. On kuunneltava omaa kehoa, mieltä ja aivoja. Jos projekti on vaiheessa ja stressiä alkaa kerääntyä liikaa, on hyvä käydä esimerkiksi kävelylenkillä, jotta aivot ja mieli saavat lepoa. Rentouttavan tekemisen ja taukojen olisi hyvä koostua asioista, jotka ovat itselle hauskoja ja mieluisia. Tällöin aivot saavat aidosti muuta ajateltavaa ja hyviä virikkeitä jatkaa varsinaista työntekoa tauon jälkeen. Rentoutuminen vähentää stressihormonien tuotantoa ja selkeyttää omia ajatuksia. Rentoutumista voi harjoitella esimerkiksi lyhyellä meditaatiolla. Kun tunnet stressiä, laita puhelimesta esimerkiksi 5 minuutin ajastin päälle ja keskity ainoastaan hengittämiseen. Tällaisen harjoituksen tavoitteena on saada mieli ymmärtämään, ettei jokaiseen ajatukseen ole pakko tarttua. Voit ajatella sanovasi ”sisään” jokaisella sisäänhengityksellä ja ”ulos” jokaisella uloshengityksellä. Anna ajatusten virrata niin päähäsi kuin pois sieltä.

Rentouttavan tekemisen ja taukojen olisi hyvä koostua asioista, jotka ovat itselle hauskoja ja mieluisia.

Oikeanlaiset tauot edesauttavat palautumista

Stressitaso nousee liian korkeaksi silloin, kun emme pääse palautumaan. Opiskelu on kokopäiväistä työtä. Tentit, kurssitehtävät ja harjoitteluun liittyvät asiat ajautuvat ajatuksiimme ja toimiimme vielä opiskelupäivän iltana. Opiskelijalle suuri haaste onkin löytää selkeä aika palautumiselle ilman kiireen tuntua palautettavista kurssitehtävistä tai tulevista tenteistä.

Toisinaan unohdetaan, että palautuminen tapahtuu iltojen ja viikonloppujen lisäksi myös tauoilla. Iskostunut ajatus siitä, että taukoja saa pitää vasta kun on opiskellut tarpeeksi, on lopulta haitaksi oppimiselle. Kun paloittelemme oppimisen pienempiin, esimerkiksi puolen tunnin, osiin ja pidämme jokaisen osan välissä lyhyen noin viiden minuutin tauon jonkin mielekkään ja rentouttavan asian parissa, aivomme palautuvat jo opiskelun aikana. Opiskelu tuntuu pitempään mukavalta, kiinnostavalta ja mieluisalta. Tauot pitävät myös energiatasot korkealla, jolloin oppiminen on tehokkaampaa.

Se, millainen tauko jokaisella toimii parhaiten, on lopulta yksilöllistä. Toisen aivot palautuvat paremmin hiljaisuudessa, toisen kahvitauolla ystävien kanssa. Itselle sopivan tyylin löytää kokeilemalla. Ajankäytön suunnittelu, ihmissuhteiden ylläpitäminen ja murehtimisen sivuuttaminen ehkäisevät stressiä.

Pomodoro-tekniikasta apua opiskelun jaksottamiseen

Lähestyvä tentti tai kurssitehtävän deadline voivat tuntua vastenmieliseltä urakalta. Oppimateriaalia voi olla niin paljon, ettei tiedä mistä tenttiin lukemisen aloittaisi. Tällöin on hyvä jakaa suuri kokonaisuus pienempiin osiin. Yksi keino opiskelun jaksottamiseen taukoineen on pomodoro-, eli tomaattitekniikka. Tekniikan nimi tulee italian kielen sanasta pomodoro, ’tomaatti’. Opiskelu tapahtuu 25 minuutin jaksoissa. Tavoitteena on työskennellä 25 minuuttia ilman keskeytyksiä. Tähän voi käyttää apuna esimerkiksi puhelimen ajastinta. Kun olet työskennellyt 25 minuuttia, pidä 5 minuutin tauko. Tällaista 25 minuutin työjaksoa ja 5 minuutin taukoa kutsutaan yhdeksi tomaatiksi. Kolmen tai neljän tomaatin jälkeen voit pitää pidemmän, noin 30 minuutin, tauon.

Tekniikan hyötynä on esimerkiksi se, että 25 minuuttia on riittävän lyhyt aika motivoitumiselle ja keskittymiselle. Toisaalta voit yllättyä miten paljon yhden tomaatin, eli noin puolen tunnin aikana voi saada aikaan. Voi olla helpompi ajatella tekevänsä vielä yhden tomaatin, kuin opiskelevansa vielä tunnin.

Unohtaminen on oppimista

Tauot ovat siis tärkeä osa tehokasta oppimista. Ne lataavat aivoja, lieventävät stressiä ja lisäävät oppimisen tehokkuutta. Tauot auttavat myös huomaamaan mitkä asiat ovat muistissa ja mitkä on unohdettu. Kun tietää mitkä asiat eivät pysy muistissa, voi tauon jälkeen keskittyä opiskelemaan niitä asioita. Jos käymme läpi opittuja asioita liian nopeasti ilman kunnon taukoja, emme ehdi unohtaa opittuja asioita. Luomme haitallisen illuusion, jossa luulemme muistavamme kaiken, vaikka todellisuudessa emme voin ole ehtineet unohtaa opittuja asioita. Pidä siis taukoja ja unohda. Mikäli alussa tuntuu, että unohdat paljon asioita, älä huoli. Unohtaminen on voimakkainta uuden oppimisen alkuvaiheessa. Unohtaminen tasoittuu vähitellen.

Unohtaminen on oppimista. Oppiminen vaatii alitajuista tiedon hautumista. Tämä tapahtuu unohtamisen kautta. Samalla unohtaminen auttaa karsimaan hallussa olevan asian opiskelua vaativasta asiasta. Lisäksi kerran unohdettu ja myöhemmin mieleen palautettu asia vahvistaa kyseisen asian oppimista.

Unohtaminen, rentoutuminen, yhteinen aika kavereiden kanssa, mieluisat tauot ja sopivan mittaiset työskentelyajat ovat kaikki edellytyksiä tehokkaalle ja produktiiviselle oppimiselle. Vanhat käsitykset tuntikausien pänttäämisestä on heitetty roskakoriin ja tilalle ovat tulleet stressinhallinta, järkevä ajankäyttö, riittävä lepo ja mielekäs tapa oppia.

Juuso Syngelmä

Suomen kielen maisterivaiheen opiskelija, joka nauttii suuresti hyvistä tarinoista niin lauluissa, videopeleissä, elokuvissa kuin kirjoissa. Kuuntelee äänikirjoja, koska on liian laiska lukemaan itse.

Lue lisää:

Kampuskeskustelu käy kuumana, mutta mitä opiskelija haluaa?

Keskustakampusta suunnitellaan tiuhaa tahtia suljettujen ovien takana. Opiskelijoiden näkemykset tuntuvat jäävän tutun pöhinän jalkoihin. Kysyimme, mitä opiskelijat oikeasti kampukselta haluavat.

TEKSTI Tuuli Heikura

KUVAT Maiju Putkonen

Nykyistä Linnanmaan kampusta on kuvailtu muun muassa kaukana suolla sijaitsevana betonimöhkäleenä, kauppakeskuksen parkkihallina, norsunluutornina ja uimahallina. Kampuksen kylmät betonirakenteet saavat kuitenkin piristystä kirkkain värein maalatuista käytävistä. Massiivinen rakennus tunnetaankin erityisesti värikkäästä arkkitehtuuristaan ja loppumattomista käytävistään.

Linnanmaan yliopistokampus on aikansa tuotos, jonka tilat eivät enää palvele modernin yliopistokulttuurin tarpeita. Kun vuonna 1972 Oulun Yliopiston peruskiveä muurattiin, oli ajatuksena Oulun laajentuminen erityisesti liike-elämän ja innovaatioiden osalta länteen. Yliopiston rakentaminen tähän lokaatioon lukitsi myös Teknologiakylän sijoittamisen Linnanmaalle.

Pian 50 ikävuoden saavuttava Linnanmaan pienoiskaupungiksikin tituleerattu kampus vaikuttaa kuitenkin tulleensa tiensä päähän, kun Oulun yliopisto on aloittanut hankesuunnittelun kampuksen siirtämisestä Linnanmaalta keskustan läheisyyteen Raksilaan vuosikymmenen lopulla. Oli kai jo aikakin, muissa suurissa opiskelijakaupungeissa kun yliopistot jo sijaitsevat keskustan läheisyydessä tukien keskustan palveluiden käyttöastetta.

Oulun Yliopiston mukaan uusi keskustakampus vastaa modernin yliopistomaailman tarpeisiin muunneltavilla, monikäyttöisillä tiloilla ja tulee parantamaan Oulun vetovoimaa yliopistokaupunkina. Lokakuussa 2020 järjestetyn hankesuunnitelman verkkoaivoriihen tuloksena yhtämielisiä oltiin siitä, että tulevaisuuden yliopiston tulisi olla yhteistyöhön nojaava yhteisö. Myös moderni teknologia ja yliopiston merkitys sosiaalisten kontaktien ja verkostoitumisen mahdollistajana korostuivat aivoriihessä.

Keskustelu uudesta kampuksesta on käynyt kuumana. Oulun kaupunginhallitukselle annettiin tilankäytöstä selvitys huhtikuussa. Kokonaisuudessaan kampukselle on annettu suunnitteluaikaa vuoden 2021 loppuun saakka. Hanketta luotsaava rehtori Jouko Niinimäki on kysellyt mielipiteitä tulevasta kampuksesta muun muassa lukiolaisilta ja Keskon ja Arinan johtoryhmiltä. Korkeakouluopiskelijoiden mielipiteet taas tuntuvat usein unohtuvan.

Oulun Ylioppilaslehti halusi selvittää, mitä nykyopiskelijat, jotka ainakin lehden logiikan mukaan ovat korkeakouluopiskelijan arjen asiantuntijoita, kaipaisivat tulevaisuuden kampukselta. Kysyimme siis etägallupin muodossa, millainen olisi loppukäyttäjien unelmien yliopistokampus.


Kyselyssämme nousi selkeitä teemoja ja toiveita niin vanhoilta kuin uusilta opiskelijoilta.

Suuri osa kyselyyn vastanneista toivoo tulevalle kampukselle valoisia ja avaria tiloja sekä runsaasti viherkasveja, jotka tunnetusti lisäävät viihtyvyyttä. Kenties jo kertaalleen kampuksen kanssa muuttaneet peikonlehdet tulisivat myös keskustaan?


“Valoisa, paljon lehtikasveja. Ympäristöasiat ovat huomioitu: ekologisuus näkyy kampuksella kaikissa ratkaisuissa. Mukavia sohvia ja muita alueita, joissa voi viettää aikaa. Melusaaste huomioitu esimerkiksi eristävillä lasiseinillä.”

Sara, 28


Tilojen väreiltä toivotaan poikkeuksetta neutraaleja sävyjä Linnanmaan kampuksella vallitsevan räikeän väripaletin sijaan. Myöskään betoni ja sen tuoma kolkkous ja kliinisyys eivät enää opiskelijoita viehätä. Ehkä harmaita betoniseiniä on tuijoteltu luennoilla jo kyllästymiseen asti, ja vaihtelu virkistäisi, sillä rakennusmateriaaleista puolestaan useassa vastauksessa nousee esille puu. Opiskelijoita kiinnostaa erityisesti myös ekologisuuden huomioon ottaminen kaikissa kampuksen toiminnoissa.

“Vihreitä seiniä, lasikattoja ja paljon luonnonvaloa. Paljon huonekasveja. Puuta käytetty rakennusmateriaalina paljon ja se näkyy erityisesti seinissä. Kauniit kivilaattalattiat, ehkä jopa marmoria tai jotain muuta kaunista kiveä. Murretut värit räikeiden sijaan. Monipuolinen lounasravintolavalikoima. Isompi kirjasto. Enemmän taidetta
seinillä. Paljon paikkoja istua ja hengailla kavereiden kanssa.”

Elin, 26


“Unelmieni yliopistokampus sijaitsisi rauhallisessa ja luonnon ympäröimässä ympäristössä. Luonnossa oleilu auttaa keskittymiseen, rentouttaa ja auttaa siten ajattelua vaativaa työtä ja lisää hyvinvointia. Kampus olisi mahdollisimman ympäristöystävällinen ja kannustaisi sen henkilökuntaa ja opiskelijoita ympäristöystävällisiin valintoihin ja tekoihin. Kampuksella olisi hyvin tilaa ja laitteita omaehtoiseenkin opiskeluun ja sosiaaliseen toimintaan.”

Inkku, 34


Gallupiin vastanneet opiskelijat yhtyvät hankesuunnittelijoiden näkemykseen tilojen käytön kompaktiudesta ja muunneltavista tiloista. Esiin nousevat erityisesti selkeys ja käytännöllisyys, kuin myös resurssien parempi kohdistaminen joustavaa työskentelyä edistäviin toimintoihin.


“Avara ja valoisa. Tilaohjelmaltaan tiiviimpi kuin Linnanmaan kampus ja helpompi navigoida. Vähemmän turhia neliöitä yleisissä tiloissa. Kampukselta olisi myös hyvä löytyä ruokakauppa. Lämmöneristys on tärkeää, nykyinen kampus on talvella todella kylmä ja vetoisa.”

H, 25


Monet kokisivat yliopiston rakentamisen useampiin kerroksiin käytännöllisemmäksi ratkaisuksi. Linnanmaan kampuksella suurin osa tiloista sijaitsee samassa kerroksessa, mikä koetaan navigoinnin kannalta haasteelliseksi.
Kari Virta, jonka luotsaama arkkitehtitoimisto voitti yliopiston suunnittelukilpailun aikoinaan, selkeyttää silloisen tilasuunnittelun funktiota. Hänen mukaansa suunnittelua ohjasi ajatus kävelykadusta, joka halkoo yliopiston päästä päähän tehden siitä ikään kuin pienen kaupungin. Kävelykadun, siis Linnanmaan kampuksen Väylän, varrella on esimerkiksi kahviloita ja ravintoloita, ja sen varrella ihmiset voivat kohdata toisensa vapaasti.


Modernin korkeakouluopiskelun tarpeisiin vastaavat kuitenkin paremmin fiksusti käytetyt neliöt, tilojen monikäyttöisyys ja esimerkiksi ergonomiset ratkaisut.

Myös kaupungin keskustan läheisyys poistaisi tarpeen pienelle kaupungille, sillä kampus olisi luonnollinen osa kaupunkia.


“Kampuksella olisi runsaasti tilaa itsenäiselle opiskelulle, paljon seisomapöytiä ja hiljaisia saleja. Luentosalien akustiikkaan olisi panostettu. Kontinkankaan kampuksen kalliiden designer-puukoristeiden sijaan rahaa olisi budjetoitu pistorasioihin, tietokonepisteisiin ja pieniin ryhmätyötiloihin.

Kampuksen pihalla olisi videovartioidut, suuret ja laadukkaat pyöräparkit – kenen tarvitsee enää käyttää autoa, kun kampus siirtyy keskustaan? Yliopiston pihalla voisi olla esimerkiksi myös yliopiston omia lainapyöriä, joita voisi puhelimen sovelluksella vuokrata ja palauttaa.”

Kontinkankaan Tonttu, 24



”Unelmieni kampuksella olisi paljon itsenäiseen opiskeluun suunnattuja tiloja. Se sijaitsisi keskustassa tai sen tuntumassa kaiken muunkin elämän ytimessä. Pidän siitä, että eri alat ovat lähellä toisiaan, mitä voi olla
vaikea toteuttaa keskustassa. Unelmissani se silti olisi mahdollista. Unelmieni kampuksella olisi suuri kirjasto ja paljon itsenäiseen ja ryhmässä tapahtuvaan opiskeluun suunnattuja tiloja.

Kampuksella olisi myös ajanmukaista välineistöä opiskeluun, läppärilainaamo on hyvä idea, mutta monet koneet ovat aika huonoja. Luentosaleissakin olisi vihdoinkin virtalähteitä. Humus ja Olon kahvila olisivat viihtyisissä tiloissa, joissa olisi sohvia ja viherkasveja. Tilat olisivat mahdollisimman esteettömiä kulkea ja opiskella.”

Unelma-Anelma, 34


Esteettömyyden ja ergonomian lisäksi huomiota vastauksissa saa erityisesti tarve kohtaamispaikoille. Vaikka nykyisen hankkeen suunnitelmissa on tiivistää kampuksen toiminnot pienempään neliömäärään, näyttävät
opiskelijat kaipaavan Linnanmaalle tyypillistä alojen keskittymistä yhdelle kampukselle.


“Keskellä rakennusta voisi olla kohtaamispaikkana ”keidas”: iso suihkulähde, jota ympäröi paljon kasvillisuutta, kukkia ja/tai joku hieno patsas sekä penkkejä ja infotauluja. Aula olisi avointa tilaa, jonka kattoikkunasta näkee
taivaalle ja josta aurinkokin voisi hyvällä tuurilla pilkottaa, ja josta olisi näköyhteys kaikkiin kerroksiin. Lisäksi rakennuksessa voisi olla lasihissit, joista näkymä olisi puoleksi keitaalle ja puoleksi ulos.

Lisäksi isoimmissa luentosaleissa voisi olla pehmeät penkit ja väljyyttä. Rakennus olisi helppokulkuinen, ja eri tiedekunnat voisivat olla kerroksittain. Ylimmässä kerroksessa voisi olla lasikattoinen opiskelijaravintola kattoterasseineen ja siellä voisi olla vähän fiinimpi juhlasali yleisötilaisuuksiin. Julkisivu olisi moderni ja esteettinen. Sellainen ”katseenvangitsija” hyvällä tavalla.”

Idealisti, 25


“Pyramidi: hallintopuoli yläkerroksissa, sitten opetus- ja tutkimushenkilökunnan työhuoneet, sitten luokka- ja ryhmätyötilat. Kakkoskerroksessa oleskelu- ja ravintolatilat, pohjakerroksessa kulku luentosaleihin sekä näyttelytilaa. Myös pienempiä auditorioita pienempien oppiaineiden hyödynnettäväksi. Auditoriot voisivat sijaita pitkälti maan alla, kulku piippuhyllylle katutasosta.”

Murri, 26


Vuoden kestänyt omiin poteroihimme eristäytyminen saa kaipaamaan kontakteja – yhteisöllisyys ja sosiaalisten suhteiden rakentaminen koetaan opiskelijoiden puolelta tärkeäksi osaksi kampuselämää ja sen tulisi näkyä
myös tilaratkaisuissa.


“Ennen kaikkea toivoisin uuden yliopistokampuksen olevan selkeä. Nykyistä kampusta on kritisoitu sekavaksi, ja monet kokevat liikkumisen yliopistolla hankalaksi. Tällä hetkellä suurin osa tiloista sijaitsee samassa kerroksessa. Itse kokisin selkeämmäksi suunnitella kampuksen rakentamisen ylöspäin moneen kerrokseen. Monet haluavat opetuksen lisäksi opiskella myös itsenäisesti tai ryhmässä kampuksen tiloissa. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää panostaa yleisiin opiskelutiloihin, niin hyvän ergonomian kuin myös viihtyvyyden kannalta.

Lisäksi useille opiskelussa on kouluttautumisen lisäksi tärkeää myös yhteisöllisyys ja sosiaalisten suhteiden rakentaminen. Viihtyvyyden lisääminen edesauttaa tätä. Ehkäpä kampuksen yhteyteen voitaisiin sijoittaa myös erilaisia harrastustoimintaan liittyviä tiloja. Luonnollisesti ravintoloita ja kahvipaikkoja pitää löytyä runsaasti. Nykyisen kampuksen ravintoloiden tarjonta on hyvin samanlaista. Vaihtelu virkistää, joten olisi mukavaa saada
myös jotain normaalista kouluruoasta poikkeavaa tarjontaa. Moni opiskelija voi olla silloin tällöin valmis maksamaan ruoasta myös enemmän, joten tässä voisi olla paikka myös hieman kalliimpaa hintatasoa tarjoavalle ravintolalle.”

Saana, 26



Opetustilojen lisäksi vastauksissa toivotaan yliopistolle myös laadukkaampia ravintoloita, harrastustiloja ja ainakin ruokakauppaa. Voisiko tulevaisuuden yliopisto vastata siis myös muihin tarpeisiimme kuin tiedonjanoon. Vastausten perusteella toiveena on ainakin se, että tila voisi kutkutella aistejamme myös visuaalisesti miellyttävien ärsykkeiden muodossa. Kysyimme opiskelijoilta tehdyn gallupin lisäksi myös tulevaisuuden visionääreiltä ja korkeakouluopiskelijoilta, mitä he haluaisivat kampuksella nähdä. Hehän tietävät opiskelutarpeensa paremmin, kuin me.


“Uudessa yliopistorakennuksessa voisi olla kukkia, taideteoksia ja joulukuusi sekä muita
puita – smbambu-buita, jotta on viihtyisämpää. Talon vintillä on paljon ikkunoita, joista voi katsoa lintuja katolla, ja haukkakukkia! Seiniin voisi maalata ja mieluiten menisin opiskelemaan paikkaan, jossa on limpskaa pöydällä. Ja
vessanpönttö keskellä tietä. Katolla on röyhtäyssavupiippu, joka osaa myös hikata ja kävellä. Savupiippu on tehty kekseistä, koska kampus on piparkakkutalo. Katolle kulkee silta, jos on nuohoustarvetta. Meidän kampuksella olisi myös paljon eläimiä, kuten pingviinejä, hylkeitä, pandoja ja haukia, jotka uiskentelevat vedessä pöytien ja opettajien penkkien alla.”

Helmi, 5 ja Eelis, 4.

Tuuli Heikura

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.

Lue lisää:

Ironia auttaa meitä pakenemaan todellisuutta – siksi se on nykyään kaikkialla

Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironisena letkautuksena. Ylilauta taas on coolien, yhteiskunnallisista normeista viisveisaavien tyyppien virtuaalibunkkeri, joilla on omat julkimonsa. Yhtäkkiä postmodernismin ilmentämä ironia näkyy kaikkialla kulttuurissamme.

TEKSTI Tuuli Heikura

KUVAT Maiju Putkonen

“Haen kohta Lidlin kassalle kesätöihin, vaikka ei ne mua kyllä sinnekään ota ku oon jo liian vanha”, heitän sarkastisesti ystävälleni naurun saattelemana. Oikeasti tahtoisin kertoa, kuinka ahdistunut olen ollut huonosta työtilanteestani viimeiset kaksi kuukautta ja tulevaisuus pelottaa. Mutta on vain niin paljon helpompaa sanoa se leikin varjolla – kepeästi ja hieman naureskellen, että kohta varmaan lähtee asuntokin alta. Samalla toivon, että toinen ymmärtää, mitä oikeasti tarkoitan. 

Postmodernista ironiasta puhutaan paljon kirjallisuuden ja taiteen yhteydessä, mutta se on nivoutunut suureksi osaksi kulttuuriamme myös laajemmassa kontekstissa. Ironia ohjaa  käyttäytymistämme ja erityisesti ulosantiamme. Ironinen ja itseironinen ote ihmisessä nähdään jopa ihailtavana piirteenä yksinkertaisen aitouden sijaan: ironian taitava ihminen koetaan nokkelaksi ja sivistyneeksi ennemmin kuin ivalliseksi ja ilkeäksi. 

“Mies tulee räkänokastakin, vaan ei turhan naurajasta” -mentaliteetti vaikutti suomalaisten sanallisessa ilmaisussa pitkään. Jäyhä, vaitonainen ja rehellinen kansa, joka puhuu vain, kun on jotain sanottavaa. 90-luvulla koittaneet suuret haasteet kuten lama ja sitä seurannut massatyöttömyys sekä globalisaatio. 

Juurettomuus ja epävarmuuden tunteet tulevaisuudesta nostivat pessimismin, pragmaattisuuden ja tiedostavuuden osaksi arkista kanssakäymistä erityisesti silloin nuoruuttaan elävien keskuudessa. Keskusteluissa kyynisyys ja ironia toimivat maskina epävarmuuden sietämiselle. 

X-sukupolven ja postmodernismin vallan myötä asenne muuttui entisestään, ja yhtäkkiä olemme tilanteessa, jossa kaverille voi laukoa mitä vain kunhan sitä seuraa kuittaus “hei, se oli vain läppää”. 

Todellinen viesti piilotetaan

Ironisoija sirottelee viestiinsä vihjeitä todellisesta mielipiteestään. Kun meemi Trumpin kampanjakiertueelta leviää viraalina Instagramin storyissa, sen jakaja mitä luultavimmin pyrkii ilmaisemaan vastustuksensa Trumpin ideologiaa kohtaan. 

Silti päällimmäisenä kuvasta huomataan miehelle ominainen mutristava ilme tai häiritsevän oranssihtava rusketus. Julkaisu luultavasti saa katsojan hymähtämään huvittuneesti, ehkä jopa jakamaan sen eteenpäin, koska hänkin samaistuu siihen jollakin tavalla.

Toini Rahtu, kielitieteiden ja ironian tutkija, on määritellyt ironian komponenteiksi negatiivisen sanoman, tuottajan intention ja ironian kohteen. Kun tarkoitus kätketään, jää tulkinta kuulijan harteille, mikä tekee ironiasta taiteenlajina erittäin subjektiivisen. 

Sanonnat kuten “meininki kuin Intiön mäellä” ja “luotettava kuin VR” esittävät sanojan tarkoituksen ivan keinoin, mutta perustavat negatiivisen sanomansa siihen, että kuulijalla on samankaltaisia kokemuksia ironian kohteesta. 

Tulkitessamme ironista letkautusta yhdistelemme tekstin osia ja viestejä paitsi toisiinsa, myös tekstin ulkoisiin tietoihin ja mahdollisiin henkilökohtaisiin kokemuksiin. Mikäli kuulija ei siis ole esimerkiksi Oulusta kotoisin, ei hänelle välttämättä aukea, että Intiön mäellä tarkoitetaan hautausmaata. 

Rahtu rinnastaa ironian leikillisyyteen. Ihmisellä on tarve ilmaista asia arvoituksellisesti, epäsuorasti ja monimerkityksellisesti. Mistä se tarve kumpuaa?

Ironia on asenne, jossa mikään ei ole pyhää            

Kulttuurin ironisoituminen on seurausta kokemusten ja toimintamallien yleistymisestä normeiksi. Ilmiölle ominaista on itsetietoisuus ja –riittoisuus sekä kaikenlaisten vakavien arvojen ja ihanteiden naurettavuus. 

Tämänkaltainen kulttuurinen anarkismi ulottuu aina mainontaan, politiikkaan, muotiin kuin televisioon – ne kaikki ovat ironian vallassa. Ne, jotka edelleen katsovat televisiota pelkkien suoratoistopalveluiden luukuttamisen sijaan, tietävät ajankohtaisohjelmat kuten Villi kortti ja Hyvät ja huonot uutiset, joiden koko konsepti perustuu tapahtumien ironiseen ja ivalliseenkin tarkasteluun. 

Tämäntyyppisten humoristipaneelien koostamien ohjelmien ironinen lähestymistapa on itse asiassa enemmän sääntö kuin poikkeus nykypäivän tv-ohjelmistossa. 

Ironinen lähestymistapa ei rajoitu pelkästään ajankohtaisohjelmiin. Sitcomeissa ironia ja ivallisuus ovat korvanneet perinteiset naurattavat kommellukset. Lidlin grillituotteiden mainosvideossa kehotetaan elämään “kuin viimeistä kesäpäivää”. Mikä lähti anarkismista, on muuttunut median käsissä valtavirtaiseksi lähestymistavaksi. 

Eikö mikään ole enää pyhää? Äärimmillään filosofian tohtori Frank Martela on ehdottanut ironian johtavan hyperironiaan. Tällä tarkoitetaan postmodernin ajattelun tilaa, jossa kaikkiin uskomuksiin ja näkökulmiin suhtaudutaan etäisyyttä ottavalla huumorilla. Ihmisenä hyperironikko on paitsi ironinen, myös itsetietoinen, kaikkea kyseenalaistava, eikä usko mihinkään, edes itseensä. Mikään ei ole pilkan yläpuolella, mikään ei ole pyhää. 

Ylen suosituimpiin podcasteihin kuuluva Radio Sodoma tiivistää hyperironian syvimmän olemuksen. Antti Holman luotsaama satiiri parodioi säälimättömästi tarinan keinoin suomalaista kulttuuria, uutisia, radiokanavien vakio-ohjelmia, uskovia, rokotevastaisia ja kaikkea tältä väliltä höystettynä suomen kielen laadukkaimmalla annilla – kirosanoilla ja rankalla alapäähuumorilla. Podcast kohtaa yhteiskunnallisia ongelmia mustan huumorin ja kärjistetyn ironian keinoin, eikä mikään ole ivan ulottumattomissa. 

Muutoinkin Antti Holman julkinen persoona ulostuloineen on mielenkiintoinen tarkasteltava itseironian näkökulmasta. Mies, joka kykenee julkisessa omaa nimeänsä kantavassa podcastissa nauramaan alkoholismilleen ja sen aiheuttamille häpeällisille hetkille, ansaitsee ironikon leiman. 

Samankaltaisia hahmoja löytyy sosiaalisen median kanavista useitakin. Tiia Rantasen ja Anna Karhusen luotsaama Kaverin puolesta kyselen -podcast perustuu juurikin nolouteen ja noloihin tapahtumiin. Näin itseironia ja nolous toimivat myös kontrollimekanismina – “kun nauran asialle ensin itse julkisesti, ei sitä voida käyttää minua vastaan” -mentaliteetilla. Näin henkilö poistaa muilta mahdollisuuden sosiaaliseen hylkäämiseen ja paheksuntaan vääränlaisen käytöksen vuoksi. 

Kyynisyys on ihailtavaa

Ironinen kulma ihmisessä koetaan luonteen nokkeluutena ja kyky nauraa itselleen nähdään usein itsevarmuuden merkkinä. Julkisesti nolo ihminen on koskematon ja sinut itsensä kanssa, vahva ja cool. Luultavasti tämän takia ironia kiehtoo myös muiden kertomana. 

Nykyihminen on kyyninen. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Kliseessä piilee kuitenkin myös totuuden jyvä, joka nivoutuu vahvasti kulttuurin ironisoitumiseen. 

Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru ovat pohtineet aihetta podcastissaan Mikä meitä vaivaa?, jossa he kokevat ironian keinoksi kestää maailmaa. Heidän näkemyksensä mukaan ironia on tapa, jolla moderni ihminen pysyy kasassa kaiken sen tuhon keskellä, jota me ihmiskuntana ylläpidämme. 

Evoluution tuloksena homo sapiens on siis kehittynyt jo liian älykkääksi omaksi hyväkseen, ja nyt seuraavana asteena meidän täytyy kehittää keinoja, jotta kestämme itseämme ja luomaamme maailmaa. Tämän seurauksena pyrimme asettumaan tilanteen yläpuolelle ja etäännyttämään itsemme, mikä taas johtaa ylimieliseen, ironiseen ilmaisuun. 

Sosiaalisen median alustojen yleistyminen päätoimisena kommunikaatiokanavana on vain lyönyt bensaa ironian liekkeihin. Näiden pääkonsepti on yleisesti koettu olevan hyväksynnän hakeminen tykkäysten ja jakojen muodossa. Tämä vaikuttaa vahvistaneen monien taipumusta tarvita kanssaeläjien sosiaalista hyväksyntää. 

Samalla sosiaaliset mediat tarjoavat täydellisen kanavan ironisiin kannanottoihin, joihin ei kuitenkaan tarvitse sitoutua – kaikkihan häviää 24 tunnin kuluessa. Tällöin voimme ironian varjolla jakaa meemin, jonka sanoma kohtaa ideologiaamme tai kokemuksiamme tietystä aiheesta kuitenkaan menemättä liian syvälle aiheeseen. 

Koska alustojen toiminta ja interaktiivisuus perustuu juurikin riippuvuuteen muiden palautteesta, se asettaa meidät erittäin alttiiksi tuomitsemiselle. Ironisen ilmaisun kautta voimme verhota ideologiamme vitsin taakse ikään kuin vähentäen asian merkitystä itsellemme tai ainakin sitä varten, ettei se muille iske niin päin kasvoja, että he alkaisivat kyseenalaistaa viestin sanomaa ja tuomita sanottua tosissaan.

Onko taustalla sittenkin pelko?

Kansakuntaamme tuntuu vaivaavan tietynlainen kollektiivien hylkäämisen  ja nolouden pelko, mikä aiheuttaa sen, ettemme uskalla heittäytyä. Esimerkiksi yleisesti epäsuosittuina pidettyihin mielipiteisiin täytyy liittää disclaimer: tiedän tämän olevan uncool, mutta teen sen ironisesti.

Toisaalta ironinen toteamus toimii suojautumiskeinona, jolla osoitetaan tietoisuus omasta puutteellisuudestamme. Näin henkilö välttää tunteellisesti tukalan tilanteen ja pilkan kohteeksi joutumisen.

Nykyajassa tämä puolustuskeino on muuttunut automaatioksi. Arkista olemassaoloamme ja tekemistämme leimaa se, kuinka tiedämme, ettemme tiedä mistään mitään. Jälleen tuomalla esiin oma tietoisuutemme toiminnan epäcooliudesta vältämme sen, ettei kukaan muu voi käyttää sitä meitä vastaan ja näin nolata meitä. 

Linda Hutcheon on tutkinut ironian sosiaalista aspektia. Hän kertoo, että sitä ymmärretään paremmin tarkasti määritellyissä ryhmissä, jotka jakavat samankaltaisen sosiaalisen ympäristön. Tämä sallii ironian kehittymisen jopa tietynlaiseksi murteeksi tietyn ryhmän sisällä. Ironia vaatii yleisön, jonka jäsenet ymmärtävät jaettujen viittausten yhteyden niin sanotusti sisäpiirille tarkoitettuina vitseinä. 

Samoilla linjalla on populaarikulttuurin ja huumorin tutkija Antti Lindfors. Hän painottaa stand up -komiikan tutkimuksessaan ironian perustuvan yhteneväisyyssuhteiden tahalliselle manipuloinnille, ja konteksti jätetään usein tarkoituksella piiloon jättäen tilaa vastaanottajan tulkinnalle. Näin ironiaa voi tulkita myös välineenä ja prosessina. Se kutsuu lukijan kyseenalaistamaan tulkintojaan todellisuudesta, ja haastaa pohtimaan ja väittelemään. 

Meemikulttuuri on loistava ironisen ilmaisun ilmentymä, joka kiteyttää koko kulttuurin ironisoitumisen. Meemit ovat niin poliittisen kuin markkinoinnillisen vaikuttamisen työkaluja, jotka perustuvat intertekstuaalisuuteen, kulttuurisesti ajankohtaisiin ilmiöihin sekä vinoon huumoriin, jonka taakse pystytään leikkimielisen ivan keinoin varjoamaan oma mielipide. 

Meemit pelkistävät satiirin ja ideologiset viestit kuviksi, joita on helppo jakaa sen kummemmin ilmaisematta sitoutumistaan aiheeseen. Näin meihin ei voi sattua, koska emme laita itseämme kunnolla likoon. Sen sijaan voimme kuitata mahdollisen kyseenalaistuksen kuvan yksinkertaisella hauskuudella, vaikka sillä on meille syvempikin merkitys, mikä tekee meemistä jakamisen arvoisen.

Ironiassa on kyse tulkintojen ja haavoittuvuuden tunnustamisesta. Nokkelan itseilmaisun taakse pystyy verhoamaan paljon sellaista, mitä emme muuten uskaltaisi maailmalle tunnustaa. Ironia ja itseironia peilaavat hyvin aikamme uniikkiuden tavoittelun arvostamista, sosiaalisen hylkäämisen pelkoa ja maailmantuskaa. Kyky itseironiaan viestii kenties valheellisesti korkeasta itsetunnosta ja vahvuudesta, mitkä erityisesti individualistissa kulttuureissa ovat sosiaalisesti arvostettuja piirteitä. 

Edelleenkään en siis uskalla myöntää ystävälleni, kuinka kerta toisensa jälkeen “kiitos, mutta ei kiitos” -vastaukset työnhaussa vievät aina palasen itsetuntoa mennessään. Mieluummin kehotan tuomaan mukanaan nyrkkeilysäkin ja viinipullon nuudeleiden kyytipojaksi.

Tuuli Heikura

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.

Lue lisää:

Harrastamme häpeämistä – Miksi guilty pleasure pursuu joka mediasta?

Vanhat tutut realityt saavat uusia tuotantokausia ja markettien hyllyt pursuavat romanssipokkareita. Mutta kuka myöntää katsovansa Temppareita epäironisesti tai korkkaavansa töiden jälkeen Tanssin superäitien uuden kauden?

TEKSTI Petra Uusimaa

KUVAT Siru Tirronen

Arkielämässä kohtaamme asioita, jotka usein tuottavat häpeää siitäkin huolimatta, että nautimme niistä. Häpeämme myöntää, että katsoimme kokonaisen tuotantokauden suosikkisarjaamme tai korvasimme aamupalan suklaaleivoksella. Häpeä on niin tyypillinen reagointikeino, että emme monestikaan huomaa kyseenalaistaa sitä. 

Miksi katsomme tosi-tv-ohjelmia, mutta häpeämme myöntää sitä julkisesti? Miksi häpeämme sitä, että luemme kymmenittäin dekkareita tai historiallisia romansseja sen sijaan, että tarttuisimme klassikkoon? Nautimme, mutta häpeämme myöntää, että nautimme. 

Ilmiötä kutsutaan termillä guilty pleasure, jolla viitataan häpeän ja nautinnon sekoittumiseen. 

“Guilty pleasure usein kääntyy suomeksi ‘salaiseksi paheeksi’, ja sillä viitataan sellaisen tekemiseen tai teoksen kuluttamiseen, joka syystä tai toisesta aiheuttaa yhtäaikaista mielihyvää ja häpeää”, sanoo elokuvatutkimuksen tohtoriopiskelija Aino Isojärvi. Hänen mukaansa guilty pleasurea ovat esimerkiksi elokuvat, jotka alan kriitikot ovat nimenneet huonolaatuiseksi.

“Mielihyvän on katsottu olevan olennaisessa yhteydessä häpeän tunteeseen – ikään kuin kokemus johtaisi vapautumiseen, joka puolestaan juontaisi juurensa siitä, että ylittää rajoja ja tekee jotain kiellettyä tai sosiaalisesti ei-hyväksyttyä”, jatkaa Isojärvi.

Kuluttaminen eskapismina

Häpeä voi siis olla vapauttava kokemus kun se linkittyy nautintoon. Pohjimmiltaan meistä jokainen haluaa vapaa-aikanaan tehdä asioita, joista nautimme. Pitkän päivän jälkeen levähdämme mieluusti sohvalla ja katsomme ja luemme juuri sitä, mitä haluamme. Juuri väsyneinä emme vaadi viihteeltä mitään muuta kuin sen, että se auttaa meitä unohtamaan kuluneen työpäivän tai -viikon – tarvitsemme siis eskapismia.

Guilty pleasure on parhaimmillaan eskapismia juuri siksi, että juonenkäänteet suosikkiohjelmissamme ovat absurdeja tosielämään verrattuna. Tuskin meistä kukaan joutuu tilanteeseen, jossa meitä viekoittelee kymmenkunta sinkkua. Saamme unelmoida elämästä, johon meillä ei ole mahdollisuutta tai jota realistisesti ajatellen emme edes haluaisi. Viihteeseen on helppo paeta arkielämän monotonisuutta.

“On kiehtovaa katsoa välillä toisten hullutteluja suhdekiemuroissa, elämänvalintoja ja urakäännöstä kohti laulajatähteyttä tai kovan harjoittelun tuloksena syntyneitä huippu-urheilusuorituksia, kun omia käytösmalleja ja ratkaisuja ohjaavat ja määrittävät arkisemmilta ja vähemmän hohdokkailta tuntuvat asiat, kuten vaikkapa omistusasunto, työ ja perhe, sekä jokaperjantainen käynti Prismassa”, tiivistää Isojärvi.

Isojärven mukaan viihdetutkimukset osoittavat, että kansaa kiinnostavat aiheet, jotka ovat tarpeeksi kaukana arkielämästämme. Tämä selittää esimerkiksi rikossarjojen ja dekkareiden suuren suosion suomalaisten keskuudessa. True crimen ja rikosohjelmien sekä -elokuvien suosio selittyy sillä, että me suomalaisina olemme tottuneet turvalliseen elämään. Viihteeseen on helppo uppoutua, kun se ei muistuta meitä normaalielämästämme.

Oman elämän viihdekriitikoita

Laatu nähdään yleensä objektiivisena arvona, joka ei ole riippuvainen henkilökohtaisesta nautinnosta. Sekä media että me itse määrittelemme sen, mikä on guilty pleasure ja mikä on laadukasta. Media melkein huomaamatta luo kuvaa siitä, miten jokin on intellektuellia viihdettä ja toinen jotain, jota täytyy hävetä.

Kirja- ja elokuvakriitikot antavat tähtiä ja määrittelevät sen, mikä on laadukasta ja yleisesti hyväksyttävää. Toisaalta klikkiotsikoilla varmistetaan se, että katsojan kiinnostus herää myös kohuohjelmien viimeisimmistä kiekuroista.

“Guilty pleasuren takana näyttäytyy perinteinen korkeakulttuuri-populaarikulttuuri-jako”, kertoo Aino Isojärvi.

Laadukkuuden määrittelijöitä ovat esimerkiksi yliopistot, kriitikot ja alan kuuluisimmat palkinnonjakajat. Isojärven mukaan erityisesti yhteiskunnallinen arvo määrittelee nykyään teoksen arvon. 

Mitä ajankohtaisempi ja kantaaottavampi, sitä arvostettavampi teos on yleisessä mielipiteessä.

Hyvänä esimerkkinä toimivat kirjallisuuden klassikkokaanonit, jotka määrittävät laatua. Netti on täynnä “nämä 100 klassikkoa sinun täytyy lukea elämäsi aikana”-listoja, mikä asettaa tietyntyyppisen kirjallisuuden viihdekirjallisuuden edelle. Nämä listat saavat meitä automaattisesti erottelemaan laadun ja viihteen. Kirjallisuus voi kuitenkin tietoisesti leikkiä viihteellisyydellään, kuten rakkausromaanien kliseitä ironisoivat satiiriset teokset.

Laadukkuus on myös aikasidonnaista, kuten Isojärvi osoittaa. Esimerkiksi Jane Austenin tai Brontën-sisarusten teoksia pidettiin naisille tarkoitettuna hömppänä 1800-luvulla, mutta nykyään ne ovat englantilaisen kirjallisuuden helmiä, joita jokaisen täytyisi lukea.

Isojärvi huomauttaa, että myös audiovisuaalisen sisällön ja kirjallisuuden välillä on ollut pitkään vastakkainasettelu. Hänen mukaansa elokuvia pidettiin kansanhuvina, kun taas kirjallisuus oli selvästi parempi kansan sivistykseen. 

“Audiovisuaalinen viihde näyttäytyy tässä yhteydessä vähemmän sivistävänä ja sitä myötä kulttuurisesti vähemmän arvokkaana luovana taiteenmuotona. Tämän oletuksen painolasti on edelleen raskas.”

Mikä tosi-tv:ssä viihdyttää?

Tosi-tv-ohjelmat näyttävät pohjimmiltaan olevan suurimpia salaisia paheitamme, ainakin katsojatilastojen mukaan. Post doc-tutkija Pauliina Tuomen mukaan tosi-tv-ohjelmat voivat tarjota vertaistukea, kunhan vain tabuja ei ylitetä liian rankasti. 

Tuomen mukaan myös tosi-tv-ohjelmat voidaan sijoittaa eri tasoisiin ohjelmiin. “Hyviä” realityjä ovat esimerkiksi sisustusohjelmat, kun taas alemmassa luokassa ovat tosi-tv:t, joissa rikotaan tabuja ja eettisiä normeja. Tärkeää on myös huomioida se, miten yksilöä käsitellään ohjelmassa. Toimiiko hän esimerkkinä muille ruokaremontissa tai liikunnan aloittamisessa vai esitetäänkö hänet sirkuseläimenä, jota on helppo pilkata netin syövereissä?

Tabut kuitenkin selvästi kiehtovat suomalaisia, erityisesti kun kyse on parisuhteesta ja rakkaudesta. Aihe on myös mediaseksikäs. Mitä shokeeraavampi aihe ja toteutustapa on, sitä enemmän katsojia ja klikkiotsikoita.

Mikä sitten saa ihmiset viihtymään niiden parissa? Tosi-tv-ohjelmien katsojaluvut ovat korkealla, vaikka kukaan ei oikeastaan myönnä katsovansa niitä. Ehkä syynä on juuri se, että ne käsittelevät tabuja tavalla, johon moni formaatti ei uskaltaudu. Esimerkiksi Big Brother ja Temptation Island ovat 20 katsotuimman listalla Nelosella vuonna 2020. Temptation Islandista on tehty jo kahdeksan kautta ja yhdeksäs on alkanut – tuskin ohjelmaa tehtäisiin, jos sille ei olisi katsojia.

Viihteeseen on helppo uppoutua, kun se ei muistuta meitä normaalielämästämme.

Parisuhdereality antaa mahdollisuuden tirkistellä toisen rakkauselämään. Seuraamme parisuhteiden syntymistä, niiden kohtaamia haasteita ja, ennen kaikkea draamaa, jota jokainen meistä janoaa viihteessä. Tuskin monikaan meistä uskaltautuisi avioitumaan tuntemattoman ihmisen kanssa tai bilettäisi kymmenien sinkkujen kanssa, joiden tarkoituksena on vietellä meidät. Siitä huolimatta näitä ohjelmia on kutkuttavaa katsoa televisiosta.

Ehkä tällaisten ohjelmien  katsomisen myöntäminen aiheuttaa häpeää, koska meidät on opetettu karttamaan tirkistelyä ja salakuuntelua. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu olla hiljaa tyytyväinen omaan elämäänsä, eikä jakaa yksityiskohtia kuin lähimmille perheenjäsenille. Tosi-tv:stä tutut henkilöt esittelevät elämäänsä ja syvimpiä tunteitaan kaikkien katsottavaksi, kun suomalaiset on opetettu olemaan hiljaa tunteistaan ja ongelmistaan.

Miten häpeä voisi auttaa meitä?

Tutkimukset osoittavat, että häpeä on hyvin tyypillinen tunne jokapäiväisessä elämässämme. Onko guilty pleasure kuitenkaan loppujen lopuksi häpeää puhtaimmillaan? Filosofian tutkijat Kriss Goffin ja Florian Cova pohtivat tutkimuksessaan, onko sana guiltiness, syyllisyys, oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta, joka meissä syntyy, kun valitsemme romanttisen komedian tai tosi-tv-ohjelman dokumentin sijaan. Heidän mukaansa kyse on enemmänkin huonosta omatunnosta tai nolostumisesta, ei niinkään syyllisyydestä.

Totta kuitenkin on, että häpeämme sitä mistä pidämme. Coffin ja Cova laativat tutkimuksen, jossa he kysyivät tutkittavilta, miksi he häpesivät tietyistä tv-ohjelmista nauttimisesta. Useat tutkittavista vastasivat, että heitä hävetti, koska ohjelmassa tai elokuvassa ei ole mitään objektiivisesti hyvää. Toinen tyypillinen vastaus oli, etteivät he haluaisi kertoa toisille ihmisille katsovansa kyseistä ohjelmaa, koska he ajattelivat sen vaikuttavan siihen, mitä heistä ajatellaan. 

Näyttää kuitenkin siltä, että siitä nauttiminen, mikä hävettää meitä, on hyväksi meidän mielenterveydellemme. The New York Timesissa ilmestyneen artikkelin mukaan tosi-tv:n katsominen tai hömppäkirjan lukeminen voi olla hyvää taukoa aivoille. Psykologi Kristin Neffin mukaan ajattelemme yleensä, että vapaa-aikakin täytyisi käyttää kehittävään toimintaan. Joskus olisi hyvä antaa mielelle ajattelutauko ja keskittyä tekemään jotain, joka antaa nautintoa siitäkin huolimatta, että se ei kehitä meitä. 

Nauttimisen psykologia

Häpeä ja mielihyvä kävelevät käsi kädessä, kuten professori Ravi Dharin osoittaa. Hänen mukaansa häpeä tai huono omatunto linkittyvät usein mielihyvään. Saamme mielihyvää asioista, joiden pitämistä häpeämme. Esimerkiksi suklaapatukan syömiseen sekoittuu usein sekä huonoa omatuntoa että mielihyvää. 

Useat psykologiset tutkimukset osoittavat, että guilty pleasuret todellisuudessa voivat tuottaa mielihyvää ja onnellisuutta häpeästä huolimatta. Hyvin usein se suklaapatukan osto on hyvä idea, jos päivä on tuntunut raskaalta. Dharin mukaan joskus asiat, jotka tuottavat meille paljon häpeää, saavat meidät onnelliseksi. 

Miksi meidän täytyy hävetä asioita, jotka eivät pohjimmiltaan aiheuta pahaa kenellekään, edes itsellemme? Syyllisyyden tunteesta huolimatta tutkimuksen osoittavat, että jossakin määrin esimerkiksi Kardashianien katsominen saattaa olla aivoille ja mielelle hyväksi, koska myös stressitasomme pienentyvät. 

Kristin Neffin mukaan erityisesti tauko “ongelmanselvityksestä” tekee hyvää aivolle. Esimerkiksi meditaatiota on pidetty hyvänä keinona rentoutua, mutta Neffin mukaan myös median kulutus voi toimia hyvänä tapana rauhoittua. Antamalla mielellemme ja kehollemme lepoa kuuntelemme kehon merkkejä ja opettelemme olemaan armollisempia itsellemme. Voisiko Kardashianien kokonaisen kauden putkeen katsominen siis olla uusi meditaatiokeino?

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää: