Tuoretiski: Kolkyt. Uudet tekijät pääsevät loistamaan Oulun Ylioppilasteatterissa

Oulun Ylioppilasteatteri. Tuoretiski: Kolkyt. Käsikirjoitus Maarit Nousiainen. Ohjaus ja Jenni  Ronkainen ja Maarit Nousiainen. Tuotanto Jenni Ronkainen, Maarit Nousiainen, Susanna Herranen, Peeta Moilanen. Tuotanto/OYT: Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Essi Karjalainen. Puvustus,  lavastus ja tarpeisto Susanna Herranen ja Emilia Siponen. Maskeeraus Emilia Siponen, Peeta  Moilanen ja Susanna Herranen. Valosuunnittelu Mira Tolvanen, Peeta Moilanen. Äänisuunnittelu Emilia Siponen. Rooleissa Elisa Alakoski, […]

Oulun Ylioppilasteatteri. Tuoretiski: Kolkyt. Käsikirjoitus Maarit Nousiainen. Ohjaus ja Jenni  Ronkainen ja Maarit Nousiainen. Tuotanto Jenni Ronkainen, Maarit Nousiainen, Susanna Herranen, Peeta Moilanen. Tuotanto/OYT: Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Essi Karjalainen. Puvustus,  lavastus ja tarpeisto Susanna Herranen ja Emilia Siponen. Maskeeraus Emilia Siponen, Peeta  Moilanen ja Susanna Herranen. Valosuunnittelu Mira Tolvanen, Peeta Moilanen. Äänisuunnittelu Emilia Siponen. Rooleissa Elisa Alakoski, Maria Antola, Susanna Herranen, Moona Komulainen, Peeta  Moilanen, Helmi Palokangas, Milja Rautio, Emilia Siponen ja Essi Vainio. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä  25.3.

Nuoren naisen suhdekuviot ovat monimutkaisia ja pariutuminen on haastavaa. Ennen lähdettiin  baariin tai yökerhoon kuuntelemaan äärettömän kekseliäitä iskurepliikkejä kuten: “Onko sun  vanhemmat simpukoita, kun olet tuollainen helmi?”

Nykyisin kontaktia kiinnostuksen kohteeseen haetaan yhä useammin netissä – treffisivustoilla,  Tinderissä tai jopa perinteisillä somealustoilla, kuten Instagramissa.

Oulun Ylioppilasteatterin pienoisnäytelmä Tuoretiski: Kolkyt pureutuu hauskasti ja oivaltavasti  nuorten aikuisten naisten pariutumisen ja parisuhteiden iloihin ja ongelmakohtiin. Näytelmän on käsikirjoittanut Maarit Nousiainen ja ohjauksesta vastaa Nousiaisen kanssa Jenni Ronkainen.

Tuoretiski uusille tekijöille

Mutta mikä on Tuoretiski? Oulun Ylioppilasteatterin järjestösihteeri ja useissa tuotannoissa mukana  ollut Ari-Matti Lappalainen kertoo, että kaikkien Oulun Ylioppilasteatterin näytelmien castingit ovat avoimia kaikille yli 18-vuotialle näyttelemisestä ja teatterista kiinnostuneille. 

– Tuoretiski-näytelmäproduktiot ovat räätälöity kuitenkin varta vasten uusille jäsenhalukkaille.  Tuoretiskejä on järjestetty nykyisessä muodossaan vuodesta 2005 lähtien. Tuoretiski järjestetään  kerran vuodessa, vaikkakin syklistä on jouduttu silloin tällöin poikkeamaan. 

– Tavallisesti uusia jäseniä tulee teatteriin eniten Tuoretiskien kautta. Jotkut hakeutuvat heti  seuraaviin produktioihin ja haluavat mahdollisesti mukaan myös yhdistystoimintaan.  

– Toiset liittyvät jäseniksi ja lähtevät uudelleen mukaan, kun kiinnostava näytelmä osuu kohdalle.  Joillekin Tuoretiski voi olla kertaluontoinen kokeilu teatteriharrastamisen maailmaan – heitä on  kuitenkin vähemmistö, Lappalainen kertoo. 

Kuvassa Maria AntolaEssi VainioMoona Komulainen ja Milja Rautio. Kuva: Mira Tolvanen

Onnistunut lyhytnäytelmä

Lavalla on siis vain uusia tulokkaita, joilla ei varmasti kaikilla ole aiempaa, ainakaan laajaa kokemusta  näyttelemisestä. Alkuun vähän yleisössäkin jännittää. Mitä jos näytelmä on takkuilevan herttainen, kuten koulunäytelmät parhaimmillaan tai pahimmillaan?

Pian pelko kuitenkin unohtuu ja näyttelijät ja näytelmäteksti vievät mukanaan. 

Nooralla (Essi Vainio) on Raakelille (Milja Rautio) ja Eveliinalle (Maria Antola) kerrottavaa. Hän on  eronnut ja miettii nyt uusia kuvioita: Pitäisikö heittäytyä deittailun maailmaan vai vaihtaa  paikkakuntaa ja repäistä itsensä menneestä irti?

Tapahtumat sijoittuvat johonkin baariin yhden illan ajalle. Kolme naista keskustelee ja vähän  tanssahtelee. Karikatyyrimäiset sivuhenkilöt tuovat hieman staattiseen asetelmaan vauhtia ja  hauskoja tilanteita.

Tapaamme muiden muassa sitoutujan, eroajan, sarjaiskijän, sometyypin ja mukavan miehen.  Yhdyssanamies kirjoittaa ilmoituksiin sanat erikseen ja romantikko uskoo kaiken voittavaan rakkauteen. 

Asetelma on pääosien näyttelijöille haastava, sillä kolmikko käytännössä seisoo rivissä koko  näytelmän ajan. Liike olisi ehkä vapauttanut näyttelijät vieläkin paremmin eloon. Paikallaan  näytteleminen lipsahtaa helposti vuorosanojen lausumiseksi.

Riemukkaat sivuhenkilöt kuitenkin keskeyttävät kolmikon pohdinnat säännöllisesti ja rytmittävät  näytelmää onnistuneesti.

Tuoretiskin näyttelijät ovat taitavia, ja hetkeäkään ei ole kiusallista. Yleisöllä on hauskaa  puolituntisen alusta loppuun. Näytelmän ainoa harmituksen aihe onkin lyhyt kesto. Tätä olisi  katsonut ilolla pidempään.

Tuoretiskillä kaikilla on hauskaa

Tuoretiski -näytelmäkavalkadissa uudet tulokkaat pääsevät näyttelemään, lavastamaan,  maskeeraamaan, puvustamaan, tuottamaan, suunnittelemaan ja ajamaan valoja sekä ääniä. 

Kolkyt -näytelmässä Nooraa näyttelevä Essi Vainio kertoo, että hän ja useat muut työryhmästä olivat  nähneet Oulun Ylioppilasteatterin Instagramissa ilmoituksen Tuoretiskistä. 

– Maarit Nousiaisen käsikirjoittama näytelmä oli niin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, että  nyt oli pakko hakea. Onneksi päätin osallistua, sillä tämä projekti on ollut todella antoisa ja mukava. 

– Siitä on noin 20 vuotta aikaa, kun olen viimeksi näytellyt yleisön edessä, joten hieman jännitti  nousta taas lavalle. Pieni jännitys on toki aina hyvästä. Yleisö eli ihanasti mukana ja antoi hyvää  energiaa lavalle, Vainio summaa.  

Tuoretiski: Kolkyt on uusille tekijöille merkittävä kokemus, ehkä jopa näytön paikka. Tärkein on  kuitenkin lopputulos, näytelmä yleisön edessä. Oulun Ylioppilasteatterin uudet tulokkaat onnistuvat pienen näytelmän toteutuksessa. Tehokas ja hauska käsikirjoitus on hyvä lähtökohta ja ilmapiiristä  aistii, että ohjaus on ollut antoisaa ja taitavaa.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Diiva – teineyden ylistys. Teinitytön mielenvaellus on haastavaa seurattavaa

Oulun teatterin pieni näyttämö: Diiva. Ensi-ilta 19.3.2022. Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin  Diva. (Suom. Diiva,1998). Dramatisointi ja ohjaus Laura Mattila. Lavastus ja pukusuunnittelu Julia Jäntti. Äänisuunnittelu Rauno Paananen. Valosuunnittelu Elina Romppainen. Kampaus- ja  maskisuunnittelu Eija Juutistenaho. Rooleissa Annika Apajalahti, Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski, Anne Syysmaa ja Juho Uusitalo. Teintytön mielenmaisema on täynnä valtavia tunteita – hillitöntä iloa […]

Oulun teatterin pieni näyttämö: Diiva. Ensi-ilta 19.3.2022. Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin  Diva. (Suom. Diiva,1998). Dramatisointi ja ohjaus Laura Mattila. Lavastus ja pukusuunnittelu Julia Jäntti. Äänisuunnittelu Rauno Paananen. Valosuunnittelu Elina Romppainen. Kampaus- ja  maskisuunnittelu Eija Juutistenaho. Rooleissa Annika Apajalahti, Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski, Anne Syysmaa ja Juho Uusitalo.

Teintytön mielenmaisema on täynnä valtavia tunteita – hillitöntä iloa ja suurta suurempaa surua.  Aikuisen näkökulmasta kaikki on kohtuutonta. Miten kaiken tämän voisi sanoittaa ja kuvittaa?

Ohjaaja ja dramatisoija Laura Mattilan vastaus on sekava näytelmä, josta on vaikea saada otetta. Oulun teatterin näytelmä perustuu Monika Fagerholmin romaaniin.

Diiva on katkelmallinen ja absurdi – erittäin kummallinen näytelmä. Jos haluat lukea tätä edelleen, älä pelkää juonipaljastuksia, sillä en tiedä jutun juonta. Perusteatterista ei siis ole kyse.

Heti alkuun tehdään selväksi, että emme ole Oulun teatterissa vaan teinitytön olohuoneessa tai  olotilassa. Tällainen metataso on joskus vähän kömpelö, koska katsojan positio teatterissa on jo  määritetty. Teatteri puhuu katsojalle. Diiva (Anne Syysmaa) kertoo:

Olen Diiva, kaikki mitä kerron on totta. Sulje silmäsi, uneksi kauneimmasta mitä olla  saattaa. Avaa silmäsi. Katso minua. Diiva-Lucia. Kolmetoista vuotta, kohta neljätoista. BabyWonder, hän jota ei uskottu olevan. Suruton ja kaunis. Enimmäkseen lapsi.” 

Puhuuko Diiva näytelmässä sittenkään ihan totta? On vain yksi Diiva, mutta lavalla roolissa on viisi  näyttelijää. Onko sittenkin viisi Diivaa ja näyttelijät ovat Diivan eri puolia, heilahtelevan mielen tiloja?  

Uskomaton trippi teinitytön mieleen 

Aki Pelkonen keimailee, lässyttää ja ryntäilee lavan puolelta toiselle pienessä hamosessa ja  sukkahousuissa ja vaihtaa roolia lennosta. Olo on todella epätodellinen. Katson näytelmää aluksi kulmat koholla ja suu ympyränä. Mitä vitt..! Kettuilevatko he minulle, katsojalle? 

Oulun teatteri – Diiva. Kuvassa Anne Syysmaa, Annika Aapalahti, Janne Raudaskoski, Juho Uusitalo ja Aki Pelkonen. Kuva Kati Leinonen.

Näyttelijät Annika Apajalahti, Aki Pelkonen, Janne Raudaskoski, Anne Syysmaa ja Juho Uusitalo on  päästetty kunnolla irti ja jokainen vetää Diivan tulkinnan överiksi. En ole varma näytelmän tyylilajista. Tässä yhteydessä ei voi kuitenkaan puhua ylinäyttelemisestä. Puhtaasta farssista ei silti  ole kyse. 

Näyttelijöiden uskottavuutta Diivana ei kannata pohtia, kaikki ovat herkullisissa rooleissaan loistavia,  vaikka ihan jokainen ei välttämättä ole ollut aiemmin teinityttö. 

Ongelmaksi muodostuu näytelmän rakenne ja nopeus. Jokainen näyttelijä on Diivan lisäksi usea muu  hahmo, ja roolit vaihtuvat saumattomasti jopa kohtauksen sisällä. Esimerkiksi Aki Pelkonen on Diiva, Kari, Sebbe, suukkojahalauslintu, äiti, SannaMaria ja moni muu.

Diivan lisäksi muita hahmoja ei esitellä ja rooliasuja ei vaihdeta. Muutama tunnistamista helpottava  attribuutti on mukana, kuten tähkäpään pitkä letti tai kultainen jääkiekkokypärä, mutta niidenkin  huomaamiseen menee hetki kaiken kohkaamisen keskellä. 

Ehkäpä näytelmä on trippi teinitytön epävarmaan ja kuohuvaan mieleen? Ehkä kaikkea ei ole  tarkoituskaan jokaisena hetkenä ymmärtää? Ratkaisu on kunnianhimoinen, mutta katsojalle haastava ja raskas.

Tarinaa ei juuri ole, mutta jotakin tapahtuu

Diiva, kolmetoista vuotta, kohta neljätoista, asuu jossain suuren kaupungin lähiössä. Kiekkopojat saavat kaiken huomion ja käyttävät valtaa teinityttöjen ja muun nuorison keskuudessa. Lapsellinen SannaMaria on pitkän lettinsä kanssa kiekkopoikien kiertopalkinto tai ehkä hän kierrättää poikia.  

Diivallla on suhde vanhempaan mieheen. Jotakin tapahtuu – osa on totta, osan on teinisupersankarin mieli rakentanut suojapanssariksi. Diiva sanoittaa ajatuksiaan paperille, ja kirjoittamisella on suuri merkitys. 

Ymmärrän, ettei tarkkaa rajaa mielikuvituksen ja toden välillä ole. Idea on hieno, mutta toteutus  puuduttaa. On todella raskasta olla koko ajan hämmentynyt ja epätietoinen. Edes jostakin pitäisi  saada kiinni. Pienikin ote tapahtumista helpottaisi seuraamista.

Audiovisuaalinen kerronta on vuosi vuodelta nopeampaa, villimpää ja äänekkäämpää. Asia on helppo huomata vertaamalla varhaisia animaatioelokuvia nykyiseen räiskeeseen. Tämä on tietenkin  yksinkertaistus, mutta nykyisin vaaditaan uudenlaista kerronnan lukutaitoa. On turhauttavaa  huomata, että oma lukutaito ei riitä ymmärtämäiseen.

Diiva on myös vauhdikas ja hauska näytelmä

Vaikka näytelmän punainen lanka on sykkyrällä jossain aivolohkojen välitilassa, diiva on paikoin  viihdyttävää teatteria. Yliampuva näytteleminen, vitsit ja gägit – pienet visuaaliset pilat ovat  näytelmän kontekstissa tasapainossa. Osa kohtauksista on todella hauskoja ja kekseliäitä. 

Julia Jäntin lavastus ja puvut sekä Eija Juutistenahon maskeeraus ovat onnistuneita. Etenkin  värimaailma on hieno. Pienen näyttämön tilaa hyödynnetään kekseliäästi.  

Kampaukset maskit ja puvut tekevät jokaisesta näyttelijästä Diivan. Alun jälkeen ei ole  merkityksellistä tai ainakaan silmiinpistävää, että teinitytön roolissa on kolme miestä. Hauskuus ei  perustu siihen, että mies pukeutuu naisen vaatteisiin.

Näytelmä vaativaan makuun

Teatteriesitys voi olla vaikuttava, vaikka siitä ei pitäisi. Nyt yksi katsoja ja näytelmä eivät kohdanneet  kuin hetkittäin parin tunnin aikana. Ehkä kerronta ja teemat avautuvat toisella tavalla entisille tai nykyisille teinitytöille.

Fagerholmin romaani koskettaa edelleen ja kirjailija saa vielä parinkymmenen vuoden jälkeen nuorilta lukijoita palautetta. Teoksen lukeneet tunnistavat varmasti vahvasti tyylitellystä toteutuksesta muuten epäselviksi jäävät hahmot ja tapahtumat.

Kova huuto melskaus ja vilisevät valot pitävät hereillä, mutta mikään shokkiefekti ei saisi puutunutta  ja alistunutta mieltä kunnolla toimimaan. Yhteydet jäävät toteutumatta, koska ei ole tarpeeksi asioita, joihin voisi tarttua. Siksi sisällöstä jää nyt paljon ymmärtämättä.

Samasta syystä varmasti koskettavaksi tarkoitettu loppu jää laimeaksi. Lopussa hiljennyttään ja  lasketaan naamiot. Ehkä tyttölapsi on vähän kasvanut, ehkä vähän eheytynyt. Yksi asia jää näytelmän jälkeen mieleen: Onneksi en ole teinityttö!

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Toiveikas suurmusikaali Billy Elliot tarjoaa iloa ja voimaa synkkään aikaan

Oulun teatterin suuri näyttämö. Billy Elliot –musikaali. Toinen ensi-ilta 5.3.2022. Käsikirjoitus  ja laulujen sanat Lee Hall. Sävellys Elton John. Suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus Heta  Haanperä. Koreografia Petri Kauppinen. Lavastus Kalle Nurminen. Pukusuunnittelu Jaana  Kurttila. Kapellimestari Pasi Hiltula. Rooleissa muun muassa Aslak Kipinä, Iivari Peltoniemi, Anniina Konttila, Tuomo Tolvanen, Tuure Korja, Janne Raudaskoski, Juho Uusitalo, Elina  Korhonen […]

Oulun teatterin suuri näyttämö. Billy Elliot –musikaali. Toinen ensi-ilta 5.3.2022. Käsikirjoitus  ja laulujen sanat Lee Hall. Sävellys Elton John. Suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus Heta  Haanperä. Koreografia Petri Kauppinen. Lavastus Kalle Nurminen. Pukusuunnittelu Jaana  Kurttila. Kapellimestari Pasi Hiltula. Rooleissa muun muassa Aslak Kipinä, Iivari Peltoniemi, Anniina Konttila, Tuomo Tolvanen, Tuure Korja, Janne Raudaskoski, Juho Uusitalo, Elina  Korhonen ja Annina Rokka. 

Raskaan hiilipölyn voi miltei aistia, kun silmien eteen avautuu koillisenglantilainen kaivoskaupunki. Pian pölyn alta nousee kuitenkin ilmaan, jopa lentoon suuri tarina pienestä pojasta, unelmista ja rohkeudesta kasvaa omaksi itseksi.

Oulun teatterin suurella näyttämöllä on alkamassa suurmusikaali Billy Elliot. Musikaali on toteutettu yhteistyössä JoJo – Oulun Tanssin Keskuksen, Balettikoulu Sinikellon, Oulun Ammattikorkeakoulun kulttuurialan yksikön kanssa. Musiikkituotanto on tehty yhdessä MD Companyn kanssa. Musikaalissa on kaksoismiehitys ja kaksi ensi-iltaa. Toisessa ensi-illassa pääosassa on Aslak  Kipinä.

Oulun teatteri – Billy Elliot. Kuvassa Elina Korhonen, Aslak Kipinä sekä takana Liinu Leppänen ja Elle Kesti. Kuva: Kati Leinonen.

Musikaalin kieli koostuu puheen ja näyttelemisen lisäksi musiikista, tanssista ja laulusta.  Liikkuvia ja laulavia osasia on paljon. Elävä orkesteri soittaa orkesterimontussa, ja kaiken pitää soljua saumattomasti yhteen.

Pääosissa loistavilla lapsilla ei ole paljoa kokemusta elämästä ja esiintymisestä. Lisäksi haasteena oli pandemia, jonka aiheuttama epävarmuus oli varmasti raskas aikuisenkin kantaa. Viimein ensi-ilta saadaan järjestää ja vapautunut tunne ja ilo täyttävät näyttämön ja täyden  katsomon. Pääsemme jännittämään löytyykö pienen pojan unelmille tilaa konservatiivisessa  huolien painamassa yhteisössä.

Suosittu musikaali on tyylikkäästi toteutettu

Billy Elliot on useimmille tuttu Stephen Daldryn vuoden 2000 elokuvasta. Daldry sovitti  elokuvan myös näyttämölle. Lee Hallin käsikirjoittama ja Elton Johnin säveltämä musikaali  (Billy Elliot the Musical) kantaesitys oli Lontoossa 2005.  Palkittu musikaali on ollut suuri menestys. Oulun teatterin sovitus on Suomessa jo neljäs.  Billy Elliot on nähty ja koettu aiemmin muun muassa Helsingin kaupunginteatterissa. 

Oulun teatteri – Billy Elliot. Kuvassa mm. Juho Uusitalo, Aki Pelkonen ja Tuomo Tolvanen. Kuva: Kati Leinonen.

Tarinan historiallisena taustana on vuosien 1984 ja 1985 kaivostyöläisten lakko rautarouva  Margaret Thatcherin tiukkaa oikeistolaista politiikkaa ja kaivosten sulkemista vastaan. Teollisen vallankumouksen aikana Isossa-Britanniassa kaupunkeja perustettiin pelkästään  kaivosten ympärille. Yhteisöt olivat haavoittuvia ja epäkohdat koskivat kaupungin tai kylän jokaista ihmistä. 

Musikaalin kuvitteellisessa kaivoskaupungissa työläiset lakkoilevat ja taistelevat oikeuksistaan. Ilma on myrkyllistä ja ilmapiiri toksinen. On itsestään selvää, että tytöt harrastavat tanssia ja pojat nyrkkeilevät. 11-vuotias Billy ei  kuitenkaan halua nyrkkeillä. Hän harjoittelee isältäänkin (Janne Raudaskoski) salaa tanssia  tiukan rouva Wilkinsonin (Elina Korhonen) ohjauksessa.

Aslak Kipinä loistaa Billyn vaativassa roolissa ja kaikki lapsinäyttelijät ja -tanssijat ovat  taitavia. Parhaimmillaan valtavat tanssi- ja laulukohtaukset ovat todella vaikuttavia. Elton Johnin sävelmät ovat tarttuvia ja etenkin kaivostyöläisten yhteislaulussa on voimaa. Yleisö elää esityksessä mukana, ja spontaanit väliaplodit ja asiaan kuuluvat huudahdukset raikuvat hienojen suoritusten jälkeen. Petri Kauppisen koreografia on tarkkaan mietitty ja harjoiteltu. Koko ensemblen liike on saumattoman sujuvaa ja komeaa katsottavaa. Lavastus on toteutettu tyylikkäästi. Kalle Nurmisen luoma hiilikaupunki ja tehdassali avautuvat yksityiskohtaiseksi työläisperheen asunnoksi. Lavastuksen dynamiikka lisää liikkeen tuntua vauhdikkaaseen musikaaliin. 

Billy Elliot nousee lentoon arjen yläpuolelle

Musikaali lähtee kirjaimellisesti lentoon nuoren ja aikuisen Billyn yhteiskohtauksessa. Aslak Kipinän ja tanssija Jussi Suomalaisen tanssinumero Joutsenlampi– baletin säveliin on mieleenpainuvan hieno. Billy Elliot saa tanssista puhdasta ja vapautunutta ilmaa alleen. Kontrasti raskaissa varusteissa ja synkissä ajatuksissa maahan sidottuihin kaivostyöläisiin on oivallisesti  toteutettu. 

Oulun teatterin sovitus on tarinan synkästä taustasta huolimatta toiveikas ja sävyltään  pääosin iloinen ja riemukas. Ohjaaja Heta Haanperä ei pureudu syvälle yhteiskunnan  sosiaalisiin ongelmiin, vaikka välillä käsitellään rankkojakin aiheita. Poliittista taustaa ei ole kuitenkaan häivytetty. Edesmenneen “Maggie” Thatcherin kuolemaa toivotaan ja rautarouvan pääkin putoaa näyttävästi alkuperäisesityksen tapaan.

Koskettavista kohtauksista siirrytään sujuvasti kepeään riemuun ja tunteiden vuoropuhelu pysyy tasapainossa. Ihan jokainen siirtymä syvistä vesistä farssimaiseen ilotteluun ei ole järin tyylikäs, mutta ratkaisut ovat kokonaisuudessa perusteltuja. Eskapismille on synkkinä aikoina tarvetta. Yhteiskunnallinen paatos saa nyt väistyä ilon ja vapauden tieltä. Ihmisyys ja yhteisöllisyys saattavat sittenkin voittaa pelon ja kovan politiikan.

Vaikka Isossa-Britanniassa ei näin käynyt – suurin osa kaivoksista lakkautettiin ja loputkin yksityistettiin, teatterissa yksilön kokemus voi antaa yhteisölle toivoa ja voimaa.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää: